ARKIHUOLESI KAIKKI HEITÄ

En tiedä, onko tuo otsikko yhtään sopiva mitä kirjoitan ja mikä on laulun sanoma. Olen ollut viimeisinä päivinä kireä ja ahdistunut. Kaikkien paineiden keskellä pienetkin asiat alkaa ärsyttää. Eilen meinasin ajaa tytön auton lyhtypylvääseen, kun oli etsimässä kolmannen kaupan edessä oliko se auki, kuka tietää ennen kuin kantapään kautta alle sadan neliön kaupat. Jääkaapissa oli vain valo, remontin vuoksi oli järjestettävä tavaroita, eikä kauppaan halunnut välillä lähteä.

Paineet vaikutti uniin. Näin painajaisia, että psykiatrit veivät minut kidususkammioihin ja testasivat olenko terve, kun koneet hakkasivat päätä. Kävin vanhoissa työpaikoissa, joissa myös kidutettiin, vietiin pilvenpiirtäjään, koska pelkäsin korkeita paikkoja.

Aiheuttiko remonttipaineet ärsyyntymistä, sitä on vaikea sanoa, vai syntyikö minun toiveeni ja todellisuuden välille ristiriita, painekin ahdistaa, ja se kuuluu siihen? Joku kirjoitti twiitin köyhyyden ihanuudesta, kuinka se toi mahtavia kokemuksia elämän menoon. Se hänelle suotakoon, jos on liiallisen rikkauden keskellä, tavaroiden tukahduttamana, on varmasti ihanaa löytää jotakin muuta, välittäviä ihmisiä ja kertakaikkisesti vain kuulemaan tai näkemään jotakin uutta näkökulmaa.

Minulle köyhyys muistutti siitä, kuinka heikko ravinto toi pitkäaikaisia sairauksia, yhteiskouluun ei voinut mennä pitkän matkan päähän, kun ei ollut varaa kustantaa kyytejä ja muita kuluja. Lapseni nauravat sitä ainutta keltaista vilttiä, jota säilytän varastossa, perintöäni, kun viisitoista vuotiaana lähdin tienamaan leipää pääkaupunkiin. Kun on lapsesta saakka joutunut liian kovalla työllä hankkimaan kaikki, siinä helposti huomaamatta tekeekin sitten liian paljon töitä, loppuun palaa, yrittää ja kestää liikaa. Liiallisen työn määrän huomasin erään papin ihmettelevästä katseesta, kun vedin pulkassa kahta poikaani, olalla joulukuusi, ja käsissä kaksi kauppakassia. Samainen pappi tuli joskus ovelleni, ja hänen kasvoistaan aloin muistaa menneisyyden traumaani. Kannatti tulla lähetyspapin  Australiasta saakka Suomeen.

Eräs twitterseuraajani ei ole vastannut koskaan, kun olen kommentoinut hänen näkemyksiään. Hän on professori ja varmasti yli pilvenpiirtäjääkin minua viisaampi, mitä typeriä kyselen. Hän oli linkittänyt artikkelin, jossa puhuttiin mielen torjunnasta, onko torjuntaa, siis sitä, että ihminen siirtää epämiellyttävät asiat alitajuntaan tietoisesti, ja ei muistaisi siten asioita. Sitä tiede ei ole pystynyt todistamaan. No, torjuin ylpeyteni, ja seuraan häntä silti, vaikka turhamaisuuteni synnyttikin ajatuksen hänen hylkäämisestään. Minun mielestä muisti voi pettää, osittua ja hävitäkin. Minulla meni 20v.kun pääsin sellaiseen turvaan, että saatoin muistaa rikoksen, joka minulle tehtiin. Jos toin asian esille, rankaisu oli julma, ja häpäisyä päälle. Työpaikoilla minua on rankaistu pienistäkin virheistä, kuten esim. rumasti kirjoitettu lääkäriaika allakkaan, kostona siitä, että olen puuttunut lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. Olen ollut koko elämäni yhteisön määräämässä vankilassa, suljettuna osallisuudesta, kun puhun asioista, jotka on tabuja.

Sanokoon professori mitä tahansa, muisti voi piiloutua, kun raipat iskevät kehoon. Minun kohdallani muisti hukkui ja tukehtui täysin, kun ajatukset hajosivat mielen murtuessä, kauhun iskiessä ajatuksiin ja tunteisiin.

Raija