RAKKAUTTA, ILOA, NAURUA JA KOMIIKKAA

Rakkautta julistetaan jokainen joulu, se on elämän eliksiiriä, jota saa etsiä ja punnita jokainen päivä. Mistä kaikesta rakkaudessa on kysymys? Sitä ei kai tiedä kukaan aukottomasti, enkä minäkään ala sitä määrittelemään, sen verran vaikeasta asiasta on kysymys, siihen mahtuu kokonainen maailma.

Olen perusteellinen ja tunnollinen ihminen, joskus rasitukseen asti. Ennen kuin aloin kirjoittamaan, puhuin muille ajatuksiani, nyt heidät on onneksi armahdettu siitä paineesta, ja kolkuttelen näppäimistöä saadakseni ajatukseni ymmärrettäväksi. Onneksi te voitte valita, luetteko tekstejäni.

Kun olin lapsi, muistan kuinka sanat maistuivat milloin suolaiselta, milloin karvaalta, ja joskus makoisaltakin. Aistimukset olivat niin vahvoja, että sanan synnyttäminen toi lihakseen värinän, jossa makuaisti nautiskeli syntyneestä nesteestä. Niistä alkoi kertyä omia aistimuskokemuksia lihasmuistiin ja niihin värittyi kuulemisessa omaa kokemusta. Mutta ennen kuin kaikki nämä opetetut asiat merkityksineen sukelsi syviin mielen ihastuksien ja vihastuksien meriin, oli kohtulaisen aika, jossa oli jo paljon oppia.

Uskon, että komiikan juuret on kohtuaikaisessa lihasjännitteessä. Ammattilaiset puhuvat asiaa oman tutkitun aiheen tiimoilta, arvojen ristiriidoista sattumien sekoituksessa, minä olen joutunut ja saanut tutkia juuriani syvältä kehosta ja muistiini on tullut kokemuksia, joita sitten kirjailen sanoiksi. Pilkattuna olen siis taantunut lapsen tasolle ja se on vienyt voimalliseen keskittymiseen itsessä, virheiden vuoksi rangaistuksia välttääkseen, ja kehomuisti on tuonut esille muistoja. Uskon, että ensimmäiset komiikan elkeet on satunnaisuudessa, töyssyt kohdussa, jolloin lihas jännittyy sen puolustautuessa, syntyy värinää ja sen seurauksena lihas laukeaa/avautuu pois jännitteestä. Kun tätä tapahtuu tarpeeksi usein, suu avautuu kehoavautumisen myötä ja pikkuhiljaa syntyy naurua, ja nauru onkin alkuun lihasvärinää.

Syntymän jälkeen lapselle havaitseminen ja aistiminen on ihme, ne synnyttää iloa. Hän haltioituu, ihailee, innostuu, kiinnostuu, kiintyy ja on valmiina kohtaamisessa iloitsemaan havaitsemastaan. Tämä ihmislapsen myötäsyntyinen kyky on kuin oppikirjan aakkoset. Kohtaamisiin toivoisi jäävän tämän ihmeen, jossa ihastuminen tuo ilon, myötäelämisen ja empatian, siltä pohjalta kuin on sen onnistumisena kokenut itsessään. Negatiivisia kokemuksiakin on, mutta positiivisuus on se voima, jonka turvin eteenpäin meno suunnistaa. Negatiivisuudella ja tuomitsemisella on kasvatettu vihan kansakunnat, nyt olisi aika luottaa ihmieiden voimaan ja lapsen kykyyn nauttia ympäristöstään, iloita toisistaan, ehkä siinä on kaikkein voimallisin rakastamisen kyky.

Raija