AIVOITUKSIA

Joku keskustelija  #huomentasuomi ohjelmassa sanoi juuri, että hänellä viestivät nuo alaikäiset muistit. Harmi, ettei keskustelijoiden nimia tuoda esiin useammin, kuvitellaan, että ihmiset pyörivät julkkisten perässä ja tunnistavat heidät ilman muuta. Onkohan minulla lapsimuisti, tunnemuisti vai peräti kielimuisti ja onko se kehittynyt vielä aikuisikään? Olenko äitiriippuvainen, isäriippuvainen, kyltymätön kehuimijä vai mitä yhteyksiä tuonne aivojen lokeroihin voisi liittääkään arvojen viidakosta. Ehkä olisi parempi pysyä vain aivoelinten nimissä.

Kun Freud jakoi ihmisen minuuden kolmeen osaan, yliminä, ego ja alitajunta, hän tuskin tarkoitti, että niitä käytetään minuuden mitätöintiin, paremminkin minän hallinnan harjoitteluun. Mutta onko sekään riittävää. Ehkä mantelitumake, jossa alitajunnakin kuvittelisi asustavan ei aina pysykään hallinnassa harjoittelusta huolimatta. Lapsiminänhän toivotaan pysyvän koko elämän innoittajana. Silloin kehoaistimukset ja tunteet tulevat esiin aidosti ja hetkellisesti. Mutta yhteiskunta on viisaudessaan ja/tai tyhmyydessään alkanut säädellä näitä impulsseja, ja meille on kehittynyt säätelyjärjestelmä, nk. limbinen, mikä säätelee liiallisuudelta halun ja tahdon. Mitä vaurioita syntyy, jos limbinen on ylirasituksessa?

Mutta mahtaako nämä järjestelmät aina toimia, vai onko eri muistien vaikutus liiallista ja/tai liian vähäistä. Ehkä tuo tunnekeskuksen mantelitumake onkin ylirasittunut ja synnyttää tarpeetonta jännitystä, mikä on sähköä, toimii niin kuin sähkö toimii, purkautuu liiallisuudessa. Olen erotellut aivojen jännitteen ja aggression toisistaan eroaviksi, että voisin ymmärtää mielen ja tunteiden eroa. Kun ihminen tahtoo ja pyrkii johonkin tavoitteeseen, hänelle syntyy jännitettä tavoitteen ja realismin välille, ja kun hän pyrkii tavoitteeseen, tuo jännite purkautuu toiminnan avulla, ihminen on virittynyt. Jos ihminen ei voi pyrkiä omiin tavoitteisiin, hänen mielensä voi synnyttää aggressiota tai luopua, jolloin toiminta on alisuoriutumista. Aggression liiallisuus tai myös ahdistus voi aktivoida liikaa aivojen erite/rauhastuotantoa. Itselläni tuo aggressiovaihe tuotti liikaa insuliinia, ja se söi verensokeria, söin liikaa, koska minulla oli aina heikko olo verensokerin laskusta.

Näitä minäteorioiden itseohjautuvia ja tietoisia minän terveitä toimintoja on siis ihmisen tahdosta, ja se on minän kannalta hyvä, että ihminen voisi kokea merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä, ja ne suojaisi olemassaoloa. Uskon, että minän toimintojen tulee suuntautua vuorovaikutukseen tullakseen näkyväksi ihmiselle itselleen kokonaisuudessaan ja sen vaikutuksista. Kun olen pohtinut omaa esiintymispelkoa, se on liittynyt puhumiseen. Kun puhun, häpeä nousee pintaan ja muisti katoaa joukkotilanteessa, puhumisesta on rangaistu niin julmasti. Tietoisuuteni ja todellisuuteni on mitätöity, siinä ei katsota olevan mitään järkeä, se on ehdollistunut niin vahvasti, ettei se pääse enää ulos eheästi, vaan siinä hetkessä liiallinen jännite purkautuu satunnaisesti ja aivotoiminnan ehdoilla. Siis vaikka kuinka tahtoisin puhua hyvin, se ei auta, sillä aivojen toimintamekanismit sanelevat ehtonsa niiden toimivuuden kautta. Jos ei ole harjaantunut käyttämään etuaivolohkoa, kuten naiset vuosisadan alussa, "vaietkoon seurakunnassa", he eivät myöskään ole oppineet muistin pysyttämistä, häpeä vei heidät hiljaisuuteen. Juuri näillä vanhuksilla olen nähnyt paljon pelon synnyttämää levottomuutta. Myös tarkkaavaisuus ja keskittymien voi onnistua, jos uhkia ei ole. Häpeässä ne tuhoutuvat.

No niin nyt meni kaikki arvot ihan sekaisin ja järjettömäksi. On parempi elää tässä ja nyt vai miten se oli, menneisyydestähän saan unia ja luovuutta, päivän toiminnot on ympäristön havannointia, aistimista, mutta todellisuuden voisi rakentaa hieman järkevämmäksi ilman tunteita. Ei se epäluulo ole paras havannointiin, se tuottaa vain vääriä mielikuvia.

Raija