TUNTEIDEN NEGATIIVISUUS JA POSITIIVISUUS

 

 

Tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen sekä kasvokkain että somessa. Erityisen herkästi tarttuvat negatiiviset tunteet. Siksi täälläkin kannattaa jakaa myös hyviä asioita ja ilonaiheita.

Negatiivisuus on kuin emotionaalista tupakointia. Hetken nautinto tekee hiipien hallaa. Ja ympärillä olevat asiat saa passiivisen tupakoinnin haitat. Mutta toimiihan se toisinkin päin. Hyvä meininki olisi niin kuin pullan tuoksua. Nämä kaksi edellistä kappaletta oli suosituilta twiittaajilta.

Negatiivisista ja positiivisista tunteista puhutaan puolesta ja vastaan, mutta ei sitten useinkaan kerrota, miten ne linkittyvät mihinkin. Vanha sanonta on sekin, ettei ole valoa ilman pimeyttä, näin tunteita ja mieltä kuvaillaan, jos ja kun ne eivät ole saavuttaneet mielen vapautta. Tunteista peruskokemuksina pidän surua ja iloa, synnynnäisinä. Sen jälkeen arvot ja kokemukset tuovat ne värittyneinä erilaisiksi tunteiksi, kuten kateus, ahneus jne. ne seitsemän kuolemansyntiä.

Mihin tunteet kohdistuvat, omaan mieleen, jossa kokemus aktivoituu vai esim. asiaan? Jos vaellamme vain omien kokemusten kautta havaiten, ei syvempää ajattelua tahdo kehittyä. Sanoja tarvitaan aina kuvaamaan asioita, ei keskustelua tule tyrehdyttää, sanat ovat välineitä ymmärrykseen. Jos ajattelemme ammatillisesti, ei lääkäri voi mennä omien tunteiden mukana, ei psykologikaan, mutta niitä voi olla, ja ne voivat tulla kuormaksi, jota ei kestä eikä ole selvittänyt omia tunteitaan. Ammatillisesti tunteista voi olla vapaa ja keskittyä hyvään tietoon.

Mielen suojelemiseksi on hyvä olla vapaa tunteiden kokemiseen, kuten Irwin laulaa, ”vain mielen vapaus” maailma on kaunis biisissään. Kun kuulet karmean tarinan, murhan, pedofilian, sorron, kavaluudet tmv. karvat nousevat pystyyn, mutta mielen vapaudessa pystyt kohtaamaan tuon pahuuden, ja nostamaan hyvyyden tunteiden yläpuolelle, näkemään negatiivisuuden samastumatta siihen, ja lähdet mahdollisesti taistoon kärsimystä vastaan, piilottaminen on negatiivista. Me ei voida hävittää tunteita, tiettyyn rajaan niitä on kestettävä, on osattava vapautua ja antaa ajattelulle mahdollisuus kehittyä analyysin tasolle, käyttämään järkeä. Niin positivismi kuin negativismi tunteiden sallimisella tietyin ehdoin voivat estää tunteita tulemasta, ja silloin menetämme ihmisyyttä, ei voi valita kumpaa tahansa, ne ovat tarpeellisia, ja voivat tuhota toisiaan ajautuessaan mieleen ehdollistumiksi. Ne antavat voimaa, mutta niiden ei tarvitse johtaa ajattelua.

Jos mieli on omien kokemusten vuoksi mustaa ja negatiivista, ja on sitä piilotajuisesti itseltä kieltäen, myös niiden kohtaaminen ympäristössä synnyttää negatiivisia tunteita, jos ne on positiivista, silloin positiivisia. Mieleen takertuessaan tunteet muuttuvat käänteiseksi, kauneuden takana vaanii julmuus. Kohtelu on avainsana, sitä kautta tunteet voivat tulla aika inhimilliseksi kokea, eivätkä takerru kehotuntemuksiin ylisaistimuksina erkaantuen ajattelusta. Tunteen voimaa on hyvä laimentaa, etteivät ne mielen kautta liikaa hallitse ja aidot tunteet säilyvät.

Jos ja kun tunteet muuttuvat mielen kautta heijastaviksi, niiden taustalla on useimmiten kaltoin kohtelu, nöyryyttäminen, väkivalta ja osattomuus yhteisössä. Tunteet voi kuolla kokonaan, tai tulla näkymättömäksi, jos yksilöllä ei ole puheoikeutta, ja ihmisoikeuksia laajemmin. Tällöin tunteet aktivoituvat mielen jännitteiksi kehossa ääreishermoston aktivaationa, ja puhutaan kehotunteista. Äärimmäiseen voimakkuuteen tunteiden kohdalla voi johtaa yliminä ja/tai ulkoa tulleet liialliset kontrollit ja/tai muu väkipakoin opetettu, kuten sanakieli liikaa ja liian varhain, ja näin tunteiden vapaalle ilmaisulle ei jää tilaa oppia säätelemään leikin avulla. Voisin huutaa, antakaa aito lapsi takaisin. Monet ihmisyyttä tutkivat tieteenalat ovat harhautuneet tästä liialliseen järjen käyttöön ja sanakielen ylivaltaan.

Raija

 

 

ISYYS JA ÄITIYS

 

Isäksi ja äidiksi tuleminen lienee geneettisistä geneettisin taipumus. Valaat vaeltavat tuhansia kilometrejä kutualueille, karhut haistavat naaraan kilometrien päästä, ja aistiihan ihminen feromoneja kuiskiakseen haluistaan lähentyä toista ihmistä. Ihmissuhteet ja ihmisyys ovat kuitenkin enemmän kuin lisääntyminen, viehätysvoima, geneettiset taipumukset ja luonnontieteet. Henkinen puolemme vaatii tarkastelua lähtökohdistaan, kulttuuristaan, uskonnoista ja on uskallettava kysyä tieteeltä vastauksia. Eriarvoisuus on ehkä kaikkein vakavin avioliittojen tuhoaja. Siksi on hyvä lähestyä asiaa enemmän kulttuurin ongelmien kautta kuin fyysisten ja geneettisten variaatioiden läpi. Raamatun mukaan avioliitto on sakramentti, ja eri kirkkokunnilla on erilaiset sakramentit. Kirkkoisä Augustinus määritteli sen seuraavasti: ”kun henki yhtyy aineeseen” Tämä on minunkin näkemys, kuinka henki ja hengellisyys on nähtävissä. (henki = sosiaalisuus, tunteet ja kieli. Hengellisyys = Jumalasta ihmiseen tuleva).

Kieltämättä ihmisyyden henkinen perusta on rakkaus. Riippuen mahdollisuuksista kehitykseensä, rakkaus kaartelee kehosta mieleen ja tunteisiin, fokusoituen aistimuksiin tai henkisen kehityksen lähteille, nk. sisäiseen minuuteen. Pahassa mielen vaurioissa rakkaus muuttuu sairaaksi riippuvuudeksi, aistiehdollistumiksi, kehotunteiksi.  Sisäisen minuuden uskon olevan kristillisen sanoman ydin, löytää Jumalan puhumisen kautta kokemuksensa ihmisyyteen, havaita sekä ulkoisia että sisäisiä kokemuksiaan, tunteitaan ja mieltään. Jouluyön messussa paavi puhui tyttäreksi ja pojaksi syntymisen ihmeestä, lapsen ihmeestä, myöhemmin joulupäivänä hän sanoi, että lapsi on sana. Valitettavasti myös uskonnon kieli korostaa vielä sukupuolisuutta. Monet uskontokuntien näkemykset perustuvat maallisiin näkemyksiin, mikä ei vahvista henkistä kulttuuria ja ihmisen henkistä kasvua. Mies ei sittenkään ole kristinuskon ydin, vaan se tulee luonnontieteistä, vahvemman voimasta.

Olen surullinen siitä, että perheen arvo on laskenut minimiin. Yhteiskunta määrittelee ja tunkeutuu perheisiin. Elämme kuin sosialismissa, jossa valtio ottaa huostaan lapset, koska vanhempia ei kunnioiteta, mutta se on myös fasismia. Katsoin Yle Areenassa sarjan KIRI, jossa sosiaalityöntekijän kautta tutkitaan tummaihoisen lapsen murhaa. Valkoihoisten adoptioperheen vanhemmat murhaavat lapsen, tietävät sen perheessä ja salaavat, murhaajaksi valehdellaan lapsen biologinen isä, jolta lapsi on adoptoitu huumeiden käytön vuoksi. Tuntuu siltä, että kulttuurit ovat rotuoppeja, jotka ovat pesiytyneet järjestelmiin.

Erilaisilla järjestelmillä ja vallan oikeuksilla sekä uskontojen, valtioiden, tieteen että yhteiskunnan menetelmillä perheitä on tuhottu, isyyttä ja äitiyttä mustamaalattu ja tuhottu kevyin perustein. Naisvihaajat nousevat säännöllisesti esiin miesten ja lasten keskuudessa, onhan sillä vankat perinteet, äitejä on pidetty psyykkisten vaurioiden päätekijöinä, eikä ole nähty sitä, että mies ylivaltaisena määrittelee naisen teot sallien ja/tai sallimatta. Huoraksi naista syyttävä mies on useimmiten oman psyykensä uhri, psyykkinen puolustus on kasvattanut kehoon nk. naisen. Yhteiskuntatieteitä haukutaan pseudotieteiksi, ja ajetaan kiimaisena luonnontieteiden valtaa, miesvahvuutta elämisen oikeuksiin.

Kukaan isä tai äiti ei ole täydellinen. Lapset eivät aina muista todellisina lapsuuden tapahtumia, jotkut paremmin kuin toiset. On ensin kasvettava aikuiseksi, mieluummin tultava itse vanhemmaksi, ennen kuin ymmärtää miten esim. tunne-elämä näkyy lapsi/vanhempi suhteessa.

Inhimilliseen ja välittävään ihmisyyteen kuuluu ihastumisen kokemus saaden ja antaen, mikä on perinpohjaisesti vanhemmuuden ydinasiaa. Siitä lähtee lapsen itsekunnioitus ja itsearvostus, vanhemman katseesta, sanoista, vapaudesta ja teoista sekä oikeuksista omaan itseyteen. Jos ja kun lapsi ei saa tätä kokea löytääkseen itsensä, hän usein ajautuu keholliseen maailmaan ilman sisäisiä tuntojaan. Väkivaltainen suhde vanhemman ja lapsen välillä on tie narsismiin, mikä on kehollisuuteen liimautuva psyykkistä puolustusta, ja tunteet heijastavat tätä kokemusta, eivätkä ne ole tunteiden ja itsen synnyttämää vaan kokemuksen, jota yksilö on saanut kokea kohteluna. Tästä seuraa juuri se ehdollistuminen kehollisiin kokemuksiin, jossa tunteet jäävät kiinni entisiin tunnemuistoihin, eivätkä välttämättä erota tässä ja nyt hetkessä tulevaa tunnetta, ja ne voivat sekoittua liikaa vanhaan. Pysyvyyden tärkeys on kehollisen harjaantumisen myötä esim. sanakieleen.

Yhteiskunnan ja kulttuurin tehtävä ihmisyyden suojelemisessa on keskittynyt sukupuoliin, ja keholliseen kokemukseen seksuaalikeskeisesti. Onko valaat ulkoisten ärsykkeiden mukaisesti, eli ympäristöstä tulleiden virikkeiden vuoksi lisääntymiseen pyrkivä vaelluksellaan? Teemmekö kulttuurin avulla yliseksuaalisuutta ja erehdytämme ihmistä pois sisäisestä itseydestä, välittävästä ja kokevasta ihmisyydestä.

Ihailu vilpittömästi ja aidosti kunnioittaen on elämän syvintä ydintä. Vanhemmuudessa tunne-elämä on niistä tärkein, muut opit tulevat paljon muualta. Lasta ei voi ihailla liikaa, koska lapsi alkaa vierastaa sitä, koska hänen omanarvontunto rakentuu itseluottamukseen, eikä lapsi ota liikaa ihastelua. Jos ihailu johtaa arvojen kautta ylimielisyyteen, on aitous menetetty lapsen sisäiseen kokemukseen. On tärkeää muistaa, että lapsen kehollisessa kokemuksessa on alkuun synnytysahdistus, mikä tuottaa pelkoa ja lapsi tarvitsee erityisen paljon vanhempiensa tukea.

Raija

 

RAKASTA, KÄRSI JA UNHOITA

 

 

Rakkaus on ehkä maailman vaikeimpia asioita, ja kuinka herkästi me puhumme rakkauden nimeen, teemme nopeita ja yksinkertaisia ratkaisuja, annamme ohjeita, kun rakastat ensin itseäsi, opit rakastamaan myös toista jne. Rakkauden moniin muotoihin kannattaa tutustua. Rakkaus on matka, mikä on ehkä suurin suurimmista. Suuressa kirjassa sanotaan, että Jumala rakasti niin paljon maailmaa, että antoi ainoan poikansa, ettei kukaan, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän. Minulle tämä tarkoittaa uhraamista, monelle kauttakulkua taivaaseen toisen kautta. Näkemys on täysin kiinni persoonan kehityksestä, kuka kurkottaa kuuta, kuka matalassa majassa majailee. Näkemys voi viitata myös siinä mielessä minuuteen, että lapsi voi olla avain hyvään kehitykseen, mutta Jeesus kasvoi aikuiseksi, ja se sai vallan. Lapsi sinällään ei ole kehittymättömänä avain, vaan lapsen ominaisuudet kykyyn ratkoa ja havaita itseen kohdistuvia asioita tiedon avulla. Valitettavasti tieteessä ulkoa havaitut näkemykset ovat menetelminä saaneet ylivallan, ja sisäinen minuus, se kohtuajalla unia näkevä minuuden lähde mieleen ja tunteisiin nähden on hylätty ja seksuaalilähtöinen/näköinen on otettu johtavaksi tekijäksi, mikä usein lapsella on huonosta kohtelusta tullutta. Vallan ja hallitsemisen ongelma ihmiskuvassa näkyy tässäkin, ohjailu tiettyjen kehitysalueiden mukaan alistaen niiden ikeen.

Jos Jumala ei osaa rakastaa ja hylkää ainoan poikansa, miten ihminen siihen pystyisi tai ehkä tuossa piilee asian ydin, jos olet itsesi jumalaksi luokitellut, rakastamisen kykysi heikkenee. Minusta tuntuu siltä, että ihmiset on menettäneet puhetaitonsa, liian kevyesti heitellään ilmoille yleisohjeita suurista monimutkaisista asioista. Kuuntelen tässä samalla YLEÄ, jossa TUTKIMUKSIN väitetään, että yksilökeskeinen elämä tuo välinpitämättömyyttä. Minulle tämä edm. tarkoittaa enemmän sosiaalistamista, jopa sosialismia, jossa yksilöllisyyttä aliarvioidaan.  Kun asiaa tarkastelee itsekeskeisyyden kannalta, itsekkyys tekee juuri tuota, mutta menetetty itse ei tee, huomioitu itse välittää. Totta kai me tarvitsemme toisia, ilman toista ei ole itseä, tai on aika vähän. Mutta samalla täytyisi muistaa, että tuolla toisella voi olla liikaa valtaa toiseen nähden, ja itse voi tuhoutua. Samastuminen on sosiaalistamisen ydinasioita, minun mielestä monen masennuksen takana.

-50 luku oli kalseaa aikaa ihmisen mielenterveyden kannalta. Siinä oli sekä hyviä että huonoja puolia, työ ja rajat olivat selkeitä useimmiten, aikuiset osasivat vastuunsa kasvattajina. Tunne-elämää ei juuri hoidettu eikä huomioitu, kasvatus oli autoritaarista. Tuolloin elin lapsuuttani. Vanhempana ja jonkin verran kasvatustiedettä lukeneena, sekä sitä omassa elämässä kokeneena tiedän, että äitini oli 2000 luvun käsitysten kasvattaja, huomattavasti aikaansa edellä ja sai siitä kylän vanhoilliset niskaansa, vähintäänkin opettajat, joille kurittaminen ja alistaminen oli metodina aika yleistä. Aina muistan myös opettajan, joka tuli uudempien oppien mukaan kouluun, ja hänet vanhoilliset opettajat ja lasten vanhemmat tuhosivat mielenterveyden murtumaan.

Elämän laadussa yksinkertaiset selitykset eivät riitä. Joku kertoi pari päivää sitten, että kärsivällisyys on tärkein oppi ymmärtää ja hyväksyä. Kyllä, mutta se voi mennä liiallisuuksiin, liiallisella kärsivällisyydellä voi menettää koko elämänsä, sillä toisen ihmisen valta tuhoaa herkästi toisen ihmisen, itsekin siinä voi onnistua, riippuvuus toisesta on usein tuhoutumisen syynä. Psykiatrinen näkemys omnipotenssin ja itsekkyyden valtaamasta lapsesta on ehkä suurimpia tuhon tuottajia ja rakkauden estäjiä, kuin myös jako pahoihin ja hyviin ihmisiin. Lapselle on ehdottoman tärkeää, että hän voi olla varhaislapsuudessa itsekeskeinen, että hänelle voi kehittyä kyky ajatteluun, tuntemiseen ja kokemiseen ja siihen kohtelulla on merkittävä vaikutus.  Ei rakkauteen kannata sokeasti uskoa, kun ei siihen Jumalakaan pystynyt, vaan antoi lapsensa kuolemaan. Voisi melkein sanoa, että jokaisella asialla, jokaisella sanalla ja tapahtumalla on kääntöpuolensa ja vastakkaisuutensa väärin käytettynä.

Itselleni omien lapsien rakastamisesta on jäänyt eniten mieleen huoli heidän pärjäämisestään, ja pelko heidän kuolemisestaan. Oli niin paljon helpompi hoitaa muiden lapsia.

On helppo sanoa, rakasta itseäsi, niin osaat rakastaa toista. Jos ihmiset ovat ilkeitä toisilleen, jatkuvasti aliarvioivat ja murjovat sinua lyttyyn, vihan tunnetta ei saa pois ajattelemalla, viisaita miettimällä, tuskin vahvalla vihallakaan, jos ja kun se vaurioittaa itseä, suuttuminen kohtuullisesti on hyvää itsensä hoitoa. Vihaa voi käyttää puolustukseen ja on syytä käyttää. Rakkaus vaatii kunnioittamista ja hyvää toivovaa näkemystä ja toteutusta toisiin nähden. Pelkkä sydän ei riitä, on oltava myös taitoja kuulla ja nähdä ihmistä muuttuvana, kehittyvänä ja vapautta antavana. Rikollisuus on eri asia, sitä ei tarvitse hyväksyä ja puhun nyt rikoksesta ihmisyyttä kohtaan.

Anteeksianto on merkittävä ja tärkeä, psykologisesti tärkeimpiä asioita kehityksen turvaamiseksi ja pahimmillaan vain itseään varten elämistä. Tiedämme, että anteeksiantoa ja hyväksymistä tapahtuu myös rikoksiin nähden sallien niiden toteuttamista yhä uudelleen. Elämä toisten on kanssa ratkaisevaa, voiko se toteutua, suhteuttaminen tekoihin ja niiden vaikutuksiin.

Sallimmeko jatkuvasti jonkin arvon ohjata meitä syventymättä tarkemmin loogiseen näkemykseen syväsyntyisesti ja ympäristöön vaikuttajina. Miksi meidät altistetaan jatkuvasti seksuaali-identiteetin aktivoivaan voimaan? Miksi ei kieli-identiteetin tai oppivan mielen voimaa huomioida? Miksi täytyy sosiaalisen vuorovaikutuksen antaa määrittää oppimisen rajat? Ehkä ihminen oppiikin enemmän pohtimalla ja kokemalla itseään. Minulle sosiaalinen oppiminen on opettanut eniten vallan väärinkäytöstä, ei tiedon moninaisuudesta.

Puhumista voidaan arvostaa liikaa, ja puhumattomuuden vaurioittavia vaikutuksia ei ymmärretä. Asioita tarkastellaan liikaa ulkopuolelta, ja yksilöllisyys hylätään. Olen vakuuttunut siitä, että masennuksen yksi syy on yksilöllisyyden hylkääminen, ja persoonallisuuden alasajo, mikä usein juuri tehdään sosiaalisen vallan kautta, ja yksilöt samaistuvat liikaa toisiinsa. Kärsimyksen ymmärtäminen ja sen tuhoavan vaikutuksen analysointi ehkä auttaa löytämään kanavia hyvän tekemiseen. Oman syyllisyytensä kohtaamattomuus ja mielen taipumus heijastaa syyllisyys on monen ihmisen tuho.

Raija

 

 

PEILAUTUMINEN VUOROVAIKUTUKSESSA

 

 

Peilautuminen on ehkä vaikeimpia asioita ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja tulee pahimmin esiin kasvoista kasvoihin tilanteessa. Peilautuminen tapahtuu nk. peilisoluissa aivoissa, aistimuksen heijastumisena toisiin, hyvässä ja pahassa. Tällöin ihminen on tavallaan oman mielensä orja, antaa mielen ja tunteiden synnyttää ajatuksensa, eikä erittele havaitsemistaan omista mielikuvista. Se on kuin sokeaa rakastumista, vaikka kuinka joku sanoisi, tuo ei ole todellista, sanominen menee kuuroille korville, tunnetila johtaa. Peilautumisessa ihminen yhdistää omat mielikuvat toisesta syntyneeseen kokemukseen, näkemiseen ja kuulemiseen ennakkotietojen ja asenteidensa mukaan ja siirtyy vallan vaikutuksen alaiseksi tiedonmuodostuksessa. En muista tarkkaan peilautumisen määritelmiä, oppiskirjassani ei nyt ole käsitettä otsikoissa, enkä muista minkä käsitteen alla se sijaitsee. 500 sivun opus vaatisi aikaa ja paneutumista uudelleen asiaan. Tällöin voikin kysyä, onko tuo luonnontieteen tuoma ulkoa havaitseminen ja vuorovaikutukset ihmisten välillä kehittävin ja totuutta etsivin vaihtoehto, pysytään vaan kriittisinä.

Usein olen huomannut, että työnohjaus ja työnopastus sekoitetaan toisiinsa. Työnohjaajakoulutuksessa tutkitaan mielen toiminnallista rakennetta ja sen ehtoja toimintaan. Itse olen käynyt psykoanalyysin toiminnalliset menetelmät koulutuksen. Tällöin tutkitaan ihmisen todellisuutta mielen käyttäytymisessä, opetellaan ottamaan haltuun kunkin omia mielikuvia ja käsitellään niitä niin, että mieli vapautuu pakkomielikuvista ja vapauttaa havaitsemaan ja kuulemaan ympäröivää todellisuutta mahdollisimman oikein. Persoonallisuuden kautta ohjaaminen ei kuulu ohjaajan oikeuksiin, yksilöllinen minuus, vaan on ehdottomasti yksilönoikeus ja menetelmässä käytetään mielen yleisiä toimintamekanismeja perusteena, persoonallisuus kuuluu psykologiaan. Yksilön todellisuudesta käsitellään mielikuvia, muistikuvia, esikuvia, esikuvien muodostumista suhteessa lähihoivaajiin, tunnekuvia, ja haetaan yksilön mielenhallintaan keinoja. Tämä on objektisuhdeteoria nimeltään.

Pääosin yhteisön ongelmiin ja ristiriitoihin on puututtu keskusteluin, ja se on varmasti oikea vaihtoehto, ajattelun kehittämistä ja yhteisten käsitteiden löytämistä, tavoitteiden ja kokonaisuuksien rakentamista yhteisön hyvinvoinnin hyväksi.

Perinteisesti yhteisöissä toimitaan mielikuvien pohjalta, ja mielikuvajohtaminen on yleistä. Tällöin yhteisöt joutuvat riitatilanteisiin, jolloin valtataistelut ja heikosti muodostunut tieto pääsee johtamaan, tiedosta puuttuu osia ja vallalla pelataan pelejä, joissa toisia hyljeksitään ja toisia ihaillaan. Tällöin mieli hallitsee ja mielikuvajohtajat pääsevät käyttämään valtaa väärin, ihmiset ovat jääneet rooleihin, syyllinen, naurattaja, asiallinen, kuulija, näkijä, jne. Esim. Aatu (nimet keksitty) on joutunut ryhmässään epäillyksi työpaikalta varastamisesta. Varastamista tukenut henkilö Arvo, ei halua jäädä itse kiinni teosta, vaan haluaa Aatun kantavan syyllisyyden. Niinpä hän vääristelee Aatun puheita, jättää kertomatta osan, ja saa Aatun näyttämään syylliseltä mustamaalaten. Koska rikollisuus on usein tuomittavaa, suurin osa ryhmästä siirtyy Arvon puolelle tuomitsemaan Aatua. Tällöin mielikuvajohtaja kerää yhteisön joukot valheellisen tarinansa alle, ja yhdistää joukkoja syrjimään Aatua. Asian tutkimiseen ei anneta mahdollisuutta, eikä Aatua kuunnella. Aatu lähetetään psykiatrin pakeille, ja psykiatri etsii syitä Aatun persoonallisuudesta, koska Aatu on alkanut aiheuttaa ahdistusta joukossa ja hän saa häirikön leiman, ja potkut. Syyllisyys on muodostanut ahdistusta kaikille tuomitsemisen kautta, mutta uskonnollisessa uhrikulttuurissa vain Aatu tuomitaan ja hän joutuu kantamaa taakan kuin Jeesus aikoinaan. Aatu sysätään yksinäisyyteen ja mielikuvien annetaan rehottaa, vaikka Aatu yrittää mitä, hänelle ei anneta tilaa, tämä paikka on meidän. Keskustelut mielikuvajohtaja Arvon kanssa kahden kesken ei onnistu, koska Arvo antaa oman mielensä johtaa ajatuksiaan, ja hylkää Aatun näkemykset ja kokemukset. Arvo käyttää valtaa väärin, ja hakee itselleen muiden tukea, hänellä on vallanhimoa ja todellisuudesta pakoa, mikä sokaisee. Itsesuojelu sallii hänen valehtelunsa, sillä hän ei halua katsoa silmiin omaa pahuuttaan, vaan siirtää sen toisen harteille, ja tavallaan ajautuu narsismiin. Narsismin juuressa on usein itsesuojelu. Arvo on joutunut yksityiselämässään ahdistuneeseen tilaan. Jatkuvassa puolustuksessa oleva mieli tuottaa ikään kuin nautinnollisen tilan ulkoa nähtynä, koska psyykkinen puolustus hermostossa aiheuttaa tahdosta riippumattoman jännitteen ääreishermostossa ja se näkyy kehonkielessä itsevarmuutena, jopa hyökkäävyytenä. Tästä hän ei pääse eroon, koska psyyken puolustaminen on jatkuvaa läheisessä suhteessa. Hän on ajautunut ylimielisyyteen eikä kykene kohtaamaan omaa syyllisyyttään, vaan siirtää sen Aatun kannettavaksi, koska hän kuvittelee, että Aatu on vahva ja alkaa myös uskoa todeksi, että Aatu on syyllinen, vaikka koko varkaus olisi valhetta.

Näin face to face ei aina ole ratkaisevan hyvä ajattelun toimintaa kehittävänä, mieli ja tunteet johtavat. Tarinassa ei välttämättä ole järjen häivää vaan pelkkää pakenemista omasta itsestä, valheen sallimista itselle, pakoteitä on monia. Mielen ja tunteiden näkemiseksi ja itsen hallitsemiseen tarvitaan kovin monia keinoja ja ajattelun kehittämistä, yleisemmin se onnistuu taiteen avulla, jos ihminen on oppivainen. Joskus vaan näyttää siltä, että taide elää omaa elämäänsä ja on saanut itseisarvon, eikä siirry yksilöiden kyvyiksi, sekin on ikään kuin laittautunut arvoasteikkoihin, nostamaan ihmisen yhteisöllistä asemaa ja kokemusta arvostavaksi, kun sitä ei saa kunnioituksena todellisuudessa. Kun mieli on hallitsija ja jos kohtelun vuoksi psyyke on jatkuvasti vaikeassa puolustuksessa, lopputuloksena on se, että mieli hajottaa ajattelun, jättää muistista pois havaintoja ja tarinasta tulee itsetarkoitus, mikä elää omaa elämäänsä totuudesta riippumatta, väkivalta tuottaa ongelmia.

Kielellisessä kehityksessä on voinut kehittyä Touretten oireyhtymän tapaisia pakkomielteitä, kieli on ehdollistunut mieleen, ja laukaisee asenteellisen näkemyksen pihalle ilman, että kykenee ajattelemaan, onko se oikein, havaitsemaan, erittelemään ja rakentamaan johdonmukaisesti, kirosanat voivat lähteä liutana ilmoille.

Moraali ei ole helppoa, siitä on puhuttu vuosituhansia, etsitty ratkaisua sen mahdollisimman korkealle tasolla, hyveisiin, mutta on uskottu ihmisen pahuuteen niin, ettei siihen voi vaikuttaa. Vähemmän on tutkittu tarinan kehittymisen ongelmaa joukoissa, valhetarinoiden syntyä. Kun tarinat tai mieli hallitsevat, ja syyllisyydestä tehdään kollektiivinen, kukaan ei tunne syyllisyyttä, ja kun yksilö syyllistetään, hänen elämänsä uhrataan ja valheet hallitsevat ja jäävät totuudeksi. Totuus ei ole tässä ja nyt, sitä täytyy tutkia, ja olla rehellinen. Ylipäätänsä toisten tarkkailu tuottaa paljon ongelmia, parempi olisi kunnioitus, mutta ei mitään sokeasti uskoen. Epäily pitää aina yllä järjettömyyttä vainoharhaisuuteen asti, terve epäily voi löytää totuuden.

Raija

 

NE IHMISOIKEUDET

 

On itsenäisyyspäivä 2020 Suomessa. Televisiossa veisataan, siellä on kirkonmenot, niin kuin meillä aikoinaan sanottiin, viimeisenä virtenä soi ”Soi kunniaksi luojan”. Se oli äitini lempivirsiä, mitä hän lauloi, kun oli toivoa ilmassa. Kun hän oli menettämässä toivoaan, hän lauloi ”Saatanan häijy, kun julmana juuri, maata käy voimalla valloittamaan”. Minulle ei kotona lapsuudessa tyrkytetty uskontoa, sain oppia sen tarkoituksia ja merkityksiä syvemmin vasta aikuisena ja olen siitä iloinen, kun ymmärrykseni on ollut ajattelussa jo pidemmällä. Uskonnon vaikutus on tullut vahvimpana kansakoulussa -50 ja -60 luvulla. Aikuisiällä sorruin läheisen tuttavan houkutuksella okkulttiseen seuraan kaksi kertaa, ja jouduin psykoosin kaltaiseen tilaan. Mieleni ei vielä osannut silloin käsitellä julistusta. En ole tyrkyttänyt uskontoa kenellekään, minulle sen sijaan on tyrkytetty. Tämä on joulutarina tai oikeastaan joulusaarna.

Selviytymisen tieni on ollut pääosin virallisissa koulutuslaitoksissa opistosta yliopistoon, ja erilaisia kursseja pitkin elämää, harrastuksia ja työtä. Punaisena lankana näissä on ollut se, että olen pyrkinyt niihin itse, paitsi opiston kohdalla ammattipsykologin suosituksena. Oppimisen tie on ollut kuin ihmisyyden arvot johdattamassa minua kehitykseni mukaisiin tarpeisiin vastaten, oppimiseni oli leikin kontekstista tullutta konstruktiivista tyyliä, mutta se hävisi väkivallan alla, kun kuulo- ja näköaisti estettiin vuorovaikutuksessa tai rajattiin olemattomiin. Ympäristön väkivalta tuotti kauhun, mikä synnytti yliaistimukset, liian suuren jännitteen pelon ja rankaisujen kautta, mikä iski mieleen. Herran pelko ei ole viisauden alku, opin, miksi ei voi oppia. Sosiaalialan opisto oli vaativin käytännön ja teorioiden oppimiseen, sitä mikä oli käytäntö, ja toimiko ne teoriat, -90 luku. Erityisen kiinnostunut olin minuuden kehityksestä, koska se ei toteutunut kohdallani, eikä yhteisö ollut sitä mitä opetettiin. Opin muuta kuin sosiaaliset teoriat opettivat, opin, että mieli hallitsee, ahdistukset määräävät ja valta tuhoaa ihmissuhteet, hallitsemisen ja vallanhimo. Lapsuuteni oli ollut leikin mahdollisuutta, ja se piti yllä halua oppimiseen, vaikka ympäristön ihmiset yrittivät sitä estää, kuljin silti omaa polkuani, kohti unelmiani, mitkä eivät aina onnistuneet. Sain palkaksi rangaistukset ja yhteisöstä sulkemisen, enkä ole brutaali, yksi virhe riitti sulkemiseen, puhuminen kohtelusta. Sinällään fyysiset aistiharjoitukset toivat oppia, teoriat toimivat johdonmukaisesti tieteen näkemyksissä, mutta niissä ei huomioitu valtaa ja ihmisen valheita todellisuudessa, ne olivat kuin ihanteita.

Uskon asiassa olen pitänyt pääni, osallistunut vain vähän normirituaaleihin yhteisön tapojen mukaan, mutta pitänyt äitini opin, usko tulee vain Jumalasta. En halua, että sitä kukaan muu määrittää, minkälainen sen tulisi olla, silloin se ei ole enää Jumalaa, minulle Jumala on ainoastaan hengellistä. Kristinuskon Jumala on persoonallinen. Jatko-opinnoissani opin ymmärtämään, kuinka tärkeää on erottaa psyyke ja sen lainalaisuudet sanakielen kehityksestä, ja kuinka kaltoin kohdellun psyyke tuottaa sanakieltä ilman yhteyttä sanan merkitykseen, vertauskuvaannollisesti ja symbolisesti, unissa ja psyyken puolustuksessa, parantuakseen. Tämä alkoi tapahtua minulle ensimmäisen kirjan kirjoittamisen yhteydessä, kun aloin käsitellä traumaani, onneksi en ollut vielä ehdollistettu psyyken osalta oppeihin, vaan mieli toimi luonnon antamin ehdoin, vasta kirjoitustaidon oppineena kansakoulun pohjalta. On väärin, ettei tätä huomioida ihmiskuvassa, vaikka Raamattu kertoo kyllä siitä paljon, mutta niin sekavasti, ettei siitä pääosa ihmisistä saa selvää, vaan tulkitsee sitä kirjaimellisesti ja toistaen tutkimatta omaa mieltään ja sieluaan. Kirjaimellisesti sanaan uskovat tavallaan tuhoavat Raamatun ihmiskuvan, sen mitä Jeesus opettaa, kaventamalla ihmisyyttä heikkoon kehitykseen, huomioimatta ihmisen kokonaisuutta.

Elämäni on kuin arvojen luisuminen läpi ruumiin, mielen ja sielun, ihmisoikeuksien menetystä. Arvot, jotka ovat tärkeää ihmisyyden säilymiseksi, kehittymiseksi, ja pysymiseksi ovat kuin ilkkuneet yhteisövallan alle jäädessäni, menettäessäni ne. Holtittomat väittävät tässä kohtaa, ettei pidä antaa muiden alistaa, olen saanut siitä niin pahat rankaisut, että on ollut pakko säilyäkseni hengissä. Tommy Hellsten on sanonut, ”Se mistä luovut, sen saat”. Jokseenkin se on ärsyttänyt minua, koska se on toiminut itselläni toisinpäin, on eri asia menettää itsekkyyden vuoksi jotakin, kuin menettää arvottomuuden, osattomuuden ja köyhyyden vuoksi. Vihaan yleistyksiä, jotka sitten asenteina isketään jokaiseen asiaan. Useat yhteisöt, kirkko ja yhteiskunta virkakoneistoineen on toiminut ihmisyyttäni vastaan tuhoten kykyjäni mielessä, kielessä ja tunteissa, ja ottanut sosiaaliset oikeudet itsemääräytymiseen vallan väärin käytössä, se alkoi 16 vuoden iässä, hyvämuistisen ja oppivan ihmisen elämässä. Aina lopulta on käynyt niin, että toimet, jotka ovat kohdistuneet itseeni, ovat olleet taustaltaan valtion ja/tai kunnan virkamiesten tekemiä rikoksia käskyvallan kautta työssä ja yksityiselämässä, jotka on haluttu salata oikeutta myöten, kaikki mahdolliset korkeimmat instituutiot ihmisoikeusjärjestöjä myöten ovat kieltäytyneet auttamasta. Kuka sitä omaa rikostaan ja osallistumistaan haluaisi paljastaa, yhteisöä ja yhteiskuntaa, joiden toimia on aina pitänyt oikeana ja uskottavana, yhteisövaltaa, mikä on Jumalan asemaan saatettu. Yhä saan rangaistuksia yhteisön taholta siitä, että olen oma itseni, yksilöä ei saa olla.

Varhaislapsuudessa kärsin ruuan puutteesta, ja laktoosi-intoleranssi vaikeutti asiaa, kun ruoka oli pääosin maitotuotteita. Olin kovin laiha ja heikkorakenteinen. 8 – 12 vuoden iässä, saimme lasin maitoa päivässä, 2 viipaletta leipää, neljä perunaa ja voista tehtyä kastiketta. Jouluna oli lihaa, mutta muutoin kovin harvoin. Maitotilan tuotot oli lähetettävä meijeriin, että pystyttiin maksamaan valtion velat maatalon perustamisesta, joihin se tukea ensin myönsi ja otti yhtäkkiä pois kahden vuoden kuluttua. Niin vanhempani joutuivat hätään luottaen valtioon. Monessa asiassa oli puutteita, kuten vaatteet, montako mekkoa äiti loihtikaan Pelastusarmeijasta tulleista paketeista uusiksi.

Kylällä, jossa asuin ei ollut muuta kuin kansakoulu -50 luvun Kainuun korvessa. Halusin oppikouluun, mutta se olisi tullut liian kalliiksi kulkea junalla, eikä vanhempani voineet sitä maksaa. 30 vuoden iässä yksinhuoltajana kävin oppikoulua.

Yhteisö puuttui elämääni rikoksen kautta. Paha päälle käyminen ja alistaminen järkytti mielen psykoosin partaalle, jonka jälkeen puheoikeuteni mitätöitiin, kokemukseni alkoi siirtyä alitajuntaan. (pidän eri asiana alitajuntaa, normien syntymää ja tiedostamatonta, josta tiedostamattomasta aidot tunteet tulevat) Puheen tuottaminen alkoi tuhoutua, tuo koko kreikkalaisen filosofian ydinasia, ihmisyyden oikeus, jakaminen vuorovaikutuksena ihmisyyden osalta ja itsen ilmaisuoikeus. Menetin oppimisen kyvyn kuulemisessa ja puheen tuottamisessa pitkäksi aikaa. En syytä vanhempiani, koska heidät oli saatettu hätätilaan.

Minut on siis riisuttu kaikista elämän oikeuksista yhteisövallan avulla. Kukaan ei ole koskaan puuttunut asiaan, vaikka olen sitä pyytänyt, sillä virkarikokset kuuluvat tottelevaisuuteen, valtiovallan ja kirkon oikeuksiin määrätä ihmisyyden oikeudet, joita alamaiset toteuttavat. Pääosin olen tullut siihen tulokseen, ettei ihmiset ymmärrä sitä, jos toista halveksitaan ja lyödään, hän menettää kykynsä inhimillisyyteen. Näin myös monet häpeän kasvot heidän alistuessaan ylhäältä tulleen vallan alla. Toiset iskevät aggressiolla takaisin, toiset kääntyvät sisäänpäin tuhoten itseään. Minulla oli harvoin aggressiota, mutta sitten se tuli kertarysäyksellä psykoosina. Kun kaikki oikeudet viedään, merkitykset katoavat.

Kun olen pyytänyt apua presidentistä alkaen, ihmisoikeusjärjestöistä, arkkipiispalta, oikeusasiamieheltä, mielenterveysasiantuntijoilta, ketään ei ole kiinnostanut, koska ihmiskuvat ovat olleet sitä, että ihminen itse aiheuttaa ongelmia, persoonallisuusteorioita.  Sitä ei ole huomioitu, että yhteisö ja yksilöt siellä ovat kohdelleet törkeästi, valehdelleet julkeasti, ja estäneet puhumisen. Minultahan ei tarvitse kysyä, kun on katsottu olevan mielisairas. Ongelman taustalla on se, että kuvitellaan kaiken tulevan ihmisen reaktioista kohtaamiinsa asioihin, ja tottelevaisuus on ainoa määre, jonka katsotaan olevan oikein.

Miksi arkkipiispa ei voinut puuttua asiaan? Lähetin hänelle kirjani, jossa puhun osittain uskonnollista kieltä, ja se ei ole yksilön oikeutta kirkossa ja minä olin oppinut sen lapsuudessa, johon olin taantunut, ainoa turvani kauhun keskellä. Kirkko ei halunnut huomioida kaltoin kohtelusta tullutta mielen puolustuksen käyttäytymistä, ja sen näkymistä sanakielessä, vaan sitoutui autoritaarisesti Raamattuun, julistaen ja palvoen vain Jeesuksen oikeutta elämään. Presidentti ei halunnut, että hänen johtamansa valtio paljastuisi rikolliseen tekoon järjestelmässä, tämä on kulttuurinen perimä. Oikeusasiamies keksi, että olen kaksi vuotta myöhässä, kun vasta silloin mieli oli palautunut siihen pisteeseen, että kykenin tuottamaan puhetta selkeästi.

Mutta Suomessa näitä kaltoin kohteluita ei tunnusteta tapahtuvan, ei ole raiskauksia, ei syrjintää, ja mielenterveysongelmaisiin suhtaudutaan hyvin jne. Jos joku näistä kertoo, hän on paranoidinen.

 

Raija

 

ELÄMÄÄ JA KUOLEMAA

En ole itse kokenut kuolemaa vahvana, vaan luonnollisena asiana. Ehkä se johtuu siitä, että olen asunut maalaistalossa, jossa kuolemaa myös tuotettiin ja oma elämä oli jatkuvaa kuolemista, luopumista omista ihmisoikeuksista. Nyt ystäväni kuoltua suru on ollut kuin ikävää siihen yhteyteen, mikä meillä oli, toistemme todellisuuksien ymmärtämistä. Hänellä oli kärsimys mittapuideni mukaan liian suuri, näin, että kuolema oli helpotusta. Jouduin pohtimaan, oliko se minulle helpotus, oliko se näkemykseni, kuinka olin käsitellyt hänen kärsimystään, oliko elämän arvo toimintakyvyssä ja vaikutusmahdollisuudessa, oman elämäni kuvaa, että en halua vihannekseksi.

Työelämään on liittynyt muutama kuolemantapaus. Eskareita hoitaessani olimme jakamassa ruokaa 40:lle lapselle toisen opettajan kanssa, jossa oli yksi allerginen. Jos hän sai kanamunaa, ja hän joutui anafylaktiseen shokkiin ja ellei hän olisi saanut vastalääkettä kuolema olisi tullut pian. Silloin ei ollut päiväkodeissa ensiapulääkettä. Onneksi lääkäri oli alakerrassa ja hän selvisi. Toin tapahtuman jälkeen asian esiin palaverissa, kuinka voisimme ennaltaehkäistä asiaa. Esitykseni tyrmättiin, loukkaannuin, minusta kuolemanvaaraan ei saanut saattaa lapsia tahallisesti tai huolimattomuuden vuoksi. Hoitajat ja opettajat olivat vain vihaisia minulle, asiaa ei otettu käsittelyyn. Keittiöhenkilökunta kuitenkin reagoi, ateriat laitettiin siitä lähtien eri astioihin kyseiselle lapselle. Näin jälkeenpäin ajatellen olen pohtinut sitä, että ruokailun järjestäminen oli suunniteltu huonosti, suurin osa henkilökunnasta jäi tekemään muita asioita, jotka olisi ehtinyt kyllä muulloinkin hoitaa. Huono omatunto sai siis siirtämään asian maton alle, ja korjauksen esittäjä häpäistiin ja koska minut oli alistettu ihmisoikeusriistossa puhumattomuuteen väkivallan alla, se toi häpeää ja mikä ei millään terapialla väistynyt, kun sitä vaan tuotettiin koko ajan lisää.

Vanhushuollossa olin tukihenkilönä alkoholistien elämässä. Asiakas oli ollut vaikeassa lonkkaleikkauksessa ja ei vastannut puhelimeen ja juuri näissä leikkauksissa on suuret komplikaatiot. Jouduin soittamaan poliisit, ettei hän olisi ollut kuoleman vaarassa, ja silloin hän vielä nauroi asialle. Tuli toinen kerta, ja hän ei vastannut puhelimeen. Viestitin, että minun pakko ilmoittaa poliisille, ellen saa vastausta. Se oli hänelle liikaa, hän ilmoitti, ettei halua enää minua tukihenkilöksi, olin pilannut kuulemma hänen elämänsä. Joidenkin alkoholistien on todella vaikeaa ottaa vastuuta omista teoistaan ja ymmärtää, että joku voi olla huolissaan heidän elämästään. Itse olisin joutunut syytteeseen kuoleman tuottamuksesta.

Tätä syylliseksi leimaamista on vähän joka puolella, lääkärit ja hoitajat ovat syyllisiä siihen, ettei elämä onnistu potilaalla, tuovat kipeitä asioita esiin, ehkä väärinkin. Syyllisyyden ja kärsimyksen suhde moraaliin on ratkaiseva, jos sitä ei ole, ei omatunto kolkuta ja kärsimys siirretään toiseen. Ammattilaisena jaksaa kantaa toisen syyllisyyttä hoivan ajan, mutta läheisten kesken se on vaikeaa, tunteet nousevat pintaan. Kaltoin kohtelun yhteisöissä pelkkä syyllisyyden käsittely ei edistä parempiin vuorovaikutuksiin. On pohdittava myös tuomitsemista ja rankaisua, moraalia. Syyllisyyden siirto omista teoista toisen ihmisen kannettavaksi on valitettavan yleistä.

Periaatteessa me kaikki olemme syyllisiä, kukaan ei onnistu olemaan täydellinen. Rankaisu ja tuomitseminen johtaa ilmestysfilosofiaan, syylliseksi nimetty ulkopuolinen on leimattu oman syyllisyyden kantajaksi, julistettu ja häväisty, eikä todellinen syyllisyys enää vaikuta ihmisissä siten, että ihminen pyrkisi parantamaan tekojaan ja kantamaan oman syyllisyytensä. Joudutaanko tässä syyllisyyskierteeseen, mikä on loputonta, ehkä joudutaan, se on ihmisen osa, liiallisuutena liikaa jokaiselle, mutta kärsimystä lieventämällä ehkä saavutamme helpotusta ja ottamalla kunnioituksen hyveeksi pyrimme pois syyllistämisestä, häpäisystä ja tuomitsemisesta? Kuinka tämä toimii nyt alkoholistin suhteen, osan aikaa ammattilainen voi kantaa syyllisyyttä, ja kykenee siihen ammatin tuoman osaamisen turvin. Jatkuvaan itsensä syyllistämiseen ei kannata uhriutua, alkoholistilla on oma vastuunsa.

Ihmisenä minun on kysyttävä itseltäni, ajanko omia arvojani ja syötän niitä toisille, mutta joudunko ahdistukseen nihilistisessä näkemyksessä, ja syyllistynkö heitteille jättöön. Koko auttamisesta putoaa pohja pois, jos meillä ei ole arvoja, joiden puolesta taistella, toki ne ovat monimutkaisia ja niitä on tarkasteltava kriittisesti.

Ratkaisevaa kohtaamisissa on kokemus mielessä ja tunteiden syntymä, onko kokemuksessa ylemmyyden tai alemmuuden tunteita, vai kohtaatko tasavertaisena toisen, luottamuksen ytimessä. Vastaanottavuus toisen itseilmaisuun ilman tuomiota ja syyllistämistä, jolloin kuuleminen onnistuu ja keho-, tai sanakieli ei vaikuta liikaa mielikuvien kautta, niin, että alkaa tulkitsemaan. Valitettavasti Suomessa vaikuttaa hyvin vahvasti autoritaarisen kasvatuksen ja opetuksen jäljet ja se aiheuttaa vuorovaikutukseen estymistä ilmaisussamme, se on kuin armeijan opeista tullut käskykulttuuri. Tiedon välittyminen on yhä mielikuvien levittämistä ja vallanhimoa.

Mutta kuinka koskaan ihminen voi kehittyä tietoiseksi itsestään, reaktioistaan, käyttäytymisestään ja kaikesta ihmisyyteensä kuuluvasta, miten vaikuttaa toisiin, kun he päivät pääksytysten lukevat kirjailijoiden äärettömän pitkiä mielikuvia, muistikuvia, ja elävät koko ajan ympäröivässä maailmassa, eivätkä ehdi itseään katsoa.

Raija

 

 

MIELIVALTAISET YHTEISÖT

 

 

Olen kulkenut erilaisia yhteisöjä läpi koko työurani, kuunnellut, havainnoinut (on ajattelun toiminallinen mekanismi), havainnut, kokenut tunteita, suuttunut, luopunut, taistellut, huutanut, etsinyt vastauksia, unohtanut, ollut kiitollinen ja kärsinyt. Nyt eläkeläisenä on aikaa pohtia näitä ongelmia, on joskus iloa ja voimaa kestää kaikenlaisia todellisuuksia ja totuuksia.

Vaikein ongelmista liittyy johtamiseen ja siellä totuuden etsimiseen, oppimisen vaikeuteen, ja tiedon puutteeseen. Mielikuvilla hallitseminen on yleisintä. Tavoitteita osataan laittaa, mutta käytännössä ne ovat kuin tuuliviiri, joka lähtee tuulen mukaan, joukkohysterioihin ja joukkopsykooseihin. Olen ollut ainoastaan naistyöyhteisöissä töissä, paitsi pari kuukautta nuorena kutomossa, toisessa työpaikassani ja siitä jäi ikävä muisto. Minulla oli liian lyhyt mekko, ja koneiden päälle kurkottaessa se nousi liian ylös paljastaen kriittisiä paikkoja. Olin vasta 17 vuoden ikäinen, ja miesten tuijottaminen ja vitsien heitto oli minulle liikaa, onneksi oli toinen vaatekappale omistuksessani mekon lisäksi, farkut ja saatoin sen jälkeen pitää ainoastaan niitä.

Mielivalta on sitä, että annetaan tunteiden johtaa, mielen hallita ja tulkita asiat, annetaan valtaa ylitse muiden, eikä vuorovaikutusta arvosteta jokaisen oikeutena. Tieto on niin sirpaleista, ettei se yhdistä ihmisiä, tai sitten se on niin ehdotonta, ettei siihen saa tuoda muutosta. Kaikkea ei voi muuttaa, mutta aina pieni siivu tiedosta on muutettavissa, ja arvoista voi löytää tarkistettavaa.

Ihmiset ovat kuin jakautuneita mieleltään, eivätkä ole arvottaneet asioita periaatteessa, mennään lauman mukaan ja valitaan puolet vastakkainasetteluina, polarisointeina, me ja he jakoina, laumasieluina, uskomalla vain vaillinaisiin totuuksiin ja mielikuviin. Pääosin totuuteen tavoitteiden kautta pyritään sekä abstrakteina arvoina, ja/tai konkreettisina näkemyksinä luottaen keskusteluun ja niissä tuleviin näkemyksiin sopien se mikä toteutetaan. Mutta todellista muutosta saadaan aikaan vasta, kun näkemykset perustuvat tiedon kautta teorioihin, joissa jäsentyneet näkemykset asettuvat loogiseen järjestykseen monessa ulottuvuudessa. Teoria on jokaisessa asiassa pohjalla, emme vain tiedosta sitä. Leikki on tie, jossa opetellaan tiedon muodostusta.  Leikillä on itsetarkoitus ihmisenä kehittymiseen, se antaa tietä tunteiden tutkimiseen, se on syväkokemusten ja merkitysten synnyinsija, jossa persoonallisuus ja sitoutuminen vahvistuvat yhteisiin näkemyksiin ja tekoihin.

Jos yksilö on laitettu pakkorooliin eikä hänelle anneta oikeutta muuttua, ei tuoda näkemyksiään esiin, hänestä tulee vaillinainen kehityksessään, sokea moneen asiaan, mikä ei tarkoita sitä, ettei ole inhimillistä erehtyväisyyttä ja puutteita. Kun on 50 vuotta yrittänyt olla yhteisön normien mukaan, ja tavallaan alistunut liiallisen riidan välttämiseksi, tai huomannut ettei ole lupaa itseilmaisuun, alkaa toivottomuus hallita mieltä, epätietoisuus kun ei puhuta, hakeutuu syrjään rangaistuksia välttääkseen jne. Tiedän, että olen ollut hyvin kiitollinen siitä mitä olen elämässäni saanut hyvää, pahaa en jaksa aina kestää. Mutta nämä arvot ja asenteet, kiitollisuus, ystävällisyys, toisen huomioiminen ja hyvät tavat, puhuminen ja puhumattomuus, kestäminen, sietäminen ja kärsivällisyys ja hyveet toisen kunnioittamisena eivät ole auttaneet, sillä yhteisön jäsenille on annettu valta, jolla he määräävät ja määrittävät mikä on oikein ja mikä väärin, ja minun tekoni, tunteeni ja ajatukseni on pääsääntöisesti määritelty vääriksi. Siksi, että nuorena sairastuin psykoosiin, kun raju väkivalta tuli ulos mielestäni, sen jälkeen en ole saanut ihmisarvoa kokea, vaan rangaistukset seuraavat toinen toistaan, vain yksikin pieni virhe, jota ei edes virheeksi voi kutsua normaali käytänteissä, ovat aiheuttaneet yhteydestä sulkemiseen ja kaikki hyvä on kadonnut julmuuden hallitessa. Se on mielivaltaa pahimmillaan, jonka niin monet ihmiset joutuvat kokemaan ja vajoavat yksinäisyyteen, mikä esiintyy syrjinnän tutkimuksissa n. 20% vakiona, yhteisövallan mekanismi. Tämä kaikki, koska järjestelmä on luotu hierarkkiseksi ja demokratiaa väärin käyttäen antamalla valtaa ihmiselle, johon ei kenelläkään pitäisi olla oikeutta, toisen jatkuvaan tarkkailuun ja kontrollointiin. Valitettavasti voin vain todeta, että totteleminen on ollut ainoa asia, jossa onnistumista ilman riitaa olen selvinnyt, eri mieltä olemista ei ole sallittu, vaan yhteisövalta on määrännyt tahdin. Joitakin toimivia yhteisöjä vuorovaikutuksen suhteen on onnistunut. Olen havainnut, että ahdistus on pahimpia valtaan pyrkimisen sekä edellyttäjä että estäminen, sitä ei siedetä, vaikka se on yksi oppimisen edellytys, ja vain pahana negatiivisesti vaikuttaja. Tämä on sitä kauneuden palvontaa, muistan aina, kuinka palaveri pidettiin siitä, että kirjoitin rumasti työpaikan kalenteriin lääkäriaikani. Mitä enemmän on kaltoin kohtelua, sitä enemmän on ahdistusta, joten se ei ole niinkään aina yksilöllistä, vaan yhteisön normeihin ja arvoihin liittyvää, mielikuvien viljelyä ja niillä hallitsemisen seurausta.

Keskusteluista syntyy usein vain osatotuus, ihmisten pahoinvointi kertoo enemmän siitä, mitkä kaikki käyttäytymiset ovat mielikuvien ja tarinoiden takana, kuinka ihmiset puhuvat toisilleen, käyttäytyvät ja tulkitsevat toisiaan. Työpaikkojen ilmapiiristä kertoo enemmän se sairastuneiden ja mielenterveysongelmaisten suuri määrä, jota maamme on pullollaan. Se on vuorovaikutuksen ongelmaa, emme ole oppineet puhumaan, mutta se on myös tavoitteiden ja ihanteiden ongelmaa, kun ne pohjautuvat hyveisiin, jotka eivät perustu ihmisyyden moneen puoleen ja todelliseen mahdollisuuteen. Oppiminen on hidasta ja usein muutos tapahtuu pienillä teoilla, kuuntelemalla, näkemällä, tukemalla, jakamalla, arvostukselle jne. Mutta sitä en vaan ole nähnyt elämässäni, vaan vallan väärinkäyttöä, pakkorooleja ja alistamista sekä halveksuntaa, mikä on autoritaarisen ja hierarkkisen järjestelmän piirre, mikä on meillä kehittynyt vuosisatoja.

Kuinka oppisimme sen, että hyveet ovat tavoiteltavia, että itseilmaisuoikeus on periaate, jossa arvostamme ja kunnioitamme toisiamme, mikä turvaa kunnioituksen kautta inhimillisyyttä ja oikeuden ihmisyyteen monipuolisesti? Valitettavasti arvot ja kollektiivinen mieli ovat sellainen yhtälö, jos sille annetaan ylivalta yksilöön nähden, se tuhoaa yksilön pääsääntöisesti, koska koskaan ei saavuteta suuren joukon yhteistä näkemystä, se usein on muuttuva, valheellinen ja nihilistinen. Siksi yhteisön pelisääntönä yksilön kunnioittaminen, kuuleminen ja näkeminen ovat parhain mahdollisuus löytää yhteisymmärrystä tiedon yhtenäistämisen myötä. Kun katsomme totuutta silmiin, näemme, että ihminen on erittäin sotaisa luonteeltaan, se ei voi tuottaa hyvää, on valittava jatkuva laadukas oppiminen tieksi tiedon avulla.

Raija

 

 

 

ERILAISET TODELLISUUDET MIELENTERVEYDESSÄ

 

Todellisuus, totuus, mielikuva, muistikuva, mielleyhtymä jne. Mielenterveyden termistössä vilahtelee kaikenlaisia sanoja, joista ei helposti pääse selville, mitä ne pitää sisällään. Mieli on kaikki, osittaista tai ei mitään ja siltä väliltä, mieltä voi olla vain yksi kuva ja/tai sana. Todellisuus yksilöllisyydessä on monen kudelman summa, totuus on tässä ja nyt havaittavaa, pysyvää ja menneisyyttä, oma todellisuus voi olla toista kuin oikeasti on ja hyväksyttävää, jossa ei liikaa kannata lähteä valtataisteluun. Mielen asiantuntijoita on monenlaisia, joku tuijottaa persoonallisuutta, joku aivoja, joku yhteisöllisyyttä. -50 luvulla mielen sairastuminen tarkoitti, että Jumala rankaisi ihmistä sairaudella. Seksuaalisuuden on väitetty olevan oleellinen mielenterveyteen liittyvä asia, itsetyydytys on katsottu taudin synnyttäjäksi ja taas hyvä parisuhde tervehdyttävä tekijä mielenterveyteen. Kokonaisuutta ei ole aina nähty, ihmisyyden eri puolien vaikutusta toisiinsa ja on takerrettu yksittäisiin asioihin, ja moralisointi on yhä nykypäivää. Sanauskovaiset puhuvat, että mieli on saatanasta.

Jo Freud sanoi aikoinaan, että työ, leikki ja rakkaus ovat elämän peruspilareita. Nyt tiedämme, että nämäkin voivat mennä täysin kohti prinkkalaa, mutta silti ne ovat perusarvoja, joilla on oleellinen merkitys hyvään elämään. Jos kohtelu on väkivaltaista ja epäkunnioittavaa yksilöä kohtaan, hänen leikkinsä voi olla psyykkisestä puolustuksesta syntyvää, eikä sanakieli tue sitä itsemääräytymisen kautta, itsehallinta ei onnistu ja luovuudesta on tullut mielen purkautumista. Vapaassa leikissä luovuus syntyy syvien mielteiden unikuvien taustalta.

Mieli ihmisessä on ehdottoman tärkeää, jos mieltä ei ole, alkaa keho kärsiä ja toiminnat vaurioitua. Mieli on väline ja tie itsen, tahdon ja halun ilmentymässä.  Se on kuin välittäjäaine serotoniini, joka vastaanottaa kehon aistimukset, joka tahdon ja halun kautta reagoi, ja tästä syntynyt kokemus synnyttää tunteet. Jos sitä ei ole mahdollistettu, mieli murtuu. Aistimukset syntyvät vuorovaikutuksen kautta, sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia havaiten. Omassa mielenterveysmatkassani törmäsin enimmäkseen persoonallisuuteen tuijottajia, psykologeissa ja psykiatreissa. Yksi kokonaisnäkemystä edustava psykiatri mahtui mukaan ja vuoden pesti hänen kanssaan tuotti hyvää tulosta minuuteeni, mutta olin silloin opiskelijan roolissa, tilanne olisi ehkä ollut toinen, jos olisin ollut potilaan roolissa.

Suuri joukko hoitajia, lääkäreitä jos ystäviäkin eivät osaa suhtautua positiivisesti mielenterveyden ongelmista kärsiviin. Kun he näkevät mytyssä makaavan ihmisen, neuvoja riittää, ota itseäsi niskasta kiinni, käy lenkillä, lue, liiku ja mene. Nämä eivät yksin auta, voivat hieman sysätä liikkeelle. Tommy Hellsten on hyvin määritellyt uupumuksen ja väsymyksen eron. Väsymys liittyy kehoon, uupumus mieleen. Muistan pahimman vaiheen masennuksessa, kun juoksin 20 vuotta mieheni kanssa metsissä, harrastimme monenlaisia liikuntamuotoja, mutta se ei vaikuttanut mieleen olleenkaan. Mielellä on omaehtoiset toiminnan ehdot, ja vaikka juoksisi koko elämän ajan, se ei mieleen välttämättä vaikuta, voi antaa pienen piristyksen. Mieleen vaikuttaa enimmäkseen ympäröivä todellisuus ja vuorovaikutus siellä, oikeudet ihmisenä, syvimpänä itsemääräämisoikeus. Jos mielessä on liikaa jännitystä, se ei lähde kehotreenauksella, vaan oppimisratkaisulla, selvittämällä oman ihanteen ja realismin välistä ristiriitaa. Psykiatrin pakeillakaan käynti ei auta, jos ongelmia ylläpidetään potilaan pääsääntöisessä yhteisössä.

Kun mieli on poistettu, ja yhteisössä joutuu pakkorooliin mieltä ei synny, kivut alkavat vainota pelkän ruumiin kokemuksessa, mielihyvää ei synny.

Yhteisöissä voi rakentaa hyvää mielenterveyttä kunnioituksen kautta tai tuhota sitä negatiivisilla asenteilla. Pahimpia murtajina olen nähnyt pakkoroolit, jossa toiset tarkkailevat toisiaan vainomaisesti ja terve vuorovaikutus katoaa, totuudesta tulee valtataistelua. Tällöin kysymys on paljon johtamisen keinoista, mielikuvilla hallitsemisesta, jossa yhteisön jäsenet laitetaan toistensa tarkkailuun. Leimaaminen on arkipäivää ja siihen on monia syitä, yhteiskunnallinen arvoasema, arvoista syntyneiden näkemysten erilaisuus, persoonalliset tyylit, vapauden aste jne. Monesti huomasin naistyöpaikoilla, että itseilmaisua pidettiin rangaistavana, mikä taas kuului omaa persoonallisuuteeni. Yhteisön keskustelutilaisuudet olivat jäykkiä, autoritaarisia ja hierarkkisia. Kun ihmiset eivät uskaltaneet puhua, joskus minua pyydettiin puhumaan asioista. Tunteista ei osattu puhua lainkaan, niitä ei ollut. Myös työnkuvien avaaminen oli vaikeaa, enemmän valtataistelua kuin tavoitteellista tervettä muutosta niissä asioissa, joissa muutosta tarvittiin.

Raija

HYVÄN HISTORIA

 

Luin kirjan ”Hyvän historia”, Ihmiskunta uudessa valossa, Rutger Bregman, Atena. Kirja tarkastelee sosiologisella tasolla kriittisesti tutkimuksia, myyttejä, realismia, ihmiskuvaa, empatiaa ymv., ihmisyyteen kuuluvaa joukon käyttäytymisen kannalta, etsien yhdistäviä ja erottavia tekijöitä ja hierarkian ongelmia. Sivistystä hän ravistelee uskona ranskalaisen filosofin Russeaun sanoman myötä, kuten myös myyttien arvoituksia kysellen, kun se luo vain ylivaltaa. Alussa hän avaa psykologisia tutkimuksia, jotka on todettu vääristellyiksi, ja jotka ovat levinneet kulovalkean tavoin kansojen keskuuteen, kuten uskomukset ja myytitkin, ja joita media on uskollisesti toistanut. Tunnetusti sosiologia ja psykologia ovat olleet verivihollisia toisilleen. Osittain tuli esiin myös sellaisia myyttejä, joissa ei tullut selvyyttä, mihin ne perustuvat.

Bregman on historioitsija, enempää kirja ei avannut hänen koulutustaan. Arvostan hänen kykyään avata ideologioita ja yhdistää ja erotella niissä ilmeneviä piirteitä. Tieteen tulisi olla puolueetonta, mitä se ei ole aina.

Ihmisyys sinällään on alkujaan myyttistä ajattelun suhteen, eikä ole usein kehittynyt vielä järjen tasolle. Kirja on järjen ylistystä, ja toisaalta tunne-elämän tutkimusta yksipuolistaenkin, kuten empatia, mutta tuo huomioita, mikä on viisautta, kuten, että empatia toimii joukon tasolla julmasti, sotilaat puolustavat omaa ryhmäänsä, ja tappavat vihollisia joukon suojaamiseksi. Niin sivistys kuin empatiakin jää kuitenkin aika vähäisin huomioin ohitetuksi.

Toisaalta hän jää itse myyttien armoille, kuten hybriksen näkökulma, mikä on alkujaan kreikkalaisen mytologian mukaan ihmisluonteen piirrettä kuvaava termi. Se kuvastaa itsekkyyttä, itsevarmuutta ja valtaa yksilössä, jonka mukaan yhteisövallassa hänet kukistetaan. Tätäkin voi olla, mutta pääsääntöisesti olen nähnyt, että heikkous on se piirre, minkä vuoksi yksilöä tuhotaan, ja se on myös kristinopin ydinsanomaa. Kun kaltoin kohtelussa yksilö ahdistuu, se tulkitaan itsekkyydeksi. Kirjassa ei hyökätä kristinoppia vastaan, eikä tiedettä, ja jätetään ikään kuin lukijan tehtäväksi pohtia asiaa itse. Metodit eivät ole arvottomia tiedon syntymään ja useat paljastetut tutkimukset ovat metodeiltaan kyseenalaisia.

Kirja on demokratian ylistystä, tieteen kriittistä tarkastelua ja toisaalta järjen ylistystä, mutta mielestäni myös sokeaa ihmisen luonteen hyvyyteen uskomusta, mutta paljastaa kielteisyyden ongelmia. Tämä paljastuu ihmiskuvan ongelmaksi. Vaikka itsekin olen leikin vahva kannattaja, en sitä pidä ainoana kehityksen turvana. Leikki on jäänyt varjoon -80 luvulta alkaen, Bregman toteaa ja se näkyy, kilpailu ja kielen ylivalta estää ajattelun kehitystä ja uskomukset populismin myötä rynnivät ovista ja ikkunoista sisään. Virheellisten tutkimusten esiin tuominen on kunnioitettavaa. Suomessakin media toimii osin rahan voimalla ja tuo esiin asenteellista tutkimusta, jota pidetään jumalana.  

Ihmiskuva ja motiivi leikkimisen ytimessä on oleellista kirjan sanomaa, ja vaikka kirja on sosiologinen, se ei jätä yksilöä täysin oikeudettomaksi. Motiivin yleinen näkemys on uteliaisuuden voima oppimiseen ja se on ainoa synnynnäiseksi luokiteltu motiivi, muut ovat opittuja. Uteliaisuudesta on pitkä matka oppimiseen ja ajatteluun. Alussa syntyy vain mielikuvia tiedostamattomasta, sen jälkeen tulisi oppia erittelyn taidot, halun ja tahdon esiintyminä, ettei mielen tuottama olisi pelkkää möykkyä. Kun yhteiskunnissa ja valtioiden tasoilla ei vielä kyetä erittelemään erilaisia ihmisyyteen kuuluvia kehityksiä, arvot ja asenteet jylläävät mielivaltaisesti. Tällä hetkellä esim. ihmiskuvassa biologismi on usein yllytettyä ja väitettyä ikään kuin totuutena ihmisyydestä, jota ei osata avata tunteiden kehitykseen ja mielen toimintaan siinä vaikuttajana. Kehitystä tarkastellaan liikaa fysiologisesta näkökulmasta, ja ohitetaan mieli. Kokemuksesta tiedän, että pelkkänä ruumiina voi joutua toimimaan ylivallan alla, kun ihmistä ei kunnioiteta eikä anneta mahdollisuutta monipuoliseen kehitykseen opetusten rajoittuneisuuden vuoksi. Sivistys kulkee enemmän vallan kautta kuin tiedon. Kollektiivinen ajattelu ei ole riittävä tiedon varmistaja.

Kun biologismi ottaa valtaa, myös havaitseminen ja havainnointi alkaa kulkea luonnontieteen kehoaistimusten jalanjälkiä, ja kaventaa huomattavasti ihmisyyden ymmärtämistä ja näkemästä niitä mahdollisuuksia, joita oppimisessa voisi syntyä. Yhteisöllisyys ja yhteisövalta on todellinen riski tiedon kertymisessä ja kehittymisessä, yksilöllisyyden tuhoutuessa, kuten yksilöllisyyden kautta diktatuurin kehitys.

Tämä on hyvä oppikirja tutkijoille, opettajille, johtajille, poliitikoille ja kaikille, jotka arvostavat totuutta. Minkälaisia auktoriteetteja me arvostamme johtajissa tai muissa arvoissa? Trumpismi on kuin kuva mielivaltaisesta jumalasta, johon yllättävän paljon ihmiset samaistuvat, onhan se heille kuin todellista Jumalaa Raamatun kuten Koraaninkin pohjalta. Onneksi historioitsija välttää sortumisen minuuden kehityksen määrittelyyn ja jättää sen lukijalle.

Raija

 

 

 

EPILOGI

 

Olen kirjoittanut vuodesta 1990 säännöllisesti, ensin haparoiden, välillä sekavasti ja omituisesti, vaarallisella vesillä käyden, ja syvimpiä polkuja etsien. Koko tämä prosessi on ollut ihmisoikeuksien puolesta taistelua, lupa puhumiseen, oikeus ihmisyyteen monipuolisesti kunnioituksen periaatteella, kunnioituksen, jonka siivet ja lähteet sain lahjaksi äidiltäni, jolta riistettiin ihmisoikeudet valtion tekemän rikoksen kautta ihmisyyttä kohtaan, äitini, joka oli erittäin ajatteleva ja syvästi minuutta pohtinut ihminen. Yhteiskunta tunkeutui hänen elämäänsä tuhoten vakavasti mielenterveyden osalta perhettä, rotuoppien ja sosiaalipolitiikan keinoin.

Sitä kautta ymmärsin omasta elämästäni, ettei Suomi ole muuttunut kehityksessä ihmisyyteen nähden sitten 1950 luvun 2000 luvulle, ihmisoikeuksia on lupa rikkoa valtion ja yhteiskunnan taholta ja valtio suojelee rikoksen tekijöitä mielikuvien kautta, joita se järjestelmässään kuuntelee kuulematta uhreja. Koulutus ja opetus on pitkälti vain osaa ihmisyyttä huomioivaa, ja tietynlaisesti opitun tiedon ylivaltaa, jolloin ihmisen tunne-elämä jää tunnistamattomaksi ja mieli heijastavaksi.

Tämä suhtautuminen ihmiseen on arvostuskysymys, jossa ei haluta kuulla väkivallan kohteeksi joutunutta, ja väkivalta jatkuu mielivaltana kautta koko yhteiskunnan negatiivisina asenteina ja hallitsemisena, jota yhteiskunnallinen järjestelmä pitää yllä, kuten monet muutkin järjestöt kirkkoa myöten. Tämä tapahtuu erityisesti väkivallan uhrien osalta, kun ihmisen mielenterveys murtuu, hänet leimataan ja hän jää yhteisöjen mielivallan alle negatiivisten asenteiden saartoon.

Yhteiskunnan ja valtion arvot eivät ole jäsentyneet niin hyvin, että ihmisyys olisi selkeää siinä määrin kuin se on mahdollista olla. Niin montaa filosofista teosta olen lukenut, niin suuresti arvostettuja näkemyksiä tutkinut, ja liian monta kertaa tullut tulokseen, etteivät ne puhu todellisesta elämästä, siitä mitä oikeasti tapahtuu. Väkivaltaa on lupa käyttää demokratian ja uskomusten avulla.

Vaikeimpia asioita matkallani ovat olleet uskon ja uskontojen näkemyksiin liittyvät taistot, joita olen tuonut esiin kirjoitusten kautta, en vuorovaikutuksiin kasvoista kasvoihin, ketään en ole vaatinut kirjoituksiani lukemaan. Katson, että syvin olemus uskossa on saada tietoisuuteen omien näkemysten juuret ja kantaa vastuuta mielipiteistään. Katson jumalakuvan avulla löytyvän tien sanakielen merkityksiin, mielen ottamista haltuun niin, etteivät mielikuvat hallitse todellisuuden ja totuuden näkemistä itsessä eikä ympäristössä. Miten moni uskontoa harrastava todellisuudessa pakenee kaikenlaisiin määritelmiin Jumalasta, ja estää sanan tulemista itseensä niin kuin Jeesus opetti? Hirmuisinta on konkretian valta ihmistä kaikin puolin halliten tekojen avulla, tietynlaiseen pakottaen.

Mielenterveyden ongelmissa ei ole nähty, että suuri osa ongelmista kilpistyy valtaan, mikä ihmisille annetaan toiseen ihmiseen nähden. Kun mielen ongelma on heijastaminen, toisesta ihmisestä luotu näkemys onkin itsensä tulkitsemista toisen kautta, niin tällöin syntyy vain uusi totuus asioista. Vain erittäin harvat ihmiset havaitsevat asioita sekoittamatta omaa mieltään kohtaamisissa, ja siten sosiaalinen vuorovaikutus tuottaa ongelmat, jotka uhri joutuu kantamaan. Tämä näkyy erityisesti silloin kun yhteisöt tekevät rikoksia ja luovat valhetarinoita tapahtumista, ja tällöin valtio ja yhteiskunta suojelevat rikosta ihmisyyttä kohtaan järjestelmän avulla, jopa alistamista avuksi väittäen.

Raija

AIVOTOIMINTAA MASENNUKSESSA

 

Jokaisen masennus on yksilöllinen ja nyt kerron niistä kokemuksista ja tunnoista, joita koin syvässä masennuksessa.  Osa ammattiauttajista katsoo masennusta liian kapeasta näkökulmasta, tai se ei ainakaan tule esiin riittävästi potilaalle, tai sitten en itse ole osannut kuulla sitä. Näen, että ongelmaa tulisi tutkia useammasta suunnasta, fysiologia, toiminnallisuus aivoissa, tunteet, oppiminen, kasvatus, sosiaalinen ympäristö vuorovaikutuksineen ja varmasti muutakin, jota en nyt osaa tuoda esiin. Esimerkiksi aivokipu on täysin erilaista kuin fyysinen kipu ja se kohdistuu tiettyihin paikkoihin. - 80 luvulla, jolloin sairastuin, perhettä ei otettu mukaan hoitoon. Korjaava hoito ei ole paras ratkaisu, ennaltaehkäisevässä mielenterveyden hoidossa tulisi olla väkivallan estämistä ja vuorovaikutuksen kehittämistä yhteisöissä.

Ei ole helppoa löytää tietä, miten pääsisi kehityksessään eteenpäin, toisen tuki on äärimmäisen tärkeää, mutta painostaminen vie negatiiviseen suuntaan. Kohdallani kohtelu on vienyt pahempaan suuntaan.

Kun aistihavainnot kaltoinkohteluin jälkeen kertovat toista havainnoissa kuin tapahtuu, tällöin pelko voi vääristää, mutta voi olla hyvinkin oikein havaittua ja kun mieli pommittaa puolustuksena mielikuvia, kuinka saada ne tasapainoon, ja myös viisauteen ymmärtää ongelman juuria. Minulle opiskelusta oli suuri apu. Masennuksessani oli kuin kaksi puolta, välillä täysin lamaannuksessa ja välillä se pikkuinen innokas lapsi nousi pintaan ja yritti. Surua koin eniten siitä, ettei ympäristöstä tullut tukea, päinvastoin ja suru sisälläni jäi liian pitkäksi aikaa pimentoon, kauhu kertaantui, kun arkipärjääminen otti liikaa voimille. Takana oli erittäin vakava väkivaltarikos, mikä kohdistui kehooni, sekä itseilmaisuni estäminen tuodessani sen esiin. Asian hoitamista esti se, ettei rikolliset tunnustaneet tekojaan, vaan minun kerrottiin kuvittelevan asian, jopa valemuistoiksi väitettiin. Rikoksen tekeminen aiheutti heille valehtelemisen tarpeen, jota virallinen taho tuki. Valheiden verkkoon väärin tekemisten jälkeen vie usein itsensä yläpuolelle asettaminen. Tämä on yksi syy siihen, etten voi hyväksyä alistamista edes käsitteenä.

Pidän erittäin ratkaisevana lääketieteen apua aivojeni elpymisessä toimivaksi, kun sain serotoniinia lääkkeeksi. Serotoniini on välittäjäaine, jota tarvitaan synapseissa tiedon kulkuun. Ja tuo serotoniini puuttui minulta. Kun sain sitä, muistini alkoi palata, muisti oli piiloutunut alitajuntaan häpäisyn vuoksi, kuulemattomuus oli kätkeytynyt tunteista ja havainnoinnista säilöön ja lääke auttoi sekä avasi reitin tutkia minuuttani/itseäni, piiloon menneitä kokemuksia muistista. Usein ajatellaan, että ihminen itse piilottaa, kun hän ei kestä asian kohtaamista, mutta se voi tapahtua myös julmien rangaistusten vuoksi, hengissä pysymisen vuoksi, itsesuojeluna. Tunteet oli kuolleet, ratkaisevaa masennuksessani oli itseilmaisun ja puhumisen puuttuminen, ja yhteisön rankaisevat toimet, jotka olivat ja ovat vieläkin julmia. Yhteisöissä ei ollut valmiuksia kohdata mielenterveysongelmaa. He itse jäivät loukkuun rooleihinsa. Ennakkoasenteet kukoistavat, jos yhteisössä on negatiivisia näkemyksiä ja tulkintoja, vallan sekä roolin tuomaa ongelmaa, kuten syyllinen ja syytön toisiaan vastaan. Kun on joutunut alistetuksi, siitä irtaantuminen vie aikaa, yhtäkkiä ei osaa olla itsenäinen, palaa vanhaan, on epävarma, lähtee pois ja taas palaa vanhaan, jos ei ole vaihtoehtoja, kipuun tottuu kuin olisi elämä kummallista ilman sitä, se tapahtuu pakkoroolissa niin rikoksen tekijälle kuin uhrillekin.

Mitä tekee ympäristön pilkka jäätyneelle aivoille, kun ne jäätyvät yhä enemmän, sulkeutuvat ja psyyken puolustusmekanismit rynnivät täysillä päälle tuottaen yhä vain enemmän mielikuvia hallitsemattomasti aggression jälkeen tai lamaannuttivat toimimattomiksi. Vasta mieheni rakkaus toi niin suuren turvan, että saatoin palauttaa muististani häpeän alle jääneet asiat.

Minua pidettiin vain tyhmänä ja pilkattiin sanoin ja kehokielellä. Jokaisen olisi syytä muistaa, että masentuneet ovat usein älykkäitä. Onhan vanha sanonta, että hulluus ja viisaus on samassa päässä.

Kun olin syvällä masennuksessa, aivoni ikään kuin jäätyivät ja koin ne lyijyn raskaana. Lopussa juuri mitään tietoa ei saanut sisään eikä ulos. Muisti oli kuin pysähtynyt ja se oli toistavaa, loogisuus katosi tai toimi vain osittain muistin osalta, ympäristön havaitsemisessa saattoi enemmän nähdä loogisuutta, kun sai vain seurata sivusta. Aggressio mielessä puski esiin voimalla ympäristön ihmisten hyökätessä ja mielen puolustuksessa se aktivoi mielikuvien runsauteen ja toisaalta piti olla mykkä. Puheen oppiminen takaisin teatterin ja runouden kautta, syvätunteet ja puheen tuottaminen oli merkittävä ajattelun rakenteiden pystyvyyteen vievä teko. Ongelma olisi poistunut tai ainakin helpottunut sillä, että olisin saanut puheoikeuden, mutta yhteisö toimi juuri niin, että se ajoi mielen murtumiseen, hylkäämisten, pettämisten, ja menettämisten kautta vieden ihmisoikeuteni. Säännönmukaisesti on tutkimuksissa todettu, että ärsyketyhjiöön saatetulle tulee mielenterveysongelmia. Yksistään se, että vuorovaikutus olisi sallittu kohdallani ilman roolipakkoa, ja fysiologisesti liikettä olisi tullut aivoihin aisteja aktivoimalla kohtaamiseen, niin se olisi estänyt aivojen kivettymisen. Geriatrian professori Hervosen sanoin, ihminen tarvitsee jatkuvaa liikettä aisteihinsa.

Leikkimisen kyky pitkäaikaisen muistin palauduttua serotoniinin avulla avasi kykyni löytää pakkoroolit, joita yhteisö antoi ja otinkin tottumuksesta, joskin rangaistus vaikutti oleellisesti siihen mitä saatoin ottaa, yhteisön valta oli ratkaisevaa, yhteisön moraali ja uskonto sekä käytänteet kuinka niitä tulkitaan. Yhä aina palaan siihen, että toista ihmistä on kunnioitettava ja kuultava.

 

Raija

REHELLISYYTTÄ METSÄSTÄMÄSSÄ

 

Periaatteisiini kuuluu luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen niiden hyvää tuottavina tekijöinä, mutta näen maailmaa enemmän valheiden verkostona ja uskon ilmentyminä, mihin valheellisuuteen meitä enemmän kasvatetaan ja opetetaan ylivallan kautta valtarakenteina hierarkkisine systeemeineen. Joku kouluttajani sanoi kerran, että Natossa luottamuksen synnyttämiseen tarvitaan ensimmäiset kahdeksan kuukautta.

Pidän Suomea enemmän neuvostolandiana kuin itsenäisenä valtiona. Vaikka olemme muodollisesti itsenäisiä, käytännössä kulttuurimme on vahvasti sidoksissa neuvostosysteemien tapoihin. Ihannoinko Amerikkaa, no en todellakaan pyssyvaltioita ihannoi, väkivaltaa? Ei maailmassa ole vielä sellaisia valtioita, joissa olisi kehitytty hyvän elämän mahdollisuuksiin, vain osassa asioita olemme onnistuneet. Tunnetusti satutarinat ovat Venäjällä pääosassa totuutta selitettäessä, viisaitakin tarinoita löytyy, kuten kaikkialla. Ylipäätänsä kaikkialla on valhetarinoita enemmän, jonne voi paeta totuutta ja rehellisyyttä, osittain tärkeää rentotumista ja vapautumista, mutta ei kaiken aikaa valheessa eläminen ole kenellekään hyväksi.

Hyvällä on itseisarvo, koska se tuottaa hyvää, mutta hyvän ymmärtäminen vain kauneuden ja mielekkyyden varassa tuhoaa enemmän kuin tuottaa hyvää. Hyvällä täytyy olla perusarvot kunnossa, kunnioitus, ihmisarvo, toiminnallisuus, oppiminen, moraali ja suoja ihmisyyteen ja luontoon Maslow on näitä luokitellut ihmisyyden suhteen. Pahalla ei ole itseisarvoa, koska se tuottaa pahaa ja tuhoaa. On tärkeää tutkia ihmiskuvaa, ja ajattelumalleja, kuinka ne kehittyvät, löytääksemme kehitystekijöitä. Kauneuden arvoa ihmiselle hyvää tekevänä ei ole tarpeen aliarvioida, se tuo katharsista vaikutusta, jota tarvitsemme kestääksemme totuutta.

Useammin kuin kerran olen miettinyt niitä mielen mekanismeja, miksi ihminen on altis valehtelemaan, miksi sitä ei ole saatu koulutuksella kuriin, edes rehellisemmäksi. Enkä ole brutaali totuudentorvi.  Arvot on monimutkaisia ja vallan väärinkäyttö sosiaalisissa suhteissa vähiten totuutta kuvaavaa. Moralisointi, tuomitseminen, häpäiseminen ja syyllistäminen ovat suurin syy ihmisyyden tuhoutumiseen. Rikollisuutta ei tule suojella. Kun ihmisyyttä kohtaan hyökätään ja hän puolustautuu, niin hänelle annetaan rangaistus siitä, tämä on moralismia pahimmillaan, ja tässä helvetissä olen elänyt. Rankaisevia tapoja, rakenteita ja vallan väärinkäyttöä yhteisöissä tuetaan usein virallisesti ja epävirallisesti, toisten jatkuvaa kontrollointia, jossa oma syyttömyys on kaikkialle tunkeutuva moralismin juuri. Miten selität sen, että arvottoman ihmisen kohdatessasi olet heti valmis valheeseen, ei aina, inhimillisyyttä on myös olemassa? Psykologian opettajani opetti, että heikkous on asia, jossa sudet käyvät raateluun.

Onko pahuus aina heijaste mielestä, omasta kokemuksesta tullut ja naamari valheeksi kehittynyt luonnon mekanismi? Se on myös suoja ja rooli, missä on lapsesta saakka suojautuminen pakkovaltaa kohtaan.

Ajattelun perusta ei voi olla psyykkisestä puolustuksesta lähtöisin. Jos se on kehotunteiden tuottamaa, ja lopulta siitä luovuutta, mikä siirtelee palikoita aistihavaintojen perusteella, vanhoja kuvia. On myös teorioita, jossa ihminen myönnetään synnynnäisesti harhaiseksi, ja siitäkin voi kehittyä kohtuullisen hyväksi ajattelijaksi. Harhojen uskon olevan enemmän kehoaistimusten reaktioita väkivaltaan. Kun ajattelun alku on unissa, ja synnynnäistä jo kohtuajalta, se voi kehittyä leikin kautta turvan ja luottamuksen perustaksi, itsenäisen ajattelijan kehykseksi, ja herkkyydeksi myös tunne-elämän aistimiseen toisesta, mutta ei koskaan oikeudeksi tulkita toisen tunteita, se on ehdoton yksilöoikeus. Leikin pohjalta itseys ajatustensa tuottajana on itselle totta ja totuus on mahdollista rakentaa hyvien havaintojen pohjalta johdonmukaiseksi.

Psyykkisen puolen toimivuutta aliarvioidaan, ja pidetään turhan ruikuttamisena, ja verrataan ”tosisairauksiin”. Psyykkinen pahoinvointi tuottaa runsaasti sairautta ja syö erittäin paljon yhteiskunnan varoja, sen moni lääkäri sanoo, että se on myös monien fyysisten sairauksien taustalla. Leikin kautta voimme kehittää ajatuksiamme kestävämmäksi, psyyken hyvinvoinniksi.

Kun ihmiskuvamme on itsekkyyttä ja pahuutta korostava, myös tulkinnat ihmisestä ovat sen mukaisia. Riippuen ihmiskuvasta, ulkoa ohjaten ja ulkoisia arvoja korostavasti kehollisiin ja aistillisiin piirteisiin vetoamalla, tällöin ei kunnioiteta sisäisen lapsen syntymää, vaan ne vaativat olemassaolonsa suorittamista. Tiedämme Narkissos tarinasta kaksi selitystä. Narkissos menee lähteelle, ihailee itseään, ja muuttuu kukaksi, vertauskuvallisesti, toisessa tarinassa muuttuu sokeaksi. Asiaa on lähestytty persoonallisuudesta käsin, eikä huomioitu tekoja, joita ulkopuolelta tulee, kohtelua, psyyken olemusta puolustautua, mikä tuottaa persoonallisuuteen ongelmia ihmiskuvan vääristyminä, toisen ihmisen määrittelyinä. Narsismiin sairastuminen on alkujaan psyyken puolustusta, mistä voi kehittyä paha persoonallisuushäiriö. Jos ihmiskuvassa olisi sisäisesti kokeva lapsi, ja häntä kunnioitettaisiin, hän oppisi kokemaan ja ajattelemaan myös tunteiden kautta, ei vain fyysisinä reaktioina. Kun ympäristö opetuksessa ja kasvatuksessa korostaa vertailua, kilpailua ja ulkoisia arvoja, ja kun pelko alkaa johtamaan, sisältä nousee syvätunteina seitsemän kuolemansyntiä tekoihin, kun ihmisarvoa lapsen tasolla ei anneta.

Koulutususko on vahvaa, ja sitä korostetaan tämän tästä. Mutta voisi sanoa pikemminkin, että koulutus tuo ongelmia, kun oppiminen perustuu fyysisiin ominaisuuksiin, aistihavaintoihin vain luonnontieteen mukaisesti. Ajattelu ei pääse kehittymään, vaan enemmän syntyy uskoa ja tottelemista ja toistoa. Tottelevaisuususko vie ihmisen ruumiin vankilaan, jossa ei ole sitoutumista tunteiden tasolla ja niinpä opit valuvat kuin vesi hanhen selästä. Kun ulkoa ohjatusti ihmiseltä viedään sisäinen minuus, oikeus itseyteen, lopulta mieli murtuu. Mieli, jonka tehtävä on vastaanottaa aistikokemus, ja itsen tehtävä käsitellä tunteet, joita niistä syntyy. Kun kaltoinkohtelu on julmaa, mieli ei enää suoriudu tehtävästä, ja tunteetkin kuolevat.

Mieleen voi kehittyä oppivaa ja eheyttävää kokemusta, tarvitsemme kunnioittavaa otetta ihmistä lähestyttäessä. Vapaudentilan saavuttaminen omaan oloon on lapsen kehitykselle tärkeimpiä asioita, oppia valitsemaan ja havaitsemaan itseään ja muita, jota turvataan kiintymyksen hyvässä kontekstissa.

Mitä jos löytäisimme todellisen lapsen, aidon ja vilpittömän, joka on kuin täydelliseksi luotu alkujaan? Hän korjaa, jäsentää, ihmettelee, sitoutuu tunteisiin ja totuuteen havaitsemastaan, etsii säännönmukaisuutta ja jatkuvalla uteliaisuuden turvaa uuden syntymää. Mitä jos kunnioittaisimme lapsen kykyjä olla oppijana edistyksellinen, muuttuva ja rakentava leikkien myötä. Leikkeihin on annettava meemejä. Lapsuutta on turvattava pitkään, vähintään seitsemän vuotta leikin aikaa, että lapsi ehtii oppia kyvyn vapauteen ja muodostaa ajatuksensa ilman pakkomielteitä. Psykiatrinen lapsikuva itsekkäästä omnipotenssista lapsesta ei usein pidä paikkaansa, ja syntyy siitä, ettei lapsen sisäistä herkkää minuutta kohdata, eikä anneta henkiselle kehitykselle mahdollisuutta, vaan autoritäärisesti tunkeudutaan hallitsemaan lapsen mieltä ja pidetään lasta kohteena, jota operoidaan.

Kunnioitus on ansaittava, usein sanotaan, siinäpä vasta vallan väärinkäytön mahdollisuus. Toista ei kunnioita, jos asenteena on halveksunta epä-, ja ennakkoluulojen vuoksi, silloin ei auta silloin yksilön hyvä käytös. Tällä haluan sanoa, että kaiken voi muuttaa päälaelleen. Tarinasta voi tulla valhekuvia, jotka etäännyttävät pois kokevasta ihmisyydestä.

Raija

HARHAA, TOTUUTTA, PYHYYTTÄ JA USKOA

 

Kovin usein meillä ihmisillä on taipumus kuvitella, että tiedämme totuuden ja havaitsemme oikein ja osaamme havaitun perusteella luoda oikeita johtopäätöksiä totuudesta. Mutta parempi on ajatella, että silloin tällöin ja joskus pääsääntöisestikin meillä on harhaisia käsityksiä asioista ja ihmisistä, ja tietysti kaikista maailman asioista, ja tällä harhanäkemyksellä ei ole syytä viedä totuusarvoja pimentoon.

Tosiasia kuitenkin on se, että tiede on tutkinut monenlaisia harhoja ihmisellä esiintyväksi, on aistiharhat; kuulo, näkö, keho, optiset, havainto, uskomus, yleisyys, asia, vahvistusharhat jne. Kun olin noin kymmenen vuoden ikäinen ja tein raskaita navettatöitä, menetin hetkeksi kyvyn havaita omaa kehoani. Tällöin lienee ollut kysymyksessä verensokerin lasku, jolloin aivot eivät rekisteröineet kehokokemusta, kehonkuvaa. Masennuksen vaiheessa vanhempana koin, että kehoni muuttui muodottomaksi suurentuen pallomaisesti, pienentyen lyhyeksi, venyen suhteettoman pitkäksi, ja muuttuen levymäiseksi, kun itseä ei saanut olla vallan väärinkäytön vuoksi ympäristön taholta, puhe oli kielletty osaltani, minut laitettiin tyhmän pakkorooliin siivoojaksi. Aistiharhana kehonkuva näyttäytyy maan vetovoiman vaikutuksina kehoon, kun itseä ei ole nk. tietoisen minuutena, aivot ovat pihalla kuin lumiukko, mitään ei ole havaittavissa omassa olemuksessa. Minäuskovaiset kuvittelevat, että itse on aina valitseva. Kun keho hajoaa aistimuksessa solukäyttäytymisen tasolle, mitään henkistä olemusta ei ole olemassa, tietoista valintaa. Muisti voi kadota kokonaan, kuten psykoosissa tai toimia osana ilman yhteyttä tietoisuuteen, niin kuin tapana on, vähäisin muistikuvin, mutta kuten moni tietää, joskus sanatkin karkaavat, kun tietoisuus ei ole hallittua ja saavutettavissa. Näistä kokemuksista opin tutkimaan harhoja todellisina ja ihmisyyteen kuuluvina, monet eivät huomaa ollenkaan omia harhojaan tai pitävät niitä niin epämiellyttävinä, että kieltävät ne. Jaottelu ja tutkimustieto auttaa kuitenkin ymmärtämään niitä luonnollisena.

Harhoja on ollut aina ja tulee olemaan, koska se on yksi ihmisyyden puoli, pelosta syntynyt ja tiedon puutteen vuoksi elävä. Raamatussa pelon synnyttämää harhaa kutsutaan ilmestykseksi. Ja siten on outoa, että sitä kutsutaan Jumalan ilmoitukseksi. Kaikissa uskonnoissa on paljon ihmisyyteen kuuluvia harhoja. Kun ihmisiä kohdellaan huonosti osaamatta kunnioitusta, traumat heijastelevat toisiinsa ja tuovat yhä enemmän ”ilmestyksiä”.

En ymmärrä ollenkaan pyhiä sotia ja uskontojen taisteluja toisiaan vastaan, koska ne loukkaavat jatkuvasti pyhää kaikissa uskonnoissa. Minulle pyhä syvimmin merkitsee koskemattomuutta, vapaudentilaa, puhtautta mielessä ja sielussa, johon ei saa kajota, se tarkoittaa esiin tullakseen sanaa ja/tai ymmärrettävää kieltä, ja sanat ovat välineitä, joilla elämän tarkoitus tulee näkyväksi yksilölle, ja ilman sitäkin elämällä on tarkoitus. Tämä ei ole ristiriidassa maallisen tiedon kanssa, jossa ne on sovittu merkityksissään tarkaksi kuvaamaan olevaa. Uskossa olen pyhittänyt pyhän sanan syntymiseen, jossa otan vastaan sisältäni tulevaa sanaa. Hengellisyys on eri asia kuin pyhä, vaikkakin sitä selitetään synonyymina. Hengellisyys on Jumalan väline, kuten kasteessa vesi, jonka kautta yhteyttä etsitään, ja se on konkreettinen ilmaus pyrkimyksestä ja selityksestä, selittäen merkitystä.

Uskontojen väliset taistelut pyhyyttä vastaan on näkyvissä kaikissa uskoinnossa, ja ne tuhoavat todellista uskoa, kajoavat pyhyyteen ja hengellisyyteen estäen niiden toimintaa. Ne pakottavat uskomaan ihmisen mieleen, eivätkä kunnioita mieltä, ne pakottavat uskomaan sanaan, ja sitä kautta eivät kuuntele eivätkä kunnioita profeettojen, mestareiden ja vapahtajien oppeja pyhyyden ja hengen merkityksestä. Ja liiallisessa uskomisessa ja palvonnassa vievät kyvyn kuunnella tavallista ihmistä. Uskontojen kautta pilkataan viisaita opettajia, jotka puhuvat pyhyyden ja hengellisyyden tarkoituksesta ja tulemisesta, mikä tulee korkeammasta tietoisuuden tilasta, kuten esim. Psykologian tutkija Tony Dunderfelt sanoo, että on olemassa ylitajunta. Henkisyys on ihmisyyttä enemmän maallisesti, sanakieli, tunteet ja vuorovaikutus.

Kun ihminen ilmoittaa uskossaan maallisten asioiden palvonnan ja toiston, hän taistelee Jumalan hengellisyyttä vastaan. Kun ihmisen vapaus henkisenä olentona suljetaan ja pakotetaan uskomaan, hän menettää pyhyyden ja hengellisyyden mahdollisuuden. Sosiologiassa on tutkittu ennen tietoisten käsitysten syntymää uskomuksia ja jumalien palvomismenoja. On löydetty pyhät paikat, joissa palvottiin henkiä, kuten taikauskon aikaan Suomessa. Syntiseksi ja pahaksi luokiteltiin ulkopuolella oleva, kuten nainen tai käärme, mikä on mielen ominaisuus, heijastaminen ja siten oma paha siirretään toiseen.

Pyhää yritetään muuttaa henkiseksi muuttamalla sanojen merkitystä, muuttamalla kuvia ja sanoja, kuten halloween tai kekri. Sanoilla on erilaisia merkityksiä, eikä niiden avulla tulisi käydä taisteluita, vaan oppia kunnioittaman erilaisia näkemyksiä. Kekri voi tarkoittaa luonnon kunnioittamista ja sen antimien pyhyyttä, halloweenilla voidaan viestiä kuvana pahuuden olemusta ihmisyydessä. Ihmiset pyrkivät jatkuvasti määrittämään pyhyyttä oman luonteensa vuoksi, ylimielisyyden tai muistinsa pakkomielteenä, jolloin oma vastuu siirtyy heijasteisena ulkopuolelle kuten uskomusten aikoina. Joku menee taas äärimmäisyyteen ilmoittamalla, ettei minuutta tulisi olla. Tällöin juuri menetetään havaitsemisen ja havainnoinnin kyky, ja ajaudutaan harhoihin, ei opita erittelemään ja johdonmukaisesti ymmärtämään merkityksiä sanoissa, niiden symboliarvoa, jolloin pyritään hallitsemaan toisia omien arvojen kautta, uskomaan johtajaansa, antamalla hänelle oikeutta itsenäiseen ajatteluun. Sanotaan, että joku voi myydä äitinsä, että saa omat tavoitteensa läpi.

Pelkojen taakse voi mennä piiloon omaa vastuutaan. Muutokseen tarvitaan syvällisempää ja korkeampaa tietoa mitä oikeastaan yleisesti sanat ja teot tuottavat ihmisyyteen ja maailmaan, muutos ei voi olla itsetarkoitus.

Raija

 

Pyhä eli sakraali on asia tai paikka, jolle on annettu erityisasema uskonnollisessa ajattelussa ja käyttäytymisessä. Pyhä on jotakin jumalille tai muille hengille erotettua tai niille kuuluvaa. Se on arjen ja maallisen, profaanin, vastakohta. ^(Wikipedia)

 

 

 

 

VIHA LÄHTEE HUUTAMALLA

 

Apulannan Toni Wirtanen laulaa kappaleessaan, ”Kipu lähtee huutamalla” elämänohjetta. Tarkoittiko hän loppujen lopuksi vihaa, joka ehkä kivuksi asti juuttuu lihaksiimme. Minä huusin vihaani näyttelemällä vihaista naista kesäteatterissa uskottomalle miehelle. Minne ne vihat kätkeytyvät, nuo mielenterveyden mittapuiden hirvittävät tuskat? Lähteekö ne huutamalla?  Helpotusta kehosta huutaminen voi tuoda, mutta ei vielä lopullista ratkaisua, ymmärrystä ja vapautta mieleen sille, mistä viha kumpuaa. Se ei välttämättä ole oman inhon synnyttämää vihaa, se voi tulla esim. ammatissa, kuten lastenpsykiatri, professori Tuula Tamminen on sanonut, nähdessään ja kuullessaan lasten kärsimyksiä, piti mennä huutamaan tyhjään huoneeseen kipu pois.

Millä keinoin me voimme kohdata oman kipumme, ja miten suhtautua toisen kipuun? Mitä tarvitsemme tuon mielenterveyden perustunteen kohtaamiseen. Minulla viha oli juuttunut kehoon, jollakin se voi olla kurkussa ahdistuksena, karheutena ja jännitteenä, jota on vaikea purkaa muutoin kuin huutamalla. Itsekin koin kurkkuvaiheen vaikeana. Jokseenkin ajattelen, vaikka en ole lääkäri, että monien tulehdusten takana voi olla ahdistuksen tuoma lihastukkeuma. Kun nuorena typeränä juoksin miehen ohjeiden mukaan, sain lihakseni jäykäksi ja vihani jäi puheoikeiden puuttuessa kehoon yhä syvemmälle. Hieroja sanoi, että meni kaksi vuotta avatessa. Moniko juoksee vihaansa metsissä, moniko huutaa bändeissä itseilmaisuoikeuden puuttuessa, ja hyvä, että jossakin saa huutaa. Nuoruudessani kuuntelimme paljon iskelmämusiikkia, ja silloin en vielä päässyt sanatasolle merkityksineen, vaan tanssin kokemukseni ulos, mykkä tanssijatar.

Yksi asia, mikä tulee mieleeni, on oppia erottelemaan, mitä puoltaan/osaansa ihmisyydessä itseilmaisun suhteen ihminen tuo esiin ja millä keinoin. Hyväksymmekö sen vai tuomitsemme? Tunnen monia henkilöitä, jotka ovat erittäin älykkäitä, mutta esim. rivoja suustaan, tällöin keskustelen älyllisellä tasolla, ja se tuo kunnioitusta esiin. Tunnen psykologian professorin, joka ei ilmaise omia tunteitaan. Hyväksytkö silloin ihmisen oikeuden itseilmaisuun, vai rajaatko hänen käyttäytymistään? Vain kauniilla sanoillako voit tuoda asiasi esiin. Mitä, jos sinun itseilmaisuoikeutesi, ihmisoikeudet on vienyt yhteiskunta vääristyneillä opeilla ja harjoituksilla, vain jotain aivon lohkoa harjaannuttaen.

Me voimme niin monin eri tavoin rajata toisen ihmisen oikeuksia ilmaisuun. Miten monesti kysymys on siitä, että se, mitä tuomme esiin itsestämme, onkin peitetarina, kun emme uskalla kohdata tunteita, mitä on syntynyt, kokemusta, minkä olemme kohdanneet. Pääosin olen löytänyt ihmisiä havainnoimalla syvät riistot ihmisoikeudessa. Vaadimme peitetarinaan normeja, ja käytöstapoja, että menetys, hylkäys tai menettäminen ei sattuisi niin paljon. Opettelemme piiloviestintää, kiedomme sanojen ja käytöksen sellaiseen muotoon, ettei vain se rikki mennyt sielu tulisi näkyviin, ettei suru muserra yhä enemmän. Mitä sanoa öykkärimiehelle, kun hän halveksii naista jokaisessa mutkassa? Ei mies muutu, ennen kuin hän kohtaa oman kipunsa, purkaa sen, huutaa ehkä ulos, ja ymmärtää, että vihan takana onkin pullantuoksuinen alistava äiti tai isä, joka pakkoroolissaan alisti lapsensa syömään joka ikisen suupalan pöydässä, omien menetettyjen oikeuksien riivatessa valintoja, vähäisen ruuan. Valitettavasti tämänlaisia alistamisia näin useita päiväkodeissa, lapset joutuivat istumaan tunnin pöydässä uhkaavan tädin katseen alla. Pahimman tapauksen kuulin, että oksennus oli syötetty, itse näin hiustukon jälkiä niskassa.

Vaaditko siis kaunista puhetta? Vihapuhetta ei voi suosia yleisinä käytösnormeina, mutta täytyy ymmärtää, ettei tuo mielenterveydestä kärsivä ihminen saa vihaansa pois muutoin kuin huutamalla, toinen kiroilemalla, toinen laulamalla, joku juoksemalla. Vaaditko silloin tietynlaista genreä vai oletko armelias erilaisille tavoille? Annatko silloin ihmiselle kunnioituksen, ja oikeuden ilmaista vihaansa, purkaa ulos, että hän pääsee käsittelemään sen, saa vihan käsittelykuntoon? Ehkä sinä sanot, ettet kestä sitä, siihenkin on joskus lupa, mutta ei vuosiksi vihaten ja halveksien. Oletko silloin paennut itseäsi, ja haluat rajoittaa toista ja estää ihmisoikeuksia, peilaat toiseen. Ehkä taustalta löytyy se, ettet sittenkään suo hänelle ihmisarvoa, oikeutta hoitaa mielenterveyttään, vaadit hänelle omanlaistasi ilmaisua. Ehkä olet kohdannut ihmisen, jolla on Touretten syndrooma, ja kirosanat toistuvat liutana.

Esimerkkinä asenteiden luomisesta. neg. ”Minusta hänen laittamassa ruoka oli todella pahaa. ”, pos. ”Minusta hänen laittamansa ruoka oli todella pahaa, mutta suurin osa ihmisistä todella pitää siitä” Usein kauniidenkin sanojen takana voi ilmetä piiloviestintää. Ensimmäinen lause luo negatiivisen asenteen, toisessa lauseessa, sanoja ottaa vastuun kokemastaan.

 

Raija