NE IHMISOIKEUDET

 

On itsenäisyyspäivä 2020 Suomessa. Televisiossa veisataan, siellä on kirkonmenot, niin kuin meillä aikoinaan sanottiin, viimeisenä virtenä soi ”Soi kunniaksi luojan”. Se oli äitini lempivirsiä, mitä hän lauloi, kun oli toivoa ilmassa. Kun hän oli menettämässä toivoaan, hän lauloi ”Saatanan häijy, kun julmana juuri, maata käy voimalla valloittamaan”. Minulle ei kotona lapsuudessa tyrkytetty uskontoa, sain oppia sen tarkoituksia ja merkityksiä syvemmin vasta aikuisena ja olen siitä iloinen, kun ymmärrykseni on ollut ajattelussa jo pidemmällä. Uskonnon vaikutus on tullut vahvimpana kansakoulussa -50 ja -60 luvulla. Aikuisiällä sorruin läheisen tuttavan houkutuksella okkulttiseen seuraan kaksi kertaa, ja jouduin psykoosin kaltaiseen tilaan. Mieleni ei vielä osannut silloin käsitellä julistusta. En ole tyrkyttänyt uskontoa kenellekään, minulle sen sijaan on tyrkytetty. Tämä on joulutarina tai oikeastaan joulusaarna.

Selviytymisen tieni on ollut pääosin virallisissa koulutuslaitoksissa opistosta yliopistoon, ja erilaisia kursseja pitkin elämää, harrastuksia ja työtä. Punaisena lankana näissä on ollut se, että olen pyrkinyt niihin itse, paitsi opiston kohdalla ammattipsykologin suosituksena. Oppimisen tie on ollut kuin ihmisyyden arvot johdattamassa minua kehitykseni mukaisiin tarpeisiin vastaten, oppimiseni oli leikin kontekstista tullutta konstruktiivista tyyliä, mutta se hävisi väkivallan alla, kun kuulo- ja näköaisti estettiin vuorovaikutuksessa tai rajattiin olemattomiin. Ympäristön väkivalta tuotti kauhun, mikä synnytti yliaistimukset, liian suuren jännitteen pelon ja rankaisujen kautta, mikä iski mieleen. Herran pelko ei ole viisauden alku, opin, miksi ei voi oppia. Sosiaalialan opisto oli vaativin käytännön ja teorioiden oppimiseen, sitä mikä oli käytäntö, ja toimiko ne teoriat, -90 luku. Erityisen kiinnostunut olin minuuden kehityksestä, koska se ei toteutunut kohdallani, eikä yhteisö ollut sitä mitä opetettiin. Opin muuta kuin sosiaaliset teoriat opettivat, opin, että mieli hallitsee, ahdistukset määräävät ja valta tuhoaa ihmissuhteet, hallitsemisen ja vallanhimo. Lapsuuteni oli ollut leikin mahdollisuutta, ja se piti yllä halua oppimiseen, vaikka ympäristön ihmiset yrittivät sitä estää, kuljin silti omaa polkuani, kohti unelmiani, mitkä eivät aina onnistuneet. Sain palkaksi rangaistukset ja yhteisöstä sulkemisen, enkä ole brutaali, yksi virhe riitti sulkemiseen, puhuminen kohtelusta. Sinällään fyysiset aistiharjoitukset toivat oppia, teoriat toimivat johdonmukaisesti tieteen näkemyksissä, mutta niissä ei huomioitu valtaa ja ihmisen valheita todellisuudessa, ne olivat kuin ihanteita.

Uskon asiassa olen pitänyt pääni, osallistunut vain vähän normirituaaleihin yhteisön tapojen mukaan, mutta pitänyt äitini opin, usko tulee vain Jumalasta. En halua, että sitä kukaan muu määrittää, minkälainen sen tulisi olla, silloin se ei ole enää Jumalaa, minulle Jumala on ainoastaan hengellistä. Kristinuskon Jumala on persoonallinen. Jatko-opinnoissani opin ymmärtämään, kuinka tärkeää on erottaa psyyke ja sen lainalaisuudet sanakielen kehityksestä, ja kuinka kaltoin kohdellun psyyke tuottaa sanakieltä ilman yhteyttä sanan merkitykseen, vertauskuvaannollisesti ja symbolisesti, unissa ja psyyken puolustuksessa, parantuakseen. Tämä alkoi tapahtua minulle ensimmäisen kirjan kirjoittamisen yhteydessä, kun aloin käsitellä traumaani, onneksi en ollut vielä ehdollistettu psyyken osalta oppeihin, vaan mieli toimi luonnon antamin ehdoin, vasta kirjoitustaidon oppineena kansakoulun pohjalta. On väärin, ettei tätä huomioida ihmiskuvassa, vaikka Raamattu kertoo kyllä siitä paljon, mutta niin sekavasti, ettei siitä pääosa ihmisistä saa selvää, vaan tulkitsee sitä kirjaimellisesti ja toistaen tutkimatta omaa mieltään ja sieluaan. Kirjaimellisesti sanaan uskovat tavallaan tuhoavat Raamatun ihmiskuvan, sen mitä Jeesus opettaa, kaventamalla ihmisyyttä heikkoon kehitykseen, huomioimatta ihmisen kokonaisuutta.

Elämäni on kuin arvojen luisuminen läpi ruumiin, mielen ja sielun, ihmisoikeuksien menetystä. Arvot, jotka ovat tärkeää ihmisyyden säilymiseksi, kehittymiseksi, ja pysymiseksi ovat kuin ilkkuneet yhteisövallan alle jäädessäni, menettäessäni ne. Holtittomat väittävät tässä kohtaa, ettei pidä antaa muiden alistaa, olen saanut siitä niin pahat rankaisut, että on ollut pakko säilyäkseni hengissä. Tommy Hellsten on sanonut, ”Se mistä luovut, sen saat”. Jokseenkin se on ärsyttänyt minua, koska se on toiminut itselläni toisinpäin, on eri asia menettää itsekkyyden vuoksi jotakin, kuin menettää arvottomuuden, osattomuuden ja köyhyyden vuoksi. Vihaan yleistyksiä, jotka sitten asenteina isketään jokaiseen asiaan. Useat yhteisöt, kirkko ja yhteiskunta virkakoneistoineen on toiminut ihmisyyttäni vastaan tuhoten kykyjäni mielessä, kielessä ja tunteissa, ja ottanut sosiaaliset oikeudet itsemääräytymiseen vallan väärin käytössä, se alkoi 16 vuoden iässä, hyvämuistisen ja oppivan ihmisen elämässä. Aina lopulta on käynyt niin, että toimet, jotka ovat kohdistuneet itseeni, ovat olleet taustaltaan valtion ja/tai kunnan virkamiesten tekemiä rikoksia käskyvallan kautta työssä ja yksityiselämässä, jotka on haluttu salata oikeutta myöten, kaikki mahdolliset korkeimmat instituutiot ihmisoikeusjärjestöjä myöten ovat kieltäytyneet auttamasta. Kuka sitä omaa rikostaan ja osallistumistaan haluaisi paljastaa, yhteisöä ja yhteiskuntaa, joiden toimia on aina pitänyt oikeana ja uskottavana, yhteisövaltaa, mikä on Jumalan asemaan saatettu. Yhä saan rangaistuksia yhteisön taholta siitä, että olen oma itseni, yksilöä ei saa olla.

Varhaislapsuudessa kärsin ruuan puutteesta, ja laktoosi-intoleranssi vaikeutti asiaa, kun ruoka oli pääosin maitotuotteita. Olin kovin laiha ja heikkorakenteinen. 8 – 12 vuoden iässä, saimme lasin maitoa päivässä, 2 viipaletta leipää, neljä perunaa ja voista tehtyä kastiketta. Jouluna oli lihaa, mutta muutoin kovin harvoin. Maitotilan tuotot oli lähetettävä meijeriin, että pystyttiin maksamaan valtion velat maatalon perustamisesta, joihin se tukea ensin myönsi ja otti yhtäkkiä pois kahden vuoden kuluttua. Niin vanhempani joutuivat hätään luottaen valtioon. Monessa asiassa oli puutteita, kuten vaatteet, montako mekkoa äiti loihtikaan Pelastusarmeijasta tulleista paketeista uusiksi.

Kylällä, jossa asuin ei ollut muuta kuin kansakoulu -50 luvun Kainuun korvessa. Halusin oppikouluun, mutta se olisi tullut liian kalliiksi kulkea junalla, eikä vanhempani voineet sitä maksaa. 30 vuoden iässä yksinhuoltajana kävin oppikoulua.

Yhteisö puuttui elämääni rikoksen kautta. Paha päälle käyminen ja alistaminen järkytti mielen psykoosin partaalle, jonka jälkeen puheoikeuteni mitätöitiin, kokemukseni alkoi siirtyä alitajuntaan. (pidän eri asiana alitajuntaa, normien syntymää ja tiedostamatonta, josta tiedostamattomasta aidot tunteet tulevat) Puheen tuottaminen alkoi tuhoutua, tuo koko kreikkalaisen filosofian ydinasia, ihmisyyden oikeus, jakaminen vuorovaikutuksena ihmisyyden osalta ja itsen ilmaisuoikeus. Menetin oppimisen kyvyn kuulemisessa ja puheen tuottamisessa pitkäksi aikaa. En syytä vanhempiani, koska heidät oli saatettu hätätilaan.

Minut on siis riisuttu kaikista elämän oikeuksista yhteisövallan avulla. Kukaan ei ole koskaan puuttunut asiaan, vaikka olen sitä pyytänyt, sillä virkarikokset kuuluvat tottelevaisuuteen, valtiovallan ja kirkon oikeuksiin määrätä ihmisyyden oikeudet, joita alamaiset toteuttavat. Pääosin olen tullut siihen tulokseen, ettei ihmiset ymmärrä sitä, jos toista halveksitaan ja lyödään, hän menettää kykynsä inhimillisyyteen. Näin myös monet häpeän kasvot heidän alistuessaan ylhäältä tulleen vallan alla. Toiset iskevät aggressiolla takaisin, toiset kääntyvät sisäänpäin tuhoten itseään. Minulla oli harvoin aggressiota, mutta sitten se tuli kertarysäyksellä psykoosina. Kun kaikki oikeudet viedään, merkitykset katoavat.

Kun olen pyytänyt apua presidentistä alkaen, ihmisoikeusjärjestöistä, arkkipiispalta, oikeusasiamieheltä, mielenterveysasiantuntijoilta, ketään ei ole kiinnostanut, koska ihmiskuvat ovat olleet sitä, että ihminen itse aiheuttaa ongelmia, persoonallisuusteorioita.  Sitä ei ole huomioitu, että yhteisö ja yksilöt siellä ovat kohdelleet törkeästi, valehdelleet julkeasti, ja estäneet puhumisen. Minultahan ei tarvitse kysyä, kun on katsottu olevan mielisairas. Ongelman taustalla on se, että kuvitellaan kaiken tulevan ihmisen reaktioista kohtaamiinsa asioihin, ja tottelevaisuus on ainoa määre, jonka katsotaan olevan oikein.

Miksi arkkipiispa ei voinut puuttua asiaan? Lähetin hänelle kirjani, jossa puhun osittain uskonnollista kieltä, ja se ei ole yksilön oikeutta kirkossa ja minä olin oppinut sen lapsuudessa, johon olin taantunut, ainoa turvani kauhun keskellä. Kirkko ei halunnut huomioida kaltoin kohtelusta tullutta mielen puolustuksen käyttäytymistä, ja sen näkymistä sanakielessä, vaan sitoutui autoritaarisesti Raamattuun, julistaen ja palvoen vain Jeesuksen oikeutta elämään. Presidentti ei halunnut, että hänen johtamansa valtio paljastuisi rikolliseen tekoon järjestelmässä, tämä on kulttuurinen perimä. Oikeusasiamies keksi, että olen kaksi vuotta myöhässä, kun vasta silloin mieli oli palautunut siihen pisteeseen, että kykenin tuottamaan puhetta selkeästi.

Mutta Suomessa näitä kaltoin kohteluita ei tunnusteta tapahtuvan, ei ole raiskauksia, ei syrjintää, ja mielenterveysongelmaisiin suhtaudutaan hyvin jne. Jos joku näistä kertoo, hän on paranoidinen.

 

Raija