ISYYS JA ÄITIYS

 

Isäksi ja äidiksi tuleminen lienee geneettisistä geneettisin taipumus. Valaat vaeltavat tuhansia kilometrejä kutualueille, karhut haistavat naaraan kilometrien päästä, ja aistiihan ihminen feromoneja kuiskiakseen haluistaan lähentyä toista ihmistä. Ihmissuhteet ja ihmisyys ovat kuitenkin enemmän kuin lisääntyminen, viehätysvoima, geneettiset taipumukset ja luonnontieteet. Henkinen puolemme vaatii tarkastelua lähtökohdistaan, kulttuuristaan, uskonnoista ja on uskallettava kysyä tieteeltä vastauksia. Eriarvoisuus on ehkä kaikkein vakavin avioliittojen tuhoaja. Siksi on hyvä lähestyä asiaa enemmän kulttuurin ongelmien kautta kuin fyysisten ja geneettisten variaatioiden läpi. Raamatun mukaan avioliitto on sakramentti, ja eri kirkkokunnilla on erilaiset sakramentit. Kirkkoisä Augustinus määritteli sen seuraavasti: ”kun henki yhtyy aineeseen” Tämä on minunkin näkemys, kuinka henki ja hengellisyys on nähtävissä. (henki = sosiaalisuus, tunteet ja kieli. Hengellisyys = Jumalasta ihmiseen tuleva).

Kieltämättä ihmisyyden henkinen perusta on rakkaus. Riippuen mahdollisuuksista kehitykseensä, rakkaus kaartelee kehosta mieleen ja tunteisiin, fokusoituen aistimuksiin tai henkisen kehityksen lähteille, nk. sisäiseen minuuteen. Pahassa mielen vaurioissa rakkaus muuttuu sairaaksi riippuvuudeksi, aistiehdollistumiksi, kehotunteiksi.  Sisäisen minuuden uskon olevan kristillisen sanoman ydin, löytää Jumalan puhumisen kautta kokemuksensa ihmisyyteen, havaita sekä ulkoisia että sisäisiä kokemuksiaan, tunteitaan ja mieltään. Jouluyön messussa paavi puhui tyttäreksi ja pojaksi syntymisen ihmeestä, lapsen ihmeestä, myöhemmin joulupäivänä hän sanoi, että lapsi on sana. Valitettavasti myös uskonnon kieli korostaa vielä sukupuolisuutta. Monet uskontokuntien näkemykset perustuvat maallisiin näkemyksiin, mikä ei vahvista henkistä kulttuuria ja ihmisen henkistä kasvua. Mies ei sittenkään ole kristinuskon ydin, vaan se tulee luonnontieteistä, vahvemman voimasta.

Olen surullinen siitä, että perheen arvo on laskenut minimiin. Yhteiskunta määrittelee ja tunkeutuu perheisiin. Elämme kuin sosialismissa, jossa valtio ottaa huostaan lapset, koska vanhempia ei kunnioiteta, mutta se on myös fasismia. Katsoin Yle Areenassa sarjan KIRI, jossa sosiaalityöntekijän kautta tutkitaan tummaihoisen lapsen murhaa. Valkoihoisten adoptioperheen vanhemmat murhaavat lapsen, tietävät sen perheessä ja salaavat, murhaajaksi valehdellaan lapsen biologinen isä, jolta lapsi on adoptoitu huumeiden käytön vuoksi. Tuntuu siltä, että kulttuurit ovat rotuoppeja, jotka ovat pesiytyneet järjestelmiin.

Erilaisilla järjestelmillä ja vallan oikeuksilla sekä uskontojen, valtioiden, tieteen että yhteiskunnan menetelmillä perheitä on tuhottu, isyyttä ja äitiyttä mustamaalattu ja tuhottu kevyin perustein. Naisvihaajat nousevat säännöllisesti esiin miesten ja lasten keskuudessa, onhan sillä vankat perinteet, äitejä on pidetty psyykkisten vaurioiden päätekijöinä, eikä ole nähty sitä, että mies ylivaltaisena määrittelee naisen teot sallien ja/tai sallimatta. Huoraksi naista syyttävä mies on useimmiten oman psyykensä uhri, psyykkinen puolustus on kasvattanut kehoon nk. naisen. Yhteiskuntatieteitä haukutaan pseudotieteiksi, ja ajetaan kiimaisena luonnontieteiden valtaa, miesvahvuutta elämisen oikeuksiin.

Kukaan isä tai äiti ei ole täydellinen. Lapset eivät aina muista todellisina lapsuuden tapahtumia, jotkut paremmin kuin toiset. On ensin kasvettava aikuiseksi, mieluummin tultava itse vanhemmaksi, ennen kuin ymmärtää miten esim. tunne-elämä näkyy lapsi/vanhempi suhteessa.

Inhimilliseen ja välittävään ihmisyyteen kuuluu ihastumisen kokemus saaden ja antaen, mikä on perinpohjaisesti vanhemmuuden ydinasiaa. Siitä lähtee lapsen itsekunnioitus ja itsearvostus, vanhemman katseesta, sanoista, vapaudesta ja teoista sekä oikeuksista omaan itseyteen. Jos ja kun lapsi ei saa tätä kokea löytääkseen itsensä, hän usein ajautuu keholliseen maailmaan ilman sisäisiä tuntojaan. Väkivaltainen suhde vanhemman ja lapsen välillä on tie narsismiin, mikä on kehollisuuteen liimautuva psyykkistä puolustusta, ja tunteet heijastavat tätä kokemusta, eivätkä ne ole tunteiden ja itsen synnyttämää vaan kokemuksen, jota yksilö on saanut kokea kohteluna. Tästä seuraa juuri se ehdollistuminen kehollisiin kokemuksiin, jossa tunteet jäävät kiinni entisiin tunnemuistoihin, eivätkä välttämättä erota tässä ja nyt hetkessä tulevaa tunnetta, ja ne voivat sekoittua liikaa vanhaan. Pysyvyyden tärkeys on kehollisen harjaantumisen myötä esim. sanakieleen.

Yhteiskunnan ja kulttuurin tehtävä ihmisyyden suojelemisessa on keskittynyt sukupuoliin, ja keholliseen kokemukseen seksuaalikeskeisesti. Onko valaat ulkoisten ärsykkeiden mukaisesti, eli ympäristöstä tulleiden virikkeiden vuoksi lisääntymiseen pyrkivä vaelluksellaan? Teemmekö kulttuurin avulla yliseksuaalisuutta ja erehdytämme ihmistä pois sisäisestä itseydestä, välittävästä ja kokevasta ihmisyydestä.

Ihailu vilpittömästi ja aidosti kunnioittaen on elämän syvintä ydintä. Vanhemmuudessa tunne-elämä on niistä tärkein, muut opit tulevat paljon muualta. Lasta ei voi ihailla liikaa, koska lapsi alkaa vierastaa sitä, koska hänen omanarvontunto rakentuu itseluottamukseen, eikä lapsi ota liikaa ihastelua. Jos ihailu johtaa arvojen kautta ylimielisyyteen, on aitous menetetty lapsen sisäiseen kokemukseen. On tärkeää muistaa, että lapsen kehollisessa kokemuksessa on alkuun synnytysahdistus, mikä tuottaa pelkoa ja lapsi tarvitsee erityisen paljon vanhempiensa tukea.

Raija