ELÄMÄÄ JA KUOLEMAA

En ole itse kokenut kuolemaa vahvana, vaan luonnollisena asiana. Ehkä se johtuu siitä, että olen asunut maalaistalossa, jossa kuolemaa myös tuotettiin ja oma elämä oli jatkuvaa kuolemista, luopumista omista ihmisoikeuksista. Nyt ystäväni kuoltua suru on ollut kuin ikävää siihen yhteyteen, mikä meillä oli, toistemme todellisuuksien ymmärtämistä. Hänellä oli kärsimys mittapuideni mukaan liian suuri, näin, että kuolema oli helpotusta. Jouduin pohtimaan, oliko se minulle helpotus, oliko se näkemykseni, kuinka olin käsitellyt hänen kärsimystään, oliko elämän arvo toimintakyvyssä ja vaikutusmahdollisuudessa, oman elämäni kuvaa, että en halua vihannekseksi.

Työelämään on liittynyt muutama kuolemantapaus. Eskareita hoitaessani olimme jakamassa ruokaa 40:lle lapselle toisen opettajan kanssa, jossa oli yksi allerginen. Jos hän sai kanamunaa, ja hän joutui anafylaktiseen shokkiin ja ellei hän olisi saanut vastalääkettä kuolema olisi tullut pian. Silloin ei ollut päiväkodeissa ensiapulääkettä. Onneksi lääkäri oli alakerrassa ja hän selvisi. Toin tapahtuman jälkeen asian esiin palaverissa, kuinka voisimme ennaltaehkäistä asiaa. Esitykseni tyrmättiin, loukkaannuin, minusta kuolemanvaaraan ei saanut saattaa lapsia tahallisesti tai huolimattomuuden vuoksi. Hoitajat ja opettajat olivat vain vihaisia minulle, asiaa ei otettu käsittelyyn. Keittiöhenkilökunta kuitenkin reagoi, ateriat laitettiin siitä lähtien eri astioihin kyseiselle lapselle. Näin jälkeenpäin ajatellen olen pohtinut sitä, että ruokailun järjestäminen oli suunniteltu huonosti, suurin osa henkilökunnasta jäi tekemään muita asioita, jotka olisi ehtinyt kyllä muulloinkin hoitaa. Huono omatunto sai siis siirtämään asian maton alle, ja korjauksen esittäjä häpäistiin ja koska minut oli alistettu ihmisoikeusriistossa puhumattomuuteen väkivallan alla, se toi häpeää ja mikä ei millään terapialla väistynyt, kun sitä vaan tuotettiin koko ajan lisää.

Vanhushuollossa olin tukihenkilönä alkoholistien elämässä. Asiakas oli ollut vaikeassa lonkkaleikkauksessa ja ei vastannut puhelimeen ja juuri näissä leikkauksissa on suuret komplikaatiot. Jouduin soittamaan poliisit, ettei hän olisi ollut kuoleman vaarassa, ja silloin hän vielä nauroi asialle. Tuli toinen kerta, ja hän ei vastannut puhelimeen. Viestitin, että minun pakko ilmoittaa poliisille, ellen saa vastausta. Se oli hänelle liikaa, hän ilmoitti, ettei halua enää minua tukihenkilöksi, olin pilannut kuulemma hänen elämänsä. Joidenkin alkoholistien on todella vaikeaa ottaa vastuuta omista teoistaan ja ymmärtää, että joku voi olla huolissaan heidän elämästään. Itse olisin joutunut syytteeseen kuoleman tuottamuksesta.

Tätä syylliseksi leimaamista on vähän joka puolella, lääkärit ja hoitajat ovat syyllisiä siihen, ettei elämä onnistu potilaalla, tuovat kipeitä asioita esiin, ehkä väärinkin. Syyllisyyden ja kärsimyksen suhde moraaliin on ratkaiseva, jos sitä ei ole, ei omatunto kolkuta ja kärsimys siirretään toiseen. Ammattilaisena jaksaa kantaa toisen syyllisyyttä hoivan ajan, mutta läheisten kesken se on vaikeaa, tunteet nousevat pintaan. Kaltoin kohtelun yhteisöissä pelkkä syyllisyyden käsittely ei edistä parempiin vuorovaikutuksiin. On pohdittava myös tuomitsemista ja rankaisua, moraalia. Syyllisyyden siirto omista teoista toisen ihmisen kannettavaksi on valitettavan yleistä.

Periaatteessa me kaikki olemme syyllisiä, kukaan ei onnistu olemaan täydellinen. Rankaisu ja tuomitseminen johtaa ilmestysfilosofiaan, syylliseksi nimetty ulkopuolinen on leimattu oman syyllisyyden kantajaksi, julistettu ja häväisty, eikä todellinen syyllisyys enää vaikuta ihmisissä siten, että ihminen pyrkisi parantamaan tekojaan ja kantamaan oman syyllisyytensä. Joudutaanko tässä syyllisyyskierteeseen, mikä on loputonta, ehkä joudutaan, se on ihmisen osa, liiallisuutena liikaa jokaiselle, mutta kärsimystä lieventämällä ehkä saavutamme helpotusta ja ottamalla kunnioituksen hyveeksi pyrimme pois syyllistämisestä, häpäisystä ja tuomitsemisesta? Kuinka tämä toimii nyt alkoholistin suhteen, osan aikaa ammattilainen voi kantaa syyllisyyttä, ja kykenee siihen ammatin tuoman osaamisen turvin. Jatkuvaan itsensä syyllistämiseen ei kannata uhriutua, alkoholistilla on oma vastuunsa.

Ihmisenä minun on kysyttävä itseltäni, ajanko omia arvojani ja syötän niitä toisille, mutta joudunko ahdistukseen nihilistisessä näkemyksessä, ja syyllistynkö heitteille jättöön. Koko auttamisesta putoaa pohja pois, jos meillä ei ole arvoja, joiden puolesta taistella, toki ne ovat monimutkaisia ja niitä on tarkasteltava kriittisesti.

Ratkaisevaa kohtaamisissa on kokemus mielessä ja tunteiden syntymä, onko kokemuksessa ylemmyyden tai alemmuuden tunteita, vai kohtaatko tasavertaisena toisen, luottamuksen ytimessä. Vastaanottavuus toisen itseilmaisuun ilman tuomiota ja syyllistämistä, jolloin kuuleminen onnistuu ja keho-, tai sanakieli ei vaikuta liikaa mielikuvien kautta, niin, että alkaa tulkitsemaan. Valitettavasti Suomessa vaikuttaa hyvin vahvasti autoritaarisen kasvatuksen ja opetuksen jäljet ja se aiheuttaa vuorovaikutukseen estymistä ilmaisussamme, se on kuin armeijan opeista tullut käskykulttuuri. Tiedon välittyminen on yhä mielikuvien levittämistä ja vallanhimoa.

Mutta kuinka koskaan ihminen voi kehittyä tietoiseksi itsestään, reaktioistaan, käyttäytymisestään ja kaikesta ihmisyyteensä kuuluvasta, miten vaikuttaa toisiin, kun he päivät pääksytysten lukevat kirjailijoiden äärettömän pitkiä mielikuvia, muistikuvia, ja elävät koko ajan ympäröivässä maailmassa, eivätkä ehdi itseään katsoa.

Raija