EPILOGI

 

Olen kirjoittanut vuodesta 1990 säännöllisesti, ensin haparoiden, välillä sekavasti ja omituisesti, vaarallisella vesillä käyden, ja syvimpiä polkuja etsien. Koko tämä prosessi on ollut ihmisoikeuksien puolesta taistelua, lupa puhumiseen, oikeus ihmisyyteen monipuolisesti kunnioituksen periaatteella, kunnioituksen, jonka siivet ja lähteet sain lahjaksi äidiltäni, jolta riistettiin ihmisoikeudet valtion tekemän rikoksen kautta ihmisyyttä kohtaan, äitini, joka oli erittäin ajatteleva ja syvästi minuutta pohtinut ihminen. Yhteiskunta tunkeutui hänen elämäänsä tuhoten vakavasti mielenterveyden osalta perhettä, rotuoppien ja sosiaalipolitiikan keinoin.

Sitä kautta ymmärsin omasta elämästäni, ettei Suomi ole muuttunut kehityksessä ihmisyyteen nähden sitten 1950 luvun 2000 luvulle, ihmisoikeuksia on lupa rikkoa valtion ja yhteiskunnan taholta ja valtio suojelee rikoksen tekijöitä mielikuvien kautta, joita se järjestelmässään kuuntelee kuulematta uhreja. Koulutus ja opetus on pitkälti vain osaa ihmisyyttä huomioivaa, ja tietynlaisesti opitun tiedon ylivaltaa, jolloin ihmisen tunne-elämä jää tunnistamattomaksi ja mieli heijastavaksi.

Tämä suhtautuminen ihmiseen on arvostuskysymys, jossa ei haluta kuulla väkivallan kohteeksi joutunutta, ja väkivalta jatkuu mielivaltana kautta koko yhteiskunnan negatiivisina asenteina ja hallitsemisena, jota yhteiskunnallinen järjestelmä pitää yllä, kuten monet muutkin järjestöt kirkkoa myöten. Tämä tapahtuu erityisesti väkivallan uhrien osalta, kun ihmisen mielenterveys murtuu, hänet leimataan ja hän jää yhteisöjen mielivallan alle negatiivisten asenteiden saartoon.

Yhteiskunnan ja valtion arvot eivät ole jäsentyneet niin hyvin, että ihmisyys olisi selkeää siinä määrin kuin se on mahdollista olla. Niin montaa filosofista teosta olen lukenut, niin suuresti arvostettuja näkemyksiä tutkinut, ja liian monta kertaa tullut tulokseen, etteivät ne puhu todellisesta elämästä, siitä mitä oikeasti tapahtuu. Väkivaltaa on lupa käyttää demokratian ja uskomusten avulla.

Vaikeimpia asioita matkallani ovat olleet uskon ja uskontojen näkemyksiin liittyvät taistot, joita olen tuonut esiin kirjoitusten kautta, en vuorovaikutuksiin kasvoista kasvoihin, ketään en ole vaatinut kirjoituksiani lukemaan. Katson, että syvin olemus uskossa on saada tietoisuuteen omien näkemysten juuret ja kantaa vastuuta mielipiteistään. Katson jumalakuvan avulla löytyvän tien sanakielen merkityksiin, mielen ottamista haltuun niin, etteivät mielikuvat hallitse todellisuuden ja totuuden näkemistä itsessä eikä ympäristössä. Miten moni uskontoa harrastava todellisuudessa pakenee kaikenlaisiin määritelmiin Jumalasta, ja estää sanan tulemista itseensä niin kuin Jeesus opetti? Hirmuisinta on konkretian valta ihmistä kaikin puolin halliten tekojen avulla, tietynlaiseen pakottaen.

Mielenterveyden ongelmissa ei ole nähty, että suuri osa ongelmista kilpistyy valtaan, mikä ihmisille annetaan toiseen ihmiseen nähden. Kun mielen ongelma on heijastaminen, toisesta ihmisestä luotu näkemys onkin itsensä tulkitsemista toisen kautta, niin tällöin syntyy vain uusi totuus asioista. Vain erittäin harvat ihmiset havaitsevat asioita sekoittamatta omaa mieltään kohtaamisissa, ja siten sosiaalinen vuorovaikutus tuottaa ongelmat, jotka uhri joutuu kantamaan. Tämä näkyy erityisesti silloin kun yhteisöt tekevät rikoksia ja luovat valhetarinoita tapahtumista, ja tällöin valtio ja yhteiskunta suojelevat rikosta ihmisyyttä kohtaan järjestelmän avulla, jopa alistamista avuksi väittäen.

Raija