Joskus
tuntuu siltä, että keskuudessamme elää muistinhajottajaluonteita, toisen
muistin tuhoamista harjoittavia ihmisiä mielimittelöinä. Sosiaalisen kontrollin
ja moralismin ympäristön toimenpide, joiden tehtävänä on yrittää murtaa toisen
muisti, mitätöidä se, ja häpäistä mielikuvitustuotteeksi. Muisti ei ole selkeimpiä
ihmisyyden olemuksessa. Muistista voi tulla ihmiselle myös ongelma, liiallinen
muistaminen voi alkaa ahdistaa, on hyvä oppia myös unohtamaan. Mutta näyttää siltä,
että nykyajan trendi on tuhota muistikin vain vallanhimosta.
Ihmisyyttä
ja sen vaikutuksia tarkastellaan liikaa persoonallisuuden kautta ja mitätöidään
ympäristön vaikutus, ikään kuin sosiaalinen kontrolli olisi kaiken hyvän alku
ja juuri, kun se voi olla sitä pahassakin. Sosiaalisen kontrollissa näyttää
olevan oleellista, että todistetaan toisia väärin olijoiksi, väärin ymmärtäjiksi,
mielikuvituksessa eläviksi, ja kunnioitus puuttuu tyystin.
Perinteisesti
muisteja on kinesteettinen eli lihasmuisti, näkömuisti ja kuulomuisti. Kun
ajattelutyylit kehittyvät, muistin ongelmat lisääntyvät. Mielestä tulee
valikoiva, ja muistamme sitä mitä haluamme. Kun olin joutunut luopumaan
minuudestani yhteisön julmien rankaisujen vuoksi, pikkuhiljaa aistimaailmani
muuttui vapaammaksi, mutta myös irralliseksi omista kokemuksista, ja niiden versioista,
mutta se vei myös olemattomuuteen, jossa kehonkuva hävisi, ja hahmotus päättyi
ajattelussa. Aloin havaitsemaan tarkemmin, kuulemaan liiallisesti ja/tai välillä
ikään kuin mieli irtosi kokemuksesta. Tästä muistan erikoisen ilmiön, saatoin
kestää mielettömän korkeita ja määrällisesti jatkuvaa ääntä.
Kristinuskossa
näyttäisi olevan ongelma, jossa ihmisen itseys pyritään hävittämään ja
siirtymään Jumalan ylistämiseen. Näin ihmisen minuudesta tulee absurdi, muisti
alkaa poukkoilla mielen tahtiin ja tunteiden sattumissa. Minulle Kristinuskon
tärkeimpiä asioita on sanakielen hyvä käyttäminen niin, että se ruokkii
kokonaista ihmistä. Siksi olen miettinyt sitä, onko kielen tuottaminen hyvässä
kontekstissa minuuteen ja sen toimintaehtoihin niin, että totuus tulisi
mahdollisimman paljon näkyviin kuristamatta silti hengiltä. Tuon ajan
pohdinnoissa esim. mietin kuinka Englannin kieli voisi olla yhteydessä
skitsofreeniseen ajattelutyyliin, vai voisiko se olla myös erittelykyvyn lanka.
Joskus
tuntuu siltä, että tiede itse asiassa haluaa myös tuhota totuutta, vaikka sen
pitäisi olla sen pääpremissi. On hyvä oppia kunnioittamaan ihmisen
todellisuutta minuuden säilyttämiseksi eheänä, mutta ei ole itsestään selvyys,
että minuus tuottaa vääriä havaintoja, meillä on suuria eroja kyvyissämme.
Liian usein ongelmista syytetään yksilöä, eikä huomioida niitä rooleja, mitä
yhteisöissä vallitsee. Yhteisödynamiikassa jotkut ovat johtajia, jotkut
syntipukkeja vain siksi, että valta-asemia säilytetään, vanhan Aatamin, eläimen
mukaan. Roolit on yhteisöjen ongelma.
Toiminnallisesti
muisti jaetaan lyhytaikaiseen ja pitkäaikaiseen. Dementiassa on kysymys
lyhytaikaisen muistin toimimattomuudesta. Minulla oli 30 vuoden iässä
varhaisaikuisuuden dementia, kuten eräs tutkija sen nimesi. Lääketiede on todennut,
että tällöin solujen pintaan kertyy amyloidi nimistä valkuaista, mikä estää
muistisolun ja synapsin välisen vuorovaikutuksen. Olin ollut 15 vuotta alistettuna
puhumattomuuteen, mikä esti liikkeet solujen välissä, ajattelutoimintaa ei
ollut, eikä osallisuuden oikeutta, minut oli suljettu ulkopuolelle. Tutkimuksissa
on todettu, että amyloidia ei kerry, jos liikennettä on solujen välillä. Sen sijaan
mieleni ahdistui, ja aggressiota kertyi ylen määrin, kun jäljelle jäi vain taistelutahto
hyökkääjiä vastaan. No, se kyllä ylläpiti minuuden olemassa oloa ja sitten kun
vapaus koitti, saatoin löytää sieltä ihanneminäni sokkelosta oppimisintoni,
mikä uinui syvällä tietoisuudessani käyttämättömänä, sillä liialliset aggressiot
estivät oppimista. Ainostaan aggressiot eivät pelastaneet, mieli murtui ja sain
vain yhteisöstä palkaksi hullun leiman. Opiskelulla saavutin takaisin minuuteni.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti