Paljon
lapsuutta tutkineet erityisasiantuntijat sanovat, että lapsuusaika on
merkittävin asia vaikutukseltaan ihmisen koko elämään. Myös kirkko kuuluttaa
lapsuuden merkitystä, mutta on usein myös vesittämässä sen merkitystä,
kuristamalla syyllisyyteen. Yhdistyneiden kansakuntien lapsiasiantuntija sanoi
kymmenisen vuotta sitten, että leikki on menetetty. Existentiaalisessa eli olemassaoloa
tutkivassa tieteessä näkemykset eivät ole itsestään selviä. Onko ihmisen pahuus
ja hyvyys synnynnäistä, ympäristöstä ja kulttuurista kehittynyttä, vai peräti
seksuaalilähtöistä? Kysyisin, mikä on mahdollista ihmisyydessä, näen asiat
ikään kuin liiallisuuden kautta, sekä hyvyys että pahuus ruokitaan
äärimmäisyyksiin?
Kortisoli on
stressiä mittaava hormoni, mikä vaikuttaa hermoston toimintaan ja ihmisen
käyttäytymiseen. Muutama vuosi sitten tehtiin Suomessa Liisa Keltinkangas-Järvisen
vetämänä tutkimus alle kouluikäisten lasten stressistä, ja mittaustulokset
näyttivät, etteivät lapset päiväkodissa kokisi stressiä. En ole vakuuttunut
siitä, että se mittaa kehityksen oleellisia asioita, yksilöitymisen mahdollisuutta,
ja sitä kautta kehitystä, mikä mahdollistaa optimaalisen hyvän kehitystä
oppimisen, kypsymisen ja kehityksen kannalta. Näyttää siltä, että valtaa pitävät
haluavat ihmisyydestä vain hallittavan olennon. Lapselle ei suodakaan
mahdollisuutta yksilöllisyyteen, koska se on uhka järjestelmälle ja vallan
pidolle, ehkä tämä on juuri suomalainen ilmiö.
Merkittävää
on nähdä yksilöitymisessä lapsen sisäisen ydinminuuden mahdollistuminen. Siinä
tunteiden osa on merkittävin, sillä se on vahvin vaikutukseltaan sosiaalisiin
suhteisiin, se on valintoihin vaikuttava ensisijainen tekijä. Jos haluamme
välittämistä ja ihmiskunnan kehittymistä elämää suojelevana, meidän on paneuduttava
juuri tähän yksilöllisyyden puoleen. Leikki on lapsen työväline ja tutkimusten mukaan synnynnäinen
ominaisuus, se on ajattelun kehys, ja tunteiden esiin tulemisen
mahdollisuus, kuten kielen eri variaatiot. Vertailevassa ja eriarvoistavassa
kulttuurissa negatiiviset tunteet pääsevät valtaan, kateus on kehitykseen
yllyttävä, vaikka se voisi olla luovuus lapsen sisäisenä olemuksena, mikä
pääsääntöisesti lapsella on. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että tunteille tulisi
antaa ylivaltaa, tasapainottaminen on yksi varhaiskasvatussuunnitelman tavoite.
Kaiken tulee
näkyä arjessa. Olen tehnyt pitkän uran päiväkodissa ja nähnyt, ettei lapselle
mahdollistu leikki hyvin. Liikunta ja kehon treenaus nousee korkeimmalle, sitä
ruokitaan, kuten kielellisiä vahvuuksiakin, mikä ei estäisi tunteiden
huomioimista, mutta siihen ei ole riittävästi koulutusta henkilökunnalla. Tällöin
lapsen yksilöllinen konstruktiivinen oppimisen tyyli katoaa ja sijalle tulee behavioristinen,
mikä on tutkimuksissa todettu juuri päiväkodissa tapahtuvan.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti