Tiedän, että
monia ihmisiä ärsyttää väitteeni, ettei ihmisellä ole tahtoa, ja on tahdottomia
kausia, ainakin minulla on ollut. Moni on lukenut Viktor E. Wranklin teoksen, Olemisen
tarkoitus. Tahtominen edellyttää valinnan mahdollisuuden ja tavoitteen.
Tavoitetta ja valintaa ei tapahdu, jos ihmisellä ei synny mielikuvia itsessä,
on vain toistomielikuvia opituista tavoista. Itsessä syntyvä mielikuva vaatii
mielen olemassaoloa ja sitä ei voi olla, jos ei ole tavoitteita, eikä valintaa
muuta kuin hengissä selviäminen. Ihmisen minuus pitää olla mahdollista toiminnallisesti.
Psyykkisestä puolustuksesta syntyvää pakkotoimintaa en katso valinnaksi, raivon
ja aggression synnyttämää toistoa. Erittäin suuri osa ihmisten teoista on pakkovalintaa
ja järjetöntä, vain suuret filosofit antiikin Kreikassa saattoivat keskittyä
ajattelussa valintaan.
Olemassaolo tavoitteellisena
vaatii kuitenkin tietoisuuden. Olin elänyt nuoruuden, jossa olin oppinut vasta
tottelevaisuuden vanhempien kasvatuksen tuloksena. Olin kokenut vasta
ensirakkauden, ja tunnistanut tunteiden olemassaolon, ennen oli vain ihailua ja
kuuntelua, ja vasta nuoruuden rakkaus toi vuorovaikutuksesta syntyvän ilon ja
kokemuksen siitä, kuinka tunteet vaikuttivat.
Varhaislapsuudessa en kokenut
negatiivisia tunteita, kuten kateutta, vain vahvaa ihailua vanhempiin sisariin.
Ja kun katselen historiaani, näen hyvin johdonmukaisen kehityksen seuraavan
toinen toisiaan, kuinka vahva ihailun kausi mahdollisti ja johti siihen, että
se säilyi aina aikuisuuteen saakka, ja soi oppimisen iloa, sekä toi tahdon
tultua mukaan oppimisen ja koulutukseen hakeutumisen, ja erityisesti oppimaan oppimisen
vaikeuksien ymmärtämisen, ja mahdottomuuden ajan arvojen mukaisesti. Koko elämäni
on ollut taistelua väkivaltaa ja kaltoin kohtelua vastaan, sekin kokemuksesta
syntynyt taistelu, jossa ymmärsi, että väkivalta tuhoaa, ja oma ihanne
unelmineen vaikutti tavoitteellisesti, mutta yhteiskunta oli väkivaltainen. Mieleltään
rikotut oppivat ehkä enemmän mielen asioita kuin kielen. Ehkä lapsuudessa tunteiden
puuttuminen johtui siitä, että köyhyytemme toi niin paljon huolia, että jokapäiväisen
leivän saanti oli pääasiallinen kokemuksen konteksti, saada voimaa, että jaksaa
liikkua.
Väkivalta,
joka kohdistui minuun, vei minut tiedostamattomaan tilaan, jolla tarkoitan
tässä sitä, että muisti toimi pääsääntöisesti, joskus katosi kokonaan, mutta oma
tahto lakkasi toimimasta, minusta tuli ruumis, 17 vuoden iässä.
Vuonna 1993
Wranklinin kirjan luettuani olin kirjoittanut päätelmäni. ”Vain saadessaan
ensin kokea henkisen vapauden ihminen voi orjanakin kokea vapauden tunnetta.
Mutta se on muistissa elävä ja uskossa toimiva. Eikä henkisellä kehityksellä
ole jatkoa ennen kuin henkinen konkreettinen vapaus on todellista”. Seison yhä
sanojeni takana.
Vaikeimmillaan
tilani olemattomuuden tajusin vasta vuosien kuluttua tapahtumasta, sillä tiedostamattomuuden
tilassa on vain ruumis, mikä on olemassa, mutta minuus ei ohjaa sitä ja tällöin
juuri menettää kehotietoisuuden. Synnytin ensimmäisen lapseni, mutta en osannut
synnyttää ja niinpä lapseni syntyi pihtisynnytyksenä, eli lapsi imettiin pois
synnytyskanavasta imukupilla. Tällöin koin itsestä irtaantumisen, mitä en ole
sen jälkeen kokenut yhtä selkeästi, vain poissaolon tunteen. Irtaantumisessa
nousin itseni yläpuolelle, ja katselin laipion rajalla, kun imukuppisynnytys
tapahtui. Myös kipuni katosi irtaantumisen vaiheessa.
Kun katson
historiaani, siinä näkyy selkeästi, kuinka olen kulkenut olemattomuuteni tietä.
En ole halunnut valita, enkä tahtoa, kun muut ovat tehneet siihen ehdot. Näin
olen vain ollut olemassa hengittävänä, huonosti muistavana ja särkyvänä. Monia
aikoja olen juuri ollut hajoamisen tilassa, en ole saanut yhteyttä itseeni, ja
pahimmillaan psykoosissa. Psykoosi tuli kaksi kertaa, kun pakotettiin
koulutukseen uhkien alla, ja riistettiin itseilmaisun oikeus kirjani kautta, ja
olin tietysti ollut sosiaalisten pakotteiden alla koko ajan. Siksi minulle
psykoosi on ympäristön aiheuttamaa, monien hylkäämisten, alistamisten,
menettämisten, ja pettämisten yhteisövallan väärin käyttämisen tulos, nk.
keskiluokkaisille se persoonallisuuden tulos. Ei olemiseen ja olemattomuuteen
jääminen ole tahtoa, se on luovuttamista, ei päätään jaksa kokoa ajan seinään
lyödä.
Aloitanpa
lukemaan uudelleen Franklinia.
Raija