sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
KAUNEUTEEN HIRTETTY
Psykiatri Martti Paloheimo sanoo kirjassaan "Kotivammaiset" . "Hyvä nostaa pintaan pahan". Lukuisat taiteen huipputeokset oopperasta kirjallisuuteen kertovat kauneuden kääntöpuoleksi julmuuden. Jokseenkin tähän hyvyyteen ja kauneuteen jää kuin hirttosilmukkaan kuolemaan.
Piispa Matti Repo kyselee Aamulehden kolumnissaan elämän tarkoitusta, johon on vaikea vastata. Näin aamuyöstä unta, että olin ajamassa tietä, ja näin edessäni pienen pojan, joka ajeli pyörällä kaistalta kaistalle, pysäytin hänet, ja kysyin syytä kiemurteluun. Hän vastasi, että äiti on ajanut kolarin, ja sitten kohtasin isän, joka kertoi, että synnytys viimeisillään olevalla vaimolla on käynnistynyt. Näin, että vaimo oli edesmennyt itsemurhan tehnyt työkaverini, hyvin kaunis nuori nainen. Nyt todellisuudessa soi puhelimeni, ja sisar oli valinnut väärän numeron, kiukustuin ja menin takaisin nukkumaan. Uni jatkui. Vauva oli kuollut, ja he hautasivat sen mummulani talon viereen. Koin unessa, kuinka mieheni hylki minua, hän ei sietänyt lähelleen, ikään kuin surun valtaamana hän ei halunnut läsnäoloani, sitä lapsenomaista, sillä hän oli kokenut sen itseään vaivaavaksi.
Ensimmäiseksi herätessäni aamulla tuli tajuntaani tuo kyseinen työkaveri. Kuinka monesti koin, että hänet hirtettiin kauneuteen. Häntä ylistettiin, häntä ylennettiin, ja palvottiin yksinäisyyteen. Hän oli kokenut kovan lapsuuden ja säälistä hänelle ei annettu todellista palautetta. Itse ainakin koin, että hyvittely ja ylistys ei antanut mitään, jätti yksin, vasta todellinen palaute synnytti kasvamisen palikoita, etsimisen eväitä, toki inhimillisyys on aina paikallaan. Juuri näin olen kokenut omalla kohdalla, suru on tehty liian kauniiksi, on jääty hylkäämisen tielle. On kuunneltu hiljaa, jos on jotakin sanottavaa, mutta kun on vain lohduton tyhjyys, mikä on rakentanut kuilua entisestään Jumalan hylkäämisen jälkeen.
Jokaisella on oma kokemuksensa, oma lohduttomuuden kohtaamistaito. Minulla se on ollut elämänvoima, se lapsuuden rosoinen, jossa ihme on läsnä, uteliaisuus havaita ympäristöä, kuljettaa elämää rinnalla nähtäväksi, kuin pienellä lapsella. Niin kuin elämä on rosoinen syntyessään, kipuinen ja huutava, myös sana ja käden ojentaminen on elämän tuomista suruun. Hiljaisuus ja jakamattomuus on ollut minulle hylkäämistä, se on kuin kauneudeksi muutettua elämää.
Jokseenkin tuo uneni auttoi minua lapsen luo, miten lapsi kokee elämän tarkoituksen. Jakamalla ja näkemällä, havaitsemalla uutta ihmettä, uutta elämää ympärillään. Sitä on lupa kuljettaa surevan rinnalla tunkematta omia kokemuksiaan, ja antamalla elämän kuljettaa, sen rosoisen elämän.
Raija
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti