HAVAINTOJEN TARKKUUS

Opiskeluaikoina eräs dosentti tuli opettamaan meille havaitsemista. Hän kuvasi havaitsemista postiluukun avulla, sitä kuinka vähän me loppujen lopuksi havaitsemme totuuden mukaisesti. Kuulemme omien muistikuvien kautta, koska se ei muuten ole mahdollista. Ellei sana tai kuva synnytä ymmärrystä sisällöstä, ei myöskään viesti mene perille, korvaamme sen omilla mielikuvilla. Toisto aiheuttaa sen, että turrumme hetken kuluttua jatkuvaan tapahtumaan ja emme huomaa sitä, poikkeavan pysähdyksen vuoksi havahdumme. Tarkkaavaisuus valikoituu, tunnetilat ja tarpeet muokkaavat havaitsemista, asenteet ja arvot jne. On kymmeniä eri syitä havaitsemisen epätarkkuuteen. Lukeminen on yksi keino lisätä sanakielen merkityksiä ymmärrykseen. Tietenkin kirjallisuus voi viedä myös todellisuuteen, mikä ei ole totta. Muistikuvien runsaus lisää mahdollisutta ymmärryksen lisääntymiseen.

Ihmisen perusongelmana on mielikuvituksen syntyminen ilman todellisuutta, se haalii milloin mistäkin muistikuviin ainesta synnyttääkseen käsityksen asiasta. Ongelma on se, että tämän täytyy tapahtua, että ihminen voisi suunnata tulevaisuuteen, luoda merkityksiä ja visioita, jotka syntyvät suhteessa tulevaan ja menneeseen. Se on leikin vahvin olemus, ja me tarvitsemme sitä ajattelun kehittymiseksi. Mielellä on kuitenkin myös varsin ongelmalliset puolensa. Siellä pesii luulot ja epäilyt, sinne majoittuu ennakkoluulot. Mielikuvitus ei tuo ainoastaan hyvää havaitsemista, vaan se tuo totuuksia, jotka mieli on synnyttänyt, yksilön todellisuuden, mikä voi olla kaukana havaitusta ja mitä oikeasti tapahtuu. En ole löytänyt muuta mahdollisuutta tämän villin epätodellisuuden kartoittamiseksi, kuin rajata valtaa, ettei se synnytä uusia totuuksia. Romahdukseni aikana hoitajat loivat totuuden elämästäni, josta syntyi minulle paljon tuskaa.

Työaikana tuo vallankäyttö oli ryöstäytynyt käsistä. Mielikuvitukselle annettiin valtaa, se oli kuin ammattitauti päiväkoti-ihmisten arjessa, leikin kaikkivaltius. Mielen ongelmat, luulot, epäily, mustasukkaisuus, ahneus, kateus ja mv. pääsivät elämään omaa elämäänsä totuutena. Minun ongelmani oli se, että olin oppinut havaitsemaan. Huomasin laiminlyönnit, pahoinpitelyt ja epäoikeudenmukaisuudet. Puutuin ainostaan lapsiin kodistuvaan väkivaltaan. Tämä ei kuitenkaan ollut sallittua mielen ihanuuksiin rakastuneiden työntekijöiden elossa, jossa kaikki oli kaunista, eikä mitään pahaa tapahtunut. Sain niskaani moralistit, jotka halusivat tehdä henkisen murhan, tuhota havaitsijan, sillä laiminlyönnit ottivat omantunnon päälle. Oli niin ihanaa paistatella auringossa.

Tämä havaitsemisen vaihe oli tosi rankkaa. Johto ei halunnut kuulla kertaakaan minun näkemyksiä, ainostaan moralistien ja maineeni häirikkönä sai mustaa valkoiselle. Uskomukset, epäily, ja taivaita hipovat todellisuudet maineen suojelemisessa olivat totuus. Ihanteet eivät aina ole hyväksi, ne voivat viedä havaitsemisen karkuteille. Lapsuuden tärkeimpiä kasvatustehtäviä on ohjata lapsen havaitsemista todellisuuteen niin kuin on, ja varoa mielikuvituksen liiallista lentoa.

Raija

SUVAITSEVAISUUS OLLI IMMOSEN SILMIN

Aamun mielipidesivulla oli useampi kirjoitus monikulttuurista, sanaa moittien, asiaa ihmetellen, ja suvaisemattomuudesta herjaten. Tuntuu siltä, että suomalainen yhteisö kaipasi puheenaihetta, kun Kreikkakin on nyt taka-alalla, ISISiin ja Syyriaan on turruttu. Kaukaiset kauhukuvat eivät jaksa enää innostaa, mutta lähellä loiskuva on syytä hiljentää. Immonen on aikaisemmin kirjoittanut saman tyylisiä viestejä, mutta niihin ei ole tartuttu.

Mihin monikulttuurisuuden ihannointi perustuu, tai kansallismielisen; yksi kansa, yksi kieli, ja yksi kulttuuri, tuloksena yksipuolisuus. Raamatussa ennustetaan, että "aikojen ajassa", Jumalan uudessa tulemisessa tulee suuri kansainvaellus, Raamatussa myös sanotaan, että maa tulisi olla kansansa hallussa. Monikulttuurisuudessa toteutuu näistä vain ensimmäinen, itseään toteuttava ennuste on kysymyksessä.

Lääketieteen näkemyksenä on, että geeniperimää olisi hyvä risteyttää periytyvien tautien ennalta ehkäisemiseksi, tarttuvat taudit voi vapaasti vaeltaa. Onko se täysin oikea tulkinta periytyvyydessä? Älykkyyden periytyvyydestä en ole laisinkaan varma, kallonmuodot on huono ennuste. Monien älykkyyksien taustalta löytyy hyvät olosuhteet ja asema, enkä ole niinkään varma, mitataanko muistia edes oikein, onko muistille edes mahdollisuutta. Lyhyaikaisen muistin mittaus on ristiriidassa vanhuksen pitkäaikaismuistin esiintyvyyteen juuri iäkkäänä, jolloin lyhytaikaista kovasti testataan Alzheimerin diagnosoimiseksi. Roolit ovat voineet viedä lyhytaikaisen muistin käyttökyvyn, "nainen vaietkoon seurakunnassa". Ihmisen älykkyys, sosiaalisuus, tunteet ja käyttäytyminen ovat vain kummasti sidoksissa valtaapitävien näkemyksiin.

Jos kansainvaellukset perustuvat ainoastaan Raamattuun, kyseenalaistaisin ne kokonaan. Rotuopit on pelkkää vainoharhaa heikkolahjaisten olemassaolosta. Harha ei ole ihannoitavaa, vaikka se on tosiasia. Jari Sarasvuo kertoi eilen Yle puheessa, että harhaiset ihmiset on onnellisempia kuin masentuneet, jotka näkevät totuutta. Onnellisuuden hurmoksesta ei ole pitkä matka maanisuuteen, jossa omat ihanteet kukkivat yli taivaiden vieden mennessään sen todellisuuden mitä on. Ei ole hyvä totuuden kannalta.

Immosen ihannoima kansallismielinen rotu on ahdasmielisyyttä, ja perustuu uskossa vain jonkin kansan erinomaisuuteen. Pitääkö kansojen sitten vaeltaa yli maanosien saadakseen erilaisuuksia kulttuuriin. Kyllä kansat voisivat olla omissa maissaan, oppia ja olla erilaisuuksien ja kehityksen poluilla ihan vain koulutuksen avulla. Heillä tulisi olla oikeus oman maan rikkauksien hyödyntämiseen, ehkä juuri kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ahneudessaan omistaa rikkaudet ryövää heidän mahdollisuutensa. Erilaisuus on kulttuurisessa perimässä sisällä itsessään, se on meissä ihmisissä, jotka tuomme sen elämään. Lapsenomaisten kykyjen suojelu tuo ihmettelyn ja iloitsemisen luonnostaan, jos sitä ei tuhota epäluuloilla ihmisen pahuudesta.

Inhimillistä hätää on vähennettävä, mutta onko vaeltaminen hyvä keino. Kummallista ettei suurvallat saa Syyrian presidenttiä kuriin. Tuskin mistään uskonnollisista näkemyksistä löydetään hyvää hallintomallia, se olisi syytä luoda yli kulttuurin, missä perusteet olisi ihmisoikeuksiin pohjautuvia.

Uskonnolliset ideologismit ovat pahinta kulttuurien tuhoissa. Kulttuuri voi tuhota itse itsensä, sen voi tehdä myös monikulttuurisuus, jos erilaisuus perustuu vain tapoihin, ja synnynnäinen erilaisuus ei saa tulla todelliseksi.

Raija

PELON MINUUS

Pelko on vaarallinen kumppani minuudelle. Se tuhoaa kehitystä, estää ajattelun ja tunteiden syntyä, ja hidastaa oppimista. Sanonta "herran pelko on viisauden alku", on johtanut moneen perikatoon, ja kuvastaa valtaa, ei viisautta. Toisten hallitsemiseen pyrkivät käyttävät pelkoa hyväksi.

Pelko vaikuttaa monella tasolla ihmisen minuuteen. Siksi erotan tahdosta syntyneen minuuden ja pelolla syntyneen. Tahdosta syntynytkin voi olla pelkotaustainen ja pelosta syntynyt tahtova, eikä ihminen välttämättä tiedosta taustoja. Mielekkyys, vapaus ja itsehallinta on sanoja, jotka itsemääräytymisen kautta mahdollistavat vapaampaa minuutta. Pelkovoittoisen ajattelun ehkä vahvin piirre on toisinto, ehdottomuus ja epäjohdonmukaisuus. Pelko synnyttää jonkin mielikuvan, mikä ei perustu muuhun kuin väitteeseen, eikä sillä ole perusteita. Kun pelko pamahtaa mieleen, yksilö ei kykene ajatteluun, tunteet estyvät ja hän pakkokiertää kehässä. Vapaassa tahdossa tunteita syntyy, ajattelulla on loogisia piirteitä, ja ihminen ylipäätänsä kykenee ajatteluun, ja hän tekee arvovalintaa. Pelossa kuva pysähtyy ja ihminen jankkaa.

Kun pelko kiertää ihmisyyttä, alkaa stressi vaikuttaa negatiivisesti elimistöön, syntyy liiallisesti kortisolia, stressihormonia, joka on haitallinen elimistölle. Pelossa autonominen hermosto on päällä, tahdosta riippumaton, joka aktivoi jännitteisenä ääreishermostoa ja estää aineenvaihduntaa. Ihminen on yliaktiivinen ja kiihottunut, mutta sitä ei välttämättä havaitse ulkopuolinen, meidät on opetettu käyttäytymään siististi. Tarkka ja asiasta tietoinen ihminen voi havaita oireita.

Tämä pelosta synnytetty aktivaatio ääreishermoston yliaktivaationa saattaa aiheuttaa seksuaalisia piirteitä jännitteenä, tai ainakin ne siksi tulkitaan ulkoisen levottomuuden vuoksi, ja ulkoisen havaitsijan voimin ja yksilö itsekin voi niin tulkita itsestään. Nk. normaalisti kehittyneen psykoseksuaalisen kehityksen mahdollisuus voi kadota ihmisestä, hänen tunteensa eivät vaikuta valintoihin, hän jää ääreishermostojensa vangiksi pelon seuratessa, ja jos ympäristä tuottaa itsen lisäksi pelkoja. Kuinka paljon onkaan oheisvaikuttajia näiden henkilökohtaisten kokemusten lisäksi, työttömyys, varattomuus, ravinnonpuute jne? Tuntuu siltä, että vain hyväosaisten kehitys voi olla minuuden tahdon, tunteiden ja valintojen seurausta, sanakielen ja hyvän fyysis/psyykkisen kehityksen mahdollisuus. Kun nykyään suositaan liikaa hyväosaisten yliopisto-opintoja, ei heidän kokemuksensa tuo hypoteeseja tutkimukseen. Tiede on pitkälti ulkoa havaittavan todistamista. Luonnontieteellisen tutkimuksen valta on estänyt kokemustiedon tutkimisen. Ja juuri toisaalta, kokemus todistuu koko ajan, kun havaitsija osaa tulkita oikein.

Raija

NAISEN VALHEET JA MIEHEN UHOT

Sukupuolesta riippumatta meillä on samanalaisia tunnereaktioita, yksilöllisesti ja yhteisöllisesti. Yksilölliset tunnereaktiot tuntuvat olevan helpompia kuin yhteisölliset, koska niihin vedotaan helposti. Yhteisölliset reaktiot on enemmän julkiminuuteen liittyviä. Johar jakoi minuuden neljään osaan, itselle näkyvä ja salattu, muille näkyvä ja salattu.

Eräässä ryhmässä harrastettiin lasten väkisin nukuttamista. Johtaja oli jo asiaa selvittänyt, mutta hänelle valehdeltiin kevyesti, lapset nukkuvat mielellään. Lapset olivat 6v. ja silloin unet ei niin hyvin maistu. Tosiasiassa heitä uhkailtiin leikin menettämisellä, syrjään laittamisella, jmv. julmilla keinoilla. Jossakin tilanteessa sain itsekin tarpeeksi tästä touhusta, ja sanoin suoraan etten pidä väkisin nukuttamisesta ollenkaan. Hoitaja ilmoitti johtoportaaseen, että olen yhteistyökyvytön.

Väkivalta on vaiettu asia. Mutta miksi valhetta haluttiin säilyttää. Tilanne oli vaikea, aikaa ei ollut toiminnan järjestämiseen, siksi äärimmäiseen keinoon turvauduttiin. Yhteisöllisenä valheena julkiminuudessa maine oli tärkeä, me emme tee rikosta. Yksilöllisesti ihanne ja todellisuuden ristiriita sai aikaan hyökkäyksen auktoriteettia vastaan, syyllisyys laittoi hyökkäämään. Taustalla on myöskin naisiin yleisesti suhtautuminen. Kun on naisena aliarvostettu, maineen ylläpito ylikorostuu, me emme tee mitään väärää. Niin yksilöllisesti kuin yhteisöllisesti taustalla on syyllisyys, mutta näkyvänä puolena uhraaminen ja maineen suojelu.

Miehillä miehisyys nostaa päreitä kattoon, sen menettämisen pelko saa aikaan uhoamisen, jossa valheet on luvallisia, mainetta kiillotetaan ja nyrkit heiluu.

Ihmisen arvostaminen, luottaminen ja kunnioittaminen on perusasioita näiden parantamiseksi. Naisyhteisö kohdallani ei ollut vielä edes valmis keskusteluun, mikä on perusedellytys. Suomessa  työpaikoilla näkee paljon uhraamista, heidät luokitellaan helposti työkyvyttömiksi ja heikosti työhön sopeutuviksi. Kovin usein näissä on kysymys juuri yhteisön psyykkisestä ongelmasta, kollektiivisesta minuudesta. Kovin harvoin näihin osataan puuttua oikealla tavalla. Mitä vaikeimmaksi on muodostunut syyllisyydet, sitä vaikeampi niitä on avata. Edes keskustelu ei mahdollistu, on vain syytöksiä ja syrjintää.

Kateus on myös asia, mikä nousee usein pintaan. Toista leimataan, jos hän on se  parempi.

Raija

POSITIIVINEN JA POSITIIVINEN

Positiivisuus on usein toivottua käyttäytymistä. Sitä itsekin toivon, mutta haluan nähdä myös elämän todellisuutta. Positiivisuuden oppiminen ei ole helppoa, se ei aina tule syntymälahjaksi. Positivismi on tieteen suunta, jonka avulla uskotaan maailman parantuvan luonnontieteiden voimin.

Muistan kauden elämässäni, jossa uskoin hyvään ja näin asioita kauniina, olin oppinut ratkomaan asioita, uskoin ihmisen hyvään ja halusin tehdä hyvää, pääsääntöisesti sopimalla ja vuorovaikutuksen keinoin. Luotin ihmisiin ja halusin heille hyvää. Ilkeys tuli kuitenkin elämääni ja sain kokea toisen ihmisen julmuuden, vallan käytön, jolla tuhoa saatiin aikaan. Sen jälkeen alkoi tulla pahoja ajatuksia mieleeni. Viaton usko rakkauteen kuoli. Jossakin vaiheessa halusin kuulla vain kaunista, sillä mielen kipu ei kestänyt todellisuutta.

Jokseenkin olen ollut mielestä vapaa pitkään. Jostakin sellaisesta mielestä, joka synnytti ahdistusta, masennusta ja toivottomuutta. Olen ollut mielestä vapaa, sen orjuuttavasta voimasta olotilaani, mielialaani. Tämä vapaus on ehkä merkittävintä elämässä, saa muodostaa vapaasti näkemyksiä. Se on vaatinut maailmasta irtaantumista, yksinäisyydessä olemista, kuin vapaa filosofi, jollaista elämä ei todellisuudessa ole. Ihmisen tarve pahuuteen on väistämätöntä, mutta se luodaan vallan avulla. Face to face tilanteessa ihmiset eivät ole niin pahoja kuin salassa ja selän takana.

Mielen positiviivisuus saattaa viedä maanisuuteen, jossa aistimukset himoavat aina ja aina lisää mielihyvää. Jos sille altistaa elämänsä, se vie koko elämän. Lisäksi sen kääntöpuolena on depdessiivisyys, joka voi suistaa kuoleman kuiluun.

Ikään kuin vapaan positiivisuuden ainekset on lapsuuden viattomuudessa, uskossa vaikutuksen mahdollisuuteen, luottamuksessa toiseen ihmiseen, vilpittömyydessä ja innostuksessa. Intohimokin alkaa olla jo syvälle juurtunut tunnekuohu, jossa on riippuvuutta. Aikuisuuteen näyttäisi kuuluvan pahuus, muiden voittaminen hinnalla millä hyvänsä, vilpittömän lapsen tuhoaminen. Lapsuuteni oli niin vahvasti ja ihanasti sanakielikeskeinen, että sen voimaan uskoin pitkään. Pahuuden voimien valta tuhoaa paljon, siitä ei seuraa hyvää. Onko intohimokin tunnetilan jälkivoimaa ja voittamisen ajamaa? Vastoinkäymisiä ja pelkoja täytyykin voittaa kohtuudella ketään uhraamatta, mutta olisiko vapaa kilpailu enemmän opittua ratkomistaitoa, tiedon hyväksi käyttöä, kuin intohimoa.

Voimme oppia käyttämään sanakieltä kauniisti, myötäeläen ja toiset huomioiden. Se lienee mallioppimista parhaimmillaan. Valta liittyy paljolti asemaan, yksilön despotismiin. Joukkovalta on monen tuhon taustalla. Ehkä on kuitenkin parasta uskoa siihen vilpittömään lapseen nähden todellisesti ja avoimesti, niin kuin pieni lapsi uskoo.

Raija

LEIKIN MERKITYS

Luin juuri twiitin,jossa sanottiin, "elämän on stragedia niille, jotka tuntevat, komedia niille, jotka ajattelevat", venäjänkielinen twiittaaja lähettelee mielenkiintoisia elämänviisauksia.

Ajattelun ja tunteiden syntymekanismit eivät ole itsestäänselviä, mutta niistä on paljon tutkimusta. Itse yleensä nojaan sekä kirjallisuuteen(tieto), että elämänkokemuksiini. Jaottelen näkemyksiäni synnynnäisiin ja opittuihin. Paljon on opittu, paljon myös unodettu.

Leikki on synnynnäistä, jo pitkän uran tehnyt lapsuutta tutkinut Winnicot totesi, että lapsi alkaa kosketella ja tavoitella auringonläikkiä. Leikkejä on monelaisia; oppimis-, luovat-, rooli-, liikunta-, laululeikit  jne. riippuen siitä, mitä pidetään arvossa, sitä säilytetään. Mutta lapsi leikkii omaehtoisesti, ja synnyttää leikkejä ja tämä on usein se, mikä halutaan tuhota, yksilön oma kyky. Poikkeukset leikittömänä ovat harvinaisia. Onko leikit tunteiden jälkitilaa, havainnointia, vai peräti unitaustaisia? Uniahan syntyy  jo kohtuaikana. Nykyään on kyseenalaistettu Carl Jungin uniteorioita. Jung määrittelee unia ja löytää yhteyksiä universaaleihin kuviin tai hahmoihin. Esim. kala symboloisi jotenkin jumallisiin voimiin. Itse ajattelen syvällisten kehotuntemusten synnyttävän liikkeiden voimasta kuvia, jossa keho muuntuu pitkulaiseksi, leveämmäksi, laattamaiseksi ja pieneksi tajunnan syvimmisssä vaiheissa, ja jos tietoisuudessa on hahmojen kuvia, ne linkittyvät niihin, kuten pitkulainen kalaan. On kysymys syvästä taantumasta, mikä unissakin mahdollistuu. Itse olen kokenut sen valvetilassa.

Unien taustalla voi siis olla kehotunteet. Vuorovaikutuksesta syntyvät tunteet on useimmiten seurausta vuorovaikutuksen sisällöstä, kohtaamisen suhteesta. Perustunteina pidän iloa ja surua, ja kehittyneinä tunteina vertailusta ja arvioinnista syntyneitä, kuten kateus, viha, aggressio, siis elämänoppimisesta tulleina. Leikki syntyy havainnoinnista ja pyrkimyksestä hahmottaa se, tavoitella jotakin, ja ottaa hallintaan,se on kuin silta tunteiden ja järjen välillä. Leikeissä on tavoite, kuten oppimisessa, mutta luovuuden tilassa se on jatkuvasti syntyvää uutta.

Leikin tärkein ja merkityksellisin tehtävä on oppia ajattelua. Ensimmäisten leikkien taustalla on syntyneet tunteet, jotka alkavat pommittaa etuaivolohkoa, jossa kehittyy lyhytaikaisen muistin kyky, pitää koossa mielikuvaa, että voi synnyttää ajatuksen, ja ratkaista yhtälön, syntyy merkitys menneen ja tulevan kokemuksessa. Olen usein miettinyt sitä, miksi dementoitunueet menettävät kyvyn lyhyaikaisen muistin käyttöön. Nainen vaietkoon seurakunnassa esti lyhytaikaisen muistin käytön.

Iän karttuessa leikkeihin sisältyy opittujen ja nähtyjen, sekä sanakielellisten muistien jälkiä, todellisuuden toistoa, yhä uusien ja uusien havaintojen merkityksiä kokemuksessa, mikä näkyy itseilmaisussa. Musiikin kautta äänet synnyttävät muistoja, tunteita syntyy ja katoaa. Leikki on tie henkiseen kasvuun, se on uusien näkemysten oppimista, niissä opitaan käsittelemään tunteita, leikki on ajattelun kehityksen avain. Tunteita ei voi mitätöidä, ei myöskään kehokokemuksia, niitä ei voi aktivoida omaehtoisiksi toimijoiksi, ne ovat sekä viestejä kokemuksesta, mutta myös ajattelun perusta aktivaatioon. Tunteet on erittäin arvokkaita inhimillisyyden saavuttamiseksi. Vasta tiedostaessamme miltä toisesta tuntuu, valitsemme suhtautumisen siihen. Empatia on kyky, mikä saadaan leikin avulla, kun osaamme kuvitella, mitä on olla toinen.

Raija

OMNIPOTENSSI VAI MARILYN MONROE?

"Syntyessään ihmislapsi on monella tavalla avuton ja keskeneräinen, jos ajatellaan niitä psyykkisiä ja henkisiä valmiuksia, joita hän tulee tarvitsemaan selvitäkseen ihmisenä ihmisyhteisössä". (Kirjasta Työnohjaus vai superviisaus, Leila Keski-Luopa, Persoonallisuus)

Tuo lause ei kuvaa yleistä näkemystä ja asennetta ihmisestä, ei. Ei se voi kuvatakaan, sillä se on kokemustieteen sanastoa, usein psykoanalyyttistä, mikä on maailmalla positivististen luonnontieteiden armoilla jätetty sivuun, koska on kuviteltu, ettei ihmisen kokemusta voi tutkia, se ei sovi mekaaniseen käsitykseen toiminnasta, sillä kokemuksessa yksilöllä on sekä objektin, subjektin että toimijan rooli, hän on tekijä. Väitän, että tämä luonnontieteiden positivismin biologismi on taustalla moninaisiin ongelmiin ihmisten välillä, koska kokemus ja tunne-elämä on peitetty monin keinoin muiden toimintojen alle. Yksilö nk. tuhotaan.

Omnipotenssi, mikä tarkoittaa kaikkivoipaa ja itsekeskeisyyttä on monella tapaa vaurioittavaa ihmisten välisissä suhteissa. Se on enemmän vallan väline, jolla lyödään leima ihmisyyteen ja kuvastaa sitä valtaa, mitä halutaan käyttää toiseen nähden, se on hallintakeino.

Eräs ystäväni sanoi kerran, että hän kieltäytyi rehtorina ollessaan antamasta lausuntoa, leimaa oppilaasta, joka satunnaisesti käyttäytyi sopimattomasti, kun sisäiset ahdistukset nousivat pintaan koulutuksen aikana. Kunnioitan tuota rehtoria suuresti. Levottomien ihmisten takana on usein tunne-elämän häiriö, jossa levottomuus nousee iholle. Monien miesten seksuaalinäkemysten mukaan esim. tuo naisessa ilmenevä levottomuus on viettelyä, josta esimerkiksi Marilyn Monroe kärsi. Hänestä tuli seksisymboli, ja miten järjetön ja vääristynyt se voikaan olla ulkoisten havaintojen puitteissa.

Biologismissa harrastetaan ulkopäin havaittavaa todistelua. Se on syöpynyt syvälle ihmisten mieliin. Tunne-elämän pelot ja avuttomuus varhaislapsuudesta lähtee tielle, jossa aistimukset johtavat pitkälti keholliseen mielihyvään, mikä on pelon synnyttämää, ikään kuin voiton tuntuista kehon hallinnan kautta. Toinen vaurioittava suunta tulee psykologiasta, jossa on myös vallan ja hallitsemisen aikeet taustalla, behaviorismi. Siksi juuri käyttäytymisen arviointi on vaarallista, kun yksilö alkaa oirehtia pelkojaan levottomana, ulkopuolinen alkaa tehdä lausuntoja omista ennakkoluuloistaan käsin. Tunne-elämän hallintaan ja tuntemukseen on hyvin selkeät opit, joita voidaan harjaannuttaa menemättä tulkitsemaan ihmisten luonnetta vaurioittaen heidän elämäänsä.

Tunne-elämän tasapainottumisen myötä ihminen oppii mielen hallintaa ja sisäistä iloa jatkuvien kyltymättömien aistimieltymysten sijaan. Tämä vaatii aivan omanlaisensa oppimisen. Alkujaan jakamisen lähihoivaajan kanssa, jossa hoivaaja kantaa pelon areenalta pois. Se on todellista vanhemmuuden vastuuta.

Psyykkistä tasapainoa ei voi sysätä fyysisten voimien alaisuuteen. Mielellä on omalakisensa ehdot toimintaan, sanoo Prof. Risto Turunen, Helsingin yliopisto. Siksi on tärkeää, että koulutuksiin tuodaan kokemustiedon osaamista. Vielä parikymmentä vuotta sitten minuakin juoksutettiin ryhmässä Kilpisjärvellä koulutuksen aikaan, että saataisiin näkyville ja selville luonteesta kärsivällisyyttä ja inhimillisyyttä. Kukaan oppilaista ei paljastanut todellista luonnettaan, mikä tuli esiin kahdenvälisissä tilanteissa. Ja meistä piti tulla sosiaalialan ammattilaisia, vasta jatkokoulutuksessa sain oleellisen tiedon.

Raija

YHTEISKUNNAN ROOLI

Pari päivää sitten mielipideosastolla oli kirjoitus, kuinka perhe ei saanut tukea lastensuojelusta diabetes nuoren pistämisen auttamisessa. Tilanne muodostui perheelle hankalaksi, nuori ei ollut hoitomyönteinen. Varmaan pistämisen opettaminen olisi sujunut kitkatta parilla terveydenhoitajan käynnillä, mutta yhteistyöhön oppiminen juuri puberteetti-iässä olevan kanssa ei ole helppoa erityisesti suhteessa vanhempiin.

Mikä on yhteiskunnan rooli terveyden hoitamisessa, onko kaikki tultava sieltä? Joskus kyllä tuntuu, että yhteiskunta rakentaa riippuvuutta kansalaisiin, että se voi kontrolloida heitä, ohjailla ja hallita. Kansalaisille kuuluu itsenäisyys ja yhteiskunnan on vastattava siitä niin, että tieto on mahdollista ja vastuuta voi kantaa. Ei ketään voida vaatia vastuuseen, jos ei ole tietoa.

Tästä eräs esimerkki. Pahasti alkoholisoitunut nainen sairasti diabetesta. Alkoholin käyttö oli holtitonta ja jatkuvaa, eikä ruokailu ollut kunnossa. Liikuntaa hän ei harrastanut lainkaan. Niinpä hän menehtyi verensokerin laskettua ja kuukahti vessaan yksin asuessaan. Luin hänen papereitaan, jossa katsottiin hänen päätyneen itsemurhaan. Olen täysin vakuuttunut, ettei hän ymmärtänyt alkoholin ja verensokerin vaaroja, vaan murhenäytelmä syntyi tiedon puutteesta. Hän oli vain kansakoulun käynyt ja silloin opetettiin ainoastaan käsien pesu.

Diabetes on hyvä esimerkki yhteskunnan roolista, mitä se suo yksilölle ja mitä ei. Liian moni sanoo, että tarttis hoitaa liikuntaa, syödä terveellisesti, ja he yrittävät kaataa tiedon ihmisen tietoisuuteen. Tämä on yhteiskunnallinen valinta ja helvetin kallis. Terveysarmeija hoitaa yksilöä, kun todellista vastuuta ei ole mahdollista kantaa, ja näitä terveyshoitajia on jokaiselle yksilölle Amerikan mallin mukaan. Toinen vaihtoehto olisi saada peruskoulutukseen tietoa terveydenhoidosta niin paljon, että ihminen ymmärtäisi oman vastuunsa, mutta kuinka ollakaan, tietoa ei anneta. Näin rakennetaan yhteiskuntariippuvuus ja palveluiden ylimitoitus. Ihmisen ymmärrys ja vastuu syntyy silloin kun tieto on riittävää, ja loogista. Juuri opetuksen kautta ihmisen on mahdollista saada perusteltua tietoa, miksi mitkäkin asiat toimii.

Diabetes on sairaus, jossa näkyy erityisen hyvin sekä henkinen että fyysinen puoli ihmisyydessä. Ykköstyypin diabeteksessä haiman insuliinituotanto on loppunut, eikä se tuota insuliinia, mikä polttaa sokeria, insuliini on korvattava, koska sokeri täytyy muuttua energiaksi, muuten se tuhoaa elimistöä. Kakkostyypin diabeteksessa insuliinia tuotetaan, mutta sitä on joko liikaa tai liian vähän. Tähän liittyy tunne-elämä hyvin vahvasti, aktiivisuus aivoissa laittaa sisäelimistön vilkkauden liikeelle, hormoni- ja rauhastuotannon. Aktiivisuus voi olla monista tekijöistä lähtöisin, viha, itsekkyys, alistuminen jne. Virukset voivat tuhota haimasolut. Sokeriaineenvaihdunta on hyvin monmutkainen systeemi hiilihydraateista alkaen.

Kansalaisten ihmisyyden ja itsenäisyyden turvaksi tarvitaan tietoa, mikä onnistuu parhaiten peruskoulutuksessa. Korjaava terveydenhuolto on hyvin kallista, ja olemme herkästi lisäämässä yhteiskuntapalveluita, mutta siihen ei ole varaa, eikä se ole järkevää.

Raija

TODELLISUUS HAKUSESSA

Sattuneesta syystä olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat kokeneet sellaista pahaa elämässään, jota he eivät halua kohdata itsessään. Sisäisen minuuden kohtaaminen on tullut liian ahdistavaksi, kauhua tuottavaksi, ja muisti armollisesti unohtaa tapahtuneen, vie kauniimmille vesille. Itse kuljin tulta päin vaikka seurauksena oli kauhun mieli. Se toi kehoon levottomuuden ja ihmisille ongelmaksi luulon valheellisesta ihmisestä.

Eräs nainen, joka oli kohdannut setänsä hyväksi käytön, kielsi sen tapahtuneen useamman kerran keskusteluissa. Vain sattumalta, eräässä luottamuksellisessa tilanteessa hän avautui ja kertoi, kuinka hyväksikäyttö oli tapahtunut. Mutta myöhemmin, kun toin asian ohimennen esiin, hän kielsi sitä koskaan tapahtuneeksi. Tämä kokemuksen kieltäminen vei piiloon hänestä havaitsemisen kykyä, ja niinpä hän dementoituikin vallan nuorena, sillä etuaivolohkon työtä ei ollut, mikä havainnoinnissa on merkittävää. Dementian yksi muoto on lyhytaikaisen muistin menetys, missä ihminen käsittelee ajatuksiaan, mikä tapahtuu etuaivolohkolla.

On kummallista, ettei yhteiskunnassa panosteta mielen ongelmiin niiden selvittämiseksi. Sillä tulee todella kalliiksi hoitaa suurta dementiaan sairastuneiden määrää. Oman sisäisen todellisuuden kieltäminen ja ihanuuksiin pakeneminen kohtuuttomasti on monien mielenterveysongelmien taustalla. Jotkut kieltävät sitä todellisuutta, mikä ympäristössä vallitsee, muuttaen sitä kauniiksi, ja loppujen lopuksi molemmissa on kysymys mielen taipumuksesta, mikä sitten sekä yksilöllisesti että yhteisön tasolla on sallittua tai hyväksyttyä.

Miten inhimillisesti meidän tulisi edesauttaa ihmisiä kohtaamaan minuutta. Julkisen totuuden ja tapahtumien kuluissa halutaan nähdä maailma kauniinpana kuin se on. Mainetta suojellaan, halutaan antaa hyvä kuva. Yksilöllisesti ihminen joutuu häpeään ja ei kestä sitä. Omalta kohdaltani voin vain sanoa, että traumani käsittely ja sen hyväksyminen olisi auttanut huomattavasti nopeampaan tervehtymiseen. Yhteisön tarve kieltää se, vei minut yhä enemmän ahdistukseen. Kuitenkin totuuden säilyttäminen suojasi minua pysymään järjissäni.

Yhteiskunta pakenee koko ajan kohtaamasta tätä ongelmaa. Meitä yllytetään kilpailuun, kateutta suorastaan varjellaan, että se pitäisi kilpailuviettiä yllä. Ihmisarvon puitteissa kilpailu ei ole hyväksi. Hyväksyminen auttaa kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Terveysmenoissa saisimme huimaa säästöä, jos ihminen kohdattaisiin todellisena ja sallittaisiin hänen nähdä se mitä on.

Raija

VALLANHIMOISET

Miksi ihmisen pitäisi hallita muita, eikö itsensä hallitseminen riitä? Tiukimmillani olen sitä mieltä, että valtaa tulee antaa vain ammattiosaamisen puitteissa. Vaikka ammatinkin kautta ihminen voi haalia hänelle kuulumatonta oikeutta, kävellä ylitse muiden ja ihmisyyden, silti ammattioikeutta tulee suojella. Jotkut ammatit kuolevat ja uusia tulee tilalle. On kuitenkin asioita, joissa ei voi uusintaa ammattia alvariinsa. Ihminen kehollisena on suurinpiirtein ollut samanlainen vuosituhannet, sydän lyö ja elimistö toimii kutakuinkin samanlaisesti. Ihmistieteillä on pysyvä rooli. Ei satunnaiset poikkeamat muuta koko kehystä.

Ihmisluonteen ongelmat on hyvin vaikeita. Miten meistä kuoriutuu niin pahoja, että haluamme tuhota maailmaa, muita ja itseämme? Eilen katsoin "Intian tytär" ohjelmaa, jossa joukkoraiskauksen uhri kuoli vammoihinsa. Ohjelman perässä oli pitkä lista niistä miljoonista naisista, jotka joutuvat väkivallan uhriksi. Onko mies enemmän väkivaltainen, alistaja ja häpäisijä? Katson tämän piirteen syntyvän yhteisön antaman arvon ja palvonnnan seurauksena, johon uskonnot pääsääntöisesti syyllistyvät. Johtamisen esikuvat tulevat eläinkäyttäytymisestä. Itse opiskelin johtamista täysin eri näkökulmasta.

Jeesuksen opetukset upposivat huonosti silloiseen maaperään. Vastoin Jeesuksen opetuksia hänet ylennettiin ja palvottiin rituaaliksi, koska kansa oli oppinut vasta kumartamisen. Hänestä tehtiin suuri vaikka hän halusi olla pieni. Kansa haki johtajaa, mutta ei suonut johtamiselle itsehallintaa vaan valtaa, jolla lakihenkisesti johdettiin. Tuo Jeesuksen hengen saavuttaminen ja itsenäisyyden kokemus on vaikeaa ihmisille, joiden kasvatus on perustunut sokeaan tottelemiseen. Sokea tottelemisen luonteesta tulee autoritaarinen, jolloin sankarit johtavat elämyksiämme, emme koe itse onnistumista, se tulee toisen kautta. Jeesus opetti kuuntelemaan Jumalaa, ja käski olla kumartamatta maallisia olentoja.

Ihmisluonteen autoritaarisuus perustuu enemmän valtaan kuin ihmisen todelliseen luonteeseen. Häpäisemisen ja alistamisen olemukset syntyvät liian suuresta vallasta, johon ihminen ei heikkoutensa vuoksi kykene. Siksi periaatteessa demokratiakin vallan olemuksena on järjetöntä. Valta toiseen on pääsääntöisesti tuhoavaa ja sitä ei pitäisi antaa ihmiselle, se on pääsääntöisesti vääristävää ja alistavaa. Voimme arvioida tekemistä vain osaamisessa, autoritaarisille luonteille ei voi antaa valtaa, etteivät he tuhoaisi toisia.

Autoritaarinen  vallankäyttö on tuonut yhteisöihin johtajia, jossa ylimielisyys kukoistaa, seksuaalisuus on päälimmäisenä eikä ihmisyys heikkona ja todellisena pääse esiin. Rakkaus on heikkouden kuva, silloin ihminen jakaa ja antaa.

Vallanhimoiset kuulevat ja näkevät vain vallanhimoisia, palvovat heitä ja vievät tuhoon elämäänsä, sillä he eivät löydä sisäistä itseään.

Raija

KAUNEUTEEN HIRTETTY

Psykiatri Martti Paloheimo sanoo kirjassaan "Kotivammaiset" . "Hyvä nostaa pintaan pahan". Lukuisat taiteen huipputeokset oopperasta kirjallisuuteen kertovat kauneuden kääntöpuoleksi julmuuden. Jokseenkin tähän hyvyyteen ja kauneuteen jää kuin hirttosilmukkaan kuolemaan.

Piispa Matti Repo kyselee Aamulehden kolumnissaan elämän tarkoitusta, johon on vaikea vastata. Näin aamuyöstä unta, että olin ajamassa tietä, ja näin edessäni pienen pojan, joka ajeli pyörällä kaistalta kaistalle, pysäytin hänet, ja kysyin syytä kiemurteluun. Hän vastasi, että äiti on ajanut kolarin, ja sitten kohtasin isän, joka kertoi, että synnytys viimeisillään olevalla vaimolla on käynnistynyt. Näin, että vaimo oli edesmennyt itsemurhan tehnyt työkaverini, hyvin kaunis nuori nainen. Nyt todellisuudessa soi puhelimeni, ja sisar oli valinnut väärän numeron, kiukustuin ja menin takaisin nukkumaan. Uni jatkui. Vauva oli kuollut, ja he hautasivat sen mummulani talon viereen. Koin unessa, kuinka mieheni hylki minua, hän ei sietänyt lähelleen, ikään kuin surun valtaamana hän ei halunnut läsnäoloani, sitä lapsenomaista, sillä hän oli kokenut sen itseään vaivaavaksi.

Ensimmäiseksi herätessäni aamulla tuli tajuntaani tuo kyseinen työkaveri. Kuinka monesti koin, että hänet hirtettiin kauneuteen. Häntä ylistettiin, häntä ylennettiin, ja palvottiin yksinäisyyteen. Hän oli kokenut kovan lapsuuden ja säälistä hänelle ei annettu todellista palautetta. Itse ainakin koin, että hyvittely ja ylistys ei antanut mitään, jätti yksin, vasta todellinen palaute synnytti kasvamisen palikoita, etsimisen eväitä, toki inhimillisyys on aina paikallaan. Juuri näin olen kokenut omalla kohdalla, suru on tehty liian kauniiksi, on jääty hylkäämisen tielle. On kuunneltu hiljaa, jos on jotakin sanottavaa, mutta kun on vain lohduton tyhjyys, mikä on rakentanut kuilua entisestään Jumalan hylkäämisen jälkeen.

Jokaisella on oma kokemuksensa, oma lohduttomuuden kohtaamistaito. Minulla se on ollut elämänvoima, se lapsuuden rosoinen, jossa ihme on läsnä, uteliaisuus havaita ympäristöä, kuljettaa elämää rinnalla nähtäväksi, kuin pienellä lapsella. Niin kuin elämä on rosoinen syntyessään, kipuinen ja huutava, myös sana ja käden ojentaminen on elämän tuomista suruun. Hiljaisuus ja jakamattomuus on ollut minulle hylkäämistä, se on kuin kauneudeksi muutettua elämää.

Jokseenkin tuo uneni auttoi minua lapsen luo, miten lapsi kokee elämän tarkoituksen. Jakamalla ja näkemällä, havaitsemalla uutta ihmettä, uutta elämää ympärillään. Sitä on lupa kuljettaa surevan rinnalla tunkematta omia kokemuksiaan, ja antamalla elämän kuljettaa, sen rosoisen elämän.

Raija

EPÄILEVÄT TUOMAAT

Epäileväistä ihmistä pidetään jotenkin fiksuna ja jos vielä moralisointi on lisäkkeenä, häntä jo ylistetään. Tästä ei ole kaukana luulot, jotka voivat alkaa johtaa todellisuutta. Epäily on ihan tervettä, jos kykenee tekemään tutkimuksia ja epäilee myös itseään välillä. Sokea uskominen on rankkaa, siitä syntyy monia uskon sotia ja käsittämättömiä vihan tunteita ihmisten välille.

Sain suututettua muutama aika sitten paria järjestelijää, kun en saanut selvää heidän suunnitelmistaan, molemmat puhuivat toisin. Minun oli vaikea saada selvää suunnitelmasta, johon itsekin osallistuin tapahtumassa, että olisin ollut oikeaan aikaan paikalla. Sanoin heille, että he puhuvat eri tavoin asiasta. Mutta sitä ei olisi saanut sanoa, sillä uskomuksissa on luotettava uskomuksiin, ei tietoon. Uskomuksissa on vahvana usko auktoriteettiin, heihin, joille valta on annettu, luottamusta kyselemättä. Heillä ei ollut varaa myöntää, että tiedottamisessa olisi tullut virhe. Minulle taas tieto oli tuiki tärkeää, että olisin osannut toimia asian suhteen.

Tietoa pitää kunnioittaa, mutta myös epäillä, sitä on voitava korjata, ja loogista näkemystä saa perään kuuluttaa. Aina se ei ole mahdollista, mutta joskus se vaan on pakko, että voidaan toimia yhdessä. Ymmärryksen syntyminen on pääasia, mutta helppoa se ei aina ole. Ihmisten havainnot samasta tilanteesta voivat olla toisistaan poikkeavia, joskus puhumme toisin kuin kuvittelemme puhuvamme. Vuorovaikutus voi olla yhtä sekamelskaa, eikä johdonmukaisuudesta ole tietoankaan.

Mistä tulee tämä suomalaisten heikko kyky sietää epäonnistumista ja myöntää virheensä? Kuitenkin on niin, että meillä kaikilla on erehtymisen ongelma ja pitääkin olla, sillä muuten olisimme hirviöitä, tietoa on liian vähän, sitä pitää paikata, eikä kukaan ole kuningasta kummempi. Mielipideoikeutta pitää olla itsekullakin. Vahvasti autoritaarinen kulttuuri tuottaa vahvoja auktoriteetteja. Ongelma on siinä, että meillä on liian vähän demokratiaa ja usko hierarkkisesti toimimiseen on sokeaa. Emme kuuntele riittävästi toisiamme. Ei ongelma ole siinä, ettei uskoisi ja kunnioittaisi auktoriteetteja, vaan siinä, että tieto on epäselvää ja joutuu menemään mukaan sokkona.

Raija

SYVÄ MASENNUS, JÄÄTYNYT TOTUUS

Olen vuosikausia miettinyt sitä, miten kertoisi syvästä masennuksesta, jonka koin melkein parikymmentä vuotta sitten. Jokseenkin haluan sen erottaa romahduksesta, minkä senkin koin kymmenen vuotta aiemmin. Nämä mielenmurtumiset on hyvin nähtävissä kehityksessäni, kun itsensä toteuttamista ei saanut olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, olin syrjäytetty ja häväisty. Kun kuitenkaan terapioissa ja kirjallisuudessa en ole saanut diagnoosia tyhjentävästi, niiden kiertäessä kehää persoonallisuuden ympärillä, etsien omista ihanteista, pettymyksistä ja menetyksistä johtolankaa, olen luonut oman näkemyksen. Romahduksen katson syntyneen siitä, että masennus oli taka-alalla, mutta elämään tuli rako, jossa oma tahto ja halu sai toteutua, ja kun se oli ollut tunteineen kauan kielletty, se ryöpsähti yhtäkkiä pintaan, aikana jolloin olin kokenut vahvan rakkauden.

Masennuksen piirteinä on myös aggressiot, jotka syttyvät ihan missä sattuu.

Masennus kuitenkin syntyi jatkuvasta alistamisesta, mitätöinnistä ja vallan väärin käytöstä. Kun olin kokenut romahduksen, kuuluin kastiin mielenterveysongelmainen, jota ei tarvinnut arvostaa. Tuijotus ja tarkkailu alkoi nakertaa minuutta ja itseä olemattomiin. Tunteet, havaitseminen ja ajatukset olivat jatkuvan kriittisen tarkastelun alla, ne eivät olleet mitään, ja ne voitiin polkea alas. Kokemuksistani ja tunteistani luotiin toinen versio, ulkopuolelta havainnoijan. Näin syntyi aivoihin jäätynyt totuus, toisten luoma. Muistan kuinka kipeästi siinä olotilassa oleminen oli kuin aivoissa olisi kivimöhkäle, ajatuksia ja tunteita ei syntynyt, kun niitä oli moukaroitu vuosikausia. Ei myöskään synapseissa kulkenut mikään, ei ollut liikettä, mikä sitten korvattiin lääkkeillä, probamiini.

Tässä minuuden ja itsen menetyksessä tahto ja halu ikään kuin vajoaa syvyyteen ja hajoaa solutasolle, jakautuu loputtomiin niin kuin solut tekevät.. Syntyy syvä masennus, itseä ei ole.

Ihmisyyden tutkijat ovat tehneet lukuisia tutkimuksia ja toistaneet ne, jossa ihmiset on ärsyketyhjiössä. Tällöin mieli murtuu. Näin käy juuri sosiaalisen sorron ja vainon kohteille, he vajoavat syvälle. Omassa tapauksessa myös yhteisön valheet piti säilyttää niin, etten vain pääsisi niitä havaitsemaan, ja julmia rankaisuja käytettiin omien havaintojeni tuhoamiseen, kumoamalla, mitätöimällä ja kertomalla minusta sellaista, mikä ei ollut totta, mustamaalaamalla. Ja tämän teki korkeassa asemassa oleva henkilöstöjohtaja. Suurin osa ihmisistä oli fiksuja, mutta määräyksiä oli toteltava, kun ne ylhäältä annettiin ja johdettiin.

Mieli ei ole vain persoonallisuus, joka on yksilön oman minän tuotosta, se on ympäristön voimalla toimiva todellisuus. Kun todellisuus hävitetään, se hävittää myös mielen. Tämä on sosiaalinen mielen murtuminen.

Raija