Lukuaika 15 - 30 min.
Yhteisöjen
ongelmat pursuavat esiin niin työpaikoilla, perhesuhteissa, vapaa-ajalla, jos
somen käytävilläkin. Ne ovat liian usein vallan väärinkäyttöä, totuuden
kieltämistä, psyykkisiä häiriöitä, oppimisen ongelmia, tiedon puutetta,
ohjaamisen ja ohjautumisen vaikeuksia, moraalittomuutta, hierarkian tuomia
rajoituksia ihmisen oppimisen estämiseksi, kuvien kumartamista, työnkuvan problematiikkaa,
sosiaalisten roolien pakkopaitoja ja jos jonkinmoisia epäselvyyksiä omista
oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista ym. ym. Äärimmillään ne tuhoavat ja sairastuttavat yhteisöjä ja yksilöitä, sekä murentavat moraalia
ja synnyttävät uskomusten eetosta. Rakkaudeksi näitä ei voi kutsua, vaikka
hevonen sillä tavalla potkiikin, sillä me emme ole eläimiä. Moralismin äärimmilleen
vienti on tuhoa, vaikka joku sitä elämäksi kutsuu, olemme oppineet tuhoamaan
elämää.
Ihminen
tarvitsee valtaa asioiden ymmärtämiseksi oppimisessa, tietoon sitoutumisessa, ajattelunsa
kehittymiseen, tunteiden tunnistamiseen, identiteettinsä vahvistumiseen, etteivät
ne hajoaisi palaseksi, (dissosiaatio, liiallinen eriytyminen mielen kokemuksissa,
kokemuksesta osan sulkeminen, itsesuojelu) minuutensa hallitsemiseen ja
ylipäätänsä kaiken kehittymiseen. Se ei tarkoita juuttumista, paikalleen
pysähtymistä, vaikka pysyvyys on tarpeellista, muutos on ihmisyyttä oppiessa
oleellista, luovuus, tulla koko ajan uudelleen itseksi, nähdä itseään
kehityksen kartalla. Joskus joku toimittaja kirjoitti vallan ongelmista
Aamulehdessä ja sanoi, ”tunteita ei voi estää, mutta valtaa voi rajoittaa”.
Muutaman luennon vallasta sain ilokseni kuunnella opiskeluaikoina. Ihminen ei
tarvitse valtaa muihin nähden, sillä estetään autonomiaa ja luodaan
todellisuuksia, jotka eivät ole totta, vaan tulkintaa. Tiedon jakaminen asiallisesti on vuorovaikutuksen
selkäranka. Kunnioituksen arvo on sitä, että kuunnellaan, annetaan toiselle
tila, aika ja armo toteuttaa itseään, se ei oikeuta rikoksiin.
Virheiden etsijät,
tuomarit, häpäisijät, tappajat, epärealististen ihanteiden kuljettajat, ylimieliset
rajojen asettajat, ihmisyyden sulkijat, mielikuvaterroristit, valehtelijat, mielivallan
opeilla terrorisoivat, alistajat, mielikuvien kuljettajat, ja aliarvoiseen pakkorooliin
asettajat kannattelevat väärinkäytöksiä. Psykologisoituneet näkemykset, joissa rikoksia selitetään ja vesitetään luonteen ja/tai skeemojen kautta yksilön vastuuksi,
kun yksilön kokemus ja todelliset tapahtumat ovat aivan erilaisia pahassa
väkivallassa, eikä ne enää ole tunnekokemuksia, vaan fyysisiä oireita ja vaurioitumista.
Nämä ovat tyypillisiä vallan väärinkäytössä syntyneitä ongelmia. Suomalainen
sanalasku, kuka toisia kumartaa, se toisille pyllistää, selittää hyvin vallan mekanismia.
Toisinaan persoonallisuus
saa kehittyä ja toisinaan taas ei. Kun se on kehittynyt itsessä halun ja tahdon
kautta, se muistaa paremmin esim. psykoosissa, mutta ilman persoonallisuutta ihminen
ei muista, teot ovat reaktioita, monet joutuvat toistotoimintaan yhteisön/yksilön
alistamisessa mitkä näyttävät yksinkertaiselta ja vajaaälyiseltä. Kun ihmisen
persoona on dominoiva, hän ei siedä heikkoutta ja alkaa ohjailla, opettaa ja
kontrolloida toisia. Näitä usein näkee, kun ihmisen kokemuksiin ja kertomaan ei
uskota, vaan kuvitellaan valheiksi, vaikka on hyvä huomata, että valehtelijoita
on, mutta on yhtä suuri ongelma myös silloin kun ylivaltaan pyritään, itsensä
yläpuolelle asettaen, silloin vain luodaan uusia valheita ja todellisuuksia
vallan avulla, luuloon perustuen ja totuutta hävittäen. Itselläni esim.
psykoosissa melkein 100 % katosi mustaan aukkoon ja vain jotain välähdyksiä jäi
muistiin. Muistamattomuuden kieltäjät perustavat näkemykset omiin kokemuksiin,
jolloin valtaa on voinut käyttää, ja jolloin kontrolloijalla tulee omaa etua ja
valtaa lisää, monesti asemaa ja arvostusta, sokeaa ihailua. Muistini katosi,
kun paha traumani nousi pintaan itsemääräämisoikeuden riistossa, ja toimi taas
normaalisti, kun väkivaltaa ei tehty, siksi ihmisten oli vaikeaa arvioida, onko
psykoosikokemuksessa muistin katoaminen totta. Toisen taholta toisen kokemuksen
mitätöinti on valtaan pyrkimistä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmisellä olisi
joskus harhaisia näkemyksiä, mutta usein juuri tarkkailijat luovat uusia ajatusharhoja.
Oppimiseni tuhoutumisessa
oli puheoikeuden menetys, puhuessani kuuntelun välttely, sulkeminen
ulkopuolelle, huomiotta jättäminen, jossa itseilmaisuani tuhottiin ja
oppimiskyky heikkeni vieraiden kielten osalta. Näistä kaikista seurasi ahdistusta
runsain määrin, ääneni oli kuin karhun ja tätä sitten yritettiin korjata
pukemalla pari kertaa juhliin karhuksi, koska heidän teoillaan ei katsottu
olevan mitään vaikutusta ja niinpä en sitten oppinut englantia enkä ruotsia
neljän opistovuoden aikana, se katsottiin tyhmyydeksi rotuoppinäkemyksillä, eikä
kukaan huomannut, että olin ollut luokkani priimus aina väkivallan tekoon saakka,
ja yhtäkkiä se kaikki katosi. Itseilmaisun sulkeminen johti oppimisen
heikentymiseen ja siitä sain rankaisut laiskuuden leimalla, se oli sanakielen
tuhoamisyritys, onneksi äitini oli juurruttanut sen niin hyvin, ettei se
kadonnut tyystin. Työpaikalla virallisesti yritettiin estää opintojani, jotka
olisivat tuoneet minulle ymmärrystä tunteista ja mielen toiminnasta, joita
häpäistiin. No, jostain syystä minä vaan menin näitä opintoja kohden, ja sain
takaisin sisäisen minuuteni, vai sanoisiko niin, että psyykeni.
Traumaattisten
kokemusten jälkeen psyykeni oirehti. Minusta oli kyllä kummallista, että
psyykeni vaurioituessa, kun kykyni itseilmaisuun heikkeni, siitä rangaistiin. Häiriöt
olivat jaksottaisia, tekoihin liittyviä.
Kun tieto ei
johda, niin mielikuvat johtavat, miten sitä voisi ennaltaehkäistä kasvatuksessa,
opetuksessa ja tunteiden ymmärryksessä, on avainkysymys, se, miten kohtelemme
toisiamme. On todella outoa, ettei mielenterveyshoidoissa kohdallani huomioitu
väkivallan tekoja, jotka oli todella pahoja.
Ihanteiden
ja romantiikan vaikutukset todellisuuden katoamisessa ovat kaikilla yhteisöillä
erilaisia, liikaa työtä, liikaa väkivaltaa, ei kykyä asioiden käsittelyyn,
sokeaa tottelemista ja ihailua. Useimmiten olen nähnyt, että toisia palvovat
ihmiset ovat ihastuneita joko näennäisesti korkeaan moraaliin ja/tai kauniiseen
ulkoiseen habitukseen, mutta myös pelon kautta uskomiseen, mikä muuttuu
kauneudeksi ja ulkoiseksi, ja tarinat luodaan positiiviseksi, eikä todellisuuteen
pohjautuen. Kaunista tarvitaan myös, se suojaa mielekkyyden kokemuksia, ja
siten mieltä. Kauneuden kääntöpuoli on rumuus, jossa julmuus kukoistaa, ja joiden
sisällöt vaihtelevat, kauniisti ja ystävällisesti toteutuvat saattavat sisältää
valheita ja eksyttämistä. Valitettavasti jäsentymättöminä arvoina kauneus ja
ihanteet ovat vajonneet moralismin eetokseen, ja alistavat näkemyksillä ihmisiä
mielen murtumiin, joissa käytetään niin diktatuurista joukkovoimaa kuin
asemoituja yksilön vallan elementtejä. Nöyryys ei koskaan synny alistamisesta,
se on nöyryyttämistä, aito nöyryys tulee inhimillisen kulttuurin avulla
kunnioituksen kautta. Ilman identifioitumista ja arvojen jäsentymistä yhteisiin
sopimuksiin hyveissä jäämme kuin vajaiksi ihmisyydessä, sidomme ne vain
kehotunteiksi, eikä minuudet valintaisina kehity. Tämä on arvovalinta, mitä
ihmisyys saa olla, yhteiskunnallinen, uskonnollinen ja valtiollinen määre.
Syyllisyydentunto
on asia, mikä on puhuttanut ihmiskuntaa vuosituhannet, eritoten uskontojen
kautta. On katsottu, ettei ihminen jaksa syntejään kantaa, niinpä syyllisyyden kantajaksi
on valittu Jeesus ja hänet uhrataan omien syntien vuoksi. Käytännössä kehotetaan
antamaan anteeksi, vaaditaan sitä erityisesti uhreilta, uskotaan
valhetarinoihin, koska se on niin kaunista ja ihanaa, tekee elämän suorastaan
hurmokselliseksi. Kirkko on ratkaissut ongelman sanomalla, että Jeesus antaa syntisi
anteeksi ja kantaa syyllisyytesi ja olet vapaa. Minusta se on Jeesuksen
häpäisyä ja kaksinaismoralismia. En ole nähnyt, että se auttaisi ihmisiä
syyllisyydestään. Päinvastoin se kasvattaa ylimielisyyttä, omat rikolliset teot
siirretään toisten kannettavaksi. Auttaako silloin neuvot, anna anteeksi,
tuntuu siltä, että se siunaa pahat teot, eikä asioita selvitetä, ja ihminen voi
vapaasti valehdella. Uhri maksaa toisten synneistä. Totta kai se on raskasta
syyllisyys, mutta en ole itse saanut itseltäni anteeksi vääriä tekoja muutoin
kuin totuudessa. Moralistit, syyllistäjät ja tuomitsijat syyttävät uhria omista
teoistaan. Uskon, että itsemurhia tehdään syyllistämisen kautta, yhteisövallan
avulla, se on nykyaikaista ristiin naulitsemista. En ole syyllistämisen
kannalla, mutta en voi hyväksyä toisen elämän uhraamista. Olen nähnyt niin
paljon valheita, että en enää kestä niitä, niitä suojellaan virallisesti ja
epävirallisesti. On hyvä kysyä, kuinka paljon toiselle siirretty syyllisyys
auttaa ihmistä syyllisyyden kestämisessä, vai lisääkö se syyllisyyttä, kun
asiaa ei käsitellä, eikä totuus ja rehellisyys saa tulla kohdatuksi ja
näkyväksi.
Kun saamme
valita vain kehotunteet ruumiskulttuurin välityksellä, sisäinen minuutemme
kuolee. Asiat ja kokemukset eivät ole koskaan vain yhtä kerrallaan vaan noihin liittyy
aikaa ja tapahtumia, mitkä vaikuttavat niiden ilmaantumisessa. Ellei ihminen
saa valita arvojaan, ei hän myöskään onnistu valitsemaan oikeaa ja väärää
jäsentäen niitä hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti