HURMOKSEN VAUHDISSA

 

Hurmos, ”mahdollisesti uskonnollinen haltiotila, hurmio, ekstaasi”, näin kuvaa Wikipedia hurmos sanaa. Olisiko tässä niin, että merkitys voi vaihdella, missä vaiheessa kokemus on. Eikö olekin mukava hurmaantua, ihastua johonkin niin, että tunteet kuplivat kehossa. Eikö joskus tee mieli hurmata joku, johon on viehättynyt? Mutta jos alkaa mennä hurmoksen puolelle, sitten on jo liikaa jotakin, jota emme hallitse, emme tiedosta, olemme vietävissä. Sosiaalisissa yhteisöissä huomiota annetaan toiseen säännöllisesti enemmän kuin toiseen, (toistuvasti todettu sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa, Antti Eskola). Paljon huomiota saavat usein narsistiset henkilöt, ei heikot, jotka olisivat enemmän huomion tarpeessa, esim. julkkikset ja monet sortuvat tähän palvontaseremoniaan, suositaan ja usein sitä myös kerjätään, kehutaan suurella seuraajamäärällä somessa. On myös aivan asiallisia, fiksuja ja mielekkäitä ihmisiä, joiden vuorovaikutustaidot ovat erinomaisia, mutta näille ei anneta samassa mittakaavassa huomiota. Aito ja vilpitön voi joutua hyljeksinnän kohteeksi, emme kestä sitä, oma haavoittuvaisuus sattuu, kun sen tunnistaa toisessa, menetetty minuuden puoli, kuin ei uskaltaisi nähdä itseään.

Asiallisuus kohtaamisessa ja viestinnässä tuo neutraaliutta. Ihmiset eivät ole oikeudenmukaisia, useimmilla mieli toimii mielivaltaisesti, toisia rangaistaan ja toisia palvotaan. Siksi perusopetukseen tulisi tulla tunteiden ymmärryksen kehittäminen, ettei sosiaalisten roolien kautta tuotettaisi ongelmia.

Minulle hurmos tarkoittaa tunteiden erilaisia muotoja, tai paremminkin tasoja, jossa epätietoisuus tai tietoisuus synnyttävät jännitteitä, ehkä pyrkimystä viehättymään, esiasteista rakastumista, kiinnostuisipa tuo minusta, kuinka viehättävä hän onkaan. Se on vaeltelua tunteiden tunnistamiseen, mutta myös ylilyöntiä, tunne voi olla yksipuolista, jopa pelonsekaista, mutta myös molemminpuolista. Nuorempana se on paljon sidoksissa johonkin, mitä yleisestikin ihaillaan, arvostetaan ja kunnioitetaan, tunteet eivät ole kontekstissa ajatteluun, jossa todellisuus olisi avautunut.

Hurmosta kuvailee hyvin oikeuspsykiatri Hannu Lauerma kirjassaan ” Usko, toivo ja huijaus” Siellä saa kyytiä julkiset henkilöt, jotka onnistuvat huijaamaan tiedoilla, taidoilla ja karismallaan ihmisiä, jotka ovat palvottuja ja tavallaan yhteisöjen ja yhteiskunnan tukemia erilaisten rakenteiden kautta, rajatut oikeudet, valta, omistus, asema jne. Se voi olla tiedon on valtaa, jonka kautta Suomi on erityisesti saanut oikeuksia, mitkä eivät aina ole ihmiselle edes tarpeellisia, ihmisyyden kehityksen kannalta. Kymmenen vuoden iässä olin kovasti ihastunut Napoleoniin, hänen komean sotilaspukunsa vuoksi, ehkä siksi, että omat vaatteet olivat rääsyjä. Itse herran ajatuksista ei jäänyt mitään mieleen, enkä ymmärrä, miksi ylipäätänsä olisi pitänyt jäädäkään.

Määrittelen hurmosta turvattomuuden aikaan saamaan keholliseen jännitteeseen, jossa sokeus omaan itseen on menossa kohti tiedostamattomuutta. Lauerman näkemykset perustuvat jo kehittyneeseen valehtelun kykyyn, mikä tietysti voi myös olla tiedostamatonta, mutta pääosin tietoista. Jos ja kun ihminen ei ole hyväksytty omaan itsenään, hän joutuu kehittämään valheminuuden muiden vaatimuksista ja odotuksista, muuten saa kenkää yhteisöstä ja niin julmia rangaistuksia, että henkensä säilyttääkseen on pakko olla roolissa ja sosiaalinen ylivalta pääsee toteutumaan. Yhteisövalta on vähän tutkittua. Ei ole ollut helppoa olla aito, sen voin omalla kohdalla sanoa, ja olen vetäytynyt, kun rangaistukset ovat niin julmia, vallan väärinkäyttö ihmissuhteissa.

Jos ja kun pelot ja turvattomuus, uhkat ja väkivalta ovat vallitsevia yksilöön nähden, kehojännitteet vahvistuvat autonomisen ääreishermoston kautta, tahdosta riippumattoman, mikä on sanansa mukaisesti lähellä ihoa. Tällöin mieli etsii niitä turvatekijöitä, joita ihminen on saanut elämänsä aikana, jos on saanut. Jos niitä ei ole saanut, kuten itse olin saanut, saattaa kehittyä juuri nuo valheiden ja taistelun kautta eloonjäämiskamppailun elkeet, mitä narsistiset tarpeet tukevat itsen ja toisten kautta. Itsellä oli pitkään ihailun ja puhumisen tapoja, kuin ne olisivat kietoutuneet viehätyksen aikaan saamiseksi kehon pinnalle pelon alla, johon oli hyväksyttävyyden pyyde odottaen muilta. Minuuden piirteet luonteena ovat koko yhteisön soppa, vain harva voi elää diktaattorin elkein, ainakaan tavallisissa yhteisöissä, jossa valta ei ole hierarkkinen ja asemoitu.

Hurmostilassa tunteet eivät tavallaan ole selkiytyneet sellaiseksi, että yksilö ymmärtäisi niitä. Ne eivät pääse tietoiseksi sillä tavalla, että ihminen tunnistaisi niistä syvempiä aitoja välittämisen viitteitä ja tarpeet toiseen nähden on pelon kautta ehdollistuneet, tulleet epäterveellä tavalla riippuvaiseksi kuin olisi normaalin tarpeen tavoin oikeutettua itseilmaisuna. Tunteita ei ole voinut ilmaista, tai siihen ei ole opittu. Ihminen on eksyksissä tunteidensa suhteen, on paha olo, ja se purkautuu useimmiten toiseen ihmiseen kuin häneen, joka on riistänyt perustarpeita, vähätellyt, kumonnut, turhauttanut, alistanut, evännyt, estänyt, valheilla manipuloiden jmv. tai estänyt itse ja/tai toiset itsensä toteuttamisessa.

Kehojännitteeseen joutunutta minuutta kannattaa tarkastella mielen kehityksessä sekä oman tahdon ja halun kautta yksilöityen, jolloin tavoitteet ja pyrkimykset ovat johtamassa ja lopputuloksena on voimakastahtoinen luonne, ja joiden teoissa näkyy johdonmukaisuutta. Sitten on pelon kautta ja kauhuksi kehittyneenä minuuksia, joissa voi ilmetä voimakasta mielikuvitusta, mikä näyttäytyy luovuutena, mutta lopputuloksena on ajatuksen hajoaminen, mutta myös jäykistymistä ja sulkeutumista.

Raija