ROOLIVANKEUDESTA YKSILÖLLISYYTEEN

 

Yksilöllisyyden, roolien ja laumaeläytymisen ongelma on jatkuvasti läsnä yhteisöllisyydessä. Mutta mikä tie on yhteisövallan tuhoavista kahleista pois, kohti yksilöllisyyden antamaa voimaa rakentaa yhteisöllisyyttä oppivaksi organisaatioksi.

Riippuen siitä, mistä ristiriidat syntyvät erottaviksi tekijöiksi, voimme lähestyä ongelmaa niin yksilön luonteenpiirteen kautta, tai tiedon/tarinoiden ja yhteisön valtarakenteiden kautta, kenellä on lupa puhua, kenellä lupa yksilöityä yhteiseksi hyväksi yksilöitä menettämättä.

Yhteisöjen ongelmat eivät ole vapaita yhteiskunnan ja valtion säädöksistä, ne ovat useimmiten juuri niiden edellyttäjiä ja estäjiä. Hierarkkinen valtajärjestelmä tuottaa rooleja, mitkä ovat sekä annettuja, että otettuja, virallisia ja epävirallisia. Ihminen jää helposti roolinsa vangiksi. Pääseminen roolivankeudesta edellyttää tiedon lisääntymistä, ja ihmisluonteiden kehityksen ymmärtämistä, tunteiden erottelukykyä luonteista syntyneinä, tiedon, tiedostamisen, tiedostamattoman ja kohtelun seurausten ymmärtämistä.

Erot siinä, miten roolia selitetään samaistumisien kautta, ja mitä persoonallisuus olisi, viittaan kirjaan ”Kasvatuksen myytti”, miten ja mitä opimme kaveripiirissä, miten tarinat kuljettavat ajatukset muuhun kuin kehityksellisesti olisi tärkeää, luoko ihminen itseyttään vihan rooleissa, kielen kautta vai pakkoroolissa yhteisövallan alla. Käsittelemättömät tunneasiat ovat enemmän kuin persoonallisuus, mikä tiedostamaton on tunnetilana voimakkaampi, kun kiusaa, mielen voimat syöttävät ja puskevat täysillä yli sanakielen. Roolin vankilaan jäämisestä voi kertoa monet konfliktit. Kun yksilö poikkeaa roolista, yhteisö rankaisee häntä. Itse sain kokea sen ryhmässä, jossa oli mennyt hyvin vuosikymmeniä, mutta roolit olivat hyvin rajatut, sain leipoa, kahvitella ja shoppailla. Kohtelusta kertominen oli kuitenkin kiellettyä ja nosti pintaan vaikeita tunteita sekä syyllisyyttä roolivankilassa oleville.

Minut suljettiin pois ryhmästä, kun kerroin, miten minua kohdeltiin ryhmässä. Pakkoroolit estivät näkemästä tapahtumaa, havaitsemasta sitä, mitä tapahtui. Seurauksena oli se, että asia kiellettiin. Käytännössä hylkääjät jäivät ja ottivat tuomarin rooliin, ja olivat kohtaamatta omia tekojaan, kun olivat häpäisseet minua, ja sulkeneet tapahtuman pois mielestään, mitä sanotaan psykologiassa torjunnaksi. Näin he jäivät myös häpeän kierteeseen, kun asiaa ei käsitelty, ja trauma jäi elämään mielessä lukiten ja ahdistaen. Tämä tunteen siirto on kovin monelle yleistä, harvinaisempaa on tunteiden käsittely. Terapeutti, joka osaa ammattinsa, kykenee ottamaan kannettavakseen asiakkaan taakan, niin pitkään, että asiakas vapautuu järjettömästä syyllisyydestään ja antaa armoa itselleen, uskaltaa kohdata tunteet ja todellisuuden. Se ei kuitenkaan auta yksilöä, jos häpäisyä jatketaan ja yhteisön kaikki jäsenet eivät tunnusta tekojaan, vaan jättävät uhrin kärsimään ja uhraaja saa myös yhä enemmän syyllisyyttä ja ahdistusta.

Elämä ei ole helppoa. Noin 30 vuotta sitten luin filosofi Timo Airaksisen käsityksiä halusta, tahdosta ja elämän arvoista. Hänen oppinsa tukivat moralistista kantaa, että halu on vaarallista ja aloin hyväksyä yhteisövallan mekanismeja itsensä hylkäämisestä ja menetin itseni, mieli alkoi kulkea täysin irrationaalisesti ja satunnaisia polkuja, jossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta.  

Yhteisöharha syntyy siitä, että luodaan yhteistä näkemystä jostakin yksilöstä kerrotun perusteella ja tarina alkaa elää omaa elämäänsä, ja se heikentää havaitsemista. Ihmiset käyttäytyvät ja tuntevat erilaisia tunteita eri tavoin kaikkien eri ihmisten kohdalla, ja tilanteet ovat yksilöllisiä, mutta tarinat ja uskomukset ovat vahvempia. Työssä näin monta kertaa, kun yksilöt joutuivat tarinoiden ja omien havaintojen ristiriitaan ja kokivat häpeää uskoessaan valhetarinaan. Yhtä lailla on typerää aina viitata johonkin menneisyyden tapahtumaan ja vanhempiin, vaikka niillä on osittain vaikutusta, kuitenkin tapatumat ovat ainutkertaisia.

On opittava erottelemaan opitut asiat ja persoonallisuudesta syntyneet. On opittava näkemään oikeudelliset puutteet, jolloin itsensä kokeminen ja tilanteeseen vaikuttaminen on mahdotonta, ja sitä ei voi selittää psykologisesti kokemuksena, kuten jos ei saa puheoikeutta, vaan asiat päätetään muiden tulkinnoista. Rooliin vangiksi jääneet tuomitsijat eivät huomaa ristiriitaa teoissaan ja puheissaan. ”emme me mitään pahaa sinusta ajattele, sinä kuvittelet”, vastuu siirretään uhrille, ja teoissa suljetaan uhri pois vuorovaikutuksesta, ettei todellisuus ja teot tulisi julki. Vallan väärinkäyttö on brutaalia ja uhraavaa.

Vuorovaikutus yhteisöissä on historiastaan käsin rakentunutta, hierarkkista tapaa, säädyistä periytynyttä, aateliset, papisto, työväestö, ylhäältä tulevaa. Puheoikeus on kuin aseman vuoksi kehittynyttä. Kun vapaan ja avoimen vuorovaikutuksen lähtökohta on ihmisen kehityksessä lapsesta alkaen. Miten muistaisimme sen, että kolmen vuoden ikään lapsen tulee saada olla tunnepommituksessa, että ajattelun aktivaatio mahdollistaa kehitystä. Erikseen ovat tunteiden kokemusperäiset laadut, kuten kateus, mitkä ovat avattavissa persoonallisiin, ympäristöstä tulleisiin vertailuihin, vähyyteen/liiallisuuteen, arvoihin ja asemaan.

Hierarkkiset vuorovaikutustaidot ovat ammatillistuneet ja valitettavan usein ne ovat yli kävelyä, kohdentamista kuin yhteiskehittelyä, jossa asiakkaan ääni tulisi kuuluviin, eikä päästä mieltä edemmäs, selkeään sanakieleen. Tutkimuksissa on todettu, että vuorovaikutus ryhmissä on eriarvoistavaa, toisia suosivia, toisia hylkiviä (Antti Eskola, Arvot, normit ja asenteet). Kaikkea ei voi palauttaa psykiatriseen näkemykseen vanhemmista vaikutteen tuojina kokemuksessa, vaan tieto myös johdattelee näkemyksiä ja synnyttää tunteita, kaikki eivät ole tunnelukkojen takana, joku voi olla avoimin ja vapain mielin liikenteessä, mutta toiset eivät halua ollenkaan avata lukkojaan ja jäävät rooliin tunnelukkojen hallitessa ja estäessä kehitystä.

Valta-aseman tuottama tarkkailijan ja kontrolloijan rooli voi johtaa vaarallisiin tulkintoihin sekä kehonkielessä, sanakielessä, että tiedon kontekstissa. Luonteet eivät avaudu, jos tunnelukot estää. Johtamismenetelmät käskyjen kautta tekevät ihmisistä rampoja, joiden ajattelutaidot jäävät kehittymättä, ja tunteet käsittelemättä. Tarinat voivat kuljettaa harhaan, muistamaan vain toistavasti. Jos emme jäsennä valtaoikeuksia, rajaa valtaa, kuljemme selkeytymättömien asioiden ikeessä. Elämän jatkuva ymmärtäminen, tämä on kärsimystä, kuuluu elämään, ei auta kehittymään. Yhteisön jäsenten tuomiovalta on tuhon tie, ja estää tätä valtaa käyttävien ihmisten kehityksen, sosiologista luokkavaltaa. Keskusteleva ja uusia näkökulmia tuova selkeyttävä jäsentäminen ja yksilön oikeudet mahdollistavat kehittymistä ja yhteisöt voivat paremmin, kärsimys vähenee.

Raija

"Älä kiirehdi elämään nykyhetkessä, sillä se ei ole mahdollista, jos kannat menneisyyden taakkoja mukanasi. Kohtaamalla menneisyytemme eheydymme vähitellen aikuisina yhdeksi kokevaksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi ilman, että välttelyn keinoin suljemme ei-toivotuksi koettuja osia itsestämme tietoisuutemme ulkopuolelle.” Kirjasta Murra tunnelukkosi, Kimmo Takanen