VANHEMMUUDEN, KASVATUKSEN JA OPETUKSEN VAATIVUUS

 

Tulen aina vihaiseksi, kun vanhemmuutta riistetään, aliarvioidaan, pidetään itsestäänselvyytenä ja/tai kuvitellaan, että yhteiskunnan tuottama hoito, kasvatus ja opetus pelastaisi lapset tai veisi heidät ainakin kasvu-uralle, mutta minkä asian suhteen. Olemme tänä päivänä nähneet, kuinka julmia lapsista voi kasvaa, Koskelan murhatapaus on nyt todisteena. Puhun tässä asiassa nyt äitinä ja 35 vuotta käytännössä päiväkotityötä tehneenä, neljätoista vuotta erilaisia ihmisyyden kasvuun ja oppiin liittyviä teorioita lukeneena, pääosin sosiaalitieteitä, mutta myös kasvatustieteitä, sos. psykologiaa ja psykoanalyysia, en ole perehtynyt riittävästi tai vihkiytynyt mihinkään erityisesti. Opinnot ovat vähäisiä, asiantuntijaksi minua ei voi sanoa, vahvin ja vaikuttavin oppimis- ja kasvatuskokemus tulee omasta kasvusta ja kolmen lapsen äitinä olemisesta yli viidenkymmenen vuoden aikana.

Pidän Suomen yhteiskunnan tarjoamaa kasvatusta ja opetusta poliittisena ja tiettyjen tiedealojen ylivaltana ja niin se on myös muissa maissa, se on tieteen politisoimista. Myös uskontojen avulla vääristetään ihmisyyden kasvua henkisesti ja tuhotaan se kehoon, mieleen, tunteisiin ja ajatteluun tunkeutumalla, estäen ihmisyyden vapautta olla oma itsensä. Uskontojen ongelma on myös siinä, että se nojaa itsensä ylentämiseen ja oman ”syntisyyden”, eli tekojensa täydelliseen unohtamiseen käsittelemättä  niitä ja vain uskoen pelastukseen toisen kautta, alitajuntaan siirtämisenä ja juuri nämä tuovat syyllistämisen ongelmat muihin heijasteina peilisolujen vaikutuksesta. Ne johtuvat myös ihmisen aivotoiminnan toimintaehdoista, pysyäkseen koossa ajatuksen on pysyttävä etuaivolohkolla ja sen leikki opettaa. Mutta leikki on sekä ylärakenteista (etuaivolohkolla), että mantelitumakkeesta syväsyntyisesti luovaa, uutta synnyttävää, minkä tulisi tutkia rakenteista näkemystä yksilöitymisen itseilmaisussa.

Olemme ajautuneet pois kasvatuksen ja opetuksen oleellisista asioista, jos kohtaamme ongelmien syntymistä vain persoonallisuuteen tuijottamalla ja perustelemalla tässä hetkessä olevia ja koettuja asioita ainoastaan vanhempien tekemistä virheistä käsin. Etsimme psykologisia syitä, kuten vajavuus lapsen tarpeisiin vastaamisessa, vaativuus, uhriutuminen, ulkopuolisuuden tunne, tunnevaje, suojaamattomuus, riittämättömyys, itsekontrollin puute, hyväksynnän puute, kaltoin kohtelu, emotionaalinen estyneisyys jne. Nämä kaikki pohjautuu hylkäämiseen, pettämiseen ja menettämiseen, myös aivovaurioihin. Ne voivat olla totta, mutta ei aina. Opettamisen metodit tuovat ongelmia sekä kasvatuksen epätietoisuus, mitkä voivat vahingoittaa lasta. Lapsen kiinnostus ja motivaatio on aina huomioitava, ja ohjauksella me annamme siihen keinot tuomalla esiin mahdollisuuksia.

Liisa-Keltinkangas-Järvisen kortisolitutkimukset, mitkä mittaavat lapsen stressiä, tutkittiin muutama vuosi sitten alle kouluikäisillä päiväkotilapsilla. Stressiä ei todettu, ihmettelin vaan, kuinka se olisi vastannut lapsen minäkehityksen mukaiseen ilmentymään. Alle seitsemänvuotiaat eivät vielä erottele oikeaa ja väärää, vaan iloitsevat tunteiden ja ajatusten syntymästä, mutta siihen mennessä aivokehitys voi olla jo urautunut opetuksen kautta sanakieleen ja sen toistoon kohtuuttomasti ja tunne-elämä jää hoitamatta. Ainoastaan sanakielen kautta tietoisuuttaan tutkivat ihmiset eivät kykene tunnistamaan itsessään ja muissa tunteita ja tunteet siirtyvät alitajuntaan, sekä muuttuvat heijasteiseksi, ja tuovat ongelmia ihmissuhteisiin, kun opimme tulkitsemaan toisia, emme kuule emmekä näe havaiten todellisesti toista ja ympäristöä. Minäkehitys voi estyä, jos ja kun tuijotamme yksipuolisesti ihmisen kasvua ja kypsymistä. Näyttää siltä, että yhteisövallan ihannointi pitää yllä vain sosialistista ideologiaa.

Psykologisoimalla ihmisyyttä ainoastaan ja kaikkea minäkeskeisesti sekä ongelmia ihmisten välillä, ajaudumme pois siitä todellisuudesta, mitä oikeasti tässä ja nyt tapahtuu, juoksemme minäkuvaraiteilla. Satunnainen tuntemattoman puukotus kadulla ei ole uhrin syy, kulttuuriin kytketyt raiskausoikeudet ovat myös oppien syytä. Yhä vieläkin saattaa kuulla, kun mies syyttää naista, miksi meni miehen asunnolle, ja mies raiskasi. Syy teoista vieritetään uhrille, ei tekijälle. Työssäni näin, että arvot tuottivat ristiriitoja, inhimillisiä arvoja vaativat joutuivat usein tikunnokkaan kovan kurin kasvattajien kanssa. Tässä näkyi se, että yksikin virhe, ja inhimillisen kasvattajan maine tuhottiin todistaen virhettä ja unohtaen kokonaisuuden.

Mieli ja ajattelu tunteineen voi olla kaaosta, niitä voi tulla tiedoissa, toimissa ja uskomuksissa ja tällöin yksilön vapaus sekä luovuus auttavat ihmistä jäsentämään niitä järjestykseen. Jos ja kun yhteisön arvoissa vallitsee yksilökeskeisyys, mikä voi muotoutua itsekkyydeksi, ja jossa mielivalta voi hallita, jolloin syvätunteissa, kuten ahneus ja kateus alkavat olla vaikutteina tekoihin, ei vilpitön aistivapaa mielikuvitus. Tasapainoisessa oppimisessa ja kasvussa yksilömyönteisyys on oppimista, kuullen ja nähden toista, havaiten mahdollisemman totuudenmukaisesti, tulkitsematta vallan avulla. Nuoruuden yksi kehitysvaihe on erottautuminen muista, se on yksilöitymisen tärkeä oppimisfunktio, puberteetti, jonka jälkeen se muuttuu erilaisuuden ymmärtämiseksi kunnioituksen ja hyväksynnän kautta.  

Niin vanhemmat kuin ammattihenkilöstökin kärsivät monista kasvatuksen ja opetuksen puutteista, kun itse ei ole käynyt läpi omaa kasvuaan, on tiedon puutetta, elämäntilanne, sairaudet ja muut kohtuuttomat vaatimukset elämässä, roolit, persoonallisuudet ja mv. Emme voi syyttää vanhempia siitä, että heidän oma lapsuutensa on ollut tunnekylmää, koulutusta ei ole ollut, kuinka ilmaista ja opettaa lapselleen tunteita, kun niitä ei ole saanut omassa lapsuudessa ilmaista, kuinka opettaa lukion matematiikkaa, kun ei ole sitä koskaan opiskellut. On niin helppoa arvostella ja vaatia, kontrolloida ja rangaista, sen sijaan että taistelisi oikeuksien puolesta ihmisyyteen.

Ei ole itsestäänselvyys, kuinka kehittäisimme tietoisuutta, huomioisimme tiedostamattoman, ja treenaisimme taitojamme niin etteivät ne vie pois ihmisestä hänen kykyjään kasvaa ja oppia. Kuinka sielu voi säilyä vapaana, kuinka voimme estää sen, ettei sanakieli tai keho käy ylikierroksilla vieden sielun eli tunteiden oikeudet? Liikaa treenattu keho voi tutkimusten mukaan tuoda aistinautinnon, jossa syntyy endorfiinia, mikä tuottaa nautintoa, jopa pelkästään urheilusuoritus toisen voittamana nostaa katsojan endorfiinitasoa. Jos jätämme tunne-elämän hoitamatta, kokemusoikeuden, jakamisen ja jäsentelyn keinoin, lukittunut tunne aktivoi mielen ylivoimaisuuteen ja tuo yliaistimuksia, mitkä voi ilmetä yliseksuaalisuutena. Kun näitä ei tiedosteta, kasvatus ja opetus vievät pois ihmisyyden oikeuksia elää tasapainoista elämää.

Pitkä ura päiväkodissa todisti minulle sen, että kaikenlaisia aatteita virtasi ovista sisään, matikkapainotteista, liikuntapainotteista, taidepäiväkotia. Se on outoa, koska ne eivät vastaa lapsen kehityksellisiin tarpeisiin vaan ovat aikuisten maailmasta luotuja arvoja ja tavoitteita, yhteiskuntaa ja työtä varten ja usein myös hierarkkisten valta-asemien turvaamiseksi kehiteltyjä. Lapsen oikeudet eivät toteudu.

Vapaus kasvaa ja oppia ihmisyyteen vaatii pitkän ajan, aina 20–25 ikävuoteen. Hyvääkin kasvatusta ja opetusta on paljon. Määrän, laadun ja rentoutumisen suhde on merkityksellisin, parantavin rentoutus tulee unesta. Mielikuvitus on vahvimpia henkisen voiman tuottajina, jos se voi vapaasti virrata, eikä tunteet hoitamattomina lukitse niitä fyysisiksi pakottaviksi toistovoimiksi. Mielikuvitus on kuin leikki aivojen ja kehon pinnalla. Kohti vapauttavaa minuutta ja itsestä nauttimista voimme päästä irti ehdollistuneista pakoista ja huumaavien korvikkeiden tarve vähenee.

Aatteellisessa ideologisoituneessa tietämyksessä kasvatetaan ja opetetaan ihminen, joka on aatteen mukainen, ei sitä mitä ihmisyys on, ja on siten vallan väärinkäyttöä. Ihmisen oikeus kasvaa ja oppia itsenäiseksi, ja oppia vapautumiseen vastuun myötä on perusoikeus. Laumasieluisuus on paljon rakentunut samaistumiseen ja sen pohja on kehollisuudessa, yksilöytyminen on tällöin ongelmallista, johtajatyypit pääsevät organisoimaan ja hallitsemaan yhteisön normeja, joita lauma toteuttaa.

Yhteisöjen toimintatavat ja arvot vaihtelevat, rikollisissa yhteisöissä tehdään rikoksia ihmisyyttä kohtaan. On erilaisia ongelmia riippuen monista seikoista. Niin usein kuulee esim. mediakeskusteluissa, kuinka lapsen kehitys on varallisuusriippuvaista, ei ole samaa puhelinta kuin naapurin pojalla. Tässä näkee, kuinka kasvun ydin nähdään kateuden kautta ja laumaeläytymiseen nojautuen, mikä kuvastaa yhteisövallan kumartamista yksilöitymisoikeutta arvostamatta.

Kaikissa yhteisöissä on erilaisia normeja, ja kaikissa yhteisöissä on erilaisia ihmisiä, eikä niitä voi yleistää. Näen ihmisten pahuutta paljolti kehollisten ylitreenausten seurauksena, myös tunteiden kohdalla, kun ne ovat ehdollistuneet/takertuneet aistimuksiin, eikä vapautta ole niiden tutkimiseen, kokemiseen ja ilmaisuun.

 Raija

VIHAA, VIHAA JA VIHAA

 

Vihassa on monia vaiheita, joskus on toinen lähde ja toinen tulopaikka ja aika, joskus toinen, joskus sitä ei tiedosta lainkaan, tekee ja menee vain höyrypäänä ymmärtämättä mitä tapahtuu, tai siihen ei voi vaikuttaa, jos ja kun valta omaan olemiseen on toisilla. Viha menee asumaan sinne, missä sille on tilaa, kehossa se voi olla tuhoavaa, minulla oli aistimusten hajoamista pelon voimasta. Vihan taustalla on useimmiten väkivalta ja välinpitämättömyys. Viha voi tuhota itsen kokonaan, jos sitä ei pääse käsittelemään mitenkään, ajatukset ja tunteeni suljettiin rankaisujen voimalla. Unissani näen aina tämän itsemääräämisoikeuden puutteen mereen menemisenä. Viime yönä asianajajani tuli veteen kanssani, ja sanoi, ettei voida todistaa rikosta, kun kukaan ei tunnusta tekojaan. Itsetutkimuksella voi löytää arvaamattomia asioita itsestään, yritän nyt lähestyä sitä oman kokemukseni kautta, aivojen toimintaa kuvaamalla ja toivon saavani sinulle eväitä.

Väkivaltainen tunkeutuminen kehooni tapahtui, kun olin 16 vuotta vanha, täysin kokematon ja koskematon, tuntemattomalla seudulla tuntemattomien toimesta. Tekijät olivat kuulleet, että seudulla asui nätti tyttö. Vihani ja kauhuni siirtyi ajattelutasolta kehoon, kun en saanut kertoa asiasta, ja vaikka kerroin, sitä ei uskottu. Kehoni alkoi jäykistyä ja liikuntatapani muuttui poukkoilevaksi, hyökkäileväksi, levottomaksi ja veltoksi, en saanut yhteyttä itseeni, kehonkuvani ja koordinaatiokykyni hävisi, haihduin välillä olemattomuuden ja painottomuuden olotilaan, kun tietoisuus katosi halun ja tahdon puuttuessa, en halunnut totella ja uskoa sitä valhetarinaa, mitä ympäristö tyrkytti. Kehonkuvani vääristyi pienestä suureen, litteäksi ja pallomaiseksi.  Yhteisö pilkkasi ja ivasi, hullu tyttö. Minusta tuli pälyilevä kuin hevonen, joka juoksi ravirataa päättömänä, muisti oli kehossa, ei tietoisesti mielessä. Silmäni loimusivat tulisesti liikehtien, kun pelko saartoi mieleni, ja sen katsottiin olevan valehtelijan merkki ja se lisäsi pilkkaamisen löylyä.

Yhteisön ihmiset alkoivat tarkkailla ja tulkita minua, oli vuosi 1969. Tavalliset ihmiset näkivät vajaaälyisyyttä ja itsekkyyttä, ammattilaisia ei ollut, joilta olisi voinut kysyä ja saada apua. Myöhemmin yli 30 vuoden jälkeen lukiessani himosielusta Kari Turusen kirjoista, ymmärsin, että ajattelutasolla olevat ihmiset kuvittelivat, että yksilöllä on himosielu, eli himotunteet, joiden vuoksi hän syöksyy itsekkäästi valtaa haluten. Ajattelun sulkemisessa tunteet tietoisena katoaa, kun niitä ei saa ilmaista ja viha lukittuu kehoon. Liikunta tuottaa kipua lihaksiin ja vaikka kuinka paljon harrastaa liikuntaa, se jäykistää kehoa, ikään kuin tunteet ja minä toimivina olisi voiteluainetta. Aineenvaihdunnan ehto on, että minän aktivoima mieli tuo rauhasissa aineenvaihduntaan tarvittavat aineosat, sisäerityksen, minkä tuottaja on aivojen aktiivisuus, ja ajatuksia toteuttavat aivot ehkä liikkumisen kautta kuljettavat tai synnyttävät serotoniinia, välittäjäainetta, jotta muisti voi kulkea synapseissa ja yksilö voi tulla tietoiseksi. Kun paha masennus sitten teosta tunkeutui aivokemiaan, jouduin syömään 20 vuotta lääkkeitä, jotka tasapainottivat aivotoimintaa.

Minut suljettiin ”avovankilaan” rikoksen tekijän kanssa. Puheeni alkoi takkuilla, ääneni muuttui välillä kimeäksi, välillä karheaksi. Jos mitään tekoa ilmeni itsen taholta, siinä oli sekä kiihkoista vihaa että hidastumista, niin etten enää hallinnut ruumistani. 20 vuotta tapahtuneesta hierojani totesi, että kestää kaksi vuotta avata lihaksia. Irti päästyäni vankilasta, vapauden ja muodin mukaan ryntäsin urheilun pariin, juoksin ja hiihdin kehoni kiveksi miesten tyylillä, muodin virtauksissa. Itkin kuivia kyyneleitä, kun tunteet olivat loppuneet, ne muuttuivat kivuiksi silmiin ja korviin.

Mielestä tuli ulkopuolisen pilkan vuoksi yliaistimuksia tuottava, koska keskittyminen oli näkö- ja kuuloaistissa odotusten mukainen, kinesteettisessä lihasmuistissa, suojellen sisäistä itseä, ettei iskuja olisi tullut lisää. Tunteita ei syntynyt. Vasta vapauduttuani vankilasta, mieli alkoi toimia rakoilevasti ja tunteita alkoi syntyä. Kun tunteet syntyvät, mieli ottaa ne vastaan ja niistä syntyy mielikuvia, jotka ihminen lopulta mahdollisesti ilmaisee erilaisin muodoin. Kun paha itsemääräämisriisto tapahtui työnantajan taholta 1977, traumani aktivoitui ja menin psykoosiin. Kun heräsin siitä, ensimmäinen muistikuvani oli, kun harhassa opettaja kirjoitti jotain kaunokirjoituksella taululle. Siitä lähti kirjoitusintoni, harhakin voi olla merkityksiä tuova.

Väkivaltaa ihmisyyteen tuovat pääsääntöisesti psyykeen kohdistuneina ulkopuolelta tullut väkivalta, jolloin tunteet ja mieli synnyttävät mittaamattomat voimat tiedostamattomasti, Freudin sanoin, ne voivat siirrellä vuoria. Alkuun reilut kymmenen vuotta rikostapahtumasta vihani tunki lihavoimaa, jaksoin enemmän juosta kuin normaalisti, mutta se ei tuonut nautintoa eikä iloa, vaan kipua ja tuskaa. Mielen puolella ahdistus, masennus ja aggressiot vaelsivat epämääräisesti ja epäsäännöllisesti, milloin minnekin, tunteet muuttuivat tunnistamattomaksi, tai niitä ei enää tavoittanut. Ääneni ei ollut enää omani, joskus se oli kimeä ja huutoni oli kuin eläimen kidasta, onneksi se oli harvinaisempaa, raivohuuto, mutta suruääni kulki mukana ja se ahdisti muita.

Trauman purkautuminen alkoi, kun pääsin vapauteen. Mielessä oli lapsi ja aikuinen, ei vielä nk. egoa, järkiminää. Jos lapsuus on traumaattista, selviytymisen moodi nousee pintaan ja lapsi käyttää keinoja, jossa ei osaa käyttää tietoa hyväkseen, ja toisaalta trauma on voinut rakentaa tunnelukkoja. Tunnelukot voivat olla tunnistamattomia ja ihminen tuo esiin ne heijastaen niitä esiin toisissa nähdäkseen niitä, kuin särkyneen mielen heijastamisongelma. Oppimisen näkökulmasta mielikuvaharjoittelulla yksilö ottaa mielikuvia/muistikuvia haltuun, ja taas tunnekokemuksessa tunne tulee, tahtoipa sitä yksilö tai ei, ja se on vain kohdattava, annettava aikaa kokea sen vaikutus ja sen jälkeen mielen avulla ottaa se haltuun, sanoittaa ja/tai kuvittaa se, apuna niiden löytämiseen voi käyttää esim. musiikkia. Minulla ei toiminut kielimuisti, vaan taantumuksessa alkoi kehittyä ajattelutaitoja, jotka olivat saaneet alkunsa vapaan leikin oikeudesta, mitkä olivat jatkuneet lapsuudessa pitkään, kuvittelutaidot palasivat, mutta niiden jäsentäminen johdonmukaiseen näkemykseen kesti vuosia, ensin ne olivat pakkotoistoa, hallitsematonta ja liiallista tuottamista.

Kun katselen itseni levottomuutta, vaelteluja mielen kuvia mielessä, nyt jälkeenpäin, jaottelen minuuttani, oppimisminuus, mieliminuus, tunneminuus, ja kieliminuus. Pääsääntöisesti kun sain olla rauhassa, ja ympäristö ei kiusannut, oppimisminä oli läsnä, väkivallan ja uhkien alla mieliminä, ja tunneminä taas silloin kun tunteita syntyi, iloa tai surua, mikä tämä vaihe tuli noin kymmenen vuoden päästä rikoksesta, kun sain vapauden. Ensin aivot olivat kuin lyijyä, niihin ei saanut yhteyttä, ja voimakkaat päänsäryt olivat usein toistuvia, erityisesti naishormonimuutosten aikaan. Oli kuin aivoni olisi lähtenyt käyntiin lohko kerrallaan.

Mieli ei vielä toiminut normaalisti, kun aloin avata sitä kirjoituksina 25 vuoden jälkeen, kätkettyä ja piilotettua minääni, häpeän alle painettua, häpeän, joka ei syntynyt omantunnon seurauksena, vaan häpäisynä ihmisten taholta, kirjoitin kokemukseni kirjaksi. En tehnyt rikollisia tekoja, minut oli kasvatettu noudattamaan ohjeita. Ihmiskäsitykset olivat kuitenkin yksilökeskeisiä persoonallisuudesta vian etsimistä, eikä teoista havaittuja näkemyksiä ja yhteisö etsi yksilöön viittaavia todisteita, ja niistä tehtiin ihmiskuvani, harvinaisista virheistä, sillä pelko yhteisön rankaisuista laittoi minut yrittämään virheettömyyttä. Virheiden todistamisella terrorisoitiin. Kun mieli alkoi avautua kokemuksesta, se tuotti vertauskuvallista tekstiä, ei siis konkreettista kuvausta, vaan eri kuvaa kuin kokemus. Minuus kuvantui ruusuksi itseydessä, jossa oli kaksi puolta, Tuhkimo, joka oli avuton pikkulapsi, ja suojasi itsensä ruusun symbolissa lasiarkkuun, itse suojaava osa ja toisaalta yhteys yhteisöön ruususymbolilla, ruusun ollessa arkun päällä ja sisäinen itse arkun sisällä.

Oppi-, tunne- ja mieliminuudet, ja niiden vaikutukset kuvaavat aivojen toimintaa oppimisen ja muistin palautumisen jälkeen, leikkiminän takaisinpaluussa, kehossa muistin toistoa ja kauhun syntymää, kun tietoisuus alkoi palautumaan aivojen sekasorrosta kohti luonnollisen aivotoiminnan tapaa. Lapsiminässä, kun tunteita ei osaa käsitellä ja tiedostaa, se suuntautuu tekemiseen.

Alkuvaiheessa ajattelutasolla ei ollut muuta kuin raivoa ruumisvaiheessa. Kun ajattelu ja tunteet sitten myöhemmin palasivat, ne olivat jonkin aikaa liian vilkkaita, niitä ei saanut kiinni eikä jäsennettyä, ne olivat julistuksenomaisia, kuin tauluja, joihin ajatus iskettiin kuvaksi sanoin, kuin ehdoton totuus ja väittämä. Tieto toistui ja sitä tuli vyörymällä hirveitä määriä, joissa oli johdonmukaisuus kadoksissa, tämä enemmän opetuksen ja kirjallisuuden alueella. Mutta käytännön minä teki lyhyitä, harkittuja ja olennaisuuksista asioista, kuten lapsiin kohdistunut väkivalta, mitä vastustin kiivaasti. Siitä ei pidetty, ne olivat salattuja asioita.

Ylipäätänsä koko elämänkaareni näyttää sen, että sekä ympärillä asuvat ihmiset että ammattikunta tekivät kaikkensa kieltääkseen minulle tapahtuneen, ja kun en siihen suostunut, minut suljettiin ulkopuolelle, ja se jatkuu yhä. Ainoa tie oli etsiä itsensä itse, tutkia ne kokemukset, joita oli kohdannut ja avata tunteet, joita ne oli tuottaneet. Onni oli, että sain koulutusta siihen, kokemuksen analysointiin, ne tulivat kuin pilareiksi kannattelemaan. Kehon täytyi treenata uudelleen minäksi, huutamalla näyttelijänä kipu pois ruumiista, opettelemalla puhumaan ja kirjoittamaan itseilmaisua. Maailma julistaa yhäkin vielä, että toiset voivat auttaa. Minua he eivät auttaneet, vaan tekivät uuden totuuden, tarinan, joka oli heille miellyttävää ja josta he hyötyivät. Tarina on vahvempi kuin totuus.

Mihin oppiminen suuntautuu. Kaikilla meillä on erilaiset oppimisen väylät, voimme löytää niitä eri kehitysalueista, joskus kieli on vallassa, joskus mieli, joskus tunteet, tasapainon saavuttaminen vaatii työskentelyä itsen kanssa. Vuorovaikutuksen ja yhteistyön toimivuuden kannalta viisautta olisi tutkia enemmän minuutta kuin kilvoitella matikkaa ja kieliä. Yhteisövalta, mikä esti puhumisen ja itseilmaisun, ajoi minut kirjoittamisen maailmaan, mutta vei esim. kielten oppimisen.

Raija

 

 

ROOLIVANKEUDESTA YKSILÖLLISYYTEEN

 

Yksilöllisyyden, roolien ja laumaeläytymisen ongelma on jatkuvasti läsnä yhteisöllisyydessä. Mutta mikä tie on yhteisövallan tuhoavista kahleista pois, kohti yksilöllisyyden antamaa voimaa rakentaa yhteisöllisyyttä oppivaksi organisaatioksi.

Riippuen siitä, mistä ristiriidat syntyvät erottaviksi tekijöiksi, voimme lähestyä ongelmaa niin yksilön luonteenpiirteen kautta, tai tiedon/tarinoiden ja yhteisön valtarakenteiden kautta, kenellä on lupa puhua, kenellä lupa yksilöityä yhteiseksi hyväksi yksilöitä menettämättä.

Yhteisöjen ongelmat eivät ole vapaita yhteiskunnan ja valtion säädöksistä, ne ovat useimmiten juuri niiden edellyttäjiä ja estäjiä. Hierarkkinen valtajärjestelmä tuottaa rooleja, mitkä ovat sekä annettuja, että otettuja, virallisia ja epävirallisia. Ihminen jää helposti roolinsa vangiksi. Pääseminen roolivankeudesta edellyttää tiedon lisääntymistä, ja ihmisluonteiden kehityksen ymmärtämistä, tunteiden erottelukykyä luonteista syntyneinä, tiedon, tiedostamisen, tiedostamattoman ja kohtelun seurausten ymmärtämistä.

Erot siinä, miten roolia selitetään samaistumisien kautta, ja mitä persoonallisuus olisi, viittaan kirjaan ”Kasvatuksen myytti”, miten ja mitä opimme kaveripiirissä, miten tarinat kuljettavat ajatukset muuhun kuin kehityksellisesti olisi tärkeää, luoko ihminen itseyttään vihan rooleissa, kielen kautta vai pakkoroolissa yhteisövallan alla. Käsittelemättömät tunneasiat ovat enemmän kuin persoonallisuus, mikä tiedostamaton on tunnetilana voimakkaampi, kun kiusaa, mielen voimat syöttävät ja puskevat täysillä yli sanakielen. Roolin vankilaan jäämisestä voi kertoa monet konfliktit. Kun yksilö poikkeaa roolista, yhteisö rankaisee häntä. Itse sain kokea sen ryhmässä, jossa oli mennyt hyvin vuosikymmeniä, mutta roolit olivat hyvin rajatut, sain leipoa, kahvitella ja shoppailla. Kohtelusta kertominen oli kuitenkin kiellettyä ja nosti pintaan vaikeita tunteita sekä syyllisyyttä roolivankilassa oleville.

Minut suljettiin pois ryhmästä, kun kerroin, miten minua kohdeltiin ryhmässä. Pakkoroolit estivät näkemästä tapahtumaa, havaitsemasta sitä, mitä tapahtui. Seurauksena oli se, että asia kiellettiin. Käytännössä hylkääjät jäivät ja ottivat tuomarin rooliin, ja olivat kohtaamatta omia tekojaan, kun olivat häpäisseet minua, ja sulkeneet tapahtuman pois mielestään, mitä sanotaan psykologiassa torjunnaksi. Näin he jäivät myös häpeän kierteeseen, kun asiaa ei käsitelty, ja trauma jäi elämään mielessä lukiten ja ahdistaen. Tämä tunteen siirto on kovin monelle yleistä, harvinaisempaa on tunteiden käsittely. Terapeutti, joka osaa ammattinsa, kykenee ottamaan kannettavakseen asiakkaan taakan, niin pitkään, että asiakas vapautuu järjettömästä syyllisyydestään ja antaa armoa itselleen, uskaltaa kohdata tunteet ja todellisuuden. Se ei kuitenkaan auta yksilöä, jos häpäisyä jatketaan ja yhteisön kaikki jäsenet eivät tunnusta tekojaan, vaan jättävät uhrin kärsimään ja uhraaja saa myös yhä enemmän syyllisyyttä ja ahdistusta.

Elämä ei ole helppoa. Noin 30 vuotta sitten luin filosofi Timo Airaksisen käsityksiä halusta, tahdosta ja elämän arvoista. Hänen oppinsa tukivat moralistista kantaa, että halu on vaarallista ja aloin hyväksyä yhteisövallan mekanismeja itsensä hylkäämisestä ja menetin itseni, mieli alkoi kulkea täysin irrationaalisesti ja satunnaisia polkuja, jossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta.  

Yhteisöharha syntyy siitä, että luodaan yhteistä näkemystä jostakin yksilöstä kerrotun perusteella ja tarina alkaa elää omaa elämäänsä, ja se heikentää havaitsemista. Ihmiset käyttäytyvät ja tuntevat erilaisia tunteita eri tavoin kaikkien eri ihmisten kohdalla, ja tilanteet ovat yksilöllisiä, mutta tarinat ja uskomukset ovat vahvempia. Työssä näin monta kertaa, kun yksilöt joutuivat tarinoiden ja omien havaintojen ristiriitaan ja kokivat häpeää uskoessaan valhetarinaan. Yhtä lailla on typerää aina viitata johonkin menneisyyden tapahtumaan ja vanhempiin, vaikka niillä on osittain vaikutusta, kuitenkin tapatumat ovat ainutkertaisia.

On opittava erottelemaan opitut asiat ja persoonallisuudesta syntyneet. On opittava näkemään oikeudelliset puutteet, jolloin itsensä kokeminen ja tilanteeseen vaikuttaminen on mahdotonta, ja sitä ei voi selittää psykologisesti kokemuksena, kuten jos ei saa puheoikeutta, vaan asiat päätetään muiden tulkinnoista. Rooliin vangiksi jääneet tuomitsijat eivät huomaa ristiriitaa teoissaan ja puheissaan. ”emme me mitään pahaa sinusta ajattele, sinä kuvittelet”, vastuu siirretään uhrille, ja teoissa suljetaan uhri pois vuorovaikutuksesta, ettei todellisuus ja teot tulisi julki. Vallan väärinkäyttö on brutaalia ja uhraavaa.

Vuorovaikutus yhteisöissä on historiastaan käsin rakentunutta, hierarkkista tapaa, säädyistä periytynyttä, aateliset, papisto, työväestö, ylhäältä tulevaa. Puheoikeus on kuin aseman vuoksi kehittynyttä. Kun vapaan ja avoimen vuorovaikutuksen lähtökohta on ihmisen kehityksessä lapsesta alkaen. Miten muistaisimme sen, että kolmen vuoden ikään lapsen tulee saada olla tunnepommituksessa, että ajattelun aktivaatio mahdollistaa kehitystä. Erikseen ovat tunteiden kokemusperäiset laadut, kuten kateus, mitkä ovat avattavissa persoonallisiin, ympäristöstä tulleisiin vertailuihin, vähyyteen/liiallisuuteen, arvoihin ja asemaan.

Hierarkkiset vuorovaikutustaidot ovat ammatillistuneet ja valitettavan usein ne ovat yli kävelyä, kohdentamista kuin yhteiskehittelyä, jossa asiakkaan ääni tulisi kuuluviin, eikä päästä mieltä edemmäs, selkeään sanakieleen. Tutkimuksissa on todettu, että vuorovaikutus ryhmissä on eriarvoistavaa, toisia suosivia, toisia hylkiviä (Antti Eskola, Arvot, normit ja asenteet). Kaikkea ei voi palauttaa psykiatriseen näkemykseen vanhemmista vaikutteen tuojina kokemuksessa, vaan tieto myös johdattelee näkemyksiä ja synnyttää tunteita, kaikki eivät ole tunnelukkojen takana, joku voi olla avoimin ja vapain mielin liikenteessä, mutta toiset eivät halua ollenkaan avata lukkojaan ja jäävät rooliin tunnelukkojen hallitessa ja estäessä kehitystä.

Valta-aseman tuottama tarkkailijan ja kontrolloijan rooli voi johtaa vaarallisiin tulkintoihin sekä kehonkielessä, sanakielessä, että tiedon kontekstissa. Luonteet eivät avaudu, jos tunnelukot estää. Johtamismenetelmät käskyjen kautta tekevät ihmisistä rampoja, joiden ajattelutaidot jäävät kehittymättä, ja tunteet käsittelemättä. Tarinat voivat kuljettaa harhaan, muistamaan vain toistavasti. Jos emme jäsennä valtaoikeuksia, rajaa valtaa, kuljemme selkeytymättömien asioiden ikeessä. Elämän jatkuva ymmärtäminen, tämä on kärsimystä, kuuluu elämään, ei auta kehittymään. Yhteisön jäsenten tuomiovalta on tuhon tie, ja estää tätä valtaa käyttävien ihmisten kehityksen, sosiologista luokkavaltaa. Keskusteleva ja uusia näkökulmia tuova selkeyttävä jäsentäminen ja yksilön oikeudet mahdollistavat kehittymistä ja yhteisöt voivat paremmin, kärsimys vähenee.

Raija

"Älä kiirehdi elämään nykyhetkessä, sillä se ei ole mahdollista, jos kannat menneisyyden taakkoja mukanasi. Kohtaamalla menneisyytemme eheydymme vähitellen aikuisina yhdeksi kokevaksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi ilman, että välttelyn keinoin suljemme ei-toivotuksi koettuja osia itsestämme tietoisuutemme ulkopuolelle.” Kirjasta Murra tunnelukkosi, Kimmo Takanen

PAHUUDEN, SYYLLISTÄMISEN JA KUNNIOITUKSEN PELIT VALLAN VÄÄRINKÄYTÖSSÄ.

 

Pahuus, syyllistyminen, kunnioitus, kohteliaisuus. Ne ovat suuria sanoja, suuren arvon sisältäviä termejä. Usein ne tulevat idealistin suusta. Joku sanoi muutama päivä sitten minua idealistiksi, myönnän, olen idealisti. Minusta idealisti pyrkii tavoitteeseen, se voi olla hyvä työ ihmisyyden puolesta, minulla ammattini vuoksi, mutta myös eletyn elämän vuoksi, tiedän miten elämää voi tuhota tai suojella, joillekin se on hyvää tekniikkaa insinöörinä, ruokareseptien kehittämistä, tiedon jäsentämistä, opettamista jne. ammatteja. Minusta ei ole väärin, että taistellaan pahaa ja tuhoavaa vastaan, kuten lääkäri tekee työtään parantaakseen sairauksia, opettaja saadakseen oppilaan oppimaan. Minusta on moraalitonta, jos emme pyrkisi tällaiseen hyvään, kukin omilla taidoillaan.

Asioiden ymmärtäminen riippuu tiedosta, kokemuksesta ja ajattelutaidoista. Esim. kuinka suhtautua tunne-elämään. Monelle tunne-elämän huomioiminen tarkoittaa sitä, että annetaan valtaa liikaa tunteille, kun taas minulle se merkitsee tunne-elämän tutkimista ja tunteiden selitystä kokemuksesta käsin, jakamisen ja ymmärtämisen kehittymisestä itsetuntemuksessa. On parempi sisällyttää tunne-elämän osaamista perusopintoihin kuin antaa uskomusten repiä yhteisöä ja yksilöitä hajalle. Pääsääntöisesti olen nähnyt, että ihmiset tulkitsevat toisten puhumista, eivät kuule, ja se tuo vain uusia totuuksia ja kyllästyttää haluta yrittää yhteistyötä. Toisten vartiointi sosiaalisena kontrollina on pääosin järjetöntä, kunnioittamisella opimme toisilta ja erilaisuudesta tulee voimavara eikä erottava tekijä. Tämä on hierarkkista vallan väärin käyttöä, aseman määrittämää kunnioitusta, mikä kehittyy luonteenpiirteeksi loppupeleissä. Syntyneistä tuloksista ei voi vetää yksistään johtopäätöksiä, vaan on etsittävä loogisuutta eri ulottuvuuksien vaikutuksista kohteeseen lähteenä, lähettäjästä lähteneenä ja tunkeutumisten ja olemusten vaikutteina.

Vihan taakan kantajat joutuvat liian suurten vaatimusten alle, jos tietoa tunne-elämästä ei anneta. On itsetunnon ongelma, alistettu ja häväisty heijastaa ongelmaa usein turvalliseen ihmiseen, mutta ei pääse siitä irti, jos häpäisy jatkuu muualla, syntyy tunnelukot. On tarinoiden alle jäävät, ihmistä ei kuunnella, ei nähdä hänen todellisuuttaan ja/tai käytöstään, vaan mielikuvajohtajat kuljettavat tarinaa, usein valhetta, joka on tuolle johtajalle etua tuova.

Monia asioita voi tarkastella niiden ääripäiden kautta, kunnioitus voi johtaa järjettömyyteen, ja esim. hierakkisiin käytänteisiin, ihaillaan vaan ylempänä olevaa ja pyllistetään alemmassa asemassa olevalle ja sitä kautta se johtaa syrjintään. Jostain kuulin lauseen, moralismi johtaa oikeudenmukaisuuden etsimiseen, toisinkin voi käydä, se lisää moralismia, pahuuden voimat ovat arvaamattomia, liiallinen kauneuden palvonta sokaisee ja voi johtaa ylimieliseen itsepalvontaan ja ylempien kumartamiseen. Kunnioitus on kuin jatkuvasti syntyvää vuorovaikutuksesta, jossa perusluottamuksella ja – turvallisuudella on merkittävä vaikutus kohtaamisen onnistumisessa, kunnioituksesta syntyy ja perusturvasta kunnioitusta.

Oppiminenkaan ei ole itsestään selvyys, jotain voi oppia aina, mutta muistin menetys voi johtaa oppimattomuuteen, jos ei saa fyysistä harjoitusta, kuten puhumista, loukattu ja perusoikeuksien suhteen vuorovaikutuksesta suljettu minuus mieleen kohdistettuna tuhoaa ajattelua ja tunteita. Kunnioituksen syvin ydin ja matka luottamukseen ja turvallisuuteen alkaa katseesta (Jung), pelon ja uhkien vallan alla eristämiseen ja syrjintään, eikä ihmiset ota vastuuta teoistaan, valehtelusta tulee luonneominaisuus.

Erotan idealismin ja ideologismin eli aatteet. Ideat ovat siemeniä, hyveitä, joihin pyritään, ideologismiin liittyy oppi ja järjestelmä, mihin uskotaan, mitä on todistettu ja mikä on ehkä yleisin näkemys ja ruokkivat ihmisen omia kokemuksia ja näkemyksiä samanlaisina. Ne voivat esiintyä niin pahuudessa kuin hyvyydessäkin. Esim. idea synnyttää hyvä generaattori, se on tavoitteellista ja oppimista. Ihmisyydessäkin voi olla tavoite mahdollisimman hyvään, tulla oppijaksi. Yhtä lailla kuin pidän syntioppia perustana pahuuden ylläpitoon ja mahdollistumaan, myös paha ihminen termiä käyttäen ehdollistettuna ongelmana ja asenteiden synnyttäjinä, mikä syyllistää ihmistä ja luo tunnelukkoja, rajoja ja rajattomuutta olla oma itsensä.  Terve syyllisyys pitää ihmistä kohtuullisena ja omaatuntoa hyveenä, jatkuva syyllistäminen, häpäiseminen ja syrjintä vievät omantunnon näkymättömyyteen ja kieltämiseen, josta ei ole apua ihmisen kasvussa vaan se projisoidaan toisiin ja pitää yllä tunne-elämän ongelmia. Täydellisyyteen ei voi koskaan päästä.

Kunnioitus, oppiminen jne. ovat yläkäsitteitä, tavoitteita ja hyveitä. Ne liittyvät pääosin oppimiseen ja mahdollisuuksiin. Rehellisyys oli vielä arvossa -50 luvulla, eri asia, onko rehellisyys vain ihmisen muistikuvia, mitkä ovat oma mielen tuotoksia kuin sitä mitä oikeasti tapahtuu. Kun mieli hallitsee liikaa, havaitseminen heikentyy.

Siinä mielessä olen konservatiivi, että katson yksilöllisen vastuun olevan merkittävä koko yhteisyyden onnistumisessa yhteistyössä. Ongelma on siinä, että annetaan valtaa toisen tulkita toisen näkemyksiä, ja se muuttaa todellisuuksia. Usein tulkinta on kehonkielestä syntyvää, jopa suurin osa tutkimusten mukaan. Jopa taiteen parissa, kuten elokuvissa näkee, kuinka toiset tuovat tunteet kasvojen ilmeisiin, toiset sanojen avulla kertoen.

Sain vielä loppulauseen ystävän kanssa keskustelussa. Kun ihmisyyden hyväksymisen ehtona on se, että toinen tunnustaa hänet, on valta annettu itsemääräytymisessä toiselle. Kunnioituksessa me hyväksymme toisen näkemyksen esittämättä vaateita, mikä ei tarkoita kritiikettömyyttä.

Raija

 

 

 

 

IHMISYYS VS. YHTEISKUNNAT

 

Yhteiskuntia johtaa ihmiskuvat niin kirkoissa, valtioissa kuin tieteessäkin. Sitä on johtanut vuosisatoja seksuaalilähtöinen näkemys, kuin energian lähteenä, mitä se voi olla, mutta ei ole ainoa. Sen kautta on luotu tunneteorioita. Sen taustalla on moralistinen ihmiskäsitys, mihin on luotu oppimisjärjestelmiä. Se on paljon biologismin tuomaa oppia, liikkeen, laulun ja liikunnan kautta ehdollistettua osaamista toistoina. Yhtä lailla kuin Freud on luonut oppinsa väkivallan jälkeisistä tiloista, yhteisöt ovat väkivaltaisen opetuksen ja kasvatuksen kautta pitäneet yllä tätä näkemystä opeissa ja luoneet tätä tukevia ihmiskuvia sekä tuloksia menetelmistä, joita käytetään lapsiin.

Yhteiskunnat, valtiot, uskontokunnat ja yhteisöt yksilöineen vartioivat, kuinka kulttuurissa on sopivaa esiintyä, tuoda tapoja ja normeja ihmisten keskuuteen. Amerikassa Britney Spears ja Elvis Presley ovat esimerkkejä yhteiskunnan valvonnasta, missä pyritään rajoittamaan seksuaalisuuteen yllyttämistä, sen ruokkimista ja aktivoimista yli normaalin. Sillä pyritään saamaan ihmisiä ajattelun poluille, kehittämään minuuttaan niin, että se ei juokse ärsykkeiden perässä, markkinatalouden ehdoilla, sillä tuo ärsykkeiden aistimaailma ei tuo ihmiseen koskaan tyydytystä, vain hetken nautinnon. Tyydyttävää iloa itsestä tuo leikin kautta oivalletut ajatukset, mielestä syntyneet mielikuvat, jotka lapsi sitten leikin kyvyllä yhdistää näkemykseksi, ajattelun aihioiksi. Leikin ydin on kuvittelun kykyä ja lopulta ajattelussa näkemyksen kehittymistä, se on yksilöitymisen perusta.

Tunne-elämän ehdollistuminen, liimautuminen aisteihin pakkomielikuviksi tuo fantasiat, jotka häiriintyneen kehityksen myötä kehittyvät seksuaalisiksi, himoksi, ja jotka kehittyvät pakkotoistoiksi, yliaktivoituen keholliseen ääreishermostoon ylijännitteinä, mikä väkivallan jälkeen nimetään seksuaalisuudeksi. Alkuun tunne-elämä on vilpitön, ainoastaan syntymäpuristuksesta syntynyt lihasjännite tuo yliaistimuksia, tunne-elämän ydin on sisäisessä unikuvien maailmassa. Kehon ylijännite hoituu hyvällä hoivalla mielekkääksi kehoaistimukseksi, ja taas väkivallassa aktivoituu voimakkaaksi, terve liikunta vapauttaa jännitteestä. Kehojännite on myös hyökkää ja puolusta osaamisen pohjalla, ja tarvittaessa se nousee uudelleen pintaan.

Opetuksen ja kasvatuksen myötä liiallinen harjaantuminen kehollisten kautta ohjauksen ja liikunnan sekä kieliharjoitteiden kautta tuovat saman ongelman kuin tunteiden ehdollistuminen, tunteet eivät pysy vapauden tilassa, vaan toistoisuudessa, tunnemuistin ikeessä. Tätä oppia edustaa usein kirkko, sekä valtiot ja vievät yhä enemmän irti vapaudesta, tiedekään ei ole tästä vapaa. Ei ole vapautta se, ettei ihminen tiedosta sisäisen minuuden olemassaoloa ja jää kehon vankeuteen ja kuitenkin valinnoissa se sisäinen tiedostamaton pääsee johtamaan tiedostamattomien tunteiden kautta heijasteina toisiin ihmisiin, peilautumisina ja tulkintoina, tunteiden sekoittaessa havaitsemista. Juuri tästä syntyy psyyken puolustukseen se ”eläin”, joka hyökkää alistajia vastaan, mutta myös alistaa, kunnioituksen poluille olisi syytä ohjautua.

Valtiot ovat ideologisoituneet monin vallan keinoin suorastaan häpäisemään ihmisyyttä, kuten kansallismielisten tai kommunismin väkivaltakoneistot. Kansallisvaltio on eri asia kansallismielisyys. Miksi uskonnonvapaus mahdollistaa ihmisten tuhoamista, miksi tietoisuus voidaan tuhota, ettei yksilö kykene ajatteluun? Politiikan avulla tuhotaan monen elämää, kuten tieteessäkin tiedetään ideologisten toimien vaikuttavan siten, kuten rotuoppi.

Tunne-elämä on herkkä vaurioitumaan ja palautumaan. Kauan sitten erottuani miehestäni, luulin käsitelleeni mustasukkaisuuteni ymmärryksen avulla, arvomme olivat muokkautuneet eri suuntiin. Mutta katsoessani nyt nuoren Freudin elämää käsittelevän sarjan Yle-Areenasta, ”Freud, tappajan mieli”, missä oli paljon väkivaltaa, näin unen, jossa surmasin ex-mieheni lapsen. Armollinen unohtamisen taito on onneksi hyve ja uni kertoo minulle mielen ja tunteiden toiminnasta, mitä ei tarvitse vahvistaa.

Narsismia viljellään paljon luonteen ominaisuutena. Pidän sitä kehollisena ilmiönä ja ulkopuolisten tarkkailun määrittelynä. Kun elin suuren osan elämääni pelkojen maailmassa, mieleni oli aistihajaannuksena joskus voimakas masennuksen lisäksi, enkä kokenut tunteita. Masennus tuli aivojen toimimattomuudesta, kuin aivot olisivat veltostuneet toimimattomuudessa. Silti suuttumukseni määriteltiin yleisön voimalla narsismiksi, kun reagoin väkivaltaan ja yhteisöstä sulkemiseen, salatun rikoksen esiin tuonti oli kielletty, yhteisö halusi pitää valhetarinaa yllä.

Lapsuudessa seksuaalisuus on hoitamatonta tunne-elämää, mikä lisää ääreishermoston toimintaa ja näkyy lihasjännitteenä keholla ja taas tunteiden, sisäisen minuuden puolella tunteet liimautuvat kehoaistimuksiin, ja niiden seurauksena tunteet ehdollistuvat fantasioiksi ja vilpittömyyden menettäessään lapsesta tulee vääristyneen tunne-elämän seurauksena seksuaalisia oireita näyttävä. Hyvä kasvatus, jossa lasta kunnioitetaan ja kun lupa on tunteiden kokemiseen, itseilmaisuun ja oppimiseen, lapsi vapautuu kehollisista, seksuaalisista jännitteistä. On muistettava, että kun Freud loi seksuaaliteoriansa, ne tulivat aikana, jolloin lasta ei kuunneltu, tunteita paheksuttiin, ja itseilmaisua häpäistiin, lapsia jopa sidottiin, mikä lisäsi jännitteitä.

Yliaistillisuuteen aktivoiminen vie jatkuvaan tyytymättömyyden tilaan, ihminen haluaa jatkuvana virtana lisää aistiärsykkeitä, kun valinta voisi olla ohjaaminen sisäiseen minuuteen, ajatteluun ja oppimiseen. Kun mieltä aktivoidaan liikaa aistiärsykkein, aistimielikuvat rönsyilevät hallitsemattomina, ja kuuleminen sekä havaitseminen heikkenee, jopa estyy kokonaan tai peilautuu mielen kautta. Ihminen kuulee keskittymisen suuntautuessa näkö- ja kuuloaistiin omat mielikuvansa. Keskittyminen ei olekaan ajattelussa, jonka kautta voisi luoda näkemyksen kuulemastaan, vaan oma mielikuva johtaa tulkintaan. Siten ei ole itsestään selvää, kuinka ja miten kulttuuria tuotetaan. Kun se yhdistyy yliaktivoituneeseen mieleen, se tuo ongelmia vuorovaikutukseen. Siksi juuri taistelen lapsuuden puolesta pitkän leikkiajan saamiseksi, että kyky luoda näkemyksiä kehittyisi niin, että kehoaistimukset, näkö- ja kuuloaistimukset eivät ota ylivaltaa.

Kulttuurin anti ei ole itsestään selvyys, kun se yhdistyy yliaktivoituneeseen mieleen, se tuo ongelmia vuorovaikutukseen, väkivalta on se pitelijä.

Mieskulttuurin vaatimukset ovat aktivoineet väkivallan kautta miehiin enemmän seksuaalisuutta korostavaa kulttuuria. Liian usein nostetaan esiin se, kuinka fyysisellä harjoittelulla saadaan voimaa, ja liian usein unohdetaan se, että moni urheilija loppuun palaa, kun aikaa ei ole henkiselle puolelle, jossa voima on lujempaa. Hormonit ovat yksi voimakas vaikuttaja aistilliseen voimaan, kipuni päättyi, kun hormonitoiminta lakkasi. Usein kipua hoidetaan liikunnalla, mikä voi lisätä yliaistimuksia.

Kohtelun vaikutusta ei voi aliarvioida. Se on narsismin takana, kun tunteita ei voi kertoa, vaikka se alkuun onkin kehollinen terve itseihailu, se tunteiden kiellossa muuttuu fantasiaksi ja seksuaaliseksi, ylikorostuneiksi aistimuksiksi. Tällöin juuri opetuksen ja kasvatuksen voima vaikuttaa persoonallisuuteen tapoina.

 

Raija

KAMELIN SELKÄ

 

Milloin ihmisen nk. kamelinselkä katkeaa? Täällä maailman onnellisten ihmisten maassa yksinäisyyteen tuomitut on diagnosoitu kansanvallan avulla ja kansandemokratian nimissä, mitä valtio ja kirkko tukevat järjestelmän kautta.

Syrjitty ihminen on tehnyt kaiken väärin, ajatellut, tuntenut, ja puhunut väärin. Tuomiovalta on annettu kansalle, jotka medicalisoituneen ihmiskäsityksensä mukaan diagnosoi ilman lääkärin pätevyyttä yksilöt helvettiin.

Kansan ei tarvitse tuntea häpeää, ei syyllisyyttä, eikä vastuuta teoistaan, sen kantaa syyllistetty, kollektiivista syyllisyyttä ei ole olemassa. Jos syylliseksi ja häiriköksi leimattu pyytää mielipideoikeutta, tunteiden ja ajattelun oikeutta, niihin ei suostuta. Tärkeämpää on uiguurien ihmisoikeudet kuin suomalaisten.

Diagnosoinneissa hyväksyttyjä määreitä ovat; Uhriutuminen tarkoittaa=puhuu asioista ja puolustautuu ilkeydestä, marttyyriys=ei alistu yhteisövallan luomien näkemysten toistoon, riippuvuus= vaatii vuorovaikutusta puhumisena ja itseilmaisuna. Nämä opitaan järjestelmän tapojen kautta, halveksutuille ei kiitosta anneta.

Kansakunnan tuomio yksinäisyyteen ajetulle tarkoittaa, ei puhuta, ei oteta joukkoon, rangaistaan eristämällä yhteisöistä ja ihmissuhteista. Tärkeintä kansan menettelytavoissa on se, että yksinäisyyteen tuomittu tottelee heitä ja uskoo heidän ajatuksiaan. Yksinäisyyteen ajettu ei saa puolustaa itseään, ei kertoa teoista, joita hänelle tehdään, kun kansa sylkee hänen päällensä, ivaa ja pilkkaa, nöyryyttää ja rankaisee, sillä yksinäisyyteen ajetulla ei ole ihmisarvoa, kirkko antaa vasta sen taivaassa, ja kansa ottaa pois maan päällä.

Rohkeutta itsensä ilmaisuun pidetään röyhkeytenä ja mielisairautena.

Sosiaalisen vallan ydin on roolittaminen ja hierarkia, minkä psykiatria hyväksyy, koska syyllistymistä pidetään vaarallisena, ja syyllisyyttä kokiessaan sekä rehellisyyttä harrastaessaan ihmisen mieli voisi selkiytyä eikä psykiatreilla olisi töitä. Syyllisyyttä pelätään niin paljon, että uhraaminen syyllisyyden, häpäisemisen ja syrjinnän avulla oikeuttaa toisen ihmisen tuhoamiseen. Rehellisyys voisi auttaa liialliselta laumasieluisuudelta ja vallanhimolta itsekunnioituksen ja oikein tekemisen kautta, mutta ongelmat analysoidaan tunne-elämän kautta tappamisen himoksi, kun tunne-elämä on kielletty, suljettu ja häväisty järjestelmän avulla.

Moraalisissa ulottuvuuksissa psykiatria tuottaa mielen ongelmia, ja niitä ei tule sekoittaa muihin mielenterveyden ongelmiin, kuten oppimismetodien synnyttämät, toiminnan, ohjauksen, ja tiedon puute jne.

Kun yksinäistä/erilaista yksilöä pilkataan ja ivataan, hän ei saa puolustautua, ei suuttua, vaan kansavallalla annetaan oikeus rankaisuun ja syrjintään yksinäisyyteen ajamalla, jossa uskomukset johtavat näkemyksiä.

On paljon mielekkäämpää ajatella todellista kuolemaa, kuin olla elävä kuollut yhteisössä, joka on hylännyt ja sulkenut pois yhteydestä toisiin. Tässä varmaan moni ajattelee, miten on käyttäytynyt, ollutko ilkeä, mikä panee ihmiset toimimaan noin. Ei tarvitse olla ilkeä, voi olla fiksu, mutta yksikin virhe, poikkeaminen roolista mikä on annettu, laittaa sysäämään helvettiin. Kun itse olin romahtanut henkisesti, minut oli luokiteltu paaria luokkaan ja sieltä ei ollut poispääsyä.

Mielenterveyttä voi tarkastella sekä yksilön ongelmina, että yhteisön tuottamina. Ihmisellä ei tarvitse olla heikko itsetunto, se voi olla terve, mutta silti yhteisön rankaisevuus ja halveksunta tuottaa mielenterveyteen ongelmia, ei aina ja välttämättä mielenhäiriönä vaan yksinäisyyteen vajoamisen, ja lopulta itsemurhana, sillä ihmisen perustarve yhteys toiseen ihmiseen loppuu ja elämä ei ole enää elämisen arvoista. Ihminen voi olla aivan fiksu, mutta halveksunta on yhteisön ongelma, ennakkoluulot, joita kuljetetaan ja pidetään yllä järjestelmän avulla. Niin moni nuori on päätynyt itsemurhaan. Koska tämä maailma herää liiallisista persoonallisuusongelmiin tuijottamisista, ja alkaa nähdä itsellisesti elävää pahuutta, mitä pidetään yllä vallan avulla. Ei ole aina kyse yksilön omantunnon riivaamasta ihmisestä, toiset voivat todella rankasti halveksia, eivätkä kyseenalaista itseään, vaan ylentävät itsensä toisen yläpuolelle.

Yhteisön jäsenet alkavat ottaa valtaa yksilöihin nähden muistinvartijoina, estävät tarkkailtavaa yksilöä muistamasta sellaista, mikä ei mahdu heidän luomaansa tarinaan, valheisiin ja/tai tositapahtumiin. Taustalla voi olla myös mieli, joka suojelee ja estää kohtaamasta epämiellyttäviä asioita. Aina ei ole kysymys mielen fantasiatason ongelmista, vaan tavoista, mitkä on opittu. Liian monet tutkijat ovat juuttuneet hyvä/paha akselin ympärille, ja etsivät syitä yksilön tunne-elämästä, ei järjen puutteesta ja järjestelmästä.

Jäsentymättömyys asioissa kuin asioissa tuottaa vääristynyttä tietoa. Jäsentyminen on oppimisen ydinkysymyksiä. Ajatellaan vaikka ajattelua, sitä pidetään hyveenä, kun ihminen tarkistaa omia näkemyksiään. Mutta jos saman asian kytkee tarkasteluna olemassaoloon, se viekin vieraantumiseen, sillä aistimukset eivät ole enää vapaita ja avoimia kohtaamiseen sisäpuolisissa näkemyksissä eikä ulkopuolella olevaa ja näin aitous katoaa kokemuksena ja ihanteena kriittisten näkemysten aallokkoon, jossa itseyttä ei enää ole, ja on sama murhata itsensä. Inhimillisen kunnioituksen ja rajojen tarkoitus ei ole tuhota ihmistä, vaan antaa hänelle tuki, että hän pysyy pystyssä. Säätelytaito on eri asia, mikä kehittyy järkevien ohjeiden puitteissa, ja on leikin olemuksessa läsnä.

Samaistuminen ongelma, järjen puute ja henkisen kasvun estyminen järjestelmässä, jossa palvotaan ja/tai kumarretaan sokeasti johtajia, ja yksilö ei itsenäisty. Aina ei ole kysymys yksilön tunne-elämästä, jos hän syrjii toisia, kysymyksessä on vallan ongelma, mikä yksilölle annetaan roolin kautta, yhteisövalta, mikä on monien yhteisöjen johtamistapa, esim. lääketieteessä mielenterveyspotilaita tarkkailevat ja havaitsevat ympäristön ihmiset tuomiten, häväisten ja sulkien ulkopuolelle, ja normaali vuorovaikutus estyy. On väärin kutsua yksilön tekemää itsensä tappamista itsemurhaksi, kun se on yhteisömurha. Kun luotetaan liikaa ihmisten järkeen, ne tuottavat järjettömyyttä. Syrjityn yksilön yksikin virhe oikeuttaa murhaamaan. Keskiajalla kuninkaan tekemistä virheistä maksoi alainen hengellään. Jos ja kun koko ajan etsitään tunne-elämästä ja fantasiasta syitä murhaajaluonteen todistamiseksi, unohdetaan valta, mikä on käytäntöä, mielivalta ja järjestelmän ihannointi. Periaatteessa esim. hierarkkinen vallankäyttö, kuten kuninkaiden kumartaminen johtaakin ihmisen aivorakenteen kautta samaistumiseen eikä henkistä kehitystä tapahdu, ja se pitää yllä valtarakenteita.

Kun yksilöä aliarvioidaan, mielivalta kukoistaa.

Raija