TULEEKO PELASTUS?

Kuka sinut pelastaa, Jeesus, usko, itse, oppi, Jumala, materia, urheilu, tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään? Olen sukupolvea, joiden on pitänyt selviytyä omin voimin kaikenlaisista karikoista. Siksi aina ihmettelen, miten kaikki psyykkiset ongelmat voidaan palauttaa isään tai äitiin, eiväthän he juuri olleet elämässäni, he olivat liikaa työssä. Ei lapsuuteni aikana ollut puhetta positiivisesta kasvusta, huolehtimisesta tai tunteista, puhetta oli enemmän tiukkoina sääntöinä ja sanan kumartamisena, ja elämä oli enemmän jokapäiväisestä leivästä taistelua, hengissä selviämistä. Syvempiä tuntoja sain kokea runouden muodossa, joita äitini opetti. Isä oli aina töissä, ja varhaislapsuuden muisto on hänestä vain hien haju, jos joskus saattoi päästä syliin. Lapsuus oli jatkuvaa luopumista, ruuasta, vaatteista, koulutuksesta, ihmissuhteiden positiivisuudesta, ja menetyksien virtaa. Ympäröivä kyläyhteisö oli moralistinen ja brutaali, lapsia kohdeltiin kaltoin juuri nuoruusaikanani, äitini joutui opettajien kynsiin, kun antoi lapsille itseilmaisun vapautta. Vain varhaislapsuuteni oli mielekästä, sekä koulu että koti.

Jos on tehnyt paljon syntiä, ehkä lohtu Jeesuksen pelastustyöstä on tarpeen ja taivaassa saa synnit anteeksi, muutoin syyllisyys repii palaseksi. Maanpäällinen vaellus ja Jeesuksen oppien seuraaminen on konkreettisempaa kuin usko taivaassa pelastumiseen,  on ymmärrettävä Jeesuksen tuoma malli ihmiskäsityksestä, tehtävä työtä itsensä kanssa. Jeesus sanoi, minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, on opittava ymmärtämään niiden ero, valta jonka Jeesus antaa ihmisyyteen, on Jumalan valtaa, on tehtävä työtä minuudessa löytääkseen tien totuuteen ja elämään.

Minulle on varmasti muodostunut enemmän nuoruudessa ihailua koulutuksen, kirjallisuuden ja historian henkilöistä kuin vanhemmista, joiden osuus on tunne-elämän vahvuus ja/tai heikkous. Olen aina ihaillut opettajiani. En usko Jeesuksen pelastavan kaikkea, enkä Jumalan, vaan niitä väärin käytettynä suorastaan epäilen, että siinä voi piillä vaara ihmisen tuhoutumiseen, koska se on niin tulkinnanvaraista, eikä kohtaa yhteiskunnallista kehitystä ja kehittämistä.

Kun ja jos opettaminen perustuu yhä suuremmaksi osaksi etuaivolohkon aktivoimiseen dominoivasti sanakielen kautta, jättäen syrjään tunnekeskuksen, meistä tulee ylimielisiä, kurkottelemme Jumalaa ja ylistämme häntä, mieli on tulevaisuuden ja ylöspäin menemisen katveessa, itsensä korostamisessa hyvänä näkemättä pahaa. Ohimolohkossa oleva mantelitumake ei rekisteröi tunteita niiden säätelijänä, koska sanakieli on ottanut vallan. Niinpä oppimisesta on tullut uskoa, ja toistamista, liiallisen kirjallisuuden ja sanakielen käyttämisessä, opimme kumartamisen ja hierarkkisen tietoisuuden virtauksena yliaistilliseen manialliseen ajatteluun, aina kilpaillen, aina voittoa tavoitellen, jatkuvasti uusia kurkottaen. Ylistämisestä kohti Jumaluutta tulee ansa, jossa ei Jeesuksen ihmiskäsitys enää toimi. Jeesus opetti kuuntelemaan Jumalaa, ei ylistämään itseään. Se on mielen keino oppimisen kautta saada yliaistimusten mielikuvat tietoisuuteen, erottamaan ne, ja tunnistaa tunteiden vaikutus kokemuksessa sekä itseen että muihin. Jos vain ylistämme ja kumarramme suuria ja/tai itseämme, emme opi kokemuksen ja tiedon jakamista toisten ihmisten kanssa, vaan tietoisuudestamme tulee ylemmyyteen pyrkivä.

Tämä johtuu ainoastaan siitä, että aivoissamme on eri paikat erilaisille kehityksille. Jos kehitämme vain lukutaitoa, emme opi sosiaalista vuorovaikutusta tietoisena tunteiden vaikutuksesta, välittämisen kulttuuria, rakastamista, vaan uskomme nostaa ja nousee vaan ylistämiseen ja ylevyyteen. Ja tästä Jeesus varotti, hän opetti puhumaan Jumalan kanssa. Se on mielen ja tunteiden mekanismi aivojen toiminnassa, oppia mielikuvien haltuunotosta, se on tieteellisesti tutkittua ja todettua.

Nykytiedon mukaan mielen haltuunotto on oleellista ja aistimielikuvien järjetön pursuaminen on ongelmien villakoira. Mielikuvia, jotka tulevat kehotietoisuudesta ja kehoaistimuksista ei tule sekoittaa mielikuvitukseen, mikä on mielihyvän syväkokemisen ja itsestä iloitsemisen peruslanka, luova prosessi, uuden syntyminen mielen syväosassa tunteiden vaikutuksesta. Jumala kuvan kautta voimme ottaa mielen haltuun, puhumalla Jumalan kanssa ja antamalla tilaa tunteille, tiedostamalla ne, jossa välittäminen voi tulla olevaksi, opimme empatiaa ja toisen huomioimista. Jos elämme liian yksilökeskeisesti, ja kilvoittelemme vain ylevää tietoa/korkeakulttuuria ja tietoisuutta, menetämme kyvyn toisen rakastamiseen ja kuulemiseen. Itsestä on lupa iloita, Jeesuksesta on lupa iloita, mutta jos ylennämme itsekeskeisesti itsemme korostamiseen ja oppimiseen vain muistia ja kokemuksia liiallisesti lisäämällä, olemme menettäneet sen ihmiskäsityksen, minkä Jeesus loi. Se on yksikertaisuudessaan ihmisen aitoa ja todellista kohtaamista.

Sisäisen minuuden löytäminen on oleellista, se on sen huomioimista toisessa, sen toteutumisen tukemista. Se on kanava välittämiseen ja rakkauteen. Liiallisen jumaluuden korostamisessa kadotamme tämän syvätietoisuuden minuudessa, ja alamme palvomaan ylempiä, kuninkaita, ja ajaudumme liikaa etuaivolohkon alueelle, jossa yliaistimukset ja mania mahdollistuvat, ottavat vallan irrationaalisesti toimien ja luovat positiivisuuden harhan.

Kun ajaudumme vain kehotietoisuuden kautta ruumiillisuuteen, jossa halu ja tahto eivät ole minuudessa jäsentynyt valintoihin arvojen kautta, nautintomme tulee ainoastaan ruumiista jopa pornoon saakka, kiihotamme itseämme ruumiin kautta, sen sijaan, että ilo toisesta olisi tunne-elämän ja itsensä kautta vuorovaikuttamista ja jakamista, rakkautta, mikä tuo syvempää iloa ja nautintoa. Sitä sanotaan psykodynaamiseksi kehitykseksi. Ihmisyytensä menettäminen ainoastaan joillekin osille kehoa ja elimiä, on itse asiassa vapauden menettämistä olla oma itsensä kokonaisena, sillä silloin osat dominoivat.

Raija