TULEEKO PELASTUS?

Kuka sinut pelastaa, Jeesus, usko, itse, oppi, Jumala, materia, urheilu, tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään? Olen sukupolvea, joiden on pitänyt selviytyä omin voimin kaikenlaisista karikoista. Siksi aina ihmettelen, miten kaikki psyykkiset ongelmat voidaan palauttaa isään tai äitiin, eiväthän he juuri olleet elämässäni, he olivat liikaa työssä. Ei lapsuuteni aikana ollut puhetta positiivisesta kasvusta, huolehtimisesta tai tunteista, puhetta oli enemmän tiukkoina sääntöinä ja sanan kumartamisena, ja elämä oli enemmän jokapäiväisestä leivästä taistelua, hengissä selviämistä. Syvempiä tuntoja sain kokea runouden muodossa, joita äitini opetti. Isä oli aina töissä, ja varhaislapsuuden muisto on hänestä vain hien haju, jos joskus saattoi päästä syliin. Lapsuus oli jatkuvaa luopumista, ruuasta, vaatteista, koulutuksesta, ihmissuhteiden positiivisuudesta, ja menetyksien virtaa. Ympäröivä kyläyhteisö oli moralistinen ja brutaali, lapsia kohdeltiin kaltoin juuri nuoruusaikanani, äitini joutui opettajien kynsiin, kun antoi lapsille itseilmaisun vapautta. Vain varhaislapsuuteni oli mielekästä, sekä koulu että koti.

Jos on tehnyt paljon syntiä, ehkä lohtu Jeesuksen pelastustyöstä on tarpeen ja taivaassa saa synnit anteeksi, muutoin syyllisyys repii palaseksi. Maanpäällinen vaellus ja Jeesuksen oppien seuraaminen on konkreettisempaa kuin usko taivaassa pelastumiseen,  on ymmärrettävä Jeesuksen tuoma malli ihmiskäsityksestä, tehtävä työtä itsensä kanssa. Jeesus sanoi, minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, on opittava ymmärtämään niiden ero, valta jonka Jeesus antaa ihmisyyteen, on Jumalan valtaa, on tehtävä työtä minuudessa löytääkseen tien totuuteen ja elämään.

Minulle on varmasti muodostunut enemmän nuoruudessa ihailua koulutuksen, kirjallisuuden ja historian henkilöistä kuin vanhemmista, joiden osuus on tunne-elämän vahvuus ja/tai heikkous. Olen aina ihaillut opettajiani. En usko Jeesuksen pelastavan kaikkea, enkä Jumalan, vaan niitä väärin käytettynä suorastaan epäilen, että siinä voi piillä vaara ihmisen tuhoutumiseen, koska se on niin tulkinnanvaraista, eikä kohtaa yhteiskunnallista kehitystä ja kehittämistä.

Kun ja jos opettaminen perustuu yhä suuremmaksi osaksi etuaivolohkon aktivoimiseen dominoivasti sanakielen kautta, jättäen syrjään tunnekeskuksen, meistä tulee ylimielisiä, kurkottelemme Jumalaa ja ylistämme häntä, mieli on tulevaisuuden ja ylöspäin menemisen katveessa, itsensä korostamisessa hyvänä näkemättä pahaa. Ohimolohkossa oleva mantelitumake ei rekisteröi tunteita niiden säätelijänä, koska sanakieli on ottanut vallan. Niinpä oppimisesta on tullut uskoa, ja toistamista, liiallisen kirjallisuuden ja sanakielen käyttämisessä, opimme kumartamisen ja hierarkkisen tietoisuuden virtauksena yliaistilliseen manialliseen ajatteluun, aina kilpaillen, aina voittoa tavoitellen, jatkuvasti uusia kurkottaen. Ylistämisestä kohti Jumaluutta tulee ansa, jossa ei Jeesuksen ihmiskäsitys enää toimi. Jeesus opetti kuuntelemaan Jumalaa, ei ylistämään itseään. Se on mielen keino oppimisen kautta saada yliaistimusten mielikuvat tietoisuuteen, erottamaan ne, ja tunnistaa tunteiden vaikutus kokemuksessa sekä itseen että muihin. Jos vain ylistämme ja kumarramme suuria ja/tai itseämme, emme opi kokemuksen ja tiedon jakamista toisten ihmisten kanssa, vaan tietoisuudestamme tulee ylemmyyteen pyrkivä.

Tämä johtuu ainoastaan siitä, että aivoissamme on eri paikat erilaisille kehityksille. Jos kehitämme vain lukutaitoa, emme opi sosiaalista vuorovaikutusta tietoisena tunteiden vaikutuksesta, välittämisen kulttuuria, rakastamista, vaan uskomme nostaa ja nousee vaan ylistämiseen ja ylevyyteen. Ja tästä Jeesus varotti, hän opetti puhumaan Jumalan kanssa. Se on mielen ja tunteiden mekanismi aivojen toiminnassa, oppia mielikuvien haltuunotosta, se on tieteellisesti tutkittua ja todettua.

Nykytiedon mukaan mielen haltuunotto on oleellista ja aistimielikuvien järjetön pursuaminen on ongelmien villakoira. Mielikuvia, jotka tulevat kehotietoisuudesta ja kehoaistimuksista ei tule sekoittaa mielikuvitukseen, mikä on mielihyvän syväkokemisen ja itsestä iloitsemisen peruslanka, luova prosessi, uuden syntyminen mielen syväosassa tunteiden vaikutuksesta. Jumala kuvan kautta voimme ottaa mielen haltuun, puhumalla Jumalan kanssa ja antamalla tilaa tunteille, tiedostamalla ne, jossa välittäminen voi tulla olevaksi, opimme empatiaa ja toisen huomioimista. Jos elämme liian yksilökeskeisesti, ja kilvoittelemme vain ylevää tietoa/korkeakulttuuria ja tietoisuutta, menetämme kyvyn toisen rakastamiseen ja kuulemiseen. Itsestä on lupa iloita, Jeesuksesta on lupa iloita, mutta jos ylennämme itsekeskeisesti itsemme korostamiseen ja oppimiseen vain muistia ja kokemuksia liiallisesti lisäämällä, olemme menettäneet sen ihmiskäsityksen, minkä Jeesus loi. Se on yksikertaisuudessaan ihmisen aitoa ja todellista kohtaamista.

Sisäisen minuuden löytäminen on oleellista, se on sen huomioimista toisessa, sen toteutumisen tukemista. Se on kanava välittämiseen ja rakkauteen. Liiallisen jumaluuden korostamisessa kadotamme tämän syvätietoisuuden minuudessa, ja alamme palvomaan ylempiä, kuninkaita, ja ajaudumme liikaa etuaivolohkon alueelle, jossa yliaistimukset ja mania mahdollistuvat, ottavat vallan irrationaalisesti toimien ja luovat positiivisuuden harhan.

Kun ajaudumme vain kehotietoisuuden kautta ruumiillisuuteen, jossa halu ja tahto eivät ole minuudessa jäsentynyt valintoihin arvojen kautta, nautintomme tulee ainoastaan ruumiista jopa pornoon saakka, kiihotamme itseämme ruumiin kautta, sen sijaan, että ilo toisesta olisi tunne-elämän ja itsensä kautta vuorovaikuttamista ja jakamista, rakkautta, mikä tuo syvempää iloa ja nautintoa. Sitä sanotaan psykodynaamiseksi kehitykseksi. Ihmisyytensä menettäminen ainoastaan joillekin osille kehoa ja elimiä, on itse asiassa vapauden menettämistä olla oma itsensä kokonaisena, sillä silloin osat dominoivat.

Raija

JUMALAN SANA ON OSA ELÄMÄÄ VARTEN

Tulin sitten hyvälle tuulelle, kun luin jonkun yliopiston työryhmän kehittäneen pelin, jossa kielen oppiminen on huomattavasti helpompaa pelin avulla. Ja mikä mahtavinta, he uskalsivat kritisoida eri kieliä, kuten Englantia, niiden ongelmien vuoksi, ja myös opetusmenetelminä, kuinka ne opettavat väärin, koska ne ovat Englannin kielen pohjalta kehiteltyjä, ja eivät sovellu useinkaan muihin kieliin, ja oppimista ei tapahdu. Bravo. (Artikkelin löytää profiilistani twitter tililtä @NaumanenR Helsingin sanomien julkaisuna).

Tiedämme hyvin, että jotkin ihmiset suhtautuvat Raamatun kieleen, kuin se olisi Jumala ja pitävät sitä elämän lakina, jota on noudatettava kirjaimellisesti. Itse näen Jeesuksen opetukset monessa kohtaa yhteiskunnalliselta tasolta ja aikaan liittyneenä, jolloin ymmärrys on ollut sen mukaista. Jumaluus alkoi korostua, koska aika oli autoritäärinen ja Jumalille uskollinen, tietoa ei ollut. Jeesus persoonana tulisi nähdä monella tasolla, Jumalan poikana, jolla on yhteys syvällisen tason elämän voimaan, mikä pitää ihmisyyttä kokonaisena. Jeesus ei itse korostanut itseään, vaan Jumalaa, ja  Jeesuksesta on tehty kuvaa enemmän yhteiskunnallisista arvoista ja tavoista johtuen valtarakenteiden avulla, korostettu tietä totuuteen hänen kauttansa, vaikka jokaisen ihmisen on etsittävä se itse, löydettävä itsensä, ja se on Jumalan sekä elämän voima, mikä on jokaiselle yksilöllinen tie, totuus ja elämä. Tämän Jeesus toi mallina väkivallattomalle tielle. Sana on sen selittäjä, ja ymmärryksen synnyn osatekijä. Sana on kuin kuva, mikä avaa tietä ymmärrykseen, ja vasta etsimällä sanan ja kuvan merkityksiä, olemme totuuden tiellä, jossa on monia ulottuvuuksia.

Koska sana on ihmisyyden ydintä, ja usko on taas sanan veli, meidän tulee pyrkiä sille tielle, jossa Jumala puhuu meille sanan kautta. Pitkään hiljaisuudessa olleena tiedän, että sana tulee eläväksi, ja syntyy kuin Jumalan voimasta ja siksi se on monelle pelottavaa, koska siinä syntyy uusi, niin kuin Jeesuskin syntyi uudelleen, ja se syntyy myös jokaisen ihmisen kohdalla, jos sen uskaltaa vastaanottaa, uudestisyntyneenä. Tapauskovaisuus tulee monilta osin autoritäärisen kulttuurin tuloksena, ei uskalleta kohdata itseä, ja ajaudutaan sankarikulttuuriin, odotusten ja pelastajien koukkuun. Väkisin sanakielen avulla toisia alistavat ja sanakielen valtaa väärin käyttävät estävät myös ihmistä pääsemästä tähän vapauden ja jumalallisuuden yhteyteen. Se ei tarkoita sitä, että sinulla tulee olla koko ajan uudistunut kieli, vaan vanha saa olla mukana, mutta kumpikaan ei saa terrorisoida. Omaa ymmärrystä ei ole syytä nostaa muiden yläpuolelle Raamattua väärin käyttäen.

Väkivallattomuuden tie on avain hyvään oppimiseen, mielen tasapainoon ja välittävään rakkauteen. Inhimillisyys estää vakivaltaa ja vapauttaa ihmistä pois mielen pakkoreaktioiden ja mielivallan tieltä. Se alkaa inhimillisestä hoivasta jo ennen syntymää.

Raija

LUONTEITAKO?

Olen ollut pitkään viattomuuden kannattaja, luottanut enemmän ihmisiin kuin olisi ollut viisasta. Se on myös viisasta, sillä usko toisen rehellisyyteen ja aitouteen on yksi luottamuksen peruspilareista. Mutta miten suhtautua sitten ihmiseen, jonka huomaa valehtelevan patologisesti, eikä siihen muutosta tule, vaikka hänelle todistuu kuinka usein valheellisuutensa. Ehkä hän on jäänyt mielikuviensa vankilaan, tai tarunhohtoisiin ihanteisiin ja tarinoiden loukkuun, joissa hän elää ja josta hän ehkä saa voimaa jatkaa eteenpäin, ahneestikin, eikä ristiriita häiritse häntä, tai hän ei oikeastaan näe sitä. Hän puhuu kirkkain silmin, ettei tuomitse, mutta tekee sitä koko ajan samassa tilanteessa. Usein sanotaan, ettei skitsofreenikko näe sitä mitä oikeasti tapahtuu. Kasvatuksen ja opetuksen tärkeimpiä tehtäviä on saada ihmiselle omatunto, että hän tietäisi, näkisi, ja kuulisi oikean ja väärän.

Olen opetellut sietämään valheita, sillä niistä ei pääse mitenkään eroon. Jos todellisuus on vastoin ihmisen omia ihanteita, hän valitsee mieluummin kuvitteellisen totuuden kuin sen mitä on, sillä se on osittain itsesuojelua. Tällöin mieli on hallitsevassa asemassa valinnoissa. Jos ja kun ihminen tulee tietoisemmaksi ihmisoikeuksista, hän suo toiselle mielipide- ja muistikuvaoikeuden, eikä lähde vastakkainasetteluun. Eri mieltä voi olla, se on rikkaus, ja siinä on useimmiten perusteet loogisina, valtataistelussa vaaditaan oman näkemyksen oikeaa oppia ylemmäksi muiden, dogmiksi, mille ei ole perusteita. Uskonnoissa on valitettavasti kyse usein mielipidevallasta, jossa tutkittu tieto ei hetkauta ihmistä. Ajatuksensa kyseenalaistaminen on yksi parhaimmista osaamisen alueista, kyseenalaistamatta itsenä olemisen oikeutta.

Näyttää siltä, että monet ihmiset eivät edes tiedosta mikä ero on tieteellä, uskonnolla ja mielivallalla. Joku sanoikin joku aika sitten, ettei hän usko tieteeseen, koska se on vain jonkun mielipide. No, hän käytti itse paljon mielivaltaa, joten se oli heijaste omasta itsestä, mielikuvittelija heijastaa toiseen, valehtelija toiseen, ei aina. Tästä on useimmiten seurauksena vihaa, josta seuraa vainoa ja syrjintää yksilöitä kohtaan. Itse olen valinnut tieteen arvojeni viitekehykseksi, ja käsittelen uskontoa filosofiana, jossa voi olla merkittäviä tietoisuustasoja ihmisyyden suhteen, mutta sanakieli eksyttää niissä, kun taas tiede tarjoaa perustellumman ja loogisemman lähestymistavan.

Nuoruudessani kymmenen vuoden iässä historian tunneilta tuttu Napoleon synnytti ihailua komean ulkomuotonsa vuoksi, ensirakkaudessa oppi vuorovaikutuksen virvoittavan voiman, mutta syvätietoisuudessa herkin, vahvin ja vaikuttavin voima on vanhemmilta saatu kunnioitus, kuunteleminen ja huomioiminen, se kantaa koko elämän. Twitteriin on pesiytynyt huijari kenraaleita, usein amerikkalaisiksi verhoutuen, he käyttävät hyväkseen tunnetta, jossa ihastus on juuri ulkoisiin tekijöihin liittynyttä.

Maailma on miesten valtaa, (naistenkin voi olla) miesten ihmiskuvia, miesten järjestelmiä, miesten tutkimuksia ja uskomuksia, naisen ääni ei juuri kuulu. Mies on luonut ja näkee usein Jumalat oman valtansa suuruuden ja voiman kuvasta, se on hiipinyt tutkimusten kautta ihmisluonteen piirteeksi autoritäärisen kulttuurin seurauksena ja vallan hierarkkisen järjestelmän kautta aina heikompien syrjintään. Jumalasta tuli autoritäärisen kulttuurin seurauksena ylistetty ja palvottu, ei elämän jakaja sen oikeutena ja elämän ymmärtäjänä. Sieltä kumpuaa vaino, jossa sorretut eivät saa puhua, heidät luokitellaan narsisteiksi heti, jos he uskaltavat haluta tai tahtoa mitään. Omantunnon ääni ei puhuttele, jos joku ylhäinen teki keskiajalla rikoksen, kuolemaan tuomittiin hänen puolestaan arvoton ihminen, orja tai alainen. He maksoivat toisen synnin tuskan kuolemalla.

Oikeudenmukaisuus ei voi perustua toisen ihmisen valtaan toiseen nähden. Oikeudenmukaisuus rakentuu oppiin oikeudesta. Se on Kristinopin ydin, kasvaa, oppia ja itsenäistyä Jumala ohjaajana. Opin sisältö on ratkaisevaa, pääseekö viisaus ja inhimillisyys esiin oppimisen kautta, viisas nöyryys.

Raija

PRINSESSALEIKIT

Näyttelijä Krista Kosonen kohautti prinsessaa leikkivän tyttärensä vuoksi, ja meni tasa-arvoa pohtivaan ministeriöön kysymään asiaa, miten toimia, kunnon feministinä. En ole varmaan feministi, mutta ihmisoikeuksista kyllä taistelen. En ole koskaan leikkinyt prinsessaleikkejä, mutta jälkeenpäin huomasin, että enkeli oli lapsuuden vaikuttava malli, mikä tosin voi olla enemmän vanhempana luotu kuva, kuin todellisuus lapsuudessa. Joka tapauksessa, todellisena itsenä en juuri hörhelöitä harrasta, rakkausavioliittoni hääpuku oli intialaista puuvillaa luonnon mukaisesti, suomalaiset ruiskukat ja päivänkakkarat hääkimpussa.

Kyse on kuitenkin vakavammasta asiasta, kuin mitä on itse leikkinyt. Kysymys on ihmisoikeudesta, jossa itsenäisyys mahdollistuu, ohjaammeko lapsemme hierarkkisen vallan ja asemien mukaiseen ihmisyyteen, jossa luokittelu on olennaista ja kuuluu sosialismin piirteisiin, ei Kristinuskon ytimen, vaikka se siellä esiintyykin yhteiskuntajärjestelmien ja arvojen puitteissa. Erilaiset leikit kertovat yhteisön todellisuudesta. Väkivallan jälkeen minulla oli vaihe, jossa pukeuduin kuin ylhäiset naiset, kuninkaalliset ja pidän sitä sairaana aikakautena. Minun oli oltava yhteisön vaatima ihminen, ja itseni oppivana ihmisenä oli pois.

Olin töissä yhdessä päiväkodissa, jossa lastentarhanopettaja määritteli lapsen leikin oikeuden. Pojille oli automaailman ja sotilaiden huone, ja tytöille prinsessahuone. Leikki oli opettajan määrittelemää ja sitä käytettiin rankaisukeinona, ellei lapsi ollut kiltti, hiljainen ja tehnyt niin kuin opettaja käski. Leikkejä on erilaisia, mutta luovat leikit ovat ratkaisevinta ihmisen itsenäisyyden kehityksessä. Ja väitän, että myös tunne-elämän ja empatiakyvyn kehittymisessä. Toisto- ja mallileikit vievät hierarkkisiin valtajärjestelmiin, kun niissä on pakko ja väkivalta taustalla.

Mallileikki, ja mallioppiminen tapahtuvat pääosin etuaivolohkolla työskentelyssä. Se on tärkeää, mutta jos se estää syvien tunnekeskusten toiminnan, se voi estää myös yhteisön kehittymisen myönteiseksi vuorovaikutuksessa, varjellaan vain asemia ja valtaa, mikä on minun kristillisyyden kannalta vaurioittavaa, Jeesus opetti, ”minulla on kaikki VALTA taivaassa ja maan päällä”. Pakkoroolien kautta oppiminen ei ole syvällistä oppimista ja asian sisäistämistä, jossa itsenäinen ajattelu mahdollistuisi. Etuaivolohkolla ei tapahdu luovaa prosessia, ne ovat enemmän pysyviä kuvia ja kuvittelutaitoa, kun taas luovien leikkien myötä voi oppia kokemuksen kautta, ja se vaatii tunne-elämän aktivoitumisen, syvätunteiden kokemuksen.

Voiko etuaivolohkolla olla luovuutta? Ehkä se maniaan taipuvaisilla tapahtuu yliaistillisena, mutta ihmisen aivot eivät ole rajaton vyöhyke, jonka kaikki toiminnot voidaan kehittää miten tahansa. Ihmisyyden pysyvyyden, identiteetin ja itsensä hallinnan kautta aivojen eri osien tehtäviä ei voi muuttaa miten tahansa, järjestys on sielläkin tarpeen, luonnonmukainen konteksti ympäröivässä yhteisössä. Väkivalta ja pakko estävät itsenäistymiskehityksen, jossa yksilö itse rakentaa minuuttaan vastuullisen tahdon ja halun tilaan, ulkopuolisen syöttämänä tämä oppi vie vain mallioppimiseen, mikä vaara on prinsessa- ja sotilasleikeissä. Taistelin päiväkodissa vapaan leikin puolesta huonolla menestyksellä, voiton vei liiallinen ohjattu toiminta (on myös tutkimuksissa todettu), liikunta urheilullisena ja kilpaillen, laulu ja ulkoilu. Rajoitteita loivat myös tietyt leikit, barbit, kotileikki, kauppa, lääkärileikit, mutta toisaalta todellisuutta. Vapaassa tilanteessa ja lapsen oman kiinnostuksen pohjalta esim. liikunnan on todettu tutkimuksissa tukevan paremmin lihasten terveyttä, kuin ohjatun liikunnan, lapsi on ketterämpi ja moniulotteisempi liikunnassaan.

Jotkin psykologiset teoriat tarkastelevat oppimista ja käyttäytymistä sekä positiivisen että negatiivisen aggression kautta. Olen sitä mieltä, ettei oppimisen edellytys välttämättä ole aggressio, se voi olla innostuneisuus, ihmettely ja lapsen oma motivaatio, uteliaisuus, mikä on ainoa synnynnäinen motivaatio.

Raija

HUUMORIA JUHANNUKSEKSI

Koska maailma on medicalisoitunut, on hyvä oppia käyttämään sen kieltä, ja ottaa sellainen rooli, jota diagnosoivat ihmiset ymmärtävät. En voi suositella tätä kenellekään, mutta koska minä ole hullu, minä voin tehdä mitä vain. Kieriskellä niityillä, huudella sulhasten perään, kerätä kukkia ja piilottaa ne tyynyn alle, ja unohtaa ne muutamaksi vuodeksi. Juhannuksena taikauskon mukaan tapahtuu kaikkea käsittämätöntä, on uskomuksia, ja satuja kerrotaan.

Ensi töikseni menin yleislääkärille, ja valitin sietämätöntä kipua varpaissa, joka viiltelee kuin puukko, eivätkä mitkään särkylääkkeet auta, tiedättehän sen tunteen, kun suonta revitään irti varpaaseen tehdystä reiästä, kuvailin asiaa herra tohtorille. Ja sain kihdin diagnoosin alta aika yksikön. Ja niin vaan tuli aatelin arvo, sillä kihti on rikkaiden sairaus, (paitsi jos ei lasketa niitä tuttuja, joita on muutama lähipiirissä, ja ovat köyhiä).

Sitten menin sydänlääkärille, ja valitin puristusta. Oi, se ymmärsi heti, että on kysymyksessä rakkauden puutostauti, alkoi hymyillä kuin aurinko, kyseli mukavia, olinko rakastellut viime aikoina, tai juossut niityillä aamuyöllä. Ja ohjeeksi antoi ukkokullan kainalossa kiehnäämisen. Kyllä se sydänsairaus on ihmeellinen, parantaa kaiken ja ihmiset ihailevat ja ovat myötäelämässä jokaisessa kohdassa, on niin hyvä ja arvostettu tauti.

Sitten keksin, että täytyyhän sitä jotain mielen sairauttakin olla, siispä ajattelin jo etukäteen kaksisuuntaista mielialahäiriötä, selittelin psykiatrille, kuinka kimpoilen jo aamuyöstä ylös ja alan siivomaan raivolla, ja siinä menee päiväkausia, ja sitten makaan sängyn pohjalla yhtä monta päivää. Ja sainhan minä diagnoosin, sitten aloin puhua siitä ympäri kyliä. Ja palkaksi sain tietoa ihmisten todellisesta luonteesta, alkoivat tulet leiskua suusta kuin lohikäärmeillä, sivaltelivat pitkin naamoja eritteitään, niin että sain alvariinsa käydä suihkussa. Kyllä tauteja kannattaa valita, ettei paistattele vain hyvien tautien loisteessa.

Mutta asiaan. Viime juhannusyönä olin keräilemässä niitä luonnonkukkia, kun vastaan asteli Jussi Halla-aho täydessä kunnossa. Siinä silmät pyöreinä katselin häntä, kun väliin asteli kauris kauniine silmineen. Jussi siitä pyyhälsi ladon katolle, ja alkoi ruikuttamaan, kun kauris nuoli käsivarttani, ”miksi sinä voit hallita eläimiä ja minä en”. Annoin suukon kauriille.

Hyvää  juhannusta! Raija

LISÄYS EDELLISEEN

Kun tunteet piilotetaan ja jää vaistoelämysten alle, ne heijastavat kokemuksen toiseen ihmiseen ja tällöin sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu ongelmaksi, ja näitä ongelmia on mahdotonta hoitaa ja juuri näiden ongelmien lisääntyminen tuo yhä enemmän tarvetta hoitaa psyykkisiä ongelmia.

LUONNOLLINENKO?

Mikä on aitoa ja mikä luonnollista, mitä tulisi suojella, mitä pitäisi arvostaa, mikä olisi tärkeää ja mikä merkityksellistä, mikä oleellisesti suojelee kokonaisuutta rakentaen maailma parempaan suuntaan niin ihmisyyden kuin luonnonkin kannalta.

Joku twiittasi tänä aamuna, keräilijäkansat olivat tasapuolisempia toisiaan kohtaan ja jakoivat tasan saamansa saaliin. Viljelijäkansat alkoivat jakaa tuotosta epätasaisemmin.

Ihmisyyden kannalta oleellisempi kysymys on se, otetaanko huomioon kokonaisuus. Valitaanko vaistopohjainen ihmisyys, jossa taustalla on enemmän pelko kuin todelliset ihmisen tarpeet saada ruokaa. Freud määritteli vietit oleelliseksi ohjaajaksi valinnoissa. Kun näemme ruokaa, alkuperäisesti syntynyt kehosta lähtenyt tarpeemme aktivoituu ja vietti houkuttelee pyrkimään kohti ruokaa, kun olemme nähneet sen, haistaneet sen, ja on siis kysymys tietoisuuteen tulleesta asiasta. Minulle nälkä on ollut heikkoudesta lähtenyt tarve, jossa kehoaistimus oli voimaton ja se toi voimattomuutta siinä määrin, että siihen oli etsittävä ruokaa, ja siitä tietoisuus oli tietysti imemisen seurausta. Onko siis fyysisesti vahvemmat sittenkin luokitellut vietin toiminnan, en tiedä miksi tuota kysyin.

Erotan vietin ja vaiston määritelmässä niin, että vaisto on pelosta syntynyt aistielämys kehomielessä, ja tunne on näiden ja ympäristön vuorovaikutuksesta syntynyt, riippumatta siitä, mikä tunne kysymyksessä, ja kuten esim. kateus voi alkaa johtamaan ihmisen valintoja ja vaikuttaa näkemyksen syntyyn, kun yksilönoikeutta kunnioituksen, turvan ja luottamuksen synnyssä ei ole mahdollistunut. Vietti on siis reaktiota myös vaistoon, vaisto itsessään on reaktio, jossa on hyökkää ja puolustusmekanismi takana vaikutteena, vietti on ihmisen itseydessä tietoisempaa, ja siihen liittyy tahtoa ja halua, mikäli pelkopohjainen vaisto ei peitä sitä.

Yhteiskunnat tekevät valintoja ihmisyyden suhteen ihmisten puolesta vaistopohjaista kehitystä ylläpitäen ja sitä luonnon mukaiseksi väittäen ja jättää syrjään tunteiden syntymisen vuorovaikutuksessa, ja itsen valinnan niin, ettei todellisia yksilövalintoja ole. Jos ja kun esim. testosteronit tutkimusten mukaan kuolettavat tunteita ja kehon treenaaminen tuottaa lisää testosteroneja, on urheilulla valittu ihmisen kehitysmahdollisuudet ja tämä vaara on erityisesti pojilla ja nykyään myös enenevässä määrin tytöillä. Kun vaistoperäistä käyttäytymistä pelon, vertailun ja kilpailun kautta lisätään, se peittää vuorovaikutuksesta syntyneet tunteet, jossa yksilön valintaa ei enää ole, tahto ja halu eivät toimi.  Tämä mielen haltuunotto ja itsen määräytyminen Kristinuskossa ja psykoanalyysissä otetaan haltuun ja tietoiseksi toiminnassa, mutta yhteisöt voivat riistää nämä ja käyttää ihmisiä välineinä omiin pyrkimyksiin.

Kun vaistopohjaiset elämykset vahvistuvat ja tunteet jäävät piiloon ja vaistojen alle, tosiasiassa se on hölmöläisen hommaa, silloin kehotieteet voivat kukoistaa, eikä taide ja kulttuuri saa arvostusta, eikä henkisyyteen johtavia polkuja tarjoilla, jossa itseilmaisu, tahto ja halu olisi ihmisen omaa kokemusta eikä ulkopuolelta tuotettua.

Raija

Määritelmiä Wikipediasta

Tunne tai emootio on jonkin tuntemuksen kuten mielihyvän tai mielipahan sävyttämä tietoinen elämys.^[1] Universaaleja tunteita ovat esimerkiksi pelko, inho ja ilo. Tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa motiivien, tavoitteiden ja tiedonkäsittelyn ohella. Tunteet edistävät ihmisen sopeutumista ympäristöön, kuten sosiaalisiin - tai uhkaaviin tilanteisiin.

Biologiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietti on käyttäytymismalli, joka yksilöllä on ilman ennakkokokemusta. Esimerkiksi pennun imemisreaktio, kun se pääsee emän nisälle on viettitoiminto. Vietti käsitteenä yhdistyy hyvin paljon perimään. Siksi esimerkiksi koiraa ei saa koulutuksella tekemään lisää varsinaista viettiä, vaan on mahdollista vain vahvistaa tai tukahduttaa tätä vietin kautta tapahtuvaa käyttätymistä.^[1]

Vietin neljä osaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

·         Viettivire on yksilön sisäinen valmiustila. Esimerkiksi nälkä aiheuttaa koiralla saalisvietin kohoamista.

·         Viettiärsyke on jokin ulkopuolinen tekijä, esimerkiksi jäniksen pakeneminen on koiralle viettiärsyke.

·         Viettikäyttäytyminen on käyttäytymismalli, jonka viettiärsyke laukaisee, kun viettivire on voimassa. Viettikäyttäytyminen laukeaa vain silloin, kun molemmat, sekä viettivire, että viettiärsyke ovat voimassa. Esimerkiksi silloin, kun koiralla on nälkä ja se näkee jäniksen juoksevan se lähtee jäniksen perään.

·         Viettipäämäärä on onnistunut viettikäyttäytyminen. Esimerkiksi jäniksen kiinnisaaminen ja sen avulla nälän poistaminen voi olla koiralle viettipäämäärä.^[1]

Psykoanalyysissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietti kuuluu psykoanalyysin keskeisimpiin ja ongelmallisimpiin käsitteisiin. Sigmund Freudin alkuperäisen määritelmän mukaan^[2] vietti (saks. Trieb) on ruumiin ja psyyken rajalle sijoittuva toiminnallinen käsite.^[3] Vietti edustaa psyykelle ruumiillista ärsykettä (saks. Reiz), joka vaatii tietyn määrän psyykkistä työtä. Freud esitti, että viettiin sisältyy paine, pää­määrä (tyydytys), kohde (objekti, se minkä avulla päämäärä saavutetaan) ja alkulähde (ruu­miin biokemialliset prosessit). Hän esitti kaksi kantaviettiä (saks. Urtrieb), joiden pii­riin muut sisältyvät: ego- eli itsesäilytysvietti ja sukuvietti. Myöhemmin hän muutti jaot­telua niin että kantaviettejä olisivat eros ja aggressio- eli kuolemanvietti.^[4] Varsinkin jälkimmäinen jaottelu on kohdannut arvostelua, ja myöhempien tutkijoiden mukaan se on jarruttanut psykoanalyyttisen teorian kehitystä. Jaottelun on arvioitu olleen liian tiiviisti sidoksissa Freudin henkilökohtaiseen dualismiin.^[5]

Psykoanalyytikoista muiden muassa Roy Schafer ja Veikko Tähkä ovat arvioineet viettiteoriaa uudelleen, ja he pitävät viettiä yksinomaan määrällisenä (kvantitatiivisena) eli taloudellisena (ekonomisena) energiana.^[6] Psykologisesta näkökulmasta vietti on eli­mistön tuottamaa energiaa, joka uusiutuu jatkuvasti ja kasautuu ja jolla on pakottava luonne. (Viettiteoria ei ole neurofysiologinen vaan fenomenologinen teoria.) Ihmisen fyysiset tarpeet ja henkiset toiveet saavat motivoivan voimansa viet­ti­energiasta, mutta niiden päämäärät, merkitykset ja kohteet ”eivät kuulu viettiin, jolla puhtaasti energisenä käsitteenä ei ole mitään sellaisia ominaisuuksia”.^[7] Kaikki psyykkiset kvaliteetit liittyvät mielen sisältöihin ja prosesseihin, eivät ener­giaan itseensä. Viettienergian "kohtaloa" voidaan nimittää kanavoitumiseksi. Kun klas­si­sessa psykoanalyysissa neuroosin sanottiin johtuvan viettiristiriidasta, olisi täsmällisempää sanoa, että viettienergia on kanavoitunut tarkoituksiin, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Dualistisesta viettiteoriasta on nykyisessä psykoanalyysissa paljolti luovuttu. Määrällinen viettikäsitys saa hylkäämään paitsi kantavietit myös sellaiset ehdotukset kuin Yrjö Hirnin taidevietin ja Elias Canettin joukkovietin.^[8] Näi­hin liitettyjä ilmiöitä voidaan kuvata metapsykologisesti erilaisina sopeutumina, kanavoitumina, sitomisina ja va­rau­mina.

Koska vietti on lähtöisin ruumiista mutta yksilölle fenomenologisesti se ilmenee vietin kohteen varaumana (toisin sanoen kohteen edustus on vietti­ener­gian varaama, ja siksi se vaatii huomiota), on vietin ja sen kohteen suhde kontingentti ja ongelmallinen, vaikka kukaan ei näe mitään ihmeellistä siinä, että janoinen ihminen halajaa vettä.^[9]

Pentti Ikonen ja Eero Rechardt (1994) ovat kehittäneet kuolemanvietin teoriaa ja yh­dis­täneet sen sitomiseen (saks. Bändigung).^[10] He huomauttavat, että kuolemanvietti eli thanatos voitaisiin nimetä uudelleen sitomispyrkimykseksi. Tähkän määrällinen vietti­käsitys voidaan yhdistää Ikosen ja Rechardtin muotoiluun: viettienergia ka­na­voi­tuu ja sitoutuu erilaisiin pyrkimyksiin, jotka voivat olla keskenään ristiriidassa. Ikosen ja Rechardtin mukaan thanatoksen tavoitteena ei ole niinkään tuho ja kuolema vaan vapautuminen sellaisista sisäisistä ja ulkoisista ärsykkeistä, jotka tuntuvat häiritseviltä. Thanatospyrkimys tavoittelee jännittyneisyyden vähentämistä, kun taas eros­pyrkimys tavoittelee mielihyvää huolimatta vaikeuksista ja mielipahasta. Thanatokseen liittyvä toistamispakko perustuu paitsi uhkaavan ärsykkeen hallitsemisyritykseen myös siihen, että toistuminen tarjoaa tunteen omasta jatkuvuudesta.^[11] Kaikki psyykkiset ilmiöt ovat käytännössä näiden kahden pyrkimyksen — eroksen ja thanatoksen — yhteisvaikutuksen tulosta, kompromissimuodosteita. Thanatospyrkimys voi toteutua pelkän ajattelun ja psyykkisen työn avulla, joka pois­taa häiriön. Eri tilanteissa thanatospyrkimys voi saada hyvin erilaisia ilmenemismuotoja. Häiritsevyys ja jännittyneisyys johtuvat sitomattomasta, ”vapaana vellovasta” viet­tienergiasta. Thanatos pyrkii sitomaan sen eri tavoin, ja tuhoavuus on vain äärim­mäinen keino — tuhotessa sekoitetaan symboli ja se, mitä symboli edustaa, re­pre­sentoi.^[12] Esimerkiksi tieteenharjoittamiseen ja taiteen tekemiseen liittyvä järjestäminen sitoo viettienergiaa ja näin vähentää ahdistusta.^[13]

NE ROOLIT, NE ROOLIT

Roolit voivat olla ihmiselle sekä vankila, että positiivinen suoja, ja ne voi mennä liiallisuuteen. Ne jäsennetään annettuihin, otettuihin, virallisiin ja epävirallisiin. On älykön, muistajan, siivoojan, puhujan, kiusaajan, ylentäjän, alentajan, tuomarin, uhrin jne. rooleja. Roolit ovat usein hierarkkisia valtarakenteita ylläpitävä yhteiskunnallinen ilmiö. Ihmistä ei nähdä omana itsenään, vaan roolin kautta, toimittajan planttu, lääkäri, poliisi, opettaja, valehteleva poliitikko, sarjamurhaaja. Roolit liittyvät yhteisöön enemmän  kuin yksilöön, jossa identiteetti on merkittävä liima. Mediassa keskustellaan nyt siitä, onko oikein, että Maria Ohisaloa on nimitelty jääprinsessaksi. Tällöin toimittaja käyttää valtaa, jolla luokitellaan, ja käyttää ammattiroolissa ennakkoluulojen viljelyä mielikuvien avulla.

Perheissä roolit voivat olla erityisen rankkoja. Useimmiten ne ovat redusoitavissa yhteiskunnan arvoihin. Kun nainen on arvoton, arvottomuus tulee mukaan ihmissuhteisiin asenteina, mitä ei aina huomata. Tieteellisissä tutkimuksissa on todettu sosiaalisten yhteyksien syntymän olevan eriarvoista, puhumme toisille, toiselle emme. Se lienee siis vaikeaa, mieltymyksemme ja kiintymyksemme sanelee ehdot sille mitä haluamme ja mistä puhumme. Olen nähnyt kaikissa yhteisöissä tämän ongelman, mikä voi kaventaa paljon henkisyyttä ja osittain myös positiivisuuteen johtavan tien, erittäin harvoin ihmiset yhteisöissä kykenevät vapaasti kommunikoimaan, kuuntelemaan, hyväksymään ja kuulemaan toista.

Valta, johon ihminen pyrkii yhteisössä, on useimmiten taustalla roolin ottoon, tai se annetaan, huolehdi sinä, sillä me olemme heikkoja. Joku joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin ehkä jaksaa, ja lopulta ilmoittaa, etten enää huolehdi tästä, ja yhteisö on hetken hädässä, kunnes taas tyrkytetään jotakin roolia. Hyvät organisoijat osaavat jakaa rooleja ja vastuuta viisaasti. Ylivaltaa käyttävät kaikki, jotkin enemmän, jotkin vähemmän, asemoitu valta voi olla sekä vaurioittavaa että rakentavaa.

Rooleissa näkyy vallan käyttö erityisesti vaikenemisena, ylipuhumisena, aiheiden estämisinä, vähättelyinä, mitätöinteinä jne. esim. hiljaisen rooli, se on voinut jatkua pitkään, henkilö ei ole saanut osallistua, muut ovat jyränneet. Usein näitä selitetään luonteenpiirteillä, ei halua jne. koska ei haluta puuttua vallan väärin käyttöön, koska asemat ja roolit pönkittävät valtaa. Yhteisössä joku on voinut saada muistajan roolin, siivoojan, ruuanlaittajan, huolehtii liikaa muista, esim. isät, joiden vastuulle sysätään perheen elättäminen. Joku on voinut saada älykön roolin, ja kaikki tiedämme, ettei kukaan voi olla ainoastaan älykäs, jossakin asiassa hän voi olla, jossakin tyhmä. Roolit rajaavat paljon ihmisen elämää, syyllinen ei osaa mitään, tuntee väärin, sanoo väärin, tekee ylipäätänsä kaiken väärin, ja saa inhoa päällensä enemmän kuin muut.

Kun roolit tuottavat ahdistusta, on hyvä kurkistaa roolin taakse, mitä se kätkee. Mielen murtajia ovat; menettäminen, pettäminen, ja hylkääminen. Hiljainen on voinut kokea itseilmaisun menettämisen ja hylkäämisen, älykkö omana itsenä olemisen, hänet on petetty, hän on menettänyt itsensä, hänet on hylätty omana itsenään, hän on menettänyt ihmisoikeudet. Roolin avaaminen voi helpottaa huomattavasti elämää ja ymmärtää historiallisia merkityksiä niiden takaa. Naisen rooli on tunnetusti syntinen ja heikkoälyinen. Vapaana ja vapaasti valitessaan olemisen tavan, vaeltaen eri rooleissa, ihminen tavoittaa yleensä enemmän.

Eriarvoisuus on roolien syntymässä merkittävin vahingon tuottaja, se luo pohjaa luokittelulla ja usein syy yhteisön ongelmiin. Vielä on pitkä matka suomalaisilla kunnioituksen oppimiseen.

Raija

ERÄMAAUKKO JA MUINAISUSKONNOT

Joskus kävin erämaassa luonnon antimilla elävän vanhemman miehen luona kuuntelemassa elämän viisauksia. Minulla on vissiin kuuntelijan luonne, olen aina tykännyt kuunnella vanhoja ihmisiä. Kerran puhuimme henkisyydestä, ja hän kysyi, mitä se on. Hänestä oli riittävää, että puhuttiin ja vähän luettiin ja elettiin luonnon antamin keinoin vähäisin tarpein, vähän Linkolan elämäntavan seuraaja. Olin jo vähän opiskellut, ja määritellyt uskonnon hengellisyydeksi, ja henkisen sosiaalisen, tunteiden ja sanakielen yhdistelmäksi.

Pitäisikö meidän uskonnon suhteen palata taikauskon aikaan, ja uskoa ulkopuolelta tulevien jumalien maailmanjärjestykseen. Jumalien palvonta johtaa ulkoistamiseen ihmisyyden suhteen, näemme asiat muiden järjestämänä ja heijastelemme kokemuksemme ulkopuolelle. Ihan samaa voi nähdä sosiaalisuuden suhteissa, operoimme näkemyksiämme toisten kautta, jotkin tutkimukset sanovat, että meissä olevat peilisolut ovat aivoissa kohtaamisen hetkellä aktivoituneena, jotka opettavat meitä siihen, mielestäni sama asia kuin mielen heijastaminen. Peilisolut näkevät toisen kokemuksen omien kokemusten kautta.

Peilaamisen ongelma on, että ihminen ei tunne omista teoistaan syyllisyyttä, vaan hallitsemisen tarve on jäsentymätöntä ja oma tieto kyseenalaistamatonta. Taikauskossa uskomme havaittuun ja niissä oleviin voimiin, Jumalat syntyvät pelosta, kun tietoa ei ole, sama ongelma on myös Kristinuskossa, usko vie monet absurdiin ajatteluun, ulkopuolelta tulee kaikki ja oma minuus on irrationaalisten vaikutteiden alaisena. Ihmisestä ei ole tullut tietoinen, vaikka se on Kristinopin perussanomaa, tulla tietoiseksi.

Näyttää siltä, että minuudet ovat varsin irrationaalisia ja toisaalta pakkomielteisiä vapaudessaan toteuttaa itseään. Olemme ajautuneet halujen maailmaan, jossa halu on kehollisten yllykkeiden viemää. Se näkyy seksuaalisuuden ilmiössä, seksualisoitumisessa. Seksi on rajautunut oraalisiin ja anaalisiin yhteyksiin, missä usein näkyy miehen ylivalta, nainen on kohde ja alistettu palvelemaan noita miehen kehomielen aistimuksia. Minuudet eivät ole kehittyneet arvoihin nähden todellisina valintoina ja vastuullisesti omia tekoja arvioiden, joita pidämme ihmiselämän inhimillistämisessä oleellisena ja se on tullut tiedon ja tiedostamisen kautta, ja se on kehittyneen kulttuurin tulos. Tämä vaatisi tietoa henkisestä kehityksestä minuuden ymmärtämisen kautta. Elämme vielä ruumiin kulttuurin ajamana ja sitä ruokitaan. Sosialistit eivät halua kyseenalaistaa sosiaalisen vallan ongelmia, ja puolustavat sokeasti vain luonnollisuuden voimaa, ja saman tekee markkinatalous seksualisoituneen markkinoinnin kautta.

Tieto ja tietoisuus ajautuvat kulttuurin menestyksen ja markkinoinnin synteesiin, kaikki on muutoksen alaista, vaikka ihmisyyden ehdot ovat olleet samat vuosituhansia. Mikään ei tunnu olevan luotettavaa, hurahdamme mihin milloinkin kulttiin. Vähänkään mielen teorioita lukenut alkaa jo uskaltaa availla ovia omaan mieleen, kuinka se heijasteisena tuo muistiin mitä milloinkin kuvia aina enkeleistä Jeesukseen, eikä niitä sovi kyseenalaistaa, sillä ne ovat kokijalleen täysin totta. Itse jouduin kohtaamaan pelon selkeästi, nähtyäni rikoksen tekijän yllättäen huoltoasemalla kymmenen vuoden jälkeen, miehen joka oli raiskannut minut, ja kauhussa tämä henkilö muuttui viisimetriseksi. Olen ollut siinä mielessä onnekas, että kauhu on kadonnut suhteellisen nopeasti mielestäni. Sen sijaan itseilmaisun estäminen on vienyt pitkiin masennuksiin ja mielen murtumiseen.

Mieli voi murtua monesta syystä. Kaksi selkeää havaintoa olen tehnyt. Kun ihminen tekee rikoksen, eikä hän tunnusta sitä, vaan pakenee valheelliseen tarinaan, mieli järkyttyy ja ihminen ylpistyy muiden yläpuolelle. Ja toinen, kun ihminen ei saa luoda mitään tarinaa tai kertoa havaitsemaansa totta, vaan se riistetään häneltä yhteisövallalla nimeämällä hulluudeksi. Ihmisyyden oikeudet sosiaalisessa vallassa perustuvat ulkoisen havainnoinnin ja vallan alaisuuteen, eikä ihmisellä ole mitään kansainvälisiin sopimuksiin perustuvaa oikeutta. Ihmisoikeus ja moraali eivät nivoudu yhteen, elämä ajautuu sattumanvaraisiin yllykkeisiin, minuus ei ole jäsentynyt eikä selkiytynyt vastuulliseen kontekstiin teoista ja vapaus on irrationaalista kulkeutumista yllykkeiden voimasta, milloin kehomieliaistimusten perässä, milloin markkinoiden, milloin kehon liiallisuudessa, henkisyyttä ja minuutta ei ole jäsentyneenä, ja arvot ovat irti ideologiasta, eivätkä perustu loogisuuteen, ei myöskään periaatteellisiin sopimuksiin ja oikeuksiin. Luonnon ehdoille alistuminen on sivistyksen estämistä.

Ihmiselle ei anneta ihmisyyden oikeutta, ei ilmaisun vapautta, vaan hänet luokitellaan narsistiksi, jos hän puhuu. Vallalla otetaan kaikki oikeudet ihmisyydestä, ja määritellään ne mielivaltaisesti ulkoisesta havainnoinnista johtuen, maailman järjestys näkyy ulkoisena ilmiönä, eikä Kristinuskon Jumala enää puhuttele yksilöä kielen kautta, että hän tutkisi itseään. Maailma on tapojen ja vallan ilmentymää, kuten taikauskossa. Valta ja asema sekä valtaranteet mahdollistavat sen, että ihminen tekee itsestään Jumalan, eikä tieto johda tekoja, Jumalasta tehdään väline omien päämäärien saavuttamiseksi, oman uskon mukaan.

On kuin freudilainen seksuaalilähtöinen halun inkarnaatio olisi saavuttanut ja tavoittanut  itsetarkoituksen mielen yhteyteen, ihminen menettää henkisyytensä, sosiaalisuudesta on tullut hallinnan ja vallan väline, eikä se luo tietoutta vuorovaikutuksessa. Inkarnaatiota ei ole syntynyt Jumalaan, mikä on Kristinopin ydinsanoma.

Ulkoistaessaan pahuuden toisen kautta ja etsien sitä toisesta, ihminen ei etsi pahuutta itsestä, jos hän tekee pahaa, eikä tee työtä minuutensa kanssa, vaan operoi pahuutta toisessa vallan avulla. Tämä on syytä erottaa siitä, jossa jollekin tehdään pahaa, ja uhri reagoi aggressiivisesti tekoon ja puolustautuu hyökkäävästi. Liian usein olen nähnyt, että kun jollekin tehdään pahaa, ja uhri suuttuu, moralisointi alkaa uhrin käyttäytymisestä. Esim. joku kertoo totuuden ja sitä aletaan häväistä ja muuttaa toiseksi, uhrin kertomuksen mielikuvitukseksi muuttava saa suosiota ja hyväksyntää, ja näin yhteisö vahvistaa valhetta. Yksilöiden minuudet on ulkoisen havainnointiin kehittyneitä, ulkoiseen minuuteen aktivoitu, eikä sisäisen minuuden ja psyyken tasoja kohdata, puhumattakaan tunteista.

Ei ole itsestään selvää, että totuudesta pitää vaieta ja kuvitella, että se on aina väärin. Juuri totuudesta vaikenemisella uhrataan ja syrjitään ihmisiä, salailun takana ovat useimmiten valtapyrkimykset, oman edun tavoittelu ja maineen suojelu toisen elämän kustannuksella, johon roolit ovat vieneet. Jos vaikenemisen taustalla on yksilöiden tuhoamista, elämän kaventamista ja rajoittamisesta olla oma itsensä, totuuteen on oikeus. Pidän tärkeämpänä toisen ihmisen elämän oikeuksia, kuin toisen maineen säilyttämistä, sanoohan vanha tapa, maine meni, mutta kunnia säilyi, totuudessa voi säilyttää itsekunnioituksensa.

Tässäkin kohtaa huomaan ajattelevani, että kohteluun ja väkivaltaan olisi syytä paneutua enemmän kuin persoonallisuuteen.

Raija

MUISTI PALAA PÄTKITTÄIN

Joskus kyllä ajattelee, kuinka vaikeaa on muistin toiminta, palailee pikku hiljaa, järkytys saartaa sen kauas todellisuudesta, häpeä vie kauas merille ja kokonaisuutta on vaikea hahmottaa. Ihmisellä on erityisen vahva taito kiertää totuutta, ja myös omaa todellisuuttaan, mutta kannattaa kysyä, onko se tietoista, vai viekö vain mieli meitä harhaan. Ihmiset toimivat usein tunteiden vaikutuksen alaisena, ja ne tulevat tiedostamattomasta, ja ovat enemmän reaktioita, kuin totta tapahtumista. Usein on kuitenkin niin, että aistein havaittu on jossakin lokerossa, ja muistissa, kun sen vaan uskaltaa avata ja yhteisö sallii sen tulla esiin.

Kun seuraa noita oikeuskäsittelyitä, huomaa kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiit menemään valheen tielle, ja todistaminen on erittäin vaikeaa, oman maineen ja kunnian säilyttäminen yhteisön silmissä on eloonjäämis kamppailu. Mutta ihminen löytää armollisuuden itseään ja muita kohtaan tunnustamalla tosiasiat, vaikka se tekee kipeää, katumuksen harrastaminen ei ole pahin mahdollinen keino. Mutta jos yhteisö ei koskaan anna ihmiselle tunnustusta, vaan hän on aina tuomitsemisen alainen, häpeä omantunnon kautta alkaa tuhota ihmisen mieltä, kokee tehneensä väärin.

Eräässä perheessä käsiteltiin isän kuolemaa. Kaikilla perheen jäsenillä oli erilainen käsitys. Ensimmäinen lapsi kertoi, että tuli ensimmäisenä paikalle kuolleen viereen, toinen kertoi, että hän tuli ensimmäisenä paikalle, eikä muistanut ollenkaan ensimmäisen kertojan olleen paikalla. Kolmas kertoi että oli paikalla läheisyydessä, mutta toinen kertoi sen hänelle, mutta seuraavassa kertomassaan sanoi, ettei ollut paikalla ollenkaan. Järkyttävä asiaa saa meidät muistamaan osittain tapahtumia, välillä kieltämään, välillä muistamaan oikein ja välillä vain kieltämään koko asian. On erittäin tärkeää, että henkilö joka ottaa asian käsittelyyn, kestää syyttämistä, sillä asian esille ottaja usein leimataan syylliseksi, ja omaa todellisuutta varjellaan.

Näin perhedynamiikassa juuri muistin osittainen toiminta vie rooliin, jossa suojellaan omaa asemaa oikeassa olemisessa. Roolien sisältö on kulttuuriin liittyvää arvoa, ja arvostusta, joka voi olla kaukana todellisuudesta. Minun roolini on ollut syyllinen ja muistamaton, se on ollut rankkaa. Kokonaisuuden rakentaminen ei ole helppoa, ja olisi parempi hyväksyä itsensä vajavaisena eikä ryhtyä oikeustuomariksi.

Raija

ÄLÄ TAPA

Siinä se on, viides käsky. Tuo moraalin ohjenuora ei ole toteutunut hyvin maailmassa. Tiedämme enemmän sodasta kuin elämästä. Herran pelko on viisauden alku, sekö on johdattanut maailmankatsomuksia ja se on johtanut liialliseen pelon palvontaan, olemme varustautuneet pelkäämään enemmän muita, kuin että olisimme menneet sisäiseen itseemme, ja opetelleet kohtaamaan pelkoa, mikä tuhoaa ihmisyyttä järjettömästi, ja on vain viisaasti kohdattuna ihmisen suoja. Turvallisuudesta ja luottamuksesta on tullut ulkoisten uhkien varalle suojautumista, pelko on voittanut.

Raamattu pitäisi nähdä sisäisinä ihmisyyden viesteinä, mutta onkin ajauduttu Jumalan palvontaan ja ulkoiseen todisteluun. Kaikki arvotkin tuntuvat menevän outojen vaelluspolkujen etsimiseen, ja personointi liiallisesti tuhoaa ihmisenä kasvun mahdollisuutta. Mutta miten kävi kauneuden, se personoitiin narsismin kautta, hyvyys ja pahuus kääntyivät toisensa käänteiseksi peiliksi, hyvästä tuli paha ja päinvastoin, totuudesta tuli niin väitelty, että tuntuu siltä, että tiedekin jo vastustaa totuutta.

Uskonnot ovat kulkeneet tuhon tietä, ja ihmisyyden suojelu on jäänyt toiselle tilalle, on sodittu ihmisyyttä vastaan. Uskonnoilla voi parhaimmillaan olla positiivinen vaikutus, että se haastaa mielen etsimään erilaisia näkökulmia epäselvien viestiensä vuoksi, mutta samalla antaa mahdollisuuden uskon kautta juuri tuhota tuon kehityksen mahdollisuuden itsemme tutkimiseen.

Yhteiskunnilla ja valtioilla on mahdollista kehittyä selkeämpään tiedon omaksumiseen tieteen avulla, mikä on ainoa mahdollisuus saada selkeyttä asioihin, niiden tutkiminen. Sotiminen ja asevarustelu erilaisten järjestöjen ja yhteiskunnan ulkopuolisesti järjestäytyneiden tahojen kautta ei mahdollista hyvää kehitystä ihmisyydessä. Armeijan oikeus tulisi olla vain valtioilla.

Kun valtioiden kautta armeijan rooli on selkeytetty puolustamiseen, ihmisen ja ihmisyyden oikeuksien puolustamiseen, se suojelee koko ihmiskuntaa, kun taas monien uskontojen tavoite on juuri uskon ongelman vuoksi viedä nämä oikeudet ihmisiltä. Uskonnot vievät vallan kautta ja sen avulla valtaa hyväksi käyttäen ihmisyyden oikeudet, valta-asemien muodostuessa hierarkkiseen jatkumoon. Tällöin on kysymys luonnon voimien vallasta, eikä vielä ihmisen henkisestä kehityksestä, mihin esim. kristinusko pyrkii.

Sanakielen selkeys on ratkaisevaa kehityksessä, ja sen puute on uskontojen ongelma, ja juuri siksi ne elävät mielikuvien maailman voimalla, epäselvällä tiedon jäsentämisellä. Esim. kun nainen ja mies samassa ihmisyydessä on mielen kokemuksen ja kohtelun tulosta, se on konkretisoitu ja se saanut aikaan pahoja virhetulkintoja. Nainen uskonnollisessa kokemuksessa on syntynyt mielen puolustuksessa, kehon yliaktivaationa, mikä taas on tullut väkivaltaisesta kohtelusta ja nainen on alkanut symbolisoida pahuutta, koska mieli on ottanut vallan pelon kautta. Sanat ovat vieneet ne järjettömyyteen ja totuuden vastaisuuteen.

Raija

ÄITINÄ

Arvostan äitiäni, pidin häntä hyvänä kasvattajana. Arvostukseni on vaihdellut eri aikoina, mutta lopulta kai sitten oman lapsen syntymä tuo sellaisen ulottuvuuden, jossa osaa tarkastella vanhemmuutta, sen tuomia huolia, velvollisuuksia, iloa ja surua. Tarkastelussa itse äitinä osaa suhteuttaa äitinä toimimisen mahdollisuuksia, aikaa ja osaamista. Äitini eli aikaa, jolloin naiselle ei edes kuulunut rahan käyttö, vaan se oli miehen rooliin liittyvä. Omassa avioliitossa helposti annoin vastuun miehelle taloudellisissa asioissa. Roolit ovat syvävaikutteisia, kannamme niitä mukanamme huomaamatta. Toisaalta tuntuu hölmöltä, että äiti oli opiston käynyt ja isä vain kaksi viikkoa kiertokoulua, mutta juuri tästä huomaa, että rooleja on vaikea muuttaa. Yhteisöt ovat vahvoja rooliin kahlitsijoita, naurua, pilkkaa ja ivaa saa herkästi osakseen, jos ei ole miehinen tai naisellinen.

Freudia on moittiminen siitä, että hän etsi ja löysi neuroosien takaa äitisuhteen ja siirsi taakan perhedynamiikasta äidin harteille. Freudia onkin syytetty siitä, että hän perusti liikaa teoriansa neuroosista kärsivien potilaidensa havainnoinnista. Vaikka Freud on transferenssin isä, ei se teoria ole saavuttanut suurta yleisöä, transferenssi on heikosti ymmärrettyä.

Olin kovin nuori tullessani äidiksi, vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen. Äitiyden malli tuli matkimalla, siitä ei löytynyt syväulotteista tunteiden vaikutusta, se oli lähinnä pelon, häpeän ja kauhun konteksti. Kun olin oppinut siihen, että lapset leikkivät itsekseen, he saivat leikkiä, eikä ohjauksen osuus ollut kovin suuri, olin itsekin saanut leikkiä paljon. Se kehitti kuvittelutaitoa, mutta tunne-elämää ja mielikuvitusta se ei niin paljon synnyttänyt. Lukeminen oli arvossa, ja kuvittelutaito luoda näkemyksiä kehittyi vahvaksi. Tositapahtumien arviointi muistin mukaan ei omasta eikä toisen elämästä ole suinkaan objektiivista, muistamme harvemmin tapahtuvaa, ja mielen kääntämää. Hyviä muistajia ja havaitsijoitakin on olemassa, mutta ne ovat vähemmistöä.

Yhteiskunnan tunkeutuminen perhe-elämään tuottaa ongelmia, mitä ei aina huomata. Kun ylirasittunut äitini sai lääkärit heräämään, 60- luvulla, asia hoidettiin huonosti, äiti joutui syyllisen rooliin, ja voin nähdä vieläkin sisarissani, kuinka erilaiset häpeän roolit ovat vaikuttaneet heihin, joku on ihan hiljaa, joku ottaa liikaa valtaa, joku luulee olevansa ainut muistaja. jne. Minä en selitä näitä luonneteorioilla, joissa persoonallisuus korostuu liikaa, näen enemmän nämä opittuina. Asioita, mitä perheessämme tapahtui, hävettiin ja se toi ahdistusta, koska liiallinen salailu toi ahdistuksen ja mielenterveysongelmat. Suurperheitä syynätään liikaa vahingon tuottajina, onko tutkittu, kuinka paljon yhteiskunnalle tulee kuluja yksilapsisen perheen neurooseista, verrattuna suurperheen ehkä täysipäisiksi kasvaneista aikuisista?

Tunnekohtaamisen taidot ovat heikkoja suomalaisessa kulttuurissa. Äidilläni oli kyky nähdä lapsi ja ihailla häntä aidosti. Hän osasi olla läsnä, silloin kun olin pieni, ja uskon, että keskittymiskyvyn osatekijä läsnäolotaitona oli sanakielen harjoittelu, lukeminen ja puhuminen. Myöhemmin suuren lapsiluvun vuoksi hän ei enää jaksanut, ja nuorimmat lapset kärsivät siitä. Tuo vilpitön ihailu ja kunnioitus ovat olleet vahvimpia kokemuksiani, jotka ovat pitäneet yllä kykyäni mennä eteenpäin. Itse olin ensimmäisten lasten synnyttyä ahdistunut ja joskus aggressiivinen, kannoin vihaani mykkänä, sillä puhua ei saanut ja siitä lapseni saivat kärsiä. Heille tunne-elämä ei ole ollut helppoa, kun sai pelätä äitiä.

Jokaisen pitäisi käydä läpi lapsuuttaan. Monet muistin tuomista kuvista ovat mielen kaunistelemia, tai negatiiviseksi vääristämiä. Oma syyllisyys estää näkemästä totta, ja mieli värjää suojautumisessa tapahtumaa toisenlaiseksi, mikä on yksi selviytymisen perusteista, ja sinällään on typerää sanoa ihmisten valehtelevan silloin kun se mielen puolustuksessa ei ole tietoista. Vanhempana ihminen näkee selvemmin erot mielen tuottamasta kuvasta ja aistein havaitusta. Me olemme havainnoinneissamme erittäin paljon erilaisia, toinen näkee ja kuulee paremmin, toisella mieli tuottaa uusia tarinoita. Ihmiseen ei tulisi koskaan lyödä leimaa, jos joku on joskus ollut harhainen, saattaa se olla sytyke siihen, että ihminen opettelee havaitsemaan erittäin tarkasti.

Kaikki lapset kohtaavat erilaisen lapsuuden. Äidit ovat tilanteiden ehdoilla, ajan ilmiöiden ja lasten iän vaikutuksen huomioivia. Kaikki äidit eivät ole katkeria ja negatiivisten tunteiden ajamia, on myös äitejä, jotka osaavat kunnioittamisen taidon ja rakastavat lapsia. Kaikilla ihmisillä ei ole negatiivisten tunteiden sävyttämää mieltä, sen on tuonut enemmän psykologinen tutkimus. (Negatiivisia tunteita tutkitaan enemmän, Lagerspetz 1980, Tiede lehti)

Mitä lempein, inhimillisempi ja johdonmukaisempi kasvatus ja opetus ovat huomioiden ihmisen kehitystasot, sitä paremmin ihminen alkaa havaita todellisuutta, ja nähdä sekä etsiä totuutta, eikä hän sekoita omia mielen tuotoksia todellisuuteen. Lapsen kunnioitus on vahvin perusta hyvälle kasvulle ja oppimiselle.

Minut on kasvatettu tunnistamaan omat sisäiset viestini, vaikka niitä ei ole monessa paikassa hyväksytty. Tunne-elämäni kulkee kristillisellä periaatteella, puhu Jumalan kanssa ja opi tiedostamaan omat tekosi. Uskon, että se on tie kasvaa inhimilliseksi ja toiset huomioivaksi ihmiseksi, ellei kasvatus ole väkivaltaista ja alistavaa. Ne kulttuurit, joissa ihmiset joutuvat kasvamaan mallista ja ovat johtajiensa palvojia, liiallisen mallin vaikutuksen alaisena, kuten Pohjois-Koreassa, sosialismin ihmiskäsitysten viitoittamana, on osittain syynä siihen, ettei inhimillisyyttä ihmisyyteen pääse kehittymään.

Raija