HÖMPSÖTYSTÄ

Jos lukee minun kolumneja, uskoisi herkästi, että olen vakavamielinen ihminen. Mutta en juuri kerro laisinkaan omista kirjoituksista läheisilleni, vakavamielinen olen kyllä, mutta myös erilaisia asioita kokeva eri kokemuksillani. Kirjoitukset ovat enemmänkin ammattiosaamista, jossa taistelen ihmisoikeuksista, ja elämän kokemuksesta tullutta näkemystä. Arjessa olen jokseenkin tylsä, siivoan, kävelen, opiskelen, ja laitan ruokaa. Ihmiset arvioivat jatkuvasti toista, ja uskovat sitä totuudeksi hänestä. Pääsääntöisesti se on vain omien kokemusten peilaamista, yksittäistapausten yleistämistä, ja stereotypioiden syntymää. On erittäin epätodennäköistä, että osuisimme oikeaan toisten arvioinneissa. Koulutuksissani on opetettu arvioinnista pois.

Hauskat muistot ovat elämän suola. Avioliitostani muista tapauksen, mikä on kuin tyyppiesimerkki siitä, että takana tunteiden kuohunnassa on jotakin muuta, mutta ilmenee pienessä asiassa. Ehkä noin 20 vuotta sitten olin hankkimassa itselleni hattua. Etsin koko kaupungin, mutta en löytänyt kuin yhden, joka oli aivan turbaanin näköinen. Minulle oli tärkeää, että hattu peittää korvani, sillä ne tulivat hyvin herkästi kipeäksi. Kun tulin kotiin, mieheni ilmoitti, ettei hän kulje kaupungilla kanssani, jos tuo on päässä. Mieheni arvosti ulkoista näköä. Sain suorastaan raivokohtauksen. Silppusin uuden hatun roskiin, ja ilmoitin, että maksa 300 mk. Muistin lyhemmällä aikavälillä huomauttaa miehelleni, että en kulje hänen kanssaan kaupungilla, jos hän laittaa päähänsä susikarvasta tehdyn luuhkan. Pitkällä aikavälillä turbaani opetti minulle suhtautumista islamiin.

Opiskelu aikana pääsääntöistä harjoittelua käytiin vuorovaikutuksesta. Jollain tunnilla luokka oli niin kohtuuttomassa valtataitelussa, ettei mitään hyvää näyttänyt syntyvän tilanteesta. Ei ollut mitään pelisääntöjä siihen, mitä voi vaatia, mikä on vaatimuksen taustalla oleva periaate, vaan kuljettiin mielikuvien perässä ja vaadittiin vaan oman näkemyksen toteutumista. Kävelin Tammerkosken rannalle, kävin ostamassa itselleni uuden puvun ja menin nauttimaan kauniista aurinkoisesta päivästä. Joskus vaan on niin, että ei jaksa tätä elämän kurjuutta ja on pakko nostaa omaa mieltään. Useimmiten se onneksi on minulla taide ja ystävät, kaupassa käynti on kallista.

Raija