80 JA RISAT

Tapaamme säännöllisesti runopiirissä, me elämän ensiaskeleita ottavat ihmiset, henkiseen kasvuun kurkottavat. Meillä on nyt aikaa kasvaa, lupa ajatella ja tuntea. Ikäeroa on jotakuinkin 10 – 20 vuotta. Me kukin olemme eläneet omanlaisen elämän, josta jokaisesta voisi kirjoittaa romaanin. Kestäisivätkö tarinat kertomuksena kuulijalle proosallisen muodon, vai pitäisikö kirjailijan luoda kaunokirjallinen muoto, uusi elämän tarina, että ihmiset kestäisivät, vai ottaako vastaan elämä sellaisena kuin on? Totuuden kestäminen ja katsominen eivät ole itsestään selviä asioita, olemme hyvin erilaisilla tasoilla ihmisinä. Olen ollut monen tasoisissa runoryhmissä mukana.

Runo ei synnytä vielä ajatuksia, ei hänelle, joka on vasta oppinut tottelemaan auktoriteettia, uskomaan kirjoitetun sanan, ihailemaan ja ihmettelemään sitä, mitä se ehkä puhuu. Autoritäärisessä ja hierarkkisessa kulttuurissa on autoritääriset elkeet ajattelun tasoissa. Puhe siirtyy pian runon kirjoittajaan ja hänen elämäänsä, minkälainen hän oli, mitä kesti ja mitä ei. Se tuo levähdyspintaa ja kosketusta siihen, mitä elämä on, kun katsoo sitä toisessa, voi etäännyttää myös omia kokemuksia tarkasteluun, vertaistuki.

Kysymykset eivät synny vielä, eivätkä puhuttele ajattelua. Joku on löytänyt runon, jossa on koko kristinuskon sanoma kiteytetty arvoistaan runoon. Se synnyttää hämmästystä, ja toteamuksen, näinhän se elämä on. Ja kuin uskon kautta, oman totuuden ulottuvuus tulee läsnä olevaksi, se, mitä ei vielä uskalla ääneen lausua, se, jota ei vielä osaa sanoiksi pukea, eikä kohdata mielen tuntemuksia, tunteita, jotka herättäisivät ajatusten aakkoset lentoon, kuvaamaan omia kokemuksia. Tottelevaisina me opimme vasta lukemaan. Kiltit tytöt, joilla ei ole vielä lupaa ajatella, emansipaatio on kesken.

Raija

MYÖTÄTUNTOISUUDESTA

Lauantai aamuisin tulee ohjelma, jonka nimeä en ole koskaan tarkistanut, enkä juontajan nimeä, joka on pääroolissa. Nyt hän oli vierailulla Dalai Laman luona, itsekin Intiassa syntyneenä. Juontajan tuoman näkemyksen Lama vahvisti, että myötätunto on elämän tärkeimpiä asioita. Dalai Lama on uskonnon, buddhalaisuuden edustaja, ja hän luonnollisesti tuo esiin uskonnon näkemyksiä. Hänen mukaansa uskontojen ydinsanoma on rakkaudessa, sen voi myöntää. Harvemmin uskonnon edustajat tuovat esiin uskonnon varjopuolia, missä soditaan ja teloitetaan ne joiden uskotaan olevan väärässä, uskoen vain omaan mantraansa. Uskonnot ovat täynnä rituaaleja, mistä Lama varoitti.

Minulle rakkaus on pyhä asia, ja Jumala on rakkaus. Pidän tätä ydinkysymyksenä, enkä nosta kovinkaan korkealle kulttuurisia tapoja, joita pyhät kirjat suoltavat. Minulle ensimmäinen käsky riittää elämän ohjeeksi kohdatessa toisen ihmisen. Kun ihminen ensin rakastaa itseään, hänelle tulee kyky rakastaa muita. Siinä mielestäni juuri usko Jumalaan auttaa ihmistä kohtaamaan omat pelkonsa, ja saa kyvyn myötätuntoisuuteen, saa turvan ja luottamuksen itseensä. Jumaluuden kohtaaminen on ihmisen sisäisen minän konteksti, jossa opitaan pelkojen voittaminen. Ei riitä, että rakastaa Jumalaa, ihmisen on rakastettava toista ihmistä ehdoitta kunnioituksen ja hyväksynnän avulla.

Valitettavasti uskonnoissa olevien profeettojen palvonta johtaa rakkaudesta poispäin, koska henkilöt, joita palvotaan pyhänä, rakentavat odotuksen ihmeisiin, joita ei voi pitää. Uskomusten jatkuvien virtausten tyhjinä lupauksina ja seurauksena ihminen vaipuu epätoivoon.

Epäterve riippuvuussuhde auktoriteettiin tuhoaa kyvyn myötäelämiseen, kuten huono kasvatus ja opetuskin. Epäterveissä riippuvuuksissa syntyy palvontaa, liittymistä, sokeutumista ja uskoa, mikä vääristää totuutta. Niinpä palvottu ihminen saa hyväksyntää vaikka tekee väärin, ja aliarvostettu ihminen saa halveksuntaa, vaikka tekisi hyvää. Kumarretusta sanotaan, ei se tarkoittanut, hylätylle, se on hirveä ihminen, emme ota sitä joukkoon, koska se sanoi niin ja niin. Aliarvostettu henkilö joutuu kantamaan syyllisen taakkaa teoista, joita hän ei ole tehnyt, hän saa säälipisteitä, mutta ei koskaan kunnioitusta ja ihmisarvoa. Ihmisen vallanhimo kokonaisuudessaan on läpipaskoa, ja se on yhä suurimassa osassa yhteisöä hallintamuoto, moralistinen valvonta. Järjetön kontrolli ei tuo koskaan hyvää tulosta, hyvä tulos syntyy kunnioituksen kautta, jossa ihminen on oppimisen keskiössä.

Yhteisövalta, jossa yksilö ajetaan epätietoisuuteen, ei puhuta, toimitaan selän takana, alistetaan yhteisön vallan alle, on helvettiä yksilölle, mikä pahimmillaan johtaa mielen murtumiseen. Itse pelastuin opiskelemalla, ottaen tiedon ohjaavaksi tekijäksi. Nuorena en tätä osannut, ja vasta vanhempana opin, ettei mielelle eikä tunteille pidä antaa valtaa, niiden pitää antaa vaikuttaa, mutta ei uskoa totuudeksi, havaitseminen on luotettavampi. Tunteiden kauhu on joskus mahdoton hallita, ja se vie mielen murtumiseen.

Vaatii vahvaa uskoa itseen, täydellistä luottamusta Jumalaan, että kaikella on joku tarkoitus, kun luottamusta ja turvallisuutta ei voi syntyä yhteisöön, mikä käyttää valtaa väärin. Se on tavallaan myös pakko, koska yhteisö ei anna tietoa eikä vuorovaikutus mahdollisuutta, ainoa tie on usko. Yhteisövalta väärin käytettynä tuhoaa vuorovaikutuksen, aidon läsnäolon ja pakottaa rooleihin. Tuomarin ja vallankäyttäjän rooli vie järjettömään syyllisyyteen ja sitä kautta kauhuun, jossa syyllisyys siirretään uhriin. Usein näkee, että ihminen joka puhuu, tuomitaan syylliseksi, koska paljastaa asioita, kertoo totuutta. Vaikka hän kertoo inhimillisestikin, yhteisö tuomitsee hänet, vaikka itse asiassa kauhun rakentaa omat teot.  Syyllisyys tekemättömistä teoista on vieläkin vahvempaa. Älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi.

Raija

KADOTITKO ITSESI?

Itseksi tullaan koko ajan uudestaan, siellä on vanhat ja koetut, piiloutuneet ja värjäytyneet, kivuliaat, räiskyvät, surulliset, ahdistuneet, aggressiiviset, vimmaiset ja iloiset olotilat. Joskus minuus on vain haihtuvia, epämääräisiä mielikuvia, jotka voivat tulla mielestä, sielusta (tunteet), sanakielestä, tapahtumista, kokemuksista ja milloin mistäkin suunnasta, mikä on osia minuudesta, sen eri puolista, muistista, mikä ei ole täydellinen kenelläkään.

Vähän alle neljänkymmenen vuoden iässä minulla oli riittävän turvallista, että saatoin ottaa vastaan kokemuksen nuoruudesta, jossa oli julmaa väkivaltaa. Kirjoitin sen kirjaksi, Kuoleman kädet. Kirjoittaessa ja vapauden tilassa mieleni toi muistiin mielikuvia, jotka kuvastivat kokemustani. Ja vasta tämän jälkeen saatoin analysoida sitä, mitä ne voisivat tarkoittaa minun elämässäni. Yhdessä kohtauksessa suljen ruusun lasiarkkuun, jonka ympärille olen asettanut seitsemän kääpiötä vartioimaan. Tässä analyysi paljastaa, että minä olen yhteisön puristuksessa, ei niin kuin varsinaisessa sadussa, jossa Tuhkimo on palvottu kääpiöiden toimesta. Minun tarinassani ahdistus on selittävä tekijä.

Sitten olen sulkenut ruusun toiseen lasiarkkuun, johon olen jättänyt ruusun arkun päälle, ja runon, ”Niin ikuinen on kukka tää, ken oikein osaa oivaltaa, hän kannet aukoo varoen, kuin avainkin ois kädessään, niin puhkee juuret kukkimaan, ikuisuuden loistossaan, on veri virtaa kukkasen, ja kastehelmet voimaa sen.” Tämä kertoo itsen tilasta, siitä, jonka on joutunut piilottamaan yhteisön pakkotoimien vuoksi.

Tavallaan jokainen voi tutkia itsessään, mitä mielikuvat kertovat, pelkoja, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia ajan arvojen puristuksessa. Vaikka me olemme käytökseltämme hyvinkin kummallisia, ei ulkopuolinen voi tulkita niitä merkityksiä, mitä mielikuvien taakse kätkeytyy. Tutkimusmatka itseen on kuin aarrearkku, josta saa elämänvoimaa. Vaikka pystymme sanoittamaan erilaisia kokemuksia, ne eivät aina sanallisesti tarkoita kokemuksen merkityksiä. Siksi on vaarallista luottaa aina sanakieleen ja tulkita asiaa sanojen kautta, mieli puhuu toista kieltä. Esim. minun tapauksessa olisi joku ulkopuolinen voinut tulkita, että olen Tuhkimon roolissa uhrautuva, ja taas jossakin kohtauksessa Prinsessa Ruususena ylimielinen.

Raija

USKON OIKEUS

Ihmisen pahuudella ei näytä olevan rajaa. Me haluamme hallita maailmaa ja ihmisiä, määritellä oikean ja väärän. Aamulla joku kysyi, että mikä on röyhkeytesi tulevaisuuden suhteen, mitä haluat. En saisi ajatella, en saisi tuntea, en saisi puhua, en haluta, enkä tahtoa, en saisi tehdä mitään, kun toinen ihminen alkaa määrittää sen mitä ihmisyyteni saa olla. Alkuun ihmisen pahuutta nähtiin paljon ruumiin kautta, ihmisen ruumis oli paha, mutta toisaalta, jos Aatami on ruumis, niin tulkinnassa, jossa Aatami on mies, tällöin mies olisi paha.

Usko ja uskonnot voivat tehdä sekä hyvää että pahaa. Jeesuksen opetuksissa valtaa ei pidä antaa ihmiselle.

Jos ajattelemme, että uskon pitäisi olla sitä mikä näkyy ja on todistettavissa ihmisen silmin, se on mahdotonta. Se on järjen tulos, ja usein juuri sanakielen kautta kehittynyttä. Sitä tarvitaan, se on ihmisen ymmärryksen osa, mutta ihmisessä on myös järjetön puoli, näkymätön puoli, sisäisessä minuudessamme, josta vain yksilö itse voi ottaa selvää, sitä ei voi tehdä toinen. Tämä järjetön puoli on mielen olemus, jossa on kuin myyttinen alku. Myyttinen alku on epämääräinen, tietämättömyyttä, kuin mutaa, jota on muokattava, että se selkiytyisi ajatukseksi tai tunteeksi. Se on ajattelun alkutila. Uskossa Jumala puhuttelee sanan kautta tätä ihmisen tietämättömyyttä, kysyy mikä on sinun kuvasi, Jumala tuo turvan ihmisen pelkoon, ja ihminen uskaltaa ottaa askeleen kohdata omat tunteensa ja ajatuksensa. Tämä on myös mielen harjoituksissa tieteen puolella menetelmä, jota käytetään apuna ihmisen ajatusten selkeyttämiseen, ainakin työnohjauksessa.

Turvattomuus ja luottamuksen puute vie epäilyjen, luulojen ja pelkojen maailmaan. Luottamuksen ja turvan synnyttäminen on ihmisen mielen paineessa oikeutta, missä ihminen saa luvan tuntea ja ajatella. Kun emme halua antaa ihmiselle tätä oikeutta, me haluamme vain hallita toista.

Jos usko ja uskonnot on vain toistamista, uskomista siihen, että joku ulkopuolinen pelastaa ja järjestää kaikki asiat elämässä, sorrumme henkiseen laiskuuteen, jossa emme tutki tiedon tarkoituksia, merkityksiä, emmekä pyri ymmärryksessä rakkauteen.

Raija

PAHAA PAKENEMASSA JA HYVÄÄ ETSIMÄSSÄ

Positivismi ei ole itsestään selvä asia. Tieteessä sillä viitataan useimmiten luonnontieteen kaikkivoipaisuuteen. Täällä arkielämässä ihmisten kesken se näyttäisi viittaavan hyviin käytöstapoihin ja positiivisiin palautteisiin, näkemisiin ja miellyttävyyteen. Ja onhan se näin, ei ihminen kestä eikä tule hyvinvoivaksi, jos hän saa päälleen koko ajan negatiivista kuormaa, ilkeyttä ja pahuutta toisten taholta. Tällöin positiivisuus antaa voimaa yksilölle itsensä toteuttamiseen.

Varhaisessa teini-iässä ihminen on erityisen altis sairastumaan skitsofreenisesti. Koska lapsen hyvä kasvu edellyttää vahvan hyvän näkemisen hänessä, niin pääsääntöisesti miellyttävät, kauniit ja positiiviset kuvat ovat valloittaneet hänen mielensä, kun häntä on tuettu. Nuoren on vaikea tällöin nähdä negatiivista ympäröivästä todellisuudesta tai itsestään, realistista kasvatustakin on olemassa, rehellisyyttä ja oikean todellisuuden näkemistä inhimillisin keinoin. Näissä kauniiden mieltymysten ja niiden runsaan viljelemisen mukana tulee harha, joka ei näe oikeaa todellisuutta. Tällöin se paha mikä on ihmisessä luonnostaan olemassa, siirretään toiseen ihmiseen, usein heikompaan, parempaan tai muuten hyväosaiseen. Kuten, jos perheessä vaimo on ala-arvoisessa asemassa, lapset oppivat siirtämään oman pahuutensa äitiin ja heille muodostuu vihasuhde. Eriarvoisuus on monen ihmissuhteen tuho.

Todellisuuden näkeminen niin itsessä kuin ympäristössä on kuitenkin niin oleellinen asia hyviin ihmissuhteisiin, että rehellisyyden saavuttaakseen siihen kannattaa panostaa. On opeteltava näkemään oman mielensä negatiivinen ja positiivinen puoli. Negatiiviselle puolelle ovat asettuneet asumaan negatiiviset tunteet, kuten kateus, ahneus, mustasukkaisuus, viha, katkeruus, himo, ylensyönti jne. Positiiviselle puolelle ylpeys, laiskuus…. no niin, jokainen etsiköön ne mistä löytää, mutta hyvä ne on löytää, ettei heijasta niitä toisiin. 

Varhaislapsuudessa minulla oli vain paljon ihailun tunteita vanhempiin sisariin, kun oli niin vähän mistä olla kateellinen, oli niin onnellinen pienestäkin mitä sai. Tietoisen kateuden koin vasta kolmenkymmenen vuoden iässä, kun sain elää tietoista elämää.

Raija

MANIPULOINTIA

Maailma on täynnä manipuloijia, me haluamme toisten muuttuvan omien arvojen mukaisiksi, kuvittelemme itsestämme, että juuri minä olen tärkeä sanomaan, asettamaan rajat, opettamaan, jne. Emme osaa jakaa tietoa sopivina annoksia, maailmaa järkyttää satunnaiset tapahtumat, luonnon mullistukset, suunnitellut terroriteot, ja tietoa vääristellään sumeilematta, valemedia saa yhä enemmän tilaa. Ja kaikkea tätä ei voi yleistää, on yksilöitä, jotka havaitsevat tarkasti, on joukkosieluja, jotka kulkevat virran mukana. Tieto on pirstaleina maailmalla, kokonaisuudesta ei tunnu vastaavan kukaan, ja tieto on jatkuvasti muuttuvaa, se on vaillinaista, ja osaamattomuudesta johtuvaa ongelmaa. Maailma on sekametelisoppa. No, onneksi on mistä valita itselleen sopivaa harrastusta ja työtä, vaikka vapaasta valinnasta ei aina voi puhua.

Media ei ole luotettavin tiedon lähde, sitä on kehitettävä jatkuvasti, tiedekin on jatkuvasti uudistuvaa. Vain fatalistiset uskonnot ovat muuttumattomia, kohtalon määräämät ja jumaliin vedotut.

Psykiatrian asiantuntija Hannu Lauerma kirjoittaa kirjassaan, Usko, toivo ja huijaus auervaaroista ja huijareista. Olen seurannut Suomessa erästä persoonaa, jolla on paljon vaikutusvaltaa ihmisiin, ja hän on saanut karismaattiset otteet kuulijoihinsa. Se on tavallaan kollektiivisen ihmismielen otollinen tila, kun odotetaan ihmettä, auktoriteetit johdattavat harhaan. Henkilö käyttää runsaasti vaikeaselkoista terminologiaa, ja hän puhuu ihmisyydestä, meistä, joihin hän haluaa vaikuttaa. Hän ei ole arvostettu ammatti-ihmisten piirissä, eikä hän ole ammattilainen, häntä on jopa luonnehdittu pahemman luokan huijariksi, esim. Lauerma. Mutta hänen esitystapa vetoaa masentuneisiin, ja ahdistuneisiin ihmisiin ja meitähän on paljon. Masentunut ja ahdistunut ihminen imaisee tuotetun tiedon toistoefektinä sieluunsa. Ja niinpä hän jää penkomaan ja tutkimaan vuosikymmeniksi näitä vaativia mielen ja sielun ongelmiaan käsitteistön johtaessa harhaan. Meillä kaikilla on harhoja, ne voivat jopa auttaa karmean todellisuuden kestämisessä, se on mielen puolustautumista. Mutta täytyy erottaa tahalliset harhaanjohtamiset, mitkä voi tietysti johtua myös tietämättömyydestä, mutta myös pahuudesta. En edes uskalla ajatella, kuinka paljon harhaanjohtamista synnyttää nykyiset Tv kanavien yliaistilliset yllykkeet.

Manipuloijat lähialueella ja läheisissä voivat nekin manipuloida ihmisiä helvettiin. Otan esimerkiksi kyläyhteisön, jossa toinen perhe on varakas ja toinen köyhä. Varakkaat huomauttelevat varattomille, kuinka heidän tulisi hankkia parempaa ja parempaa tavaraa, ettei tulisi häpeää. Tilanne johtaa kiivaisiin yhteydenottoihin, sillä huomautukset ovat brutaaleja, ”hankkisitte nyt kunnon auton, ei tuommoisella kehtaa ajaa”. Seurauksena on että kiusattu perhe purkaa paineensa toiseen köyhempään ja heikompaan perheeseen puuttumalla heidän asioihinsa. Ja sitten tämä kiusaamisen hännänpää, menee ja tekee saman virheen, puuttuu rikkaan perheen asiaan. Tällöin nämä ensin toisiaan kiusaavat yhdistävät voimansa, ja nostavat tikun nokkaan tämän viimeisen puuttujan ja seuraa suuri ilmestys, häpäisy ja uhraaminen, viimeinen tuhotaan.

Vihonviimeinen moralistinen tapa on luokitella ihmiset hyviksi ja pahoiksi. Jos ihmistä kohdellaan huonosti ja hän valittaa, monesti kuulee sanottavan, kaikki tekee pahaa, sinäkin olet paha, juuri tämä on moralismia ja asian vesittämistä. Silloin kun ihmistä lyödään, hän tarvitsee myötätuntoa sielunsa arpiin, että voi vapautua kivusta, ei hän tarvitse lisää syyllistämistä.

Raija

SOSIAALISIA KYTKÖKSIÄ

Luin aamulla Kollega.fi sivuilta Niko Leppäsen kirjoituksen itsetunnon ilmeisistä ongelmista sitä tulkitessa ja analysoitaessa, kun se on keskittynyt itseen. Hänen mielestään hyvä itsetunto toimii enemmän tehtävässä ja sen  suuntautumisessa palvelemaan, eikä niinkään persoonallisuudessa itsekeskeisesti. Martti Lindqvistin ”Auttamisen varjo”, kirjan lukeneena tiedän, että auttaminen ei ole yksiselitteistä, me tunkeudumme omien ajatusten kanssa enemmän toisen muuttamiseen itsemme kaltaiseksi, kuin että kunnioittaisimme toisen motivaatiota.

Itseensä luottava ei keskity itseensä

Yleisesti ajatellaan, että hyvä itsetunto on sitä, että ihminen ajattelee positiivisia ajatuksia itsestään. Olen kuitenkin huomannut, että usein ne ihmiset, joiden itsetunto on vahva, eivät ajattele mitään yltiöpositiivisia ajatuksia itsestään. Päinvastoin, he tuntuvat ajattelevan itseään keskivertoa vähemmän. Siksi ehdotankin, ettei hyvä itsetunto ole sitä, että ajattelee itsestään enemmän, vaan että ajattelee itseään vähemmän. Käänteisesti sanottuna niillä, joilla on haasteita itsetuntonsa kanssa, on lähes pakonomainen tarve ajatella itseään. (Niko Leppänen).

Itseensä luottaminen on peruslähtökohta sille, että minuus voi pysyä koossa, ja olla eriytymättä liikaa, ja että minän osan ovat vuorovaikutteisesti hyvässä kontekstissa, mikä palvelee ihmisenä olemista ja pysymistä mahdollisimman luonnollisesti oikeutenaan henkinen kehitys. Itse asiassa keskittyminen syntyy, kun luottamus ja turvallisuus itseen on riittävä.

Itseään liian vähän ajatteleminen saattaa johtaa tilaan, jossa ihminen todella menettää itsensä. Liiallinen toiminta-, ja työkeskeisyys voi johtaa ihmistä pois kokonaisuudesta ihmisyytensä suhteen ja eri kehitysalueiden poissulkemiseen. Se voi johtaa liialliseen psyyken puolustukseen. Kuten kaltoin kohtelussa ja väkivallassa, itsemääräämisoikeuden puuttuessa psyyke voi luoda rinnakkaistodellisuutta säilyttääkseen todellisuutensa itsellään. Psyyken puolustus voi kehittää persoonallisuuden väkivallan tuloksena, mikä ei olekaan enää ihminen itse, vaan tunnereaktioiden jäljet, ylinarsistisuus voi olla itsen puolustusta ja suojelua. Näistä luodaan persoonallisuuskäsitteitä, narsismista alkaen, ja kun ihmisen terve narsismi on taas itsensä rakastamista pysyäkseen tietoisena itsestään, keskittymiskykyisenäkin. Liiallinen itsekeskeisyys on vaarallista. Ihminen voi jäädä mielikuvien vangiksi psyyken liiallisessa puolustuksessa. Parhaillaan miellyttävät ajatukset ja tunnereaktiot suojelee ihmisen hyvinvointia, mutta todellinen ihmisoikeus perustuu oikeuksiin olla oma itsensä, eikä varjoa kohtelusta.

Sosiaalisissa valtakytköksissä me olemme aina vaaravyöhykkeellä. Jos luotamme ja turvaudumme liikaa joukkovaltaan, tai yksilöihin, voimme menettää hyvän havaitsemisen kyvyn, oikeudentajun ja välittämisen taidon. Ongelmanratkaisutaidot vallan väärinkäytön ehkäisemisessä on oleellisia. Niin luottamus kuin turvallisuuskin voi tukea valhetta. Ihastumme miellyttäviin, liitymme joukkoihin, ja syrjimme toista mieltä olevia. Moraalin suhteen ihminen on erittäin heikko, jo Kantin kategorioihin tutustaessa voimme todeta, että pysymme tiiviisti alimmalla tasolla. Totesin työelämässä, että ihmiset liittyvät vahvimpiin ihmisiin ja kauniisiin tarinoihin. Käykin niin että ihaileminen sokaisee meidät, ja siirrämme pahan itsestämme toiseen, syrjittyyn.

Raija

KORJAAVA MIELENTERVEYSTYÖ

Suurin osa nyt käytävästä keskustelusta koulukiusaamiseen on ollut puuttumisen ja autoritäärisen kulttuurin menetelmiä, ylhäältä päin ohjattuna, hierarkkisin menetelmin, rankaisuja käyttäen. Mutta kun koko yhteiskunta medioita myöten on juuri tällaista keskustelua ja näkemyksiä, ihmisten brutaalien käytöstapojen kontrollia, kuinka se voisi koulusta puuttua. Totta kai niihin on puututtava, mutta niitä voi myös ehkäistä. Kun esim. katsoo televisiosta ohjelmia, kuten minä joutilaana ihmisenä, huomaa, että se on täynnä rikosohjelmia. Salatut elämät, Emmerdale, Kauniit ja rohkeat, niistä on tullut rikossarjoja, murhien pesäkkeitä, ihmisen pahuuden vahvistamista. Meidän ihmiskuvamme johon nämä perustuu, opetuksemme ja kasvatuksemme on menetelmineen tavallaan kulttuurin tulos, jota uskonnot tiede mukaan lukien tuottaa.

Muistelin joku aika sitten lapsuuden leikkejäni. Ne olivat viattomia, ihailin vallattomasti vanhempia sisariani, ja vaikka oli paljon puutteita, iloitsin elämästä ja itsestäni. Mutta tätä ei enää saa olla lapsilla. Lapsilla ei ole enää aikaa päiväkodeissa rauhalliseen leikkiin, tunteet sanoitetaan niin nopeasti, etteivät lapset ehdi tutkia niitä itse, maistella ja haistella niitä kiireettömyydessä, ja antaa niiden vaikuttaa. Vaikutus vie toimintaan, synnyttää ajatuksia ja aktiivisuutta. Minä sain oppia ajattelemaan, mutta nykylapset eivät saa. Lapset tulevat liian aikaisin tietoiseksi, tunne-elämän hoitava ja elintärkeä kokemus ohjautuu toimintaan ja ilmaisuun niin nopeasti ettei sen vaikutusta ehdi kokea itsessään.

Usein lapset ohjataan juuri ammattimaisesti laulamaan, liikkumaan ja askartelemaan, ainakin niissä päiväkodeissa joissa työskentelin. Liikunnan liiallinen harrastaminen ohjatusti on ongelma. Se on kuin eetos työkeskeisestä kulttuurista, jossa lääketieteellinen näkemys terveydestä ohjaa huippusuorituksiin. Itse en ole koskaan kilpaillut liikunnassa, kylläkin harrastanut liikuntaa. Ja olen ollut suhteellisen terve, paitsi yhdessä vaiheessa, kun juoksin miehen tahtiin, lihakset jäykistyivät.

Lapsen tunteiden syntymä on aktivaation ensilähde. Se on alkanut kohtukaudella.

Seksuaaliperusteisessa ihmiskuvassa tuo toimintaan johtava syntyminen ohjataan kehoon, tunneoikeutetussa näkemyksessä ajattelun kehittymiseen leikin kautta. Molempia tulisi suojella tervettä tietä.

Ihastuminen, tuo lapsuuden vilpitön tunnekokemus, on kadotettu. Sille ei ole aikaa ja tilaa lapsen kokemuksessa. Se on muutettu ruman ihmiskuvan kautta vaaralliseksi. Kun tunteita ei hyväksytä ja niitä analysoidaan liikaa epäilyn saattelemana, ne muuttuvat juuri negatiivisiksi kilpailun ja vertailun vuoksi. Kun ja jos ihastuminen saa vilpittömästi olla tavoitteisiin ohjaava niin oppimisessa, toisen kunnioittamisessa, ja vuorovaikutukseen yhdistymisessä, on ihastuminen positiivinen asia. Aikana, jolloin lapsella ei ollut oikeutta vanhempiensa rakkauteen, vaan se oli määritelty uskonnon kautta syntisyydeksi, kuten myös kulttuurin taholta Oidipus ja Narsismi tarinaksi, ei oikeutta vilpittömyyteen ole annettu.

Hyväksymättömyydessä ja tunteiden kieltämisessä luonnollinen tunnekokemus kääntyy mielen kautta negatiiviseksi, kateudeksi, ahneudeksi, vihaksi jne. Meidän tulee oppia hyväksymään ihminen omana itsenään.

Raija

HÖMPSÖTYSTÄ

Jos lukee minun kolumneja, uskoisi herkästi, että olen vakavamielinen ihminen. Mutta en juuri kerro laisinkaan omista kirjoituksista läheisilleni, vakavamielinen olen kyllä, mutta myös erilaisia asioita kokeva eri kokemuksillani. Kirjoitukset ovat enemmänkin ammattiosaamista, jossa taistelen ihmisoikeuksista, ja elämän kokemuksesta tullutta näkemystä. Arjessa olen jokseenkin tylsä, siivoan, kävelen, opiskelen, ja laitan ruokaa. Ihmiset arvioivat jatkuvasti toista, ja uskovat sitä totuudeksi hänestä. Pääsääntöisesti se on vain omien kokemusten peilaamista, yksittäistapausten yleistämistä, ja stereotypioiden syntymää. On erittäin epätodennäköistä, että osuisimme oikeaan toisten arvioinneissa. Koulutuksissani on opetettu arvioinnista pois.

Hauskat muistot ovat elämän suola. Avioliitostani muista tapauksen, mikä on kuin tyyppiesimerkki siitä, että takana tunteiden kuohunnassa on jotakin muuta, mutta ilmenee pienessä asiassa. Ehkä noin 20 vuotta sitten olin hankkimassa itselleni hattua. Etsin koko kaupungin, mutta en löytänyt kuin yhden, joka oli aivan turbaanin näköinen. Minulle oli tärkeää, että hattu peittää korvani, sillä ne tulivat hyvin herkästi kipeäksi. Kun tulin kotiin, mieheni ilmoitti, ettei hän kulje kaupungilla kanssani, jos tuo on päässä. Mieheni arvosti ulkoista näköä. Sain suorastaan raivokohtauksen. Silppusin uuden hatun roskiin, ja ilmoitin, että maksa 300 mk. Muistin lyhemmällä aikavälillä huomauttaa miehelleni, että en kulje hänen kanssaan kaupungilla, jos hän laittaa päähänsä susikarvasta tehdyn luuhkan. Pitkällä aikavälillä turbaani opetti minulle suhtautumista islamiin.

Opiskelu aikana pääsääntöistä harjoittelua käytiin vuorovaikutuksesta. Jollain tunnilla luokka oli niin kohtuuttomassa valtataitelussa, ettei mitään hyvää näyttänyt syntyvän tilanteesta. Ei ollut mitään pelisääntöjä siihen, mitä voi vaatia, mikä on vaatimuksen taustalla oleva periaate, vaan kuljettiin mielikuvien perässä ja vaadittiin vaan oman näkemyksen toteutumista. Kävelin Tammerkosken rannalle, kävin ostamassa itselleni uuden puvun ja menin nauttimaan kauniista aurinkoisesta päivästä. Joskus vaan on niin, että ei jaksa tätä elämän kurjuutta ja on pakko nostaa omaa mieltään. Useimmiten se onneksi on minulla taide ja ystävät, kaupassa käynti on kallista.

Raija

TUHOAVAT JÄRJESTELMÄT

Uskon, että uskonnot tuhoavat itse itsensä tuottaessaan niin paljon järjestelmiin hierarkkisia valtataisteluita, että joukkovoima tai diktatuuri tuhoaa ne. Jo sinällään Kristinuskon ydinsanoma on hierarkkinen ihmiskuvastaan, mutta kun se muuttuu yhteiskuntiin ihmisten välisiksi valtajärjestelmiksi, se vie pois sen ytimen, mikä siinä on oleellista. Jumalakuva on kuin minäkuva, siinä on kolme osaa, mutta uskonnot ovat konkretisoineet sen vallaksi, mikä on ensimmäisen käskyn rikkomista.

Jumala-uskon ytimessä on merkitys ja tarkoitus, johon luottaen ihminen perustaa uskon. Katsoin eilen Jacqueline Kennedystä elokuvan. yhdessä kohtauksessa hän keskusteli pappinsa kanssa miehensä murhan jälkeen. Pappi neuvoi, ettei ihminen osaa merkitystä ja tarkoitusta selittää ja parempi uskossa luottaa Jumalan antavan tämän tarkoituksen. Tässä on mielestäni juuri uskonnon tuhoutumisen ydin, liiallinen usko voi tuhota  ja ajaudumme kohtaloon ja sattumiin. Mutta elämän tarkoituksen ymmärtäminen järjettömänä on myös viisasta.

Uskonnoissa on ajauduttu enimmäkseen tottelevaisuus uskoon. Noudatetaan niitä lakeja ja oppeja joita muinaiset ihmiset ovat luoneet ymmärtäessään Jumalan merkitystä elämään, kumarretaan kuvaa ja sanaa. Uskontotiedettä tulisi päivittää uuden tiedon myötä. Jo 1800 luvulla tiede totesi, että merkityksen synty on ihmisen itseyden olevaisin paradigma. Minun ihmiskäsityksessäni juuri tämä merkityksen synty luo Jumala yhteyden, ja yksilö pysyy omana itsenään, oppii osittain hallitsemaan itseään ja kuulemaan sisäistä ääntään ja välittämään sen sanakieleen kulttuurin kanssa, ja ymmärrystä syntyy ihmisten välille. Kun tämä sisäisen syntymän oleellinen osa viedään ihmisyydestä pois, hän menettää Jumala yhteyden. Sisäisen itsen mielikuva syntymät ja yhdistyminen sanakieleen on ymmärryksen syntymisen peruslähtökohta.

Elämässä tapahtuu aina jotakin odottamatonta. Ennakointi on mahdotonta, mutta jotakin voimme hallita. On merkityksellistä ja mielellistä esimerkiksi pyrkiä siihen, että ihminen jokseenkin voi säilyä järjellisenä. Emme voi antaa mielikuvituksen ryöpytä valtoimenaan, on hyvä tietää kuinka voimme säilyttää mielenterveyttä, ja tehdä työtä sen eteen. Emme voi rasittaa aivojamme liiallisella järjellä, kultainen keskitie on hyvä muistaa.

Arkkipiispa Mäkinen sanoi hyvin haastattelussa, meidän tulisi oppia olemaan hiljaisuudessa, olemme oppineet sanoittamaan liikaa. Hiljaisuus on parhaita sisäisen minuuden löytämisen teistä.

Maailma on luonut omia järjestelmiään taistellessaan ihmisoikeuksista. Yksi vapauden mittareista on vapaa markkinatalous. Mutta se tuhoaa yhtä lailla ihmisyyttä kuin uskonnotkin. Koska se ruokkii vain ihmisen kehollista maailmaa ja kehomielihyvää, usein seksuaalisin keinoin. Niinpä jälleen sisäinen itse tukehtuu, kun hän ajautuu ahneuden alttarilla ruokkimaan kehonsa mieltymyksiä.

Ellei maailma ole tuhoutunut valtataistelussa uskontojen ja kaupallisuuden vuoksi, tiede tulee nostamaan ihmiskunnan tietoisuuden tasoa niin, että kokonainen ihminen niin yksilöllisesti kuin yhteisöllisesti mahdollistuu korkeammalle tasolle. Tunnetusti kommunismi on taistellut tätä vastaan, yksilöä ei saa olla olemassa, ei Jumalaa, joka auttaa ihmiseksi kasvamisessa. Tieteen avulla tulemme ehkä joskus selkiyttämään sitä, mikä on ihmiselle hyväksi niin että säilyisimme ihmisinä. Ehkä silloin työn kautta maailmaa hallitsevat järjestelmät vähentävät väkivaltaa ihmiskunnalle.

Raija

AMMATTITAIDOTTOMUUTTA

Tapasin eilen erään yhdistyksen toiminnanjohtajan. Hän kertoi, kuinka olivat ilomielin ottaneet vastaan korkeasti koulutetun henkilön yhdistykseen, koska hän sai varoja yhdistyksen toiminnan tutkimiseen ja kehittämiseen aika mittavan määrän valtion taholta. Ensimmäisenä päivänä hän suunnitteli oman osastonsa kalusteiden uusimisen, keittiön remontin ja muuta hänen työhönsä liittyvää materiaalista hankintaa. Lopulta tutkimus tähtäsi enemmän hänen osaamisensa kohottamiseen kuin asiakkaiden olojen parantamiseen. Olen vuosia havainnoinut, kuinka juuri itseään korostavat etenevät pitkin harppauksin urallaan, he luovat uskottavia tarinoita.

Kiinnitin huomion siihen, että johtaviksi sosiaalialan tehtäviin pääsivät kovaa kontrollia harrastavat yksilöt. Ikään kuin sosiaalisuuden fokus olisikin ollut ihmisten nöyryyttäminen, eikä sosiaalisuuden rikastuttaminen ja ihmisyyden hyvinvoinnin turvaaminen. Tuloksena oli enemmänkin pahoinvointia. Päiväkotiurallani huomioin, että johtajiksi oli valikoitunut omia lapsiaan väkivaltaisesti kohtelevat opettajat. En sano, että näin on aina, sanon, että näihin pitää puuttua, eikä unohtaa niitä siten, että valtaenemmistö on hyvin toimivia.

Erittäin suuri ongelma on mielikuvituksen perässä juokseminen, siihen menee johtajilta paljon aikaa, kun vainoavat ja epäilevät johtaa ja kuluttaa resursseja tuomalla henkilökohtaisia ongelmiaan persoonallisuudestaan työpaikoille. Mutta uhrit, joihin he kohdistavat vainonsa, saavat kenkää. Tämä on työnkuvan ongelma, ja johtajan pitäisi olla niin paljon selvillä asioista, että osaisi erottaa tunteet, asiat ja mielipiteet.

Eräs isä oli avioeron jälkeen pahasti alkoholiin taipuvainen ja istui illat kylän kuppilassa, ja hänen lapsensa istuivat pöydän alla odottamassa, josko tuo isä antaisi tikkarirahaa. Ja molemmista lapsista tuli alkoholisteja. Äiti soitti akuuttivaiheessa perheneuvolaan lapsen opettajan kehotuksesta, ja kertoi hätääntyneenä tuskansa, kun lapset tapaavat näin isäänsä. Perheneuvolan ”täti” haukkui äidin, kuinka törkeä hän on kun ei anna tavata isän lapsiaan. Asiakassuhde päättyi lisääntyvään äidin ahdistukseen.

Olen niin paljon nähnyt näitä ammattitaidottomuuden ongelmia monissa yhteisöissä kuntien ja yhdistysten puitteissa, että todella huolestuneena katselen, eikö koulutuksissa nähdä ongelmaa, jos ammattitaito ei jää hyppysiin.

Raija

KATHARSIS

Me ihmiset pakenemme omaa pahuuttamme jatkuvasti, koska syyllisyys painaa sielussamme, omatunto kolkuttaa, ja ahdistus tuntuu sietämättömältä. Sopiva määrä ahdistusta luo ristiriidan, jossa ratkaisukeskeisyys oppimisena luo mahdollisuuden etsiä sopua ja yhteistä näkemystä ylivallan estämiseksi. Uskon, että kunnioitus on tie, jossa helpottaisimme tätä tuskaa. Silloin on valittava tie, jossa emme käytä valtaa toiseen nähden, vaan nöyrrymme oman elämän tiellä tietämättömyyden, vaillinaisuuden ja oppivan rooliin. Tätäkin täytyy uskaltaa kyseenalaistaa. Joku päivä sitten eräs valokuvaaja sanoi, että tietämättömyys luo hirmuvaltiaan.

Me valitsemme siis miellyttävää elämäämme, koska emme kestä omaa tuskaamme. Menemme elokuviin, ahmimme kaunokirjallisuutta, juoksemme endorfiinien perässä ja haemme nautintoa, että emme kohtaisi sitä totuutta mikä on, käytämme mieltä itsekkäästi oman nautinnon takaamiseksi. Anteeksianto on valjastettu mielikuvan kautta toisen henkilön ottamaksi, ettei meidän tarvitse kohdata sitä tapahtuvassa todellisuudessa, pyytää oikeasti anteeksi henkilöltä, jota olemme loukanneet. Elämme kvasitodellisuudessa, koska emme osaa nöyrtyä. Liiallinen miellyttävyyden hakeminen vie meidät kohti tyytymättömyyttä ja tuo yhä enemmän vain valtaan pyrkimistä, pakonomaista vuorovaikutusta, heijastavaa, mikä ei kasvata meitä ihmisinä. Emme opi kohtaaman toista aitona, ja myötäelämään, vaan oma tuska tuo vallanhimoa.

Mutta onko valinta itsestään selvää. Olen elänyt sekä valinnan mahdollisuudessa että mahdottomuudessa. Silloin muisti on ratkaisevassa roolissa. Vapaassa valinnassa voi olla tietoinen, ja valita siitä todellisuudesta, jonka uskoo oikeaksi, ja kokee itselle miellyttävämmäksi. Mutta valitsemattomuuden mahdottomuudessa, muistista putoaa osia pois, mieli lohkoo sen pois, mitä ei koe todeksi, asiat tippuvat tietoisuudesta pois. Ne voivat jäädä mieleen koteloituneena, ja tulevat ehkä ulos, jos se on riittävän turvallista. Pahimmillaan, jos minulla ei olisi ollut oppimiskokemusta miellyttävyyden takaamiseksi, minusta olisi voinut tulla murhaaja, mielen lohkoutuminen olisi kehittynyt toisten halkomiseksi kirveellä. Mutta oppimista ihannoivassa yhteisössä muistin rakoilu todisti tyhmyyttä, ja sain tyhmän roolin, ymmärtämättömän ja oppimattoman.

Yksi ihmisen valintojen ja arvottamien tekojen, osaamisen ja ymmärryksen tausta teorioista on puutteen teoria. Ihminen etsii elämässä sitä, mikä häneltä puuttuu tai on puuttunut. Niinpä kun minä en saa puhua, se tulee esiin kirjoittamisena, haluan kertoa ajatukseni jonnekin.

Kun otamme vartijan rooliin ja moralistisen kannan oikean ja väärän valinnassa, ryhdymme tarkkailijoiksi toisiimme nähden, emme saavuta todellista katharsista eli puhdistutumista omista synneistämme. Sosiaalinen valta toisen hallitsemiseksi on keinotekoista, ja nojautuu luonnontieteisiin. Kulttuurinen ote Kristinuskossa ohjaa vallasta pois, Jeesuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Kun joudumme vallan vangiksi hierarkkisesti valtaa jakaen, ja toistemme tarkkailijoiksi, emme opi näkemään omien kokemusten vaikutuksia. Kvasitietoisuutemme harhauttaa meidät etsimästä totuutta ja todellisuutta itsestämme. 

Mieli luonnollisesti hoitaa meitä miellyttävyyteen, ja suojaa elämää. Kun otamme vallan käsiimme, olemme ajautuneet vain lisääntyvään tuskaan, koska todellista anteeksiantoa ei ole. Vallan väärin käytön vuoksi mieli joutuu liialliseen puolustukseen, kehittyy koteloivaksi, ja luo persoonallisuutta, mikä ei ole aitoa tai luo vain miellyttävyyden kokemuksia, jossa emme näe muuta. Emme kohtaa enää ihmistä enää ihmisenä, vaan oman mielen peilinä tai tulkintana toisen puheesta.

Raija