ANALYYSIÄ ODOTUKSISTA

Odotukset liittyvät oleellisesti ihanteisiin, joissa normittamisen myötä on hyvät ja huonot puolensa vuorovaikutuksiin. Petymme, kun odotuksemme eivät täyty.

Olen ilmeisesti saanut viettää hyvän varhaislapsuuden. Olen saanut rauhassa ihastua omiin kokemuksiini, itseeni ja leikkiä rauhassa minuuden alkukehitysvaiheilla. Psykologiassa pidetään hyveenä, että lapsen itsekeskeisyys on pohja hyvälle kehitykselle, minuus tulee vahvaksi selviytymisen tielle. Vaikka minuuteni pohja on ollut vahva, se ei ole turvannut sen pysyvyyttä, koska olen joutunut kokemaan julmia tekoja sekä fyysisesti, että psyykkisesti elämääni tunkeutuvien ihmisten vuoksi. Siksi olen tajunnut, että ympäristöllä on erittäin suuri merkitys, mahdollistuuko minän kehitys.

Elämäni matkat ja tapahtumat ovat aukaisseet erittäin merkityksellisesti arvoja. Perusarvoina hyvyyttä, kauneutta ja totuutta pidetään muuttumattomina niiden mahdollisuutena ohjata ihmisen valintoja. Arvostukset ovat muuttuvia ja ajan ilmiöitä, näitä voisi jo vähän päivittää. Itselläni varhaisen lapsuuden vaikuttajana oppimiskokemus näytti perustavan laatuiset ongelmat ihmisyyteen, ne toivat mahdollisuuden kypsymiseen ja kehittymiseen, mutta veivät juuri ympäristön vallan vuoksi ne olemattomuuteen. Tuo lapsuuden innostus tuotti paljon kateutta kanssaihmisiin ja liitettiin narsistisiin piirteisiin, vaikka oppimiskyky ja tunteet ovat aivan eri asioita, vaikka vaikuttavatkin tosiinsa.

Rankan kymmenen vuoden kidutuskauden jälkeen apua saamatta pääsin vapauteen. Olin intoa täynnä, pursusin riemua ehkä enemmän kuin laki sallii, mutta tunnollisena tein työni hyvin, se ei mennyt äärimmäisyyteen. Työyhteisön johtaja oli ajautunut autoritaarisen ja alistavan johtamistyylinsä vuoksi toimistokammioonsa, kärsi yksinäisyydestä ja oli ahdistunut, iloni oli hänelle tuskaa. Hän peilasi ongelman minuun ja yritti valheella irtisanoa.

Eräs työkaveri antoi negatiivista palautetta minun ihailemistani näyttelijöistä ja elokuvista. Ne olivat hänen mielestään aina tyhmiä, joita ei olisi kannattanut katsoa. Meidän ero oli se, että hän piti romantiikasta ja minä draamasta, minun romantiikan vaihe oli tullut väkivallan jälkeen. Tämäkin kantoi hedelmää myöhemmin, näytteleminen tuli auttamaan ahdistuksen myötä esiintymispelkooni. Kaikki eivät näin onnistu, eivätkä löydä ratkaisua, eikä se minullekaan ole helppoa ollut. Jotkut elävät erikseen ihanteet ja todellisuuden ja puhuvat niistä ilman yhteyttä todellisuuteen. Tässä näkyy klassinen ihmisyyden ongelma. Liikaa kauneuteen ja rakastumiseen ihastuen tuokin inhon ja vihan, kuten olemme oppineet Oidipus ja Narkissos tarinoista, se heijastetaan. Nämä ovat usein niitä tiedostamattomuudesta tulevia, joita ihmiset eivät näe itsessään, tunnetason vaikutteita, mitkä näkyvät sanoissa ja kehonkielessä.

Lapsena pelot ja jännitykset ovat kanssakulkijoita, joista oppii pois vain turvallisuuden ja luottamuksen ilmapiirissä. Ne liittyvät usein auktoriteetteihin, mutta joukkovalta voi olla myös erittäin vaurioittavaa. Itselläni oli päinvastoin, ihailin auktoriteetteja ja oppineisuus oli arvossaan enemmän kuin oli viisasta, sillä elämä opetti, että he eivät ole vain hyvään pyrkiviä. Lapsena tietysti ihaili enemmän ulkoisia piirteitä, nuoruudessa tuli jo vuorovaikutuksen iloista nauttiminen, kolmekymppisenä löysin takaisin ilooni kehosta. Kaiken aikaa olen ollut toiminnallinen ja pyrkinyt eteenpäin, paitsi masentuneena. kun makasin lavetilla. Olen ollut oppimisintoinen ja kuinka ollakaan, elämä toi oppimisen tutkimiseksi tietoa oppimisen esteistä.

Mielestäni Suomen kansa on historiastaan johtuen oppinut enemmän sosiaalisuuteen hallinnallisia tyylejä kuin hyvää vuorovaikutusta ja toisen tukemista sekä kunnioitusta. Ihmisiä rangaistaan yrittämisestä, itseilmaisusta ja jopa opiskelusta, ammatteja vaaditaan omien arvojen puitteissa, ei kiinnostusten.

Jokin aika sitten erosin yhdestä yhdistyksestä. Sain jälleen rangaistukseksi puhumattomuuden ja välien katkaisemisen. Olin yhdistyksen innoittaja, joka sai ihmiset puhumaan. Minussa oli vielä jäljellä sitä lapsenominaisuutta, mitä tarvitaan vuorovaikutuksen syntymiseen. Arvostuksen syntyminen oppimiseen on tuonut sen, että olen ihaillut oppineisuutta ja se on ollut vahva kannattelija elämässäni. Eila Roineen sanoin voisi sanoa, että aito ja rehellinen ilmaisu on se, joka saa lapsetkin tottelemaan ja innostumaan.

Raija

NE SUURET SYNNIT

Syntikeskeisessä maailmassa tuomitseminen on vahvaa, pakotettua ja oppeja eli dogmeja vastuuttomasti kumartavia, jotka pakottavat ihmiset ajattelemaan tietyllä tavalla, heillä ei ole vapautta valita. En puolusta irrationaalista ajautumista mihin tahansa, vaan vaadin enemmän johdonmukaisuutta ja selitystä ilmiöille. Venäjällä on nyt koko maassa rajattu tiedonsaanti, jossa tutkimuksetkin on valikoitu yhteiskunnan järjestelmää ja valtaa palvelevaksi. Kirkko ei ole vapaa näistä pakotteista, ei ihminen, ei yhteisöt eikä tiedekään. Kaikenlaiset huuhaat ja harhautukset ovat arkipäivää.

Opit näyttävät kadottaneen johdonmukaisuuden ja muuttuvat käytännössä uskoksi, johon on ehdollistettu näkemys, mitä sinun on toteltava, eikä yksilön usko voi kehittyä todelliseksi. Epämääräiset käsitteet ovat sekä uhka että mahdollisuus. Itsemääräytyminen mielen ja sielun tasolla vaatii yksilön vapauden valinnan. Symbolit ovat merkityksen syntymisen kannalta myyttinä suoja, jossa yksilöityminen voi tapahtua ja ihmisen mieli eheytyy ajatusten hallintaan. Kun on valittu sanat isä, poika ja pyhä henki, se on johtanut sukupuolen korostumiseen ja miesvaltaan konkretisoituessaan, mikä ei ole jumalallisen kolminaisuuden kannalta tarkoitus, kun sen symboli on sisäinen lapsi, aikuinen ja vanhempi. Konkretisoituminen voi olla sanan merkitysoppien liiallisuudessa vaara, jossa ihminen nousee ylivallan puolelle, vastoin Jeesuksen opetusta Jumala yhteyteen. Me tarvitsemme tarkkaa ja analysoitavaa sanakieltä, että konkretia voi selkiytyä, mutta mielen ja tunteiden tasolla yksilöytyminen on oltava symbolista ja merkityksellistä, että yhteydet voivat rakentua luovuuden kautta vuorovaikutukseen sekä ihmisten välillä, että yhteydessä Jumalaan.

Dogmina synnynnäinen ja ehdollistettu pahuus vie pois vastuusta, ymmärryksestä ja oppimisesta, jossa yksilö ei voi kehittyä. Se opettaa pakenemaan omia tekoja, näkemäänsä ja tekemäänsä ja luomaan valhetodellisuuden sekä siirtämään syyllisyyden ja häpeän toiseen, ulkopuolella olevaan. Ymmärrän Jeesuksen pelastumisopin sanan kautta pelastumisena ja syntien anteeksiannon Jeesuksen kautta yhteiskunnallisena valtarakenteena, jossa hierakkisuus estää yksilöä kehittymästä ja kypsymistä ihmisyydessä täyteen mittaansa. 

Esimerkiksi voisimme ottaa ahneuden. Kun se nähdään perisyntinä, siihen tarvitaan pelastaja, eli kirkossa Jeesus ja näin se on ehdollistettu opin sisään. Ihminen ei joudu tekemään työtä itsensä kanssa, vaan hänen on uskottava mitä oppi väittää ja usko ei ole yksilölle totta vakautena ja toteutuvana muuten kuin auktoriteettiuskoisena, yläpuolella olevia palvoen ja sisäinen lapsi jää pimentoon. Auktoriteettiuskoon voi syntyä vapauden ja turvan tunnetta, johon voi luottaa ja turvautua ja siitä tulee tottelevaisuususko vallan mekanismeihin, riippuvuus, jossa vastuu voi kadota, kun totuus tulee esiin. Ihminen ei tällöin tiedon avulla voi ymmärtää itsessään kokemuksia, joita tunne-elämä, synnynnäisyys tai oppimiset ovat tuoneet. Hän ei saa nojata Jumalan luomistyöhön tulla ja oppia tietäväksi ihmiseksi, vaan hänen on valittava kulttuuriseen valtajärjestelmään lukittu usko, mikä ei anna vapautta valita, ei vilpittömyyttä, vaan on tunnustettava itsensä pahaksi, hallittavaksi. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö ihmiset tekisi pahuutta. Pakkopahuus vie vapauden valita ja tuo ihmiseen sellaisen syyllisyyden, mikä ei ole tervettä. Se pakottaa sinut uskomaan kulttuuriseen Jumala käsitykseen, isä, poika ja pyhä henki ja tällöin ihminen menettää vapauden ja valinnan sekä oppimiskykyään.

Tutkimusten mukaan esim. ahneus voi syntyä puutteen vuoksi. Olen todennut sen itsessäni. Kun lapsuudessa ei ollut ruokaa, nälkä kurni vatsassa alvariinsa ja fyysinen heikkous hallitsi päiviä. Olin vatsastani turvonnut kuin biafralaiset lapset aikoinaan. Minulla oli laktoosin imeytymishäiriö ja elimme maataloudessa. En saanut riittävästi ravintoa, niin kuin sisareni, joilla ei ollut sairautta. Niinpä minulle jäi ahneuden ongelma, kun pääsin runsaiden ruokapöytien ääreen, ahnehdin. Vieläkään ei ole helppoa olla syömättä liikaa. Tämän asian voi rinnastaa myös esim. rahan ahneuteen. Kun lapsena on vaadittu ja opetettu järjetöntä säästämistä, luopumista ja omaisuuden, rahan sekä tavaran palvomista, saattaa tämä esiintyä aikuisena suurena ahneutena. Lapsuus on ryövätty arvoille, joita kulttuuri on arvostanut, eikä lapsi ole saanut olla lapsi tasapainosesti ihmiseksi kehittyen. Altruismiakin esiintyy, palvelemista toisen hyväksi, jos ihminen oppii nöyryyttä.

Käsitteet ovat uskonnon suhteen, jos ylipäätänsä kulttuurissa kaikin muodoin vaikeita ja niiden vaikutukset ovat moninaisia. Kun meidät pakotetaan uskomaan isään, poikaan ja pyhään henkeen, meiltä viedään uskonnonvapaus ja sananvapaus, kuten sanakeskeisessä näkemyksessäkin. Vaikka ihmisyyden kehityksessä on ehtoja niiden toiminnan parhaassa mahdollisessa toteutumassa, ei niiden toimintaehtojen tarvitse viedä kohti ihmisen tuhoa. Symboliikassa, joita sanojen sisään kätkeytyy, on jumalallisuuden mahdollisuus, salaisuus, jota ihminen voi tutkia sisimmässään, se on tie tiedostamattomaan, mikä mahdollistaa Pyhän hengen tulemisen.

Ahdistus on synnynnäinen syntymäpuristuksesta tullut kokemus, jossa on paljon yksilöllisiä eroja. Keisarileikatuilla on enemmän opitun kautta syntynyttä ahdistusta, minkä ovat synnyttäneet ristiriidat. Myös aggressiota esiintyy synnynnäiseen tapaan, ahdistuksesta lähteneenä, uskon, että tällöin on kysymys jo eloon selviytymisestä, puristukseen ja ahdistukseen joutunut saa aggression luonnonvoimasta, kehon voima tuo avautuessaan aggressioäänen, myöhemmin tahdon ja halun mielen kehityksen myötä, ja ihminen oppii käyttämään aggressiota tahtonsa toteutukseen. Ahdistus on positiivisena ja ihmiselle tarpeellinen suoja kuten aggressiokin.  Parhaimmillaan juuri ahdistus saa tutkimaan itseä, oppimaan ja etsimään ratkaisua, se synnyttää ristiriidan ihanteen ja realismin väliin näkemyksessä ja panee tutkimaan sekä etsimään ratkaisuja, ellei vallanhalun kautta luoda systeemejä, jotka palvelevat vain ihmisen valtaa hallita muita.

Raija

ÄLÄ LUE TÄTÄ, JOS ET KESTÄ USKON RIITOJA

Jouluaattona tulin lausuneeksi yhdelle ystävälleni, ettei Kristuksen syntymää tule sekoittaa seksiin. Ja minun täytyy nyt selittää se itselleni, että ymmärtäisin, vaikka sanat olivat tulleet ensin automaattisesti, vuorovaikutteisuuden voimasta, toisen tarpeiden huomioimisesta. Se johtuu minun kehityksestäni, sillä olen joutunut jakamaan minuuden puolet eri osiin ja erittelemään niitä, olen saanut elää aikoja, jolloin kaikki puolet eivät ole olleet toiminnassa. Olen kulkenut pitkän matkan ainoastaan kehon osia käyttäen, ruumiiksikin niitä kutsuen, kun mieli ei ole saanut toimia ja sen myötä tahto ja halu. Valta on ollut ympäristön ihmisillä ja he ovat hallinneet minua uhkilla ja rankaisuilla, jossa olen joutunut kokemaan elämäni menettämisen mahdollisuutena. Tämä on vienyt minut tutkimaan sisintäni, itseäni ja minuuttani erityisen tarkasti ja se on johtanut erittelyihin, mikä on positiivista, mutta ei helppoa, nk. myönteisten tähtien alla olisin ehkä vain nautiskellut positiivisuudesta ja kauneudesta ja sulkenut pois negatiivisuuden ja pahuuden, kuoleman virran.

Haluan erottaa mielen ja henkisyyden, henkisyys on; tunteet, vuorovaikutus ja kieli, sekä hengellisyyden; mikä on yhteys Jumalaan ja yritän kuvata niitä eri lähtökohdista syntyneinä. Henkisyys on alkujaan kohtuaikaisia unia, unikuvia, jotka myöhemmin liittyvät ymmärrykseksi sanan kautta ja esiintyvät myös mielikuvien kautta, kun paineet on suuria, eikä yhteyttä syväkokemukseen synny, tiedostamattomaan tilaan, ei tahdonalaiseen. Tämä hengellisyyden yhteys on luovuuden yhteyttä juuri Jumalan luomistyöhön, mikä on koko ajan ihmisyydessä tapahtuvaa, jos se mahdollistetaan.  Tällöin vain totean, että olen tässä kohtaa roomalaiskatolinen ihmiskäsityksessäni, mikä tunnustaa luovuuden. Olen ilmeisen vahvasti tunnollisuuden perikuva. Jo muutama vuosikymmen sitten näin unen, jossa vedin kivirekeä taivaalla, jossa oli kyydissä koko ihmiskunta. Kuin unet olisivat valmistaneet minua ajattelun ja kehityksen sekä merkitysten pohtimiseen, sanan selityksiin ja tietysti omaan kärsimykseeni, jossa olen kokenut suurta taakkaa, lähtihän aivonikin joskus unessa kiertelemään pääkaupunkeja.

Jostakin olen lukenut, että kristikunnan pääkirkot ovat sopineet, että psykoanalyysi mielen suhteen on kristillisen näkemyksen osa. Tiedän, että kaikki ihmisen osat liittyvät toisiinsa, eikä niitä ole helppo erottaa, mikä vaikuttaa mihinkin, mutta minun on ollut pakko. Olen kokenut ajan, jolloin en kokenut seksuaalista halua, koska en saanut siitä itse päättää, tahtoa. Silloin kehoni oli kuollut ruumis, en aistinut mitään. Siitä on syntynyt minulle käsitys, ettei ihminen ilman mieltä koe tahtoa ja halua, henkisyys ei myös toimi, ilmeisesti myös hormonitoiminta on sammunut. Mutta miten selittää eläinten paritteluun pyrkimykset, en osaa sitä ymmärtää, onko takana liikkeen tuomat kehitykset, luonnon lait. Myönnän, että näen eron ihmisen ja eläimen välillä, jossa ihmisen erilaisuus korostuu ennakoivaan ja ymmärtävään tietoon.

Opintojen myötä sain oppia mielen mekanismeja, ettei mielemme toimisi mielivaltaisesti luoden todellisuuksia, mitkä eivät ole totta. Täydellisesti emme voi koskaan päästä eroon harhoistamme, se on inhimillistä vajavaiselle ihmiselle.

Minulle Jeesuskristus avautuu hengellisen yhteyden kolminaisuudesta. Neitsyt Maria on se ihmisen tiedostamaton osa, mikä on puhtauden symboli, jossa ei vielä henkisyys vaikuta. Kun taas Jeesus on sana, mikä on henkisyyttä. Siksi Jeesus on tie, sana, jonka kautta ihminen pääsee tietoisuuteen itsestään ja tämä sana syntyy Neitsyt Marian kautta, jossa hengellisyys on yhteydessä Jumalaan Jumala johtajanaan. Nämä eivät vie pois sitä totuutta, jossa Jeesus ja Maria ovat olleet historiallisesti olemassa, nuo sanan liitteet ovat oleellisia ja symbolit liittävät yhteyksiä Jumalaan, Mariasta puhutaan pelkästään ja myös yhdistettynä neitsyenä. Tällöin ymmärrän sen juuri hengellisyyden yhteytenä, enkä liitä seksuaalisuuteen.

Jokseenkin minulle ei ole mitenkään epäselvää se, että ihmisen heikkous on kuoleman puolella, ja yhteydessä sanaan hän on yhteydessä hengellisyyteen, sanan kautta, mutta yksilönä aina uudestisyntyvänä hengellisyydessään Neitsyt Marian kautta. Niin usko tulee vahvaksi ihmisen kokemuksessa ja sana tulee väliin pelastajana kuolemisesta. Maailma on vain mennyt autoritaarisen ihmisyyden pauloihin, hierarkkisuuteen ja vallan väärinkäyttöön, koska valtarakenteet ovat olleet yhteisöissä sitä palvelevia, usein rahan vallasta. Minulle Jeesus ei ole koskaan opettanut näin. Mutta ihminen on laiska, eikä ponnistele hengellisyyteen itsensä kautta henkisen opiskelun käytävää, vaan laiskuudessaan on lähtenyt kumartamaan ja palvomaan hierarkkiseen systeemiin. Se on minusta surullista, sillä minusta se vie pois kokonaan hengellisyyden yhteydestä ja sen mahdollisuudesta, se on kuin luonnonlakien noudattamista, vahvemman oikeutta alistaa toinen, kuin eläimillä, jotka esim. ottavat siittämisen oikeuden vain itselleen ja muut urokset karkotetaan. Tällöin ihmisyyden oikeus henkisyyteen kadotetaan ja ajaudutaan seksuaalisuuden ohjaamaan ihmisyyteen.

On tärkeää, että opitaan käsittelemään mielen toimintoja ja erottamaan ikään kuin ne sanan yhteydestä, vaikka ne vaikuttavatkin tosiinsa, mutta erittelemällä saamme ymmärryksen niiden toimintaehdoista, eri todellisuuksista. Mielessä on sekä hyvän että pahan kokemus, negatiivinen ja positiivinen. Oppiakseen itsetuntemuksessaan näkemään tätä itsessä, se vaatii juuri psykoanalyysin teorian, itsen ja kohteen mielikuvassa, jossa mielikuva saadaan näkyviin ja ihminen oppii erittelemään omat mielikuvansa ja sanan tuoman näkemyksen. Tunteet voivat tulla erillisenä mielestä, eli ne eivät ole persoonallisuutta, vaan vuorovaikutuksesta syntyneitä.

Raija

HÄPEÄN KULKUREITEILLÄ

Katselen elämänkaartani jo vähän pidemmältä ajalta. Jostain syystä elämäni on opettanut minua häpeän suhteen hyvin erikoisilla tapahtumilla. Häpeän alkukoti on siinä, että noin seitsemän kuukauden iässä vauva alkaa vierastamaan erilaista, hän on tottunut vanhempiinsa ja kiintymys on vahvaa vanhemmille ominaisiin tapoihin. Se suojaa yksilöä merkityksellisesti, joskus negatiivisesti, mutta pääsääntöisesti positiivisesti ja ymmärrys on niiden asioiden ympärillä syntyvää, jotka ovat omien muistikuvien kautta auttamassa. Uutta ei kannata lykätä liikaa ihmiselle, jokseenkin olen sitä mieltä, että uuden voi rakentaa vanhan yhteyteen, limittäin, ristikkäin, päällekkäin, jne. Esim. muistin häiriöissä voi miettiä sitä, onko riittävästi menneisyydestä syntyviä tunnemuistikuvia tarjolla, jotka aktivoivat ihmistä ja pitävät vireänä, pahoina traumoina voi joutua irtaantumaan niistä pitkäksi aikaa ja pakoonkin niitä pääsee kuvittelemalla muuta. YLE ja MTV voisivat miettiä tätä ohjelmistossaan, kaikkea vanhaa ei tule hävittää ja tuoda uutta tilalle. Eri ikäisinä muisti toimii eri tavoin ja tapahtumien laadusta johtuen.

Lapsuudessani oli harvoin tapahtuvia asioita ja ne jäivätkin vahvasti mieleen. Olen oppinut erottamaan ulkoa tulleen häpeän aiheuttajan ja merkityksen käyttäytymiseen ulkoisena keholevottomuutena ja minuuden tekojen, omantunnon vaikutuksesta syntyneenä sisäisinä reaktioina. Uskon jopa, että niillä on merkitystä fyysiseen terveyteeni, vaikken olekaan lääkäri. Olin kaksi kuukautta sitten luennolla, jossa psykiatri kertoi, että kohtelu korreloi vahvasti terveyteen. Ne muutamat häpeän näkemiset muissa ihmisissä ja itsessäni ovat jääneet pysyvästi mieleeni, kun toiset ovat hävenneet itseään kohdatessaan minut kolmenkymmenen vuodenkin jälkeen. Kun he olivat valehdelleet minusta ja aivan pienissä asioissa, karkkipussin varastaminen kaupasta syykseni, kun poika oli itse varastanut, mutta köyhän lapsi kantoi taakan. Kynsien lakkaamisesta syytettynä olleena muistan, kun apulaista rangaistiin potkuilla ja hän joutui sijaiskärsijäksi asuntolanhoitajan valheesta, kun uskalsi puolustaa minua ja ei kyennyt tulemaan kylään 30 vuoteen, häpeä liittyi koko kyläyhteisöön. En ollut muistanut edes tapahtumia, mutta kohdatessa häpeä tuli esiin. Häpeän kulkureiteillä häpeä kulkee sanoissa, teoissa ja sanattomina ilmeissä, eleissä ja äänessä, kehonkielessä ja ne ovat huomattavan raskaita ja pitkäkestoisia. Häpeät tulleena sisältä ja ulkoa vaikuttavat toisiinsa.

Parikymppisen ikäisenä ollessani työssä, eräs johtaja yritti valheella irtisanoa minut, työkaveri auttoi ja kaikki työntekijät todistivat johtajan puheet valheeksi allekirjoittamalla lausunnon, jossa johtajan puheet kumottiin. Auttajasta tuli paras ystäväni ja saan auttaa ilokseni häntä nyt elämässään pyörätuolissa. Pelkoa ja häpeää minulle aiheutti se, että rangaistiin julmasti, kun uskalsin vastustaa ja toin asian esiin, olin tottelevainen lapsena ja kunnioitin auktoriteetteja ja se siirtyi pelkoa hyväksikäyttävien ihmisten valtaan. Häpäisemisellä on pitkät perinteet ja paha kello kauas kuuluu. Työpaikalla valhe kulki asenteena rekrytointiin ja vielä 35 vuoden työnteon jälkeen sain valheen vuoksi rangaistuksen työnsaannissa, 10 vuoden ihmisyydestä opiskelun jälkeen tarjottiin siivoojan paikkaa, ”se ei saa muuta kuin siivoojan työtä”, ilmoitti henkilöstöjohtaja rekrytoijalle. Stigma oli synnytetty. Asenne ja tuomarityyli jäi elämään hallinnossa, vaikka heillä oli tieto, että minuun kohdistunut syytös oli valhe.

Nuorena vaimona, kun mies oli kadonnut työelämään, uskalsin yhdessä yhteisössä ihailla erästä miestä ja ajattelin tuhmia hänen kanssaan hänen tietämättä, se ajatustapa jäi viimeiseksi. Uskollisuus oli arvoistani korkealla ja se synti aiheutti vahvan sydämen puristuksen, luulin kuolevani, en halunnut sydänkohtausta kokea toista kertaa. Rehellisyys, mikä oli kehittynyt vahvaksi ominaisuudekseni avoimuuden ja itseilmaisuoikeuden ilmapiirissä varhaislapsuudessa, ei antanut armoa keholleni valheessa, valheellisuus ja ruma ajatus reagoi sydämessäni, häpeä tuntui siis elimistön kautta sydämessä. Sen sijaan yhteisöstä tulleet häpäisyt ja rankaisut veivät ääreishermoston ylikuormitukseen. Sairauksistani voisi näin ilman lääkärin tutkintoakin päätellä, sydämeni käyrät ovat olleet erittäin kauniita, jopa pieni sivuääni katosi rakastumisen jälkeen, mutta sympaattisen, tahdosta riippumattoman ääreishermoston ylirasitus toi psoriasiksen ja ihovaivat. Siksi on hyvä erotella itsestä syntyneet oireet ja ulkoa tullut häpeä toisistaan, koska ne vaikuttavat elimistössä eri kohtiin. Rehellisyys ja avoimuus itseä ja muita kohtaan on kuin terveyskirja tavallisten sairauksien kohdalla, valheet sairastuttavat.

”Tunne-elämää säätelevä hypotalamus on yhteydessä autonomiseen hermostoon ja aivolisäkkeen välityksellä myös hormonien eritykseen. Tunnetilat siis heijastuvat autonomisen hermoston välityksellä monien elinten toimintaan. Pitkälliset kielteiset vaikutukset tai ristiriitaiset tunteet ”yliaktivoivat” sympaattisen hermoston. Sen ja samanaikaisten hormonierityksen muutoksen vaikutuksesta elimistö on jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Seurauksena saattaa olla muutoksia ja vaurioita, jopa sairauksia, kuten mahahaava tai korkea verenpaine. Sisäeritys säätelee osaltaan fyysistä ja psyykkistä ja toimintaa” (Psykologian perusteet, Anja Laakso, Anja Pohjavirta, s.28).

Eri kohteista tulleet kohtelut, itsestä ja ympäristöstä, vaikuttavat eri tavoin. Ympäristön häpäisyt vaikuttavat eri kehon osiin kuin itsestä omantunnon kautta syntyneet. Rehelliseksi kasvatettu kärsii paljon, jos joutuu elämään valheiden alla, ristiriita synnyttää hermoston reaktiot.

Raija

HUUTO YLI KAIKEN

Psyykkiset kivut kasvussa ja kohtelussa tulevat esiin ja jäävät usein lihasmuistiin niin vahvana, että niistä ei pääse eroon kuin huutamalla. Muistan, kun professori, lastenpsykiatri Tuula Tamminen kertoi haastattelussa, että hän menee tyhjään huoneeseen huutamaan rankkojen lasten kuulemisten jälkeen, traumoissa, joita lapset ovat joutuneet kokemaan.

Joskus on niin, ettei ihminen pysty käsittelemään kohtaamaansa rankkaa kohtelua, ei ole psyykkisiä valmiuksia ja/tai asian esille ottamisesta saa rangaistuksia ympäristöstä. Luin joskus tutkimuksen, että alle kaksi vuotiaiden kokema väkivalta on vaikeimpia hoidoissa. Heillä ei ole sanoja, eikä psyykkistä valmiutta käsitellä asiaa. Kokemus on siirtynyt lihasmuistiin ja saattaa olla, ettei ihminen aikuisenakaan osaa muuta kuin nyrkein puhua asiasta. Kohtasin näitä lapsia päivähoidossa, ja olin surullinen siitä, että usein tätä katsottiin vain luonteenpiirteen kautta, ei kohtelun.

Itselläni lihasmuistiin jäänyt fyysinen väkivalta tuli ulos lopulta hirvittävänä huutona, kymmenien vuosien jälkeen, aikaisemmin se ei olisi onnistunut, koska väkivalta jatkui monella tasolla, minua lyötiin lukkoon ja vaiettiin hiljaisuuteen. Olin kesäteatterissa näyttelemässä ja roolini oli mustasukkainen vaimo, joka huusi vihaansa uskottoman aviomiehen vuoksi. Kollega sanoi, että hänen oli peitettävä korvansa, kun aloin huutaa. Näytellessä en heti ymmärtänyt, että huusin ulos omaa tuskaani. Mutta myöhemmin tajusin, että se oli todella tärkeää minun psyykelleni. Vapauduin tuskasta, pystyin kohtaamaan ihmisiä vapaammin ja itseilmaisuni selkeni ratkaisevasti, mikä näkyi kirjoituksissani ja suullisessa ilmaisussani.

Lihasmuisti näkyy ulkoisessa olemuksessa. Jos kehoon on isketty henkisellä kirveellä alistaen ja pilkaten, ihminen kävelee pää alas painuneena, ei uskalla katsoa silmiin, pelko näkyy levottomuutena kehon liikkeissä, ääni on katkeilevaa ja suru on vienyt sen molliin. Hän saa aikaan epäilyä muiden taholta, sillä usein juuri noita oireita luetaan epärehellisen ihmisen piirteiksi. Yhteisön tekemää väkivaltaa ei ole tutkittu paljon oireiden piirteinä, niitä lähestytään persoonallisuuden ongelmana, uskoen yhteisön kykyyn oikeudenmukaisuudessa, kuvitellen että ihminen saa sen minkä ansaitsee. Ongelmaan ei saada ratkaisua psykiatrin laavulla, sillä tämän ongelman taustalla on yhteisön tavat, henkinen ja ruumiillinen väkivalta. Tämän vuoksi en usko nyt yhteiskunnassa vallitseviin hoitomenetelmiin, jossa persoonallisuudesta etsitään ratkaisua, väärin havaitsemisesta ja/tai puolustuksen tuottamasta mielikuvituksesta. Psyykkisestä puolustuksesta ja mielikuvituksesta huolimatta ihminen useimmiten muistaa oikein ja tallentaa tapahtumat vähintään lihasmustiinsa ja aistien kautta kuulo- ja näkömuistiin. Ratkaisu ongelman ratkaisemiseksi on johtamisessa ja kunnioituksen kulttuurin rakentamisessa, eikä se ole yksipuolista opettamista, se on monipuolista ihmisyyden näkemistä ja sen huomioimista myös kontekstissa yhteisöön.

Jokaisen ihmisen masennus/ahdistus/aggressio on erilainen. Se on tullut erilaisista asioita ja sen oireet ovat erilaisia. Kokemukseni on, että ympäristöstä tullut väkivalta jäi oireeksi kehoon, ja siitä pääsi irti huutamalla, jotkin saavat helpotusta juoksemalla tai työtä tehden ja harrastaen tmv. Mutta mieli vaatii tunteiden käsittelyn, ensin niiden tulemisen muistin alta, tunnistamisen ja kohtaamisen moneen kertaan kuvina ja sanoina. Ja kun se antautuu totuudeksi kokemuksen suhteen, vapaus tulee ja antaa kehon hengittää, ääni virtaa vapaana ilman aggressiota. Pahimmillaan ääneni oli niin käheä, möreä ja aggression täyttämä, ettei minua otettu kuorossa esiintymään yleisön eteen. Kehoni puku, ruumiinkieli romahti täysin, kuin siitä olisi voinut eritellä iskujen värin ja voiman yhteisökäyttäytymisen suhteen. Kipujen kasvot näkyivät yhtäkkisenä jumina lihaksissa. Kun minua ei saanut olla tahdon ja halun suhteen, mieli tuntui aivoissa kuin raskaana lyijynä, missä ei ollut liikettä, eikä siihen saanut yhteyttä. Lyhyesti voisi sanoa, että huono kohtelu näkyy ihmisen mekossa, kehossa, persoonallisuudesta tullut itsekkyys vallanhimona ja tavoitteissa, huonosti kohdellulla aggressiona, mitä ei tule sekoittaa analyysissä tavoitteelliseen käyttäytymiseen motivoivana tekijänä, vaikka se voi tekona näyttää siltä. Auttamalla ihmistä itsensä tutkimisessa, pääsemme eteenpäin positiiviseen ja tietoiseen käyttäytymiseen.

Raija

YKSINÄISYYDEN MONET KASVOT

Yksinäisyyttä kannattaa katsoa monesta näkökulmasta. Mikä tuo yksinäisyyttä, milloin yksinäisyydestä nauttii, onko se pakotettua ja/vai valittua vai luonnollista etsimistä ja löytämistä? Minulle yksinäisyys on tuonut paljon hyvää ja mahdollistanut itsenäisyyden jatkuvaa kehitystä.

Joskus kolmekymppisenä kysyin ystävältäni, koetko sinä yksinäisyyttä joukossa. Muistan, kun hän ei vastannut mitään, luulen, että tuo kysymys herätti meissä molemmissa sisäisen viestin ja itsenäiseen elämään kuuluvan persoonallisuuden kasvun haasteen, joukossa on tärkeää olla yksilöllinen.

Olen harrastanut hyvin monenlaisia harrastuksia kuorolaulusta alkaen runoiluun, näyttelemistä, kirjoittamista, liikuntaa, kirkkoja olen kulkenut, eri oppeja hipaissut ja tuntuu siltä, että niin monessa on niiden filosofia kadoksissa, ei tiedetä mitä varten niitä toteutetaan, niistä on tullut itsetarkoitus ja ihmisestä välinearvo. Yhden vuoden kävin filosofian yleisöluennoilla kirjastossa. Luennoitsijat esittelivät eri filosofien näkemyksiä, eikä ne juuri aiheuttanut keskustelua.

Olinko minä taas väärään aikaan väärässä paikassa? Eikö filosofian tarkoitus ole juuri ajatusten aktivointi, eikö se ole ihmistä, elämää, jos luontoakin varten? Teoissa ja tapahtumissa pitää olla jokin idean runko, teoria, joka pitää sitä toiminnallisena. Taide on kulkenut eri muodoissaan elämässäni. Uskon, että pelko ja kauhu luovat fantasioita ja ne näkyvät eri tasoisesti ajatuksissa, aistimuksissa, tunteissa ja opittuina tapoina. Kun fantasia syntyy pelosta, se esiintyy enemmän kehollisesti aistimuksena, aistikuvina ja tarvitsee peiliksi esim. kauhuelokuvia ja piruja kuvastamaan sitä ymmärryksen syntymiseksi.

Muistan, kun nuorena kauhutilassa en nähnyt itseäni ja mitä minulle tapahtui, kauhu vei kokemuksen sekä tunteet ja vasta kun näin oman elämän tapahtumia muissa, aloin nähdä omaa kokemustani. Minun kauhuni oli niin vahvaa, että aistimus hajosi ja vasta kolmikymppisenä aloin kokea oman halun ja tahdon tuomaa iloa ja luoda jotain itsestäni ulos. En kutsu vielä sanakielen ja tottelemisen kautta itsestä synnytettyä luovuudeksi, kuten lapsuuteni enkelileikit, joita olin oppinut lukemalla. Leikki toi kykyä luovuuteen eri kuvia sekoitellen, mutta ei vielä syväluovuutta, sielua. Vaikka syvätunteet ja tiedostamaton ovat jo kohtuaikaan, niiden esiintulo on hidasta ja estyy kun pelkoja on liikaa, silloin voi yksinäisyys auttaa ympäristön rauhan kautta. Halusta ja tahdosta ihanteen kautta kehittyneenä syntyy enemmän kauneutta ja toivoa, jossa maalautuu tulevaisuuden kuvia ilon tulemisena ja pyrkimyksenä tuottaa sitä, niin kuin lapsi ihailee vanhempiaan. Pelko ja kauhu lähtökohtana ovat usein myös seksuaalisuuden ylilyöntien takana, ei toisen ihaileminen ja rakkaus, josta voi syntyä taivaalliseksi seksiksi kutsuttua nautintoa.

Olemmeko vielä niin paljon kehityksen ongelmissa, että aatteet ovatkin tieteen ja/tai uskonnon auktoriteetteja hierarkian ylläpitämiseksi, joita kumarramme, eikä ajatusten kehittämistä tapahdu.

Minusta filosofia pitäisi olla sitä, että se palvelee elämää ja sen puitteissa arvot jäsentyvät niin, että tiedetään, mitä varten harrastus tuo hyvää. Esim. olin näyttelemässä kesäteatterissa siksi, että pääsin eroon esiintymispelosta ja aivoni aktivoituivat niin, että niiden harjaannuttaminen puhekielessä ja toistot vahvistivat niin paljon mieltäni, että pelko ei enää tuonut kauhua, vaan mielenrauha syntyi ja kykenin tuottamaan puhetta ilman kauhun tuhoa, ajatuksen hajaantumista. Liikunta on hyvin tehtynä kehon hoitoa, myös aivoissa. Sosiaalisia taitoja ei opita juuri missään, vain pieni osa minun harrastusten ja koulutuksen puitteissa osasi aktivoida sosiaalisuutta ja se loi yksinäisyyden sekä syrjäytymisen tunnetta, mutta kuitenkin elämäni parhain kehittymisen mahdollistaja on ollut harrastukset ja opiskelu, työelämä on tuhonnut.

Yksinäisyys positiivisena on mahdollistanut yksilöllisen kehityksen siihen, mitkä ovat olleet minun todellisia tarpeita ja henkistä kehitystäni ruokkivaa. Olen vain kulkeutunut niitä kohti, vaikka ympäristö on opettanut toisin, koska olen luottanut omiin kokemuksiin, oppeja tutkien. Opiskeluistani on valitettu työpaikalla, koska on haluttu luokitella vajaaälyiseksi, joten mitä tästä opimme. Minut on kasvatettu erittäin itsenäiseksi varhaislapsuudessa kotona ja suurperheen lapsena olen kehittynyt sosiaaliseksi, työelämä on kuitenkin rankaissut itsenäisyydestäni päiväkodeissa. Valtaa on käytetty alistamiseen tapojen kautta, eikä ammattiosaaminen ole päässyt toteutumaan. Kun v. 1980 OAJ:n liitto taisteli sosiaalialan ammattilaisia vastaan päivähoidon työntekijöinä, etteivät he saisi työskennellä päiväkodeissa, valittiin Suomen linja ihmisyyteen, sosiaaliset taidot eivät nousseet arvoon ja kehitystä nähtiin liikaa sanakielen kautta ja niin lapsista kehitettiin enemmän tottelijoita, kuin itsenäisesti ajattelevia. Tämä on usein myös taustalla siihen, että lapset siirtävät oman pahuuden toiseen ja voi olla kiusaamisen taustalla, kuten ongelmalliset kotiolotkin, kun omat pelot ja ihastukset eivät tule lapselle itselleen nähdyksi.

Ei taide voi olla itsetarkoitus, jossa vain palvotaan taiteen synnyttäjiä, kunnioitusta ja kiitollisuutta voi olla heitä kohtaan, mutta jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus luoda yhteisöissä oma tarinansa, jossa taide auttaa. Usein esim. ajattelemme, että keskustelu auttaa terapoinnissa, se avaa muistia, mutta ei vielä niitä tunteita, jotka tilanteissa on syntyneet. Traumassa muisti palautuu hitaasti ja pätkissä ajan armoilla ja tunteet tulevat avautumisen tuloksena. Ihmisten kokemukset avautuvat ja/tai sulkeutuvatkin tavoittamattomiin hyvin eri tavoin.

Raija

USKO JA SEN VARJOT

Usko on merkitykseltään Suomen kielessä montaa asiaa ilmentävä. Usko itseen, jos toiseenkin sisältää luottamuksen ja turvallisuuden tunnetta, uskoa, se tarkoittaa myös tottelemista, uskollinen ja tottelevainen auktoriteeteille ja esivallalle. Uskominen kevyesti ilman ymmärrystä on vaarallista absurdien tapahtumien kohtalonomaista vaeltelua ja usko voi viedä harhaan ja valtaan, jossa vain pyritään alistamaan itseä tai muita. Omat tulkinnat ja uskominen voivat olla vastoin kristinuskon ydintä, uskominen ainoastaan sanaan, joka on kahdentuhannen vuoden takaa, ei vastaa tiedon vaatimuksia loogisesti, merkityksellisesti tai symbolisesti, vaan voi jopa tuhota uskon rakentumista tervehdyttävästi ihmisyyden suojaksi. Se on vastoin ensimmäistä käskyä, itsestä ei pidä tehdä Jumalaa. Ainoastaan tapauskovaiset eivät lähde kasvun tielle, usko on haaste, jossa ihmisyydelle voi tulla mahdollisuus kasvuun, jos uskaltaa ottaa riskin, että antautuu sanakielen tulemiseen itsestään, automaattisesti. Valitettavasti psykologisoitunut maailma ei mahdollista tätä ennakkoluuloineen ja ihmiskäsityksineen, jossa ei huomioida kohtelua, vaan syyllistetään ihminen helvettiin vallan avulla. Raamatun mukaan uskon antaa Jumala ja suurin osa ihmisistä määrittelee sen itse ja vaatii sitä sen mukaiseksi muillakin. Sekä yksilöllistä, että yhteisöllistä uskoa tulee tarkastella.

Luin hiljattain Ylen sivuilta yhden henkilön kokemuksia uskostaan, jossa häntä oli rankaisujen avulla alistettu tiettyyn muottiin ja ajettu helvetinmoiseen ahdistukseen. Oikeastaan uskoa ja tietoa ei voi asettaa vastakkain ihmisyyden ymmärtämiseksi, koska usko on vahvasti sidoksissa ihmisen identiteettiin, oppimiseen, kehittymiseen ja tietoisuuteen tiedostamattoman huomioiden, jossa hän voi kokea olevansa itsenäinen ja ottaa vastuun ajattelustaan. En ymmärrä kirkon ja valtion vastakkaisasettelua. Koska tieteessä ja kristinuskossa on ihmiskuvassa railoa, se ei yhdisty, jos sitä ei tutkita, se on vain valtataistelua, jossa ideologia jyllää. Uskosta ja uskonnoista tulee uskaltaa puhua, kuten tiedettäkin tulee kritisoida. Minulle suurin pettymys opinnoissani ihmisyydestä on ollut se, että se on hyväosaisten ja valtaa pitävien ihmiskuvaa, jossa ei ymmärretä liikaa erillistyneiden kehollisten, tunteiden ja mielen vaikutuksia, silloin kun ihmisellä ei ole ihmisoikeuksia, kuten itsettömyys, kun psyykkinen puolustus jatkuvana tuo ihmisen liskoaivot pintaan. Kirkko on ajautunut samaan ongelmaan oppiensa vastaisesti, kuten kuolema ja kuolemanpelko, sitä käytetään brutaalisti ihmisen alistamiseen muiden tahdon alle.

Raija

Wikipediasta määritelmää.

Usko tarkoittaa uskonnollista vakaumusta, uskontoa: ihmisen vakaumusta jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautumista.

James Swindalin mukaan uskonnolliseen uskoon liittyy joko julkilausuttu tai lausumaton näkemys ilmoituksesta ja sen tuonpuoleisesta, ylimaallisesta eli transsendentista lähteestä.

Kristinuskon sisällä esiintyy eroavia tulkintoja siitä, mitä uskolla tarkoitetaan.

Uudessa testamentissa ja Vanhan testamentin kreikankielisissä käännöksissä uskosta käytetään kreikan kielen sanaa πιστις (pistis), joka tarkoittaa vakuuttumista, uskoa (jumalaan) ja luottamusta (toisiin ihmisiin). Raamatussa uskosta käytetty kreikan kielen sana on etymologisesti johdettu verbistä πειθω (peithō), joka tarkoittaa suostutella ja vakuuttaa.

Uskonnonfilosofi James Swindalin mukaan erilaisille lähestymistavoille uskon luonteesta löytyy esikuva apostoli Paavalin kirjoituksista. Roomalaiskirjeissä Paavali toteaa, että ”Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan.”. Toisaalta ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali katsoo, että Jumalan ilmoitus on hulluutta viisautta etsiville kreikkalaisille ja maailma ei oppinut tuntemaan Jumalaa järjen avulla vaan ”Hän paljastaa itsensä puhtaan uskon kautta”.

Teologi Alister McGrathin mukaan kysymystä uskosta voidaan lähestyä joko filosofisesta tai uskonnollisesta näkökulmasta. Filosofista näkökulmaa edusti Tuomas Akvinolainen, jonka mukaan uskon kysymykset ovat rationaalisesti todistettavissa olevia propositioita. Tuomaan mukaan usko sijaitsee tiedon ja mielipiteen välimaastossa. Uskon näkökulmaa edusti McGrathin mukaan Martti Luther. Tällöin uskon merkityksen katsotaan avautuvan henkilökohtaisen elämän kautta ja siinä on kysymys luottamuksesta Jumalan lupauksiin.

Uskonnolliset käsitteet

Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan uskonnolliset käsitteet voidaan yksinkertaistaen selittää siten, että niiden intuition vastaiset piirteet loukkaavat ihmismielen ontologisten kategorioiden jäsenten ominaisuuksia. Intuition vastaisuus tarkoittaa sitä, ettei piirre vastaa arkiajattelua. Tällainen piirre voi olla esimerkiksi kuollut esi-isä, joka vaeltaa näkymättömänä keskuudessamme. Intuition vastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopiva määrä, koska liian intuition vastaiset käsitykset ovat vaikeita käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Sen sijaan sopivassa määrin intuition vastaiset käsitykset loisivat aivoissa myötäsyntyisten ontologisten kategorioiden loukkauksina.

Uskon arvostelua

W. K. Cliffordin tunnetun lausuman mukaan on aina ja kaikkialla väärin uskoa mihinkään riittämättömin perustein.

Filosofi Bertrand Russell arvosteli uskon (engl. faith) käsitettä. Russell kirjoitti sekä kristittyjen että kommunistien pitävän omaa uskoaan hyvänä. Hänen mukaansa usko on kuitenkin aina vahingollista, jos se on lujaa uskoa johonkin, josta ei ole todisteita. Russellin mukaan uskosta puhutaan silloin, kun todisteita ei ole. Tällöin todisteet korvataan hänen mukaansa tunteella.

Sam Harrisin mukaan uskonnollinen usko on ongelmallinen. Jotkut uskomukset ovat luonnostaan vaarallisempia kuin toiset – toiset ideologiat esimerkiksi oikeuttavat väkivallan, toiset eivät. Vaarallisista uskomuksista kaikkein vaarallisimpia ovat kuitenkin sellaiset, jotka asetetaan järjellisen keskustelun ulottumattomiin. Harrisin mukaan tämän suojamekanismin tarjoaa ”uskon dogmi”.

MÖRKO SE LÄHTI PIIRIIN...

Nyt en puhu jääkiekkopomo Mörköstä. Nyt puhun ihmisyyden mörköstä, jota kaikki pelkäävät ja jota kaikki vihaavat. Taide on täynnä esityksiä tästä meidän mörköstä, eikä me vieläkään osata nähdä sitä itsessämme ja toisissamme niin, ettei se tappaisi meitä, syyllistäsi helvettiin, vaan me siirrämme sen muihin. Näin ei tarvitse olla.

Mutta jos yhteisö ja yhteiskunta on kulttuurisesta perinnöstään johtuen uhraamiseen oppinut, psykologisoitunut ja oppimaton näkemään muita kuin persoonallisuudesta johtuvia ongelmia, pakenemme totuutta nurkistamme.

Elämäni on tuonut mörkön tapahtumiin, kuin saadakseni kiinni siitä ytimestä. Asuimme maalaistalossa keskellä Kainuun korpea. Niinpä vanhemmat osasivat pelotella meitä karhuista, ettemme eksyisi metsiin lähellä kotiamme. Kerran sitten uteliaisuus voitti ja lähdimme tutkimaan tuota mörkömetsää nuoremman sisareni kanssa. Olin noin viisi vuotias ja parhaassa mielikuvitusiässä. Muistan kuinka näin kaikki mättäät karvaisena pallona, karhuna, sillä en ollut nähnyt kuvaa karhusta ja sellainen kuva oli syntynyt. Nuorena äitinä tein lapselleni karvaisesta kankaasta mörököllin, pyöreän pallomuotoisen karhun. 50 -vuotis päivänäni työkaverit pukivat minut karhun pukuun, sillä he halusivat minun näkevän ahdistukseni, josta oli tullut karhun mörinää ääneeni. Se ei koskaan auttanut, sillä ahdistukseni tuli huonosta kohtelusta, vallan väärinkäytöstä. Mutta nyt kun olen etääntynyt siitä, voin nähdä sitä. Ongelman voisi helposti psykologisoida, minun ihanteeni on väkivallattomuus, ja siksi en kestä. Totta, en siedä ihmisten häpäisyä, syyllistämistä, uhraamista ja ylivaltaa toisten taholta, julmia rankaisuja, ellei hän alistu yhteisövallan alle, yhteisövallan, jossa käytetään uhrausmenetelmiä yksilön tuhoamiseksi.

Koska yhteiskunta on psykologisoitunut, ihmistä tarkastellaan persoonallisuuden kautta, tunteista etsien, jossa luonteeksi luokiteltu pahuuden olemus olisi kehittynyt seitsemän kuolemansynnin aatoksissa, narsismikukassa kauneuden nähnyt Narkismos personoitiin jo antiikin aikoihin psykologisoimalla. Tiedostamatonta kuvaavassa poikana, Oidipus surmaa isänsä tietämättään ja nai äitinsä, kaipuu toisen ihmiseen ja rakkauteen sekä välittämiseen, jota ei anneta vanhempien taholta, synnyttää murhaajan.

On osattava nähdä sekä psykologinen tarve hoitaa asioita, että yhteisöllinen, jolloin perehdytään yhteisön tekemiin rikoksiin, ja tarvitaan yhteispedagogeja. Kun kirkkokin on ajautunut useimmiten ainoastaan yksilöivään ihmisyyden tarkastelussa, unohtuu yhteisöllinen ongelma, yhteisö uhraa ja syyllistää yksilön tuhon partaalle, jopa itsemurhaan. Vastuu laitetaan yksilön harteille, kun häntä kidutetaan. Hoitotakuu psykoterapiaan ei auta vielä murtuneita, se on oma kokemukseni, on hoidettava yhteisöjä ja niitä negatiivisia asenteellisia mielikuvia, jotka murtavat yhteishengen ja vievät oikeuden ihmisyyteen yksilönä. Kyllä paha pitää nähdä, mutta sitä ei pidä tehdä ja rakentaa sinne, missä sitä ei ole. Liiallista kauneutta on vältettävä, sillä kauneus sokeuttaa ja nostaa pintaan pahuutta.

Viimeisinä kuukausina on puhuttu paljon maalittamisesta. Tikunnokkaan on noussut toimittaja Timo Haapala. Onko toimittajien väärin teot täysin diplomatian alla, heitä ei saa arvostella? Mediassa näkyy uhraaminen yhteisömekanismeissa. Kun Urpilainen uhrattiin median taholta Kataisen hallituksen aikaan, ei pääministeriä syytetty, vaan ministeriä. Lähtikö Kulmurikin uhraamisen tielle? Ei keskusteltu kokonaisuudesta ja järjestelmistä, ideologiasta ja rahan vallasta, vaan maalitettiin ihminen kuolleeksi, ei kuvattu asiaa kokonaisuutena ja se on juuri poliittisen maailman ongelma, kun journalismin pitäisi etsiä ja kuvata totuutta kokonaisuuden nähden. Kyllä ihminen tekee päätöksiä ja virheitä, mutta maalittamisessa on kysymys enemmän vainosta kuin totuuden etsimisestä, henkilön stigmatisoinnista.

Olen tullut siihen tulokseen, ettei ideologista politiikkaa enää tarvita, yhteisöjä, joissa uhraaminen sallitaan, tarvitaan asioidenhoitajia, jossa tieto on ohjaavin tekijä. Ajattelen, että kasvatus, opetus ja työ riittää, ja hyvä laskutaito yritysten toiminnallisuuden, oravanahkojen arvon mittaamiseen.

Raija

ITSEYS JA VARJO

Näin itsenäisyyspäivän merkeissä on hyvä pohtia tuota itseä, mitä se on menneisyyden katsauksessa, miten se on muotoutunut. Tieteessäkin moni asiantuntija käyttää varjosielu käsitettä, ikään kuin se olisi ihmisessä vääristynyttä ihmisyyttä, masentuneisuutta ja/tai psyykkistä puolustusta, mitkä ovat kuitenkin oleellisia ihmisten selviytymisessä sosiaalisen vallan alaisuudessa. Käsitteitä olisi hyvä käsitellä monipuolisemmin, avata niitä. Tiede ja kristinusko sekä muut uskonnot ovat tuoneet monenlaista tietoa, mikä on puhutellut meitä monella tasolla.

Ihmisyyttä ei ole helppoa ymmärtää, mikä on synnynnäistä ja mikä opittua. Joidenkin oppien mukaan elämämme polut ovat jo geeneihin kirjoitettua, joten elämä olisi niin ennalta määrättyä, ettei siihen kannata vaikuttaa ja vallankin arvostella. Elämää ei ylipäätänsä ole viisasta arvostella vaan kunnioittaa ja vähentää kärsimystä.  Kysymys on ehkä enemmän siitä, mikä on muuttuvaa ja mikä on muuttumatonta, ehkä käsitteen avaaminen ja eri tasojen esiin tuominen mahdollistaa asian tarkastelua periaatteellisella tasolla. Käsitteiden takana on aina moniulotteinen ja historiallisesti rakentunut tietoisuuden kehittyminen.  Esim. luovuus, myyttinen vaihe, epämääräisten mielikuvien jäsentely/käsittelyprosessi ja lopputulos. Luovuus pinnallisempana on uusien mielikuvien uudenlaisina esittäminen, myyttisestä luovuudesta tuleva on syväsyntyistä, mikä tulee tiedostamattomasta, missä tunteet ovat voineet vaikuttaa ja se ei ole opittua, mutta se voi olla myös geneettistä, missä menemme eteenpäin henkisessä kehityksessä.

Syvätietoisuuden ymmärtäminen osissa ja moniulotteisena jo kohtuajalta syntyneenä henkisen kehityksen kehtona, mielikuvien syntymänä ja luovuuden lehtona, on asia, mikä usein unohtuu yksilön oikeuksissa säilyttää itseytensä aktiivisena toimijana ja puolustuskykyisenä sosiaalisissa yhteyksissä. Mielessä meidän jokaisen todellisuus syntyy pääosin erilaiseksi, mieli tulkitsee ja suodattaa ja jokaisen todellisuus on oikein, olemme peilejä tosillemme. Se mikä on mahdollista löytää yhteisesti pääosin, on aistihavainto ilman mieltä, käsitteitä sovitusti ymmärtäen, kuullen, sekä nähden. Sosiaalisiin oppimisiin liittyy yleisen ymmärryksen syntymä ja sopimukset, jotka eivät vielä riitä siihen ihmisyyskäsitteeseen, jossa yksilölliset oikeudet toteutuisivat syväsyntyisesti.

Omassa syvätietoisuudessa en esim. ole löytänyt musiikin kautta tietoisuudestani sitä ulottuvuutta, mitä ihmisyydestä ymmärrän. Musiikki nostaa pintaan tunteita, syventää kokemustamme, mutta ei ainakaan minulla nouse ja/tai laskeudu siihen syvyyteen, jossa henkisen kehityksen uudelleen syntyminen tapahtuisi. Se on enemmän sanakäsitteiden puhuttelua, siitä syntyvää. Taide ei sinällään vielä auta ihmisessä kehittymistä uuden ymmärtämiseen itsessä syväsyntyisesti, se voi hoitaa katharsiksen, helpottaa ja luoda lisää ymmärrystä sekä oppimista yhteisyyteen toistemme kanssa. Mutta ihmisenä kasvussa ei riitä taiteen luomat uudet todellisuudet.

Itse pronominina on minän tasoa, varjosieluna tahdottomia ja tahdonalaisia tekoja negatiivisten tunteiden kautta, osittain puolustusmekanismeja. Luonto fyysisesti ja fysiologisesti kehossa voi tuoda esiin geenit. Ja juuri tällöin on hyvä erottaa se henkisen kehityksen mahdollisuus sisäisestä sielusta ja minästä, joilla on eritasoiset ja erilaiset vaatimukset kehitykseen.

Raija

Wikipediasta määritelmää:

Itse on ilmeisesti ollut muinaissuomalaisen käsityksen mukaan ihmisen sielun osa, sieluun kuuluva muista osista erillinen henkiolento, sieluolento. Itse-olennosta on tullut nykysuomen pronomini itse. Itsen käsittämisestä henkiolennoksi on jäänyt vain joitakin merkkejä itämerensuomalaiselle kielialueelle, mutta joissain etäsukukielissä sanan "itse" vastine tarkoittaa yksinomaan sielun osaa. Esimerkiksi mordvan kielessä issi on sieluolento, joita oli ihmisellä useita. Itseä saattoi jollain tavoin vastata Luonto, joka useimmiten koettiin sielun ulkopuoliseksi suojelushaltijaksi, mutta joka antoi silti nimensä ihmisen sielun perustavanlaatuiselle piirteelle, luonteelle.

Itse on kuin sielun varjo tai varjosielu, se on erillinen minuudesta, mutta rinnakkainen tälle, ikään kuin tämän kuvajainen. Itse voi olla jopa ihmisen ruumiille rinnakkainen kaksoisolento. Itse voi kulkea ihmisen edellä hänen hahmossaan. Edellä kulkeva ihmishahmoinen itse voi aiheuttaa etiäisen.

Itse on voitu menettää, jolloin ihmisestä on tullut itsetön. Itsetön ihminen on pahasti sairastunut, kalpea, masentunut tai menettänyt onnensa. Itsen on voinut viedä esimerkiksi paholainen valansa rikkojalta. Vainajat ovat voineet viedä itsen vainajalaan jo ennen ihmisen kuolemaa. Alkoholismi voi myös viedä itsen. Sen perusteella, miten itsen voi menettää, vaikuttaa siltä, että itse tarkoittaisi jotakuinkin itsetuntoa, omakuvaa tai omaatuntoa, jonka esimerkiksi syyllisyydentunto, itseinho tai syvä masennus voi viedä tai turmella.

Ennen kuolemaa tai kuolemassa itse on lähtenyt omille teilleen, ja voinut esimerkiksi näyttäytyä kaukanakin oleville eläville sukulaisille. Myös itse on lopulta joutunut vainajalaan. Toisaalta kummitukset, kuten ihtiriekko, saattavat olla ihmisen maailmaan jäänyt itse. Yksi ehdotettu alkuperä ihtiriekko-nimitykselle on murteellinen muoto sanasta itseriekko.

UNEN MERKITYS JA LAATU

Jos olen levännyt hyvin, osaan herätä hyvin. Nousen sängyn laidalle ja siirrän muistiin uneni. Stressaantumattomana näen erinomaisia ja erilaisia unia, joiden merkitys vaihtelee. Pelko- ja kauhu-unien aikana psyykeni voi huonosti ja unet olivat sekavia. Kun työpaikalla oli henkistä väkivaltaa, mitätöintiä ja alistamista, näin unen, jossa työkaverit tulivat kirveen kanssa läpi oven kotiini tappamaan minua. Siitä seurasi psykoosi. Pari vuotta sitten yhteisön hylättyä minut, koska puhuin vaikenemisen, roolittamisen ja syyllistämisen ongelmasta yhteisössä, uneni vei minut stressiin, jossa lepo ja rentoutus ei enää toiminut, en nähnyt syväunia.

Tieteessä ei arvosteta kovinkaan korkealle yksilöiden oivalluksia, mutta on syytä huomata, että monet suuret viisaudet ja älylliset neroudet ovat yksilöiden luomia, Einsteinistä alkaen.

Nyt on ollut muutaman vuoden tapetilla tietoisuustaitojen kehittäminen läsnäolotaitoihin nähden. Näyttää siltä, että oletetaan jälleen kerran yksilöosaamisen vaikuttavan ratkaisevasti siinä onnistumiseen, kognitiiviset-, tunne- ja sosiaaliset taidot jne. siis yksilölliset kyvyt. Tällöin uskotaan, että läsnäolotaitojen merkitys kehittää nämä tietoisuus taidot. Olen sitä mieltä, että liiallinen tietoisuus kadottaa tyystin ihmismielen kaksipuolisuuden, syväosan tiedostamattomassa, tunteiden syntymisen kehdon ja tietoisen osan sitä tukevana, kun nähdään, että aivoissa ei enää synny eri osissa toimintoja. Varmasti niinkin ihmistä voidaan kehittää, mutta vanhana akkana sanon, että se voi viedä ojasta allikkoon, tiedostamaton ei enää toimi siinä merkityksessä, kuin sen olisi ihmisen kokonaisuuden kannalta toimittava, levon, rentoutuksen ja merkitysten syntysijana.

Syvätunteiden merkitys uniin ja laatu rentoutukseen syntyy hyvässä kontekstissa mielekkääseen ja todelliseen elämään. Kun ympäristöstä tulee pelot ja uhkat, ihminen ajautuu liikaa tietoisen puolelle ja unet eivät enää rentouta. Pelot eivät ole aina yksilöstä syntyneitä, ne ovat myös todellisia uhkia ympäristöstä. Mutta voiko tiedostamattomaan ja syväuniin vaikuttaa liiallinen stressi niin, että tiedostamattoman syväunet tulevat liian tietoiseksi pelkojen ja häpeän kautta. Näitä mielen mekanismeja on käytetty kautta aikain sodissa yksilöiden tuhoamiseen, jos yksilö ei alistu diktaattorin ja/tai yhteisövallan alle. Yksilöiden kykyihin perustavissa näkemyksissä huomaa sen, ettei osata nähdä ihmistä eriytyvänä kyvyissään, mikä voi mennä liian pitkälle, kuten pelkkä keho toimivana, kuin myös aivokeskeinen ajattelu, jossa kaiken katsotaan vaikuttavan kaikkeen.

Huomaan, että stressini aiheuttaa nyt syväuniin liikaa tietoisuudesta tulleita mielikuvia, siinä näkyvät päivän tapahtumat kuin ratkaisuna, ei enää satunnaisina mielikuvina, toki niitäkin vielä joskus. Mitä mahtaisi sanoa unien tulkitsija Carl Jung symbolisella tasolla ilmentyvän asioissa. Kun elin nk. ruumiin tilassa muutama kymmenen vuotta sitten elämässäni, näin unissa eläimeksi muuttumista, usein kalaksi, sillä vain suuret lihakset toimivat käytännössä. Jung on kutsunut näitä arkkityypeiksi, joita on esiintynyt vuosituhansia. Jos kaikki katsotaan vain yksilön kykyjen kautta, mielen hoitavat vaikutukset eivät enää suojele ihmistä, kun ihmisestä tulee pelkojen kautta liian tietoinen ympäristöstä tulevien uhkien myötä, eikä syväunia ei esiinny.

Raija

SIETÄMÄTÖN TOINEN

Olen kirjoittanut aika usein psykologisoinnin vaaroista ja sitä pitäisi perustella myös. Psykologia, eli tunne-elämän kehitystä tutkiva tiede on päätynyt ihmissuhteita tutkiessaan liian kapeaan ihmiskäsitykseen. Minä tarkastelen asiaa enemmän sosiaalisesta näkökulmasta, jakamisen ja osattomuuden ilmiöstä käsin. Psykologia perustaa ihmiskäsityksensä tunne-elämän kautta minuuteen. Siinä ihminen nähdään aina vastuullisena ja valitsevana yksilönä, halun ja tahdon ajamana. Sen taustalla näyttäisi olevan myös mystisiä ihmiskuvia ihmisen hyvästä ja pahasta, paholaisesta ja enkelistä. Se on mahdollista vallanhimon ihmisessä, valtaa käyttävässä. On hyvä kysyä, miten me oikeastaan voimme ajautua harhaan näiden oppien kautta. Esimerkiksi pappien koulutuksessa on paljon psykologiaa ja taustalla ihmisen pahuus. Psykiatriassa löytyy enemmän käsitystä kohtelusta, neuroosit syntyvät vinoutuneesta suhteesta itseen, arvostuksen puutteesta ja vääristymisestä ihmisyyden suhteen.

Surullista on se, että mielestäni nuo psykologisoituneet ja tunne-elämään perustuvat opit eivät ole kristinuskon ihmiskäsitystä syvästi luotaavia Jeesuksen oppien mukaan. Ihmisyyden perusta on vapaus valita, ei tunne-elämän pakottavuus.

Minä olen tällainen kuin olen, enemmän jakamisen kulttuurista tuleva kuin yksilöllisesti oikeuksia saanut. Jaoimme lapsuudessa jopa lautasen, ylisuuria ja pieniä kenkiä joutui käyttämään, koska niitä ei riittänyt kaikille. Voin nähdä historiastani liiallisen luovuttamisen kauden, annoin toisille liikaa valtaa, en jaksanut pitää puoliani. Itseni puolustamisesta sain julmat rankaisut ja niin opin olemaan hiljaa. Mutta itseäni olen aina tutkinut, etsinyt ja löytänyt ehkä sen erityisen tarkasti, sillä minusta ei olisi tullut tällainen kuin nyt olen ja olen siitä kiitollinen. Aika, jolloin minuus ja itseys katosi, tuli psyykkisestä puolustuksesta kovassa kohtelussa muiden taholta, pelko vei kauhuun ja loi voimakkaita aistimuksia, mitkä loivat yliaktiivisuutta. Psykologisoiva sanoisi taas, että ihminen tuomitsee itse, sitäkin voi olla, sosiaaliseen jakamiseen tottunut uskaltaa ajatella, että ihmisen kokemus tulee yhtä voimakkaana yksilöstä ja ympäristöstä. Sanoisin jopa, että harva ihminen itseään piiskaa, enemmän sen tekee ympäristö. Kunnioittamisen kulttuuri auttaisi tässäkin asiassa.

Perustavan laatuisia ja yksilöllisiä kasvuun ja oppimiseen yllyttäviä synnynnäisiä tekijöitä on olemassa. Ainoaksi synnynnäiseksi motiiviksi luetaan uteliaisuus, mikä usein johtaa tutkimiseen, leikkimiseen ja oppimiseen, muut ovat opittuja. Perustunteista löytyy inho, (alla Wikipedian määritelmää, mikä ei ole kattavaa eikä vastaa nykyaikaa). Pelko on kuvattu aisteja herkistäväksi, mutta se voi liiallisena tuhota koko aistimuksen, lamaantua ja palautua solutasolle, jakautumiseen. Siinä mielessä jakamista liiallisena ei voi pitää ihanteena, koska se vie solutasolle, minuuden oikeudet tahdon ja halun oikeudessa ovat oleellisia ihmisyyden pysyvyydessä.

Sosiaalisissa kanssakäymisissä olen todennut, että syyllisyys, viha ja häpeä siirretään usein toiseen henkilöön ja erityisesti, jos hän on ala-arvoisessa asemassa. Sen takana voi olla inhon voima, joka siirtyy sosiaalisiin suhteisiin. Kun yhteiskunta on rakentunut poliittiseksi, hierarkkiseksi ja valta-asemia korostaviksi, juuri nämä tuovat sosiaalisuuteen ongelman, jossa ennakkoluulot saavat polttoainetta, joka roihuaa liekeillä.

Kun ihmissuhteet rakentuvat vallan mekanismin alaisuuteen ja ihmismielen sekä tunteiden yliarvostukseen, alkaa vainojen maailma kukkia. Se tapahtuu joko yksilön liiallisessa arvostuksessa vallan kautta ja/tai yhteisövallassa. Tällöin meitä ei ohjaa perusarvot, hyvyys, kauneus ja totuus yleisenä viisautena, eikä kristinopin syväviisaus Jeesuksen oppina, etsi aina Jumalaa puhuttajaksi. Ihminen on siinä mielessä aina heikko, että hän peilaa ihanteiksi omia kokemuksiaan, koska ne tuovat turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta, sitä suositellaan toisille.

Raija

Wikipedia: Inho on voimakas vastenmielisyyden tunne. Inhoa tuntiessaan ihminen puristaa silmiään kiinni ja vetää nenäänsä kasaan, koska inhoa aiheuttavaa kohdetta ei haluta nähdä tai haistaa. Tässä mielessä inho on vastakkainen tunne pelolle, koska pelko herkistää aistihavaintoja ja inho taas supistaa niitä.

KUINKA NÄKISI TOISTA IHMISTÄ?

Me melkein kaikki tiedetään, kuinka asioiden pitäisi olla, hyvät käytöstavat toista kohtaan, kuunteleminen, kohtaaminen aidosti, luottaminen, uskominen ja arvostaminen, ihanteita löytyy roppakaupalla. Mutta silti me kuljemme toistemme ohi. Ihanteita on luotu kautta aikojen, mutta tuo ihmisen nurja puoli vain tahtoo pitää pintansa.

Ajattelun aikana ja tunnekokemuksen läsnä ollessa, me voimme olla täysin eri maailmoissa toisiimme nähden, eivät kuvat eivätkä sanat kerro sitä, emme tavoita toista. Itselläni olen huomannut viimeisinä vuosina, ettei musiikki enää tavoita minua, ei synny tunne-elämyksiä, herkistyn kyllä, mutta ne eivät luo sellaista tunnesyvyyttä, mikä puhuttelisi minua. Ja minä tiedän, ja suon mielelläni toisille ne tunteet ja voiman, jota musiikki voi antaa. Ehkä pitkä aika elämässäni ilman tunteita on vienyt minut enemmän sanojen maailmaan, ja niitä rakastan.

Läsnäolossa ei ehkä aina synny ymmärrystä toisen kokemukseen. Mutta sitä ei välttämättä tarvitse syntyä tunnetasolla, sillä kunnioittamisen arvostuksessa kuunteleminen riittää, usko ja luottamus siihen mitä toinen kertoo, sokea ei tarvitse olla. Mutta liian usein olen todennut, että kuuntelijat, jotka eivät usko toisen kertomaa, luovat vain oman version kuulemastaan ja käyttävät valtaa väärin. Sitten mennään toiselle tasolle, ratkaisijan rooliin, opettajan hommiin, yritetään auttaa ystävä pois hädästä, luomalla toiselle toimintamalli, ihanteellisempaa olisi antaa kertojan ratkaista itse. Tämä edellinen ei estä konkreettista auttamista, se on ihmisoikeus.

Vaikka minä muodossa kertomuksia usein pilkataan, se on kuitenkin ainoa tie kertoa, löytää ja tavoittaa omat tunnekokemukset, sillä toisen tunteita emme voi kokea, ja niiden tulee antaa tulla rauhassa, niin että yksilö voi kokea ne itse, miltä ne tuntuvat. Liian suuressa rasituksessa tunteet transferoituvat, siirtyvät toiseen tiedostamatta, ajattelemattomuudessa siirretään syyllisyyden kautta toiseen. Kysely auttaa usein jäsentämään ja sanoittamaan kokijan tutkimusta omiin tunteisiin. Jokaiselle ihmisellä on oikeus säilyttää oma todellisuutensa, se on mielenterveyden perusta. Voimme kokea empatiaa, ja tavoittaa toisen kokemuksen merkitystä, siihen täytyy pyrkiä.

Meillä on taipumus alkaa analysoimaan ja psykologisoimaan toista ihmistä, hänen luonnettaan, persoonallisuuttaan, elintapojaan, koulutustaustaa, älykkyyttä. Tuntuu siltä, että kaikkea psykologisoidaan, luin luonnekuvauksia eri sivustoilta, jotka olivat niin psykologisoituja, että tyrmistyin. Sosiologian professori Antti Eskola on sanonut, ”ihmisen luonne on elämänkokemukset”. Jos kunnioittaa ihmistä, silloin ei lähde arvostelemaan hänen elämäänsä, josta kokemukset ovat tulleet ja vallankin vääntämään niitä persoonallisuuden piirteiksi, jotka minulle tarkoittavat enemmän vallassa olijoiden ihmiskuvia, ei osattoman ja oikeudettoman ihmisen.

Oppimisessa vuorovaikutus on merkittävin vaikuttaja, toisten näkemysten kuuleminen ja näkeminen, mennään mukaan niihin näkemyksiin tiedon lisäämisessä ja opitaan niiden kautta. Tasavertaisessa ihmisten kohtaamisessa ja kohtelussa ei valtaa anneta toisen yli, sillä se estää kuulemisen, vie tarkkailijan rooliin, jossa jakaminen ja yhdistäminen katoaa. Oppijan rooli on aika hyvä mielekkään nöyryyden oppimisessa.

Suomi on tällä hetkellä valheiden ja ylimielisyyden tilassa politiikan kiemuroissa. Pitkän linjan näkemykseni on, että kansaa on nöyryytetty hätätilaan talouden kautta, jolloin aggressiot nousevat pintaan ja alkaa syrjinnän mekanismit nousta ylös, eloonjäämiskamppailu tekee ihmisestä suden.

Raija