ITSEYS JA VARJO

Näin itsenäisyyspäivän merkeissä on hyvä pohtia tuota itseä, mitä se on menneisyyden katsauksessa, miten se on muotoutunut. Tieteessäkin moni asiantuntija käyttää varjosielu käsitettä, ikään kuin se olisi ihmisessä vääristynyttä ihmisyyttä, masentuneisuutta ja/tai psyykkistä puolustusta, mitkä ovat kuitenkin oleellisia ihmisten selviytymisessä sosiaalisen vallan alaisuudessa. Käsitteitä olisi hyvä käsitellä monipuolisemmin, avata niitä. Tiede ja kristinusko sekä muut uskonnot ovat tuoneet monenlaista tietoa, mikä on puhutellut meitä monella tasolla.

Ihmisyyttä ei ole helppoa ymmärtää, mikä on synnynnäistä ja mikä opittua. Joidenkin oppien mukaan elämämme polut ovat jo geeneihin kirjoitettua, joten elämä olisi niin ennalta määrättyä, ettei siihen kannata vaikuttaa ja vallankin arvostella. Elämää ei ylipäätänsä ole viisasta arvostella vaan kunnioittaa ja vähentää kärsimystä.  Kysymys on ehkä enemmän siitä, mikä on muuttuvaa ja mikä on muuttumatonta, ehkä käsitteen avaaminen ja eri tasojen esiin tuominen mahdollistaa asian tarkastelua periaatteellisella tasolla. Käsitteiden takana on aina moniulotteinen ja historiallisesti rakentunut tietoisuuden kehittyminen.  Esim. luovuus, myyttinen vaihe, epämääräisten mielikuvien jäsentely/käsittelyprosessi ja lopputulos. Luovuus pinnallisempana on uusien mielikuvien uudenlaisina esittäminen, myyttisestä luovuudesta tuleva on syväsyntyistä, mikä tulee tiedostamattomasta, missä tunteet ovat voineet vaikuttaa ja se ei ole opittua, mutta se voi olla myös geneettistä, missä menemme eteenpäin henkisessä kehityksessä.

Syvätietoisuuden ymmärtäminen osissa ja moniulotteisena jo kohtuajalta syntyneenä henkisen kehityksen kehtona, mielikuvien syntymänä ja luovuuden lehtona, on asia, mikä usein unohtuu yksilön oikeuksissa säilyttää itseytensä aktiivisena toimijana ja puolustuskykyisenä sosiaalisissa yhteyksissä. Mielessä meidän jokaisen todellisuus syntyy pääosin erilaiseksi, mieli tulkitsee ja suodattaa ja jokaisen todellisuus on oikein, olemme peilejä tosillemme. Se mikä on mahdollista löytää yhteisesti pääosin, on aistihavainto ilman mieltä, käsitteitä sovitusti ymmärtäen, kuullen, sekä nähden. Sosiaalisiin oppimisiin liittyy yleisen ymmärryksen syntymä ja sopimukset, jotka eivät vielä riitä siihen ihmisyyskäsitteeseen, jossa yksilölliset oikeudet toteutuisivat syväsyntyisesti.

Omassa syvätietoisuudessa en esim. ole löytänyt musiikin kautta tietoisuudestani sitä ulottuvuutta, mitä ihmisyydestä ymmärrän. Musiikki nostaa pintaan tunteita, syventää kokemustamme, mutta ei ainakaan minulla nouse ja/tai laskeudu siihen syvyyteen, jossa henkisen kehityksen uudelleen syntyminen tapahtuisi. Se on enemmän sanakäsitteiden puhuttelua, siitä syntyvää. Taide ei sinällään vielä auta ihmisessä kehittymistä uuden ymmärtämiseen itsessä syväsyntyisesti, se voi hoitaa katharsiksen, helpottaa ja luoda lisää ymmärrystä sekä oppimista yhteisyyteen toistemme kanssa. Mutta ihmisenä kasvussa ei riitä taiteen luomat uudet todellisuudet.

Itse pronominina on minän tasoa, varjosieluna tahdottomia ja tahdonalaisia tekoja negatiivisten tunteiden kautta, osittain puolustusmekanismeja. Luonto fyysisesti ja fysiologisesti kehossa voi tuoda esiin geenit. Ja juuri tällöin on hyvä erottaa se henkisen kehityksen mahdollisuus sisäisestä sielusta ja minästä, joilla on eritasoiset ja erilaiset vaatimukset kehitykseen.

Raija

Wikipediasta määritelmää:

Itse on ilmeisesti ollut muinaissuomalaisen käsityksen mukaan ihmisen sielun osa, sieluun kuuluva muista osista erillinen henkiolento, sieluolento. Itse-olennosta on tullut nykysuomen pronomini itse. Itsen käsittämisestä henkiolennoksi on jäänyt vain joitakin merkkejä itämerensuomalaiselle kielialueelle, mutta joissain etäsukukielissä sanan "itse" vastine tarkoittaa yksinomaan sielun osaa. Esimerkiksi mordvan kielessä issi on sieluolento, joita oli ihmisellä useita. Itseä saattoi jollain tavoin vastata Luonto, joka useimmiten koettiin sielun ulkopuoliseksi suojelushaltijaksi, mutta joka antoi silti nimensä ihmisen sielun perustavanlaatuiselle piirteelle, luonteelle.

Itse on kuin sielun varjo tai varjosielu, se on erillinen minuudesta, mutta rinnakkainen tälle, ikään kuin tämän kuvajainen. Itse voi olla jopa ihmisen ruumiille rinnakkainen kaksoisolento. Itse voi kulkea ihmisen edellä hänen hahmossaan. Edellä kulkeva ihmishahmoinen itse voi aiheuttaa etiäisen.

Itse on voitu menettää, jolloin ihmisestä on tullut itsetön. Itsetön ihminen on pahasti sairastunut, kalpea, masentunut tai menettänyt onnensa. Itsen on voinut viedä esimerkiksi paholainen valansa rikkojalta. Vainajat ovat voineet viedä itsen vainajalaan jo ennen ihmisen kuolemaa. Alkoholismi voi myös viedä itsen. Sen perusteella, miten itsen voi menettää, vaikuttaa siltä, että itse tarkoittaisi jotakuinkin itsetuntoa, omakuvaa tai omaatuntoa, jonka esimerkiksi syyllisyydentunto, itseinho tai syvä masennus voi viedä tai turmella.

Ennen kuolemaa tai kuolemassa itse on lähtenyt omille teilleen, ja voinut esimerkiksi näyttäytyä kaukanakin oleville eläville sukulaisille. Myös itse on lopulta joutunut vainajalaan. Toisaalta kummitukset, kuten ihtiriekko, saattavat olla ihmisen maailmaan jäänyt itse. Yksi ehdotettu alkuperä ihtiriekko-nimitykselle on murteellinen muoto sanasta itseriekko.