PELKO OHJAAJANA

Herran pelko on viisauden alku, sanotaan, se voi olla myös tuhon siemen. Ihmisessä on tavallaan mielessä kaksi napaa, jotka ovat kuin kilpailutilanteessa keskenään, pelko, luottamus ja turvallisuus. Pelko, mikä on alkujaan syntymäpuristuksesta syntyneen ahdistuksen seuraus ja luottamus sekä turvallisuus sisäisten kokemusten, unien ja mieltymysten tyyssija. Nämä molemmat on otettava huomioon ihmisen kasvussa ja oppimisessa.

On arvokysymys, valitsemmeko me brutaalin ihmistyypin, vai miellyttävän ja sivistyneen, hyväkäytöksisen sekä inhimillisen. Kun ruokimme pelkoja, ihmisen aistillisuus vaatii yhä enemmän toiminnassa voimaa, herkkyys katoaa ja ihmisestä tulee usein aistimustensa orja, yliaistillinen. Seksuaalisuus pursuaa yli aistimusvirran, eikä mikään tuo tyytyväisyyttä, ihminen ajautuu aina väkivaltaan saakka kokeakseen tyydytyksen, mutta se ei tule pelon yllyttämänä. Mieli voi hajota ja ihminen alkaa lohkoa kokemuksiaan, lopulta halkomaan näkemäänsä, mikä on erilaista kuin eriyttämistaito, lohkomisessa suljetaan osat ulos, eriytymisessä nähdään kokonaisuus. 

Ihminen tarvitsee mielihyvää, ja sen lähteet ovat mielen syvyyksissä.

Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, kuinka meidän tulee olla läsnä tässä hetkessä. No, läsnä voi olla, mutta samaan eetokseen vaaditaan menneisyyden hylkäämistä ja hetkessä elämistä. Mikäli ihminen haluaa syvällisen luovuuden, uuden synnyttämisen lähteelle, hänen on löydettävä pelkojensa takaa takaisin unien syntysijoille, ydin itseen. Niinpä ne pelot, jotka ovat syntyneet sisäisesti minuudessa tai ulkopuolelta tuotettuna, niitä on käytävä menneisyydessä niin paljon läpi, että vapautuu pelosta ja alkaa nauttia itsestä ja omista tunteista, omista ajatuksista. Mielen asiantuntijoiden mukaan tämä voi kestää vuosikymmeniä, joten ei ole viisasta uhkailla unohtamaan menneisyys. Peloista ei voi täydellisesti vapautua, niitä tulee uusia ja ne voivat nostaa traumoja pintaan. Eheän minuuden löytämiseen tarvitaan hyvät sosiaaliset suhteet. Jatkuva toiminnallisuus ja vuorovaikutuksen ajallisesti hallitseva tapa, voivat tyrehdyttää minän kasvua ja itseyden löytämistä.

Menneisyys on voimavara, josta voi ammentaa uuden luovuutta, se on juuri sitä lapsen iloa ja eheyttä, jonka jokainen muistaa lapsuudesta, kuinka syntyi uutta ja se alkoi kukkia, jos se hyväksyttiin. Ei muistikuvien siirtely luo uutta. Itsekasvatuksen tehtävä on siirtää pelkovuoret edestään ja iloita aidosti itsestään.

Raija