ITSENSÄ LÖYTÄMINEN

Ole oma itsesi, sillä kyllä pärjää, tätähän me toitotetaan. Yleistykset ja hokemat eivät ole useinkaan totuuden monipuolisten näkökulmien avaajia, pahimmillaan vai asenteiden kylväjiä, joskus hyveisiin puhuttelevia. Itse asiassa me olemme aina oma itsemme, vaillinaisina, kärsivinä, oppivina, osa koneesta pyörii ja osa piiputtaa. Ehkä tuolla sanonnalla haetaan aitoutta, ole aito oma itsesi. Tässä muistuu aina mieleeni sosiologian opettaja, joka sanoi, ”silloin ihmiset naisivat tunkiolla”. Niin, ehkä hän halusi opettaa minulle, kulttuuriset arvot ovat tärkeä osa ihmiskunnan kehitystä, pelkkä luonnontiede ei riitä.

Monissa asioissa olen tullut siihen tulokseen ihmisyyttä ja sen tutkimuksia tutkien, että niiden näkökulma on oppimisen näkökulma. Ihminen nähdään tahtovana ja haluavana olentona. Näin voi käydä kun eliitti ja hyväosaiset tuovat hypoteeseja tutkimuksiin. Tiede tuo ihmisyyttä esiin vallan näkökulmasta, erityisesti miesvallan näkökulmasta.

Minulla oli pitkään piilossa muististani kokemuksia, jotka eivät tulleet tietoiseksi. Niistä näkyi päällepäin vain aggressio, viha ja ahdistus, sekä sen mukainen käytös, minulla se oli poukkoileva, joillakin se voi olla sisäänpäin kääntynyt. Joistakin tulee itse tuhoisia, ja toiset purkavat kaunansa toisiin ihmisiin. Ympäristön taholta kielletty ja kumottu tapahtuma elämässäni piiloutui psyykeen. Minusta jäi esiin vain se pieni tyttö, joka oli oppimisesta iloitseva, into ja elämä säilyi toiminnassa, sillä oppiminen oli taustalla aktivoimassa sitä, ja itsetuntoni oli vahva siinä kohtaa. Mutta tunteet oli piilotettu, suu tukittu ja puhekieli ei enää toiminut, kuulo oli tullut valikoivaksi syytösten alla, ja lakkasi kokonaan toimimasta, kuulemasta, sillä kun omaa puhetta ei saanut olla, ei yhteyttä syntynyt, vuorovaikutteisuus ei ollut läsnä, ja ihmisoikeudet oli hävitetty vallan väärällä käytöllä. Kuuleminen ja puheen tuottaminen epäonnistui. Tässä kohtaa juuri psyyke kertoo sen, mikä on pielessä oppimisessa, mielen toiminnan ehdot. Useimmiten oppimisen ongelmia lähestytään oppimisen näkökulmasta ja persoonallisuudesta, jolloin kuvitellaan ihminen tietoiseksi valitsijaksi, mutta jos psyyke on koteloinut kokemuksen ja vienyt sen piiloon muistista, ihminen ei ole silloin valitseva.

Ihmisillä on erilaisia muistikokemuksia, osa muistista haihtuu, ja havaitseminen on välillä toisaikaista. Asioista muistaa osia, jotkin alueet jäävät täysin pimentoon. Jos minuutta ei ole olemassa, sanakieli voi näyttäytyä heikkoina lauseina, matematiikka, jonka hahmot on ensin operoitava etuaivolohkolla, ei onnistukaan, sillä tunteiden kieltäminen ja muuttuminen mielen paineessa pakkomielikuvaksi, saa myös mielen käänteiseksi, ja moniulotteiset muodot eivät avaudu näkyväksi, nähden lausekkeiden arvon toisiinsa nähden suhteessa kertoimiin.

Raija

VIIMEISELLÄ TUOMIOLLA

En usko enää oikeusvaltioihin, koska ne usein perustuvat todistusaineistoihin, jotka ovat enemmän mielen tuotetta, kuin sitä mitä oikeasti tapahtuu. En myöskään usko Jeesuksen viimeiseen tuomioon, en anteeksiantoon, enkä oikeudenmukaisuuteen. Kukaan ei pelasta ihmistä, kun valheet ja kansantuomioistuimet tuottavat uhreja. Mielivalta kukoistaa, ja mielenterveysongelmat lisääntyvät.

Uskomusten sijalle on kehitettävä kunnioituksen kulttuuri, jossa kunniaa ei saada toisten kautta, ei aseman, eikä sukupuolen mukaan, se on lähtökohta vilpittömyydelle. Tiedän, että tämä koko ajatus on epärealistinen ja utopistinen, mutta on syytä muistaa, että sitä on kokeiltu, Englanti jopa vannoo sen nimeen.

Seksuaalirikokset on perustavanlaatuinen rikos, jota käytetään vallan välineenä oppien, mielivallan, kansanvallan, demokratian, kaupallisuuden jne. sitomiseen systeemeissä. Freud perusti koko ideologiansa seksuaalilähtöisyyteen ihmisen kehittymisessä, joten tiedekään ei ole siitä vapaa. Ikävä sanoa, että koko seksuaalisuuden kuva näyttäytyy minulle tunkeutumisen kuvana.

Kansallissosialismissa rotuhygienialla etsittiin sopivia ihmisiä elämän oikeuteen. Epäsopivia karsittiin ehkäisemällä heidän lisääntymismahdollisuuksiaan. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa toteutettiin pakkosterilisaatioita tuhansille ”vähä-älyisille” naisille. Klaus Härö on tehnyt tästä elokuvan, ”Uusi ihminen”. Kun nämä opit sovellettiin kansan keskuuteen, uhreja syntyi paljon. Alkoi varsinainen seksuaalirikosten sarja, jonka tukijana oli valtio. Meetoo ilmentää vain pintaa siitä, mitä naiset saivat kokea rotuhygienian aikoihin.

Pakkosterilisaatiossa nainen luokiteltiin arvottomaksi, ja miehet kohtelivat häntä ala-arvoisesti. Naisen asioihin puututtiin räikeästi tuomiten ja huoritellen, ja syntyi puuttumisen kulttuuri, toisen elämään tunkeutumisen kulttuuri. Ylimieliset tai ylempään säätyyn itsensä luokittelevat puuttuivat naisten elämään, josta sai osansa koko perhe. Puuttuminen jatkui kaikissa muissakin asioissa sukupolvien ketjuissa. Puuttumisesta tuli tapa, jossa heikoin uhrattiin moraalin nimissä. Puuttuminen siirtyi paikasta toiseen, perheestä toiseen, yksilöstä toiseen. Kansantuomioistuin tuomitsi syylliseksi nimetyn, jossa rikosta oli tehnyt koko yhteisö.

Ei näistä rikoksista pelasta Jeesus, ei Jumala eikä mikään tuomioistuin. Kansaa on kasvatettava ja opetettava niin, että mielivalta ei pääse kukoistamaan. Kunnioitus ei ole siihen huonoin vaihtoehto. Se voi olla parempi kuin Freudin seksuaalisuus.

Raija

HENKISIÄ LUKKOJA

Luin Heinz-Juhani Hofmannin elämäntarinaa Helsingin Sanomien sivuilta. Tämä tarina kirvoitti minut nyt kirjoittamaan. Kuinka moni ihminen jääkään henkisesti tai ruumiillisesti vangiksi omaan minuuteensa? (artikkeli löytyy minun twitter tililtä, profiilin kautta @NaumanenR ).

Henkiset, hengelliset, sielulliset, mielelliset, sosiaaliset ja kielelliset minuudet ovat monitulkintaisia. Siksi määrittelin itselleni opiskeluaikoina sen, mitä katsoin näihin kuuluvan. Henkinen on minulle sielu eli tunteet, sosiaalinen sekä sanakieli, hengellinen taas sisältää vaatimuksen yhteydestä Jumalaan. Nämä kaikki ovat siis määriteltävissä kunkin käsityskyvyn ja kokemuksen mukaan.

Näissä voi jäädä kussakin kehitysalueessa vangiksi, ja aito itse ei voi toimia. Ymmärrykseni mukaan psykiatriassa ymmärretään ainakin osittain hengellisyys yliaistillisuudeksi. Se on pelon tuottamaa ylijännitteisyyttä, jossa mieli heijastaa kokemuksen ulospäin toisiin, kuvaksi, näyksi, tunteeksi, ja muuttaa todellisuutta toiseksi kuin se oikeasti on, ja havaintokyky heikkenee. Joillekin henkisyys on vain sanakieltä, ja uskoa pelkästään Raamattuun. Tämäkin tie voi johtaa yliaistillisuuteen, kun aistimus on ylirasituksessa, eikä virtaus vuorovaikutteisesti mahdollistu aivoissa ja ulkoisen maailman kanssa.

Ikään kuin ajattelen, että vapaus ja aitous olisivat mahdollista, ja ihmiselle tulee antaa mahdollisuus olla vapaa aistimaan ympäröivää ja sisäistä todellisuuttaan. Myös välineellistettyinä metodit, kuten musiikki, sana, fyysinen ponnistus, seksuaalisuus jne. liiallisina voivat estää aidon tunnesyntymän ja ottaa hallitsevan roolin minuudessa. Pelko ja ylivoimistunut kokemus minuudessa siis tekee meidän kokemuksista heijasteisia toisiin nähden, heijastamme oman tunteen toiseen.

Jokseenkin ajattelen, että ulkopäin syötetty todellisuuden kokemus opittuna vie aitouden pois. Siksi pidän yksilöön kohdistuvaa kunnioitusta vapauden ja aitouden ensisijaisena mahdollistajana. Opit, myös ihmiskäsitys voivat viedä aidosta minuudesta pois. Moni tietää minuuden perusjaon; ydinminä, minä ja yliminä, tai vanhempi, aikuinen ja lapsi. Jos pelko on kasvatuksessa päällimmäisenä, voivat nuo kaikki minän osat ikään kuin vahvistua liikaa, lapsen tunnekokemus tulee liian vahvaksi ja alkaa hallita lapsen tarpeita ja reaktioita, aikuisen varmuus ylikorostuu tai vanhemman kontrolli. Siksi sanakieli on kuin runko, mikä kasvattaa tasoittavasti minuutta. Mutta jos sanakieli tai tunne ottaa ohjat käsiinsä, vaikka opetusmetodien välineillä, voi aito kokemus vilpittömyydestä kadota.

Kunnioituksessa ihminen saa pitää oman kokemuksen omanaan, oman todellisuutensa, eivätkä muut yritä vaihtaa sitä muuksi.

Ihmisyydessä tulee olla tilaa liikkeelle, joka mahdollistaa vuorovaikutteisuuden. No eikö tällä minun ajattelutavallani jouduta arvottomuuteen. Ei jouduta, taustalla on usko pyhyyteen ja inhimilliseen mielekkyyteen, jossa elämän ohjautuvuus on terveyden hyvä hoiva, mahdollisuus vapaaseen valintaan, ei luonnonlakien mukaan, vaan ihmisyyttä mahdollistaen hyvin, valintaa vapaudessa eikä pakolla. Vuorovaikutteisuutta tulee sallia, ja jokaiselle oikeus ottaa itselleen sopivaa, sekä tuottaa sitä.

Vuorovaikutteisuus läsnä olevana ylläpitää turvaa ja luottamusta itseen ja muihin, se rakentaa identiteettiä sisällöistä riippuen. Emme voi alistaa muita uskomaan, mutta voimme antaa heille mahdollisuuden valita ja voimme tarjota monipuolisesti. Ei ole vapautta se, jos joutuu valitsemaan henkiseksi kodikseen rautakehikot.

Raija

ERILAINEN JOULU

Tänä jouluna elän ystäväni kanssa erilaista Joulua. Hän on melkein kahdeksankymmentä vuotta, ja ollut sairaalassa jonkin aikaa. Nyt hänellä on kuin jälkiäänitetty menneisyys läsnä. On aika jolloin hän keskustelee kanssani tunteistaan läheisten suhteen selkeästi itseään ja kokemuksiaan ilmaisten, mitkä ovat nyt läsnä ja tapahtuvat nyt oikeasti. Ja on aika tässä tänä päivänä ajassa, jolloin hän elää entisiä jouluja heidän kanssaan ja ovat hänelle totta nyt. Tunteet, joita ei menneisyydessä ollut mahdollisuus käsitellä, nousevat nyt pintaan muistista. Hänen menneisyysaikansa oli valtavan stressin alaista. Oma lapsi oli sairaalassa vain alle kolmekymppisenä, ja joutui kolme kertaa kuoleman eteen elinsiirron vuoksi. Oma äiti oli sairaalassa vanhuutensa vuoksi. Ja hän kulki kahden kaupungin väliä heidän luonaan. Lisäksi hän otti ylimääräistä työkeikkaa saadakseen maksettua lapsensa sairaalakulut. Entinen miehensä, joka oli varakas, ei suostunut maksamaan kuluja lainkaan.

Tuo käsittelemättömien asioiden kuorma kulkee tänä päivänä vahvasti ihmisten elämässä. Joka paikassa kiristetään ja vaaditaan tehokkuutta, ihmisestä otetaan kaikki irti ja liikaa, elämä tuhoutuu. Nämä kaikki maksaa maltaita yhteiskunnalle sairastuvuutena.

Eilen joku kirjoitti ”tunneajattelun” vaaroista, paljon media-aikaa saava henkilö. Mieli ja tunteet on asia, jossa on pelattu terminologialla vuosisatoja. Sekoittamalla ja uusimalla termejä saadaan hämärrettyä vastuuta ja loogisuutta ihmisyyden toiminnan ehdoista, ja vallan väärinkäyttö mahdollistuu. Jos tunteet alkavat ajatella, ollaan sillä tiellä, jossa tunteiden arvo on noussut merkitykseltään toiseksi kuin tunteiden tarkoitus ja merkitys on ihmisyydelle, tuoda viesti kokemuksesta. Jos kokemus alkaa elää omaehtoisesti, tuottaen niistä ajatuksia, ideologiat muuttuvat itsetarkoitukseksi. Kun ihmisen valta mahdollistetaan mihin tahansa ja tuotetaan niistä teoriat, on kyseenalaistettu ihmisarvo.

Ystävässäni näen, että liian suuri vastuu, velvollisuuden hoito ja ajan riisto on vienyt häneltä oikeuden käsitellä omia tunteitaan, ehkä hän ei pystynyt, mutta hänet tuntien tiedän, että hän osaa käsitellä tunteitaan. Niin monet ihmiset joutuvat työssä, perheissä, ystävien kesken menettämään oikeutensa ihmisyyteen.

Näen monia ihmisten luokituksia ja persoonallisuusteorioita väkivallan seurauksena, jossa vallan väärin käytöllä on luotu persoonallisuus. (persoonallisuudella tarkoitan yksilöllisesti kehittynyttä) Tämä on minulle Kristinuskon vastaista. Niin monta kertaa kuulen haukuttavan ihmistä, jota kidutetaan ja kiusataan, syyllistäen häntä häiriköinnistä muita kohtaan. Kun ei suostu kidutukseen.

Toivotan kaikille rauhallista Joulua!

Raija

UNELMIENI TIE

Unelmat tai haaveet, ne tuntuvat olevan merkittävä osa ihmiseksi kasvamista. Niitä arvostetaan eri lailla eri kulttuureissa, sukupuolen mukaan, iän mukaan ja jos jonkinmoisen tekosyyn mukaan, epätodellisia ja mahdottominakin. Olen vakuuttunut, että unelmat on ihmisyyden synnynnäinen kyky ja se on oppimisen polku luoviin näkemyksiin. Se ilmenee ensin leikkinä, havaintokykynä ja sitä on tutkittu paljon, onko sitä ihmisyydessä, ja todettu se jo eläimillä. Havainnot syntyvät käsiteltävään muotoon etuaivolohkolla symbolien kautta, sopimusmerkityksin, lyhytaikaisessa muistissa ja ihminen oppii siirtämään ne pitkäaikaiseen muistiin. Jonkin viisaan tutkijan mukaan oppiminen ei ole vielä varsinainen arvo, olen toista mieltä hänen kanssaan, se on perusta ihmisyydelle.

Olin alle kouluikäisenä varsinainen leikin mestari. Leikki oli suurimmaksi osaksi luovaa leikkiä, sillä leluja ei ollut, oli kuviteltava halko nukeksi, käpy lehmäksi, ja huurtunut ikkuna piirustuspaperiksi. Leikimme paljon lapsena myös pihaleikkejä ja siitä kiitän aina opettajiani, myös äitiäni. Äiti opetti suurimmaksi osaksi laululeikkejä.

Kun olin kolmannella luokalla kansakoulussa, halusin oppikouluun, mikä oli kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa, ja sinne pääsi vain junalla. Yksin asuva opettajani asui juna-aseman vieressä ja lupasi majoittaa minut viikoiksi kotiinsa, että pääsisin kulkemaan kirkonkylälle. Mutta vanhemmillani ei ollut rahaa. Tosin sisareni koulutettiin vähän myöhemmin sisäoppilaitoksessa, mikä tarkoitti meille muille sisarille kengättömiä talvia, lapsilisät menivät opintomaksuihin. Luulen, että äitini uhmasi isää vaatimalla koulutuksen arvoa, koska isä ei arvostanut koulutusta. Mökötin päivän metsässä piilossa mielenosoitukseksi, kun en saanut mennä oppikouluun. Neljänkymmenen vuoden iässä sitten toteutin haaveeni ja opiskelin iltaisin perusopinnot.

Joskus tuntuu siltä, kuin Jumala olisi pilkannut haaveitani, vaikka tarkemmin ajateltuna sen tekee yhteiskunta. Köyhyys on monelle se asia, mikä määrittää mahdollisuuden opiskeluun. Jossain vaiheessa työnantaja uhkasi työn menetyksellä, ellen lähde koulutukseen, jonka he tarjosivat. Olin yksinhuoltaja, ja elämääni uhkasi suuri vaara, olin jo menettänyt aiemmin rikoksessa elämäni valintamahdollisuuden. Niinpä suostuin koulutukseen ymmärtämättä sen vaaraa, sitä että itsemääräämisoikeus oli jälleen katoamassa elämästäni. Hädissäni kirjoitin ennen koulutusta aggressiotutkijalle Kirsti Lagerspetzille käsittämättömän kirjeen. ”ihmistä ei voi opettaa, Jumala on hyvä johtaja ja psykiatri, ihmiset eivät osaa puhua”. Kolmen viikon kuluttua koulutuksen alkamisesta olin pahassa psykoosissa. Traumani oli noussut pintaan, ja olin menettänyt itseni, tein kaikkea hullua, kuten menin soittamaan naapurien ovikelloja yöllä, sekosin täysin.

Opistoaikana opin, ettei oppiminen ole mahdollista, jos ihmisellä on paha trauma, ja jos opiskelijat tekevät henkistä tai fyysistä väkivaltaa, traumat aktivoituvat. Sosiaalialan opistossa, jonka kävin, opiskelijat olivat varsinaisia valtataistelijoita. Opettajaa yritettiin erottaa, syrjintää oli vahvasti, ja minulla oli vain sisäinen palo oppimisen iloon. Mutta koska en ollut saanut puhua vuosikausiin, kielten oppiminen ei onnistunut, en kuullut enkä kyennyt tuottamaan puhetta, jäin psykologisesti loukkuun itsemääräämisoikeuden puuttuessa, ja oppimisen väylä luonnollisen kuulemisen kautta epäonnistui. Psyyke oli puolustustilassa väkivallan vuoksi, ja esti kuulemisen. Mutta jostain syystä, juuri yhteiskunnallinen kyky havainnointiin oli säilynyt, syvä leikkimisen kyky, osasin havainnoida, luoda näkemyksiä, ja menestyin muuten hyvin opinnoissa. Leikki on ihmisen luovan puolen osaamista, mikä voi estyä, jos on vain sanojen kautta oppimista, mikä voi johtaa vain uskomiseen. Mutta käytännössä nuo opiston opettamat sosiaalisuuden teoriat eivät päteneet, sillä opiskelijat olivat niin raadollisia toistensa kampeamisessa, että olin enimmäkseen syrjässä.

On kuin koko opiskelu olisi opettanut vain sen, ettei väkivaltainen taistelu tuota hyvää oppimista, ihminen ei opi väkivallan alla muuta kuin riistämistä ja toisen alistamista ja omien päämäärien toteutumista. Ihminen tarvitsee taloudelliset edellytykset yhteiskuntarakenteina, inhimilliset olosuhteet, psyykkisen hyvinvoinnin ja ihmisoikeudet oppimiseen laajemmassa ja syvemmässä merkityksessä kuin Suomessa toteutetaan.

Niin monta unelmaa olen menettänyt vain yhteiskuntarakenteiden vuoksi, menettänyt kykyni oppimiseen ihmisoikeuksien puuttumisen vuoksi, koska traumani on ollut totaalinen ihmisyyden riisto. Mutta koko tuon tien tarkoitus, jos ajattelee asiaa Jumalan johdatuksena, olen löytänyt itseni syvällisesti, oppinut erottamisen kyvyn asioiden suhteen, arvojen suhteen ja oppinut eriyttämisen taidon mielessä, kielessä, tunteissa ja sielussa. Minä olen löytänyt itseni ja oppinut, ettei ihmistä voi kohdella mielivaltaisesti.

Raija

USKO- JA USKONTOKÄSITYKSENI

Ymmärrän uskonnot ja uskon eri asioiksi. Usko on ytimessään vain uskoa siihen, että Jumala on olemassa. Uskonnot ovat ihmisen luomuksia siitä, mitä he pitävät oikeana, ja pyrkivät todistamaan sitä itselleen ja muille, oman kehitystasonsa mukaan.

Raamatusta voi löytää ihmiskäsityksen, ja ihmiskuvan, jossa usko ja uskonnot yhdistyvät. Suurin osa Raamatun kertomuksista on ihmisen ymmärryksen mukaan tuotettuja. Se on valtaa ammattien, roolien ja aseman nimissä.

Jumala tavallaan luo maailman kaikkivaltiaana saavuttaakseen ihmisyyden ja maailmankaikkeuden. Niinpä sen ihmisyys on kuin palasina maailmalla eri uskonnoissa, jotka ovat ottaneet vain osan ihmiskuvasta omakseen, ja julistavat sitä oikeana; kuvaa, sanaa, sukupuolta, ja selitystä syntymän ja kuoleman välissä.

Ymmärrykseni Jumalan ihmiskuvasta on seuraavanlainen, siinä on rakenne. Alkuun, kun kehitystä ei vielä ole tapahtunut, on vain kuvaton ja sanaton Jumala, sitten syntyy tunteet aktivoimaan, ja tämä kertomus on luomistapahtumassa Aatamin Eevan houkutuksissa, tunteet houkuttelevat ajatteluun, Jumalan pyhä henki, mikä on lähtöisin kaikkivaltiaasta, johdattaa ajatteluun ja ihmisenä oppimiseen sekä kasvamiseen. Ainostaan uskoen ja valiten luomiskertomuksen tunneosan, ihminen joutuu taikauskon ja epätietoisuuden piiriin uskoen kaiken olevan valmista, ettei hänen tarvitse tehdä enää työtä tutkiessaan totuutta.

Mutta Jumala tulee korjaamaan kehitystä Jeesuksessa Kristuksessa. Kertomuksen Neitsyt Maria on vertauskuvana viattomuus. (Jeesus ja Neitsyt Maria ovat ajattelun kehyksiä). Pyhä henki on Jumalan lähettämä yhteys. Kun ajattelussa Maria on viaton, se kuvastaa ihmisen ajattelun vilpittömyyttä, mutta se on alkuun tiedostamaton ja ihminen ei ymmärrä sitä, niinpä Jumala lähettää Jeesuksen avuksi opettajana, joka selittää asiat niin, että ihmiset voivat ymmärtää niitä. Ja niin Jeesus Kristus tulee sanassa lihaksi.

Ihmiset ovat valinneet osia näistä ihmisyyden rakennuspalikoista, jättäneet osia pois, omaksuneet toista suuremmaksi kuin toista osaa, ja uskontokunnat ovat syntyneet. Mutta kaikkivaltiaan maailmankaikkeus on kokonaisuus, jossa on mahdollista ottaa myös ihminen kokonaisena. Näin ollen ei ole olemassa mitään oikeaa uskontoa, on vain ihmisen heikkous ymmärtää Jumalan tarkoitusta.

Nyt on työni tehty, voi jäädä ansaitulle vapaalle.

Raija

TÄYDELLISYYS

Täydellisyydestä varoitellaan, eikä suotta. Ihminen ei voi olla täydellinen, särkyvänä ja erityistaitoisena hän saa enemmän hyvää aikaiseksi. Täydellisyys on jokseenkin vertailukelpoinen kauneuden kanssa, se sokaisee ihmisen. Tästä kertoo Narkissos tarina, josta kannattaa lukea Lyytikäisen selitys, Googlen kautta voi avata, silloin ehkä ymmärtää enemmän narsismia sairautena. Täydelliseksi itsensä ajatteleva ei näe enää todellisuutta, ja totuutta, mitkä eivät koskaan voi olla täydellisiä.

Täydellisyyttä voi tarkastella eri näkökulmista. Jos mietimme sydänkirurgia, hänen on oltava täydellinen toiminnalliselta kannalta, että hän voi tehdä hyvin työnsä. Sen sijaan hän voi olla epätäydellinen luonteensa suhteen, sosiaalisissa taidoissaan, perheenisänä, miehen tai vaimona. Hän voi vetää vapaa-ajalla lärvit, mutta silti hän voi olla täydellinen kirurgi.

Viisaat puhuvat täydellisyyden vaaroista usein ihmisluonteen näkökulmasta. Sillä voi olla pitkäkantoiset vaikutukset kanssaihmisiin. Persoonallisuushäiriönä pidetään narsistista luonnetta, mikä on kehittynyt tunne-elämän seurauksena, mutta elämänkokemusten väsyttämiä pyrkijöitä ei luokitella juuri mitenkään ongelmallisiksi. Otan esimerkiksi perheen isän, joka oli jo varhain lapsena hylätty vanhempien taholta kuoleman ja kaltoin kohtelun seurauksena. Isä oli kuollut varhain, ja ylitaakkansa alla äiti purki paineet lapsiin, pahoinpidellen heitä. Hän ei saanut kokea hyväksyntää.

Ja kun tämä poika meni naimisiin, hän vaati jatkuvaa täydellisyyttä lapsilta, täydellistä onnistumista koulussa ja urheilussa. Perhe ahdistui, vaimo paloi loppuun, lapset paloivat loppuun ja lähinaapurit saivat kokea heijastuksina syyllistämistä milloin mistäkin teosta. Sillä täydellisyys saa aikaan vahvan syyllisyyden, ja kun tavoitteet eivät täyty, ja sellaista ihmistä ei ole olemassa, kaikki tekevät virheitä, syyllisyys siirretään toisiin.

Tärkeää on hyvä kohtelu, hyvinvoinnin lisääminen. Niin hyvä kuin pahakin kertaantuu toisissa. Arvot voivat äärimmäisyyksiin mennessään koitua tuhoksi, ja tuhota sen tarkoituksen, jota haetaan. Joskus arvojen kärjistäminen on keino herättää näkemään sokeus, joka asiassa on tapahtunut. Finlandia palkittu kirjailija Juha Halme kirjoitti YLE:n kolumnissaan provosoiden, kuinka orjallinen työ voi tuhota ihmisen, ja kehotti laiskuuteen ihmisyyden säilyttämiseksi.

Ihminen voidaan kuitenkin nähdä täydellistyvänä. Hänen tunne-elämänsä täydellistyy näkemään yhä tarkemmin iän varttuessa, syvät kokemukset avautuvat. Hän oppii taitoja, hän viisastuu koko ajan, ja osaa käyttää taitojansa merkityksellisemmin, huomaa pikku vivahteita, näkee kokonaisuuksia, osaa jakaa osiin, ja hyödyntää oppimansa toisten hyväksi.

Ihminen ei voi olla hyvä tai paha, hänessä on hyvää ja pahaa. Yksi suurimpia ongelmia ihmisten välillä on valta ja kokemustensa heijastaminen toiseen. Kilpailua ihmisyyden paremmuudesta ei voi pitää eettisesti hyvänä. Jokaisella on ihmisarvo. Ihminen Jumalan kuvana on kysymys, mitä pitäisi miettiä enemmän, lähtökohtaisesti viaton Neitsyt Maria onkin ehkä vertauskuva, jossa syntymä poikana on selitys ymmärryksen syntymään.

Raija

LASTEN MENETETYT UNELMAT

Minusta vanhemmilla on joskus liikaa valtaa ja he käyttävät sitä väärin kuka mistäkin syystä. Sitä valtaa on myös yhteiskunnalla, ammattipsykologeilla, opettajille jne. Ylipäätänsä se valta voi tuottaa pahaa, harvemmin hyvää.

Olimme aikuisten naisten kokouksessa keskustelemassa peruskoulunsa päättävien lasten ammatin valintaa, pari tapausta jäi mieleen. Äiti oli ehdottanut pojalleen, että hän menisi lukioon, ja isä sanoi, ettei ole mitään muuta hyvää ammattia kuin sähköasentaja, sähköasentaja ja sähköasentaja. Ja poika valitsi sähköasentajan linjan ammattikoulussa. Saman valinnan vaiheessa jonkun perheen tyttären isä oli sanonut, ettei koulua kannata käydä, itse kouluttamaton. Tytär haki sitten umpimähkään ammattikouluun ja ajautui alalle, josta ei ollut koskaan haaveillut. Miten moni on joutunut valitsemaan vanhempien arvostaman koulutuksen. En usko, että he tulevat työssään koskaan innostumaan täydellä intohimolla, ja ammatin toteuttaminen tulee vaillinaiseksi, joskus jopa haitalliseksi.

Itse jouduin tai sain valita ammatin keski-iässä. Olin ammatinvalinta testeissä kaksi viikkoa. Minua suositeltiin sosiaalialalle, ja hain koulutukseen ja pääsin sisään opistoon. Muistan sen pettymyksen kun luin laitoksen ovesta oman nimeni. Kyyneleet valuivat poskilleni, jälleen kerran valinta oli tapahtunut muiden määrittelyjen kautta, siinä katsottiin minun positiivisuus ja voima, mikä antoi edellytykset alalle. Mitään muuta se ala ei opettanut minulle kuin sen, että sosiaaliset taidot ovat täysin hukassa. Minä olin vain peili ihmisille, johon hei heijastivat käsittelemättömät tunteensa. Olin haaveillut psykologin ammatista, ja opiskelua yliopistossa. Hain erityistapauksena koulutukseen, mutta minua ei huolittu. Englannin kielen taidon puute esti normaalit koulutuskanavat, se etten oppinut sitä, koska olin ollut puhumattomana vuosikausia, ja oppiminen oli ongelma, kun etuaivolohkolla ei saanut olla toimintaa yhteisövallan väärinkäytön vuoksi, en saanut ajatella kuin tottelemisena sanakielen kautta. Leikki ja luovuus olivat kiellettyä, itsemääräytyminen.

Vanhempien väliset valtataistelut ja arvot näkyvät myös tapahtuman ytimessä moraalisena. Lapset valitsevat ammatin, jossa eivät itse määrää valintaansa, vaan vanhempien arvot sanelevat ehdot valintaan. Jos ajattelemme asiaa pahan ja hyvän akselilla, lapsi valitsee pelottavamman kohteen. Niinpä edm. lapsi joka valitsi sähköasentajan linjan, syytti kolmenkymmenen vuoden iässä äitiään siitä, ettei hän antanut valita lukiota, ja lähti sitten uudelleen opiskeluun. Tässä näkee sen, että mieli heijastaa ahdistuksen turvallisempaan ihmiseen, ja puhuu, että tämä on tehnyt hänelle pahaa, kun sitä pelottavampaa hän ei uskalla kohdata.  Uskomalla ainoastaan sanakieleen ajaudumme harhaan, ihminen on monimutkainen olento mielen osalta, ja siihen tarvitaan vahva ammattitaito, että ohjataan ihminen itse valitsemaan.

Raija

PAHAN JUURILLA

Kristinuskossa enkeli tulee taivaasta ja muuttuu pahaksi. Hyvää ja kaunista edustava enkeli muuttuu pahuuden ilmentämäksi jossakin Raamatun tarinassa. Kreikan mytologiassa Narkissos ihastuu itseensä lähteen kuvaa katsoessaan ja hänestä tulee itsekäs. Oidipus surmaa isänsä ja nai äitinsä, rakkaus on muuttunut intohimoksi ja sokaissut hänet. Liiallisen kauneuden, liiallisen vallanhimon, kaiken liiallisen kääntöpuolelta löytyy ylivoima niin tuhon kuin rakkauden voimassa.

Minä olen arkinen ihminen ja ajattelen hyvin konkreettisesti, ehkä siksi, että minun elämäni on ollut aina käytännön läheistä ja arkista, en ole voinut tavoitella taivaita, en uneksia, en ole saanut mainetta enkä kunniaa, olen joutunut elämään työtä tehden jokapäiväisen leivän saamiseksi. Koska lapsuuteni oli erittäin köyhää, minulla kesti vuosikausia, ennen kuin opin edes käyttämään rahaa, nuukailin kaikessa. Yksi vaihe elämässäni oli vähän varakkaampaa, koska mieheni oli suhteellisen hyvätuloinen, sitä aikaa kesti 20 vuotta, mutta en rakastunut siihen aistimaailmojen nautintoihin hedonistisesti, vaan halusin siitä pois.

Niin tiede kuin uskonnotkin ovat etsineet pahaa persoonallisuudesta.

Minulle pahan juuri on aistimuksissa mielen kääntäessä todellisen aistimuksen hyvästä aistimuksesta pahaksi ehdollistuen, ja alkaen toistaa kokemaansa aistimusta, on syntynyt yliaistimus. Kaiken taustalla on väkivalta, joka esimerkiksi syntymässä on olennaisesti läsnä synnytyskanavassa puristuessa. On aivan ympäristöstä kiinni, aktivoidaanko tuota traumaa, vai annetaanko hellää hoivaa, että aistimukset voivat palautua normaaliksi.

Väkivalta lihaksessa muuttuu mieleen heijasteiseksi.  Se alkaa heijastaa kokemaansa ulospäin kehossa, keho alkaa näyttä elävältä, rehevältä, himokkaalta ja voimakkaalta, kuin terveyskuvalta. Aistimukset näyttävät halulta ja tahdolta, koska ihminen pyrkii toteuttamaan niitä, ja koska persoonallisuus ei ole kehittynyt, on vain toisto-oppimista ja toisto tekemistä. Satoja vuosia lapsia sidottiin kiinni, naisten emättimiin työnnettiin puupalikat, ja fyysinen puolustus nousi pintaan äärimmäisenä jännitteenä kehon ulkoisessa aistimuksessa, posket punoittivat, juoksu oli hurjempaa kuin koskaan, kiire kaikkialla mukana. Ja mitä mieli näytti; irstaan, härskin ja himoitsevan kehotuotteen itsen puuttumisessa, ikään kuin tahtova ja haluava ihminen, sen kertoi ulkoinen havainnointi. Naisesta tuli syntinen, kun miesvalta alisti naisen tahtonsa alle.

Mytologiset tarinat hyvän muuttumisesta pahaksi näyttää toimivan myös toisin, paha synnyttää pahaa ja elää toistaen väkivallan jälkeläisenä. Kaunis aistimus, mikä on mielihyvää kokeva, muuttuu väkivallan seurauksena yliaistimukseksi, muuttuen himojen yltiömäisiksi teoiksi, johon ei voi liittää yksilön halua ja tahtoa, motivaatiosta puhumattakaan, se on vain väkivallan tuote. Paha on tuotettu ulkoa tunkeutumisen avulla, ylivallalla, ylimielisyydellä, usein miesvallalla.

Suorastaan häpeällisenä pidän näitä persoonallisuuteen liittyviä teorioita, joita Suomessakin julistetaan, esimerkkinä eräs kuuluisuus, joka on saanut paljon sijaa mediassa. Hänen julistuksensa tuntuu niin irvokkaalta, kun hän selostaa anaalisten ja oraalisten nautintojen hedonismia, joiden teorioissa on vain ulkoiset arvioinnit teoista liittäen ne persoonallisuuteen, joita väitetyt ovat tehneet, mutta näkemykset eivät kestä syvempää tarkastelua. Psykiatria onkin jo luopunut esim. neuroosi käsitteestä. Mutta aivan toisen alan koulutuksen saanut loistaa mediassa.

Raija

PUHUMATON KANSA

Jos uskomme vain mediaa yhteisön tapojen todellisuudesta, meillä on keskusteleva kansa. Mutta jos tuomme esiin tutkimuksia, meillä on kyräilevä ja pelokas kansa. Asiaa voi tarkastella historian näkökulmasta. Olemme olleet toisen valtion vallan alla vuosisatoja, ja me olemme oppineet puhumattomiksi ja tottelevaisiksi. Suomeen on kehittynyt autoritaarinen kulttuuri, jossa asema vaikuttaa vahvasti oikeuksiin puhua.

Meidän täytyy siis opetella puhumaan. Kaikki alkaa lapsuudesta, saammeko puhua, onko siihen tilaisuutta. Päiväkodissa lapset saavat puhua keskenään leikkiessä, mutta julkinen esiintyminen ryhmässä on hyvin vaatimatonta, opimme salaa puhujiksi myös arvojen mukaan. Lapsi on puheen kehittymisessä monien kokemusten ja oppimisten tiellä. Jo yksistään äänen tuottaminen on opeteltava uudelleen mielekkäämmäksi kokea sitten syntymän alkurääkäisyn. Kun olimme kolme vuotiaan lapseni kanssa päiväkerhossa, yhtäkkiä hän kiljaisi korkean kimeän äänen ilmoille, ja ihmetteli sitten, olipa ihmeellinen ääni, lapsen oppiminen on ihmettelyä. Perinteinen tapamme on, että kuuntelemme vain auktoriteettia, esimerkiksi opettajaa koulussa.

Lapsen on opittava kuulemaan itseään, omaa ääntään, toisten ääntä, ja sisäistä ääntään. Näin todellisuus alkaa rakentamaan minuuteen sellaista havaintokykyä, jossa voi tarkastella omaa näkemystään. Ikään kuin asettaa näkemyksen kuvaksi etuaivolohkolla, mikä on alkujaan kehittynyt leikkiessä. Leikki on synnynnäinen kyky, jonka mieli tuottaa ensin heijasteisena, kuten ympäristössä esiintyvät varjot, joita lapsi sitten yrittää ottaa kiinni. Tuo kyky on syntyjään ensin mielikuvitus, mielen ja tunteiden tuottamaa, jossa sanojen ja kuvien oppimisen myötä kehittyy lauseina ymmärrettävä sanakieli, kinesteettisen muistin ja kuulo sekä näköaistin myötä symbolien ymmärrys, jossa yhdistyy yhteinen kielemme ymmärryksen syntymään.

Noin 7 vuoden iässä lapsi oppii erottamaan sanakielen ja mielikuvituksen ja voi oppia selkeän kielen, jossa voimme ymmärtää toistemme puhetta. Roolit, joissa valta vie mielen kokemusten kautta valta-asemiin ja toisen tarkkailuun, estää toistemme ymmärrystä. Jos mieli ja kieli jää yhdistyneeksi, se ymmärtää toisen puheen oman mielen tuotoksen kautta ja kuultu muuttuu. Roolit uhrina ja tuomitsijana on esteenä kuulemiseen, näkemiseen ja hyvään ymmärrykseen. Se tuottaa syyllistymistä olipa yksilö syyllistäjänä tai syytettynä. Siksi on tärkeää kiinnittää huomio hyvään kielen kehitykseen, että voimme päästä eroon mielivallasta, jossa valta ja valta-asema sekoittavat ymmärryksen, jossa kieli ei ole selkiytynyt omalle uralleen. Eriytyminen mielen ja kielen kehityksessä lapsena on tärkeää, että pääsemme eroon valtataistelusta.

Puheen tuottaminen on merkittävin ymmärryksen rakentaja, jossa yksilö ottaa haltuun syntyvät mieli-, ja muistikuvat sekä oppii jäsentämään ne kirjoitettuun ja puhuttuun muotoon. Vuorovaikutus ja ymmärrys lisääntyvät ja tulevat selkeämmäksi, kun opimme hyvin sanakielen. Äidinkielen hyvä sisäistäminen mahdollistaa sisäisen itsen olemassaolon niin, että yksilö säilyttää yhteyden syviin tunteisiin, eikä omaksu vain yhteisöllisiä normeja kieleen, jossa itseys voi kadota. Syväsyntyiset tunteet ovat avaintekijä yksilön syntymään, persoonallisuuteen.

Hyvin suojeltu elämä, hyvä kohtelu, luottamus ja turva elämään tuovat sellaiset edellytykset, jossa syyllisyydet ja kovat kokemukset eivät vie turvattomuuteen, jossa vain heijastamme kokemukset toisiin, suojeltuna ymmärrys toistemme kanssa lisääntyy, voimme rakentaa suojelevaa elämää.

Raija

SYYLLISYYDEN KOHTAAMINEN

Syyllisyyttä on monenlaista, eri lähteistä syntyvää, eri tavalla vaikuttavaa ja myös hyvin vaurioittavaa. Joillekin syyttömyyden kokemus on niin tärkeä asia, ettei sitä tahdota ollenkaan kokea, koetaan liikaa syyllisyyttä, tai ei ollenkaan. Kirkossa Jeesus kantaa ja antaa anteeksi kaikki synnit.

Oman syyllisyyden kohtaaminen on parasta mielenterveyshoitoa, ja vastuun kantamista, terveen syyllisyyden. Minusta näyttää siltä, että virallinen mielenterveystyö suosittaa ja ohjaa ihmisiä pois syyllistämisestä. Ihmisten syyllistäminen on eri asia kuin syyllisyyden kokeminen teoista, mikä tule esiin totuuden esillä pitämisestä, ja josta ihmiset usein elämöivät. 

Valheeseen pakeneminen tuo lisää syyllisyyttä mieleen ja ahdistaa sekä tekee vaikeaksi ihmisten kohtaamiset, rehellisyys ei onnistu, ihminen ajautuu pakkorooliin, ja näyttelee. Siksi totuuden ylläpitäminen on tärkeää, mutta silti vaikeaa. Omalla kohdalla vielä viidenkymmenen vuoden takaisen tapahtuman esille tuonti sai aikaan pahan tunnevyöryn ja suhteet katkesivat. Totuuden paljastuminen on vaikeaa, mutta lopputuloksena on silti vapautuminen ja mielen tervehtyminen. En ole mikään brutaalin totuuden toitottaja, mutta pidän tärkeänä, ettei toisten ihmisten elämiä tuhota.

Syyllistämättömyyden suojelu syyllisiltä on kuitenkin petos, josta syntyy valtavasti mielenterveysongelmia ihmisille. En tarkoita tällä mitään pieniä syyllisyyskokemuksia, ne ovat normaaleja, ja ne ihmiset yleensä kestää. Itselläni oli hyvin vahva syyllisyydentunto, märehdin pullapalan syömistä, hikoilin lenkillä ja piiskasin itseni, nykyään syön jo hyvällä omallatunnolla.

Syyllisyys syntyy kun kokee tekevänsä väärin. Teot voivat olla harkittuja, harkitsemattomia, varomattomia, satunnaisia, ja/tai jatkuvia. Kun teon takana on motivaatio, se on harkittu, suunniteltu ja tavoiteltu, ihminen on tietoinen teostaan. Yleensä ihminen selviää tästä, ja porskuttaa eteenpäin selvin nahoin. Kun syyllisyys syntyy syyttömyydestä, ihminen murtuu, erityisesti silloin kun hänellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa asian korjaamiseksi ja hän ei saa puhua siitä.

Usein syyllistämisen tapauksissa tuomitsijat jäävät tuomarin rooliin ja ahdistuvat, ja joutuvat pakenemaan luotuihin tarinoihin psyyken puolustuksessa, mikä voi synnyttää samanlaisia paineita kuin syyllistetyn kohtalossa, epätietoisuus aiheuttaa psyykeen tuskaa. Kun sitä jatkuu pitkään, jopa vuosikymmeniä yhteisöissä, ja sitten asia valkenee, totuus tulee ilmi, syyllistäjät joutuvat voimakkaan ahdistuksen valtaan ymmärtäessään tehneensä väärin ja seurauksena on mielenterveys ongelmia, jopa murtumista. Joskus kuulee sanottavan, ettei trauma tuota kaikille ongelmia, totta kai jokaiselle se on yksilöllistä, mutta on syytä muistaa, että kaikki eivät käsittele asiaa, se voi olla pitkään kieltäytymisvaiheessa. Käsittelemättöminä asiat voivat tulla esiin myöhemmin vaikeina muistihäiriöinä.

Raija

HEIKOMMAN OSA

Heikot ne elon tiellä sortuu, jätkä sen kun porskuttaa, tämä suomalainen sanonta tunnetaan. Minusta elämä ja tavat toimintoineen näyttävät siltä, ettei heikkoutta ymmärretä heikon kannalta, se on valtaa auttajan taholta, minkä hän rakentaa omaksi edukseen. Se on usein helpommin toteutettavissa, helpommin määriteltävissä, helpommin tutkittavissa, sille on järjestelmän tuki. Vaikeinta näyttää olevan henkinen auttaminen, tukeminen ihmistä henkisesti, koska auttajan ylimielisyys ja asema estää sen. Altruistista valtaakin on joskus olemassa.´

Olen pyytänyt apua monessa asiassa, rikoksen uhriksi jouduttuani terveydenhuollossa, ystäviltä, ammattilaisilta, ja pyytänyt apua myös muille ihmisille. Apua en ole saanut, vain tuomioita. Tukea ja puuttumista tulee sellaiseen asiaan, jossa syylliseksi katsottu on heikossa asemassa, ja jossa näyttää siltä, että syytetty on niin heikko, ettei hän pysty puolustamaan itseään, siten syyttäjä on varma voitostaan. Joskus 1990 luvun alussa lähetin ensimmäisen kirjani piispa John Wickströmille, koska pidin tärkeänä sitä, että heikkoa ihmistä aletaan suojella ja heikkoutta aletaan nähdä. Kymmenen vuotta myöhemmin tarjosin saman kirjan paikkakuntani kirkolle. Molemmat palauttivat kirjan nopeasti, tuskin olivat lukeneet.  Oli tietysti sopimatonta antaa kirja Kristinopin edustajalle, sillä heidän mielestään ihminen on paha, joka ansaitsee vain tuomion. Tämä on mielestäni Jeesuksen opetuksen vastaista. Ihmiskuva, jota kirkko kuljettaa mukanaan on vastoin Jeesuksen oppeja, ja estää näkemästä totuutta.

Hyvä ja paha, vahva ja heikko, näillä termeillä on pelattu aina kääntäen ne toisiksi, toistensa kääntöpuoliksi, mutta siinäkin ilmenee vain vallan väärin käyttö, muodostetaan sellainen käsitys, ettei ihminen kykene muodostamaan näkemystä oikeasta ja väärästä. Mitkään ihmisoikeussopimukset eivät näytä auttavan tähän käsittämättömään vallanhimoon. Yhteisöt ihmisineen toimivat juuri niin, että kaikki seitsemän kuoleman syntiä mahdollistuu, ei ennalta ehkäisevästi.

Opiskellessani yliopistossa sosiaalipsykologiaa, vein vaatimuksen mukaan tapauskuvauksen keskusteluun, jossa kerroin kuinka päiväkodissa käsiteltiin huonosti käyttäytyvän lapsen asiaa palaverissa. Litteroin puheenvuorot sanatarkasti ja suurin osa niistä oli lapsen tuomitsemista. Ryhmän oli vaikea uskoa asiaa todeksi. Muutaman tapauksen, jossa lapsia kohdeltiin huonosti päiväkodin henkilöstön taholta, vein johtoon, mutta sain siitä rangaistuksen häirikkönä.

Auttamisessa ilmenee hallitsemisen menetelmät, ei autettavan huomioiminen.

Tukijat, ystävät ja auttajat määrittävät sen, mikä on sopivaa auttamista, mitä autettava saa pyytää, mitä hän saa tuntea ja sanoa. Pahimmillaan koko autettavan avunpyyntö, ilmaisu tai koko tapahtuma muutetaan täysin toiseksi.

Mitä järkeä on julistaa oppeja, ylistää niitä, jos kuitenkin toimii vastoin niitä. Kun luen Jeesuksen opetuksia, huomaan aina, että ihmiset toimivat juuri päinvastoin. Ei ole todellista välittämistä ja rakkautta, on vain valtaa ja hallintaa toiseen nähden. Yksilöllä ei ole oikeuksia, on vain joukkovaltaa, on vain mielten kautta hallintaa, mikä kulkee yhteisövoiman mukana. Ei asioita voi korjata, jos ei näe totuutta, vaan ylistää vaan omaa hyvyyttään, suojelee oma organisaatiotaan, ja menee vahvemman puolelle.

Ihmiset asettavat ehtoja sille, kuinka he hyväksyvät toisen. Jos toimit näin, jos tulet sinne, jos harrastat tai teet sitä ja tätä, niin sitten vasta hyväksyn sinut, muuten me hylkäämme sinut, eristämme ja tuomitsemme. Se on yhteisön epävirallista tuomiovaltaa. Ei se ole ihmisen tehtävä, se on juuri vastoin Kristinopin oppeja. Ei se tarkoita sitä, että ihmisen annetaan tehdä rikoksia, käyttäytyä törkeästi, se tarkoittaa sitä, että ihmiselle annetaan ihmisarvo, häntä kuunnellaan, ja hänelle suodaan ihmisoikeudet. Auttamiseksi ja tueksi hyväksytään se, mitä auttaja antaa armostaan, ei sitä asiaa, mitä autettava tarvitsee. Tämä ei ole todellista rakkautta.

Raija

ASENTEIDEN SYÖVYTTÄMÄT

Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Nuo Jeesuksen sanat muistaa moni. Kaikessa hulluudessaan ja mielettömyydessään, mitä Raamattu puhuu, on joissakin kohden totuuden siementä. Itse en olisi julistanut Jeesusta palvotuksi Jumalan pojaksi, sillä se oli mielestäni vain kollektiivisen syyllisyyden katharsista. Jokainen on ja pitää olla Jumalan lapsi, eikä ketään tule palvoa, sillä se vie pois Jumalan yhteydestä.

Nuoruuteni kovat kokemukset johtivat syrjintääni vuosikausiksi, tuomitseminen oli jatkuvaa sekä sanattomina kehonkielen ilmaisuina että sanallisina ilmoituksina. Minut hyväksyttiin vain kilttinä tyttönä, jos puhuin asioista, tuli tuomio. Minulle Jeesuksen kertomus on tuomitsemisen ongelman kuvausta, se rynnii ikkunoista ja ovista, ja se tappaa ihmisiä, ei ole ihme, että Jeesus sanoi nuo sanat, syyttömänä syytetty murtuu.

Eräs terapeutistani sanoi kerran, ” on yksi asia, mitä sinun tulee varoa, älä meikkaa, silmissäsi on jotain jumalaista ja seksikästä, ja se saa pahan liikkeelle”. Osittain asia on pitänyt paikkansa, mutta en ole osannut aina varoa sitä, olisi vain ollut parempi uskoa psykologia.

Yhteisöissä on aina yksi tai muutama kateellinen, joka laittaa pahan kiertämään ja lauma on pässimäisesti mukana. Se on laumakäyttäytymisen ongelma, oli Jeesuksen aikaan, ja oli natsi Saksassa, se on joka paikassa.

Kun menin asuinkaupunkini työyhteisöön, johtaja otti minut silmätikuksi. Ensiksi olin tullut hänen ammattireviirilleen tekemään samaa työtä, mitä hän ei kestänyt, toiseksi olin nuori ja häntä alkoi ikä painaa, kateus kimalsi hänen silmissään, hän nälvi ja etsi vikaa minusta. Mutta tein työni hyvin, siihen oli opetettu kotona, kuten ystävälliseen käytökseen. Kun johtaja oli lopulta avuton, millä saisi minua lyötyä, hän yritti irtisanoa minut valehtelemalla. Hän keksi, että kaikki työntekijät ovat valittaneet. Kävikin niin, että työntekijät tulivat puolelleni ja allekirjoittivat lausunnon, jossa he kielsivät asian. Sain uuden työpisteen.

Mutta en koskaan päässyt eroon maineesta, mikä oli tahrattu. Useampia kertoja jouduin todistamaan ja selvittämään valheita, joita minusta kuljetettiin ennakkoluuloina yhteisöstä toiseen. Todistusaineistoa kertyi valheiden jäljistä, mutta vaikka asiat aina selvitettiin ja syylliset saatiin selville, se tuli aina vastaan viimeiseen vuoteen saakka. 35 vuotta kiusattuna on pitkä aika, ei sitä joka paikassa ollut. Todistaminen on vaikeaa, pitäisi olla aina nauhuri mukana. Viimeisen kerran kaupungin rekrytointi antoi väärät lausunnot, mutta kun vein asian tuomarille, hän kielsi sen kokonaan, hyvitteli sitten soittamalla ja tukemalla toisessa asiassa. Kun maine tahrataan, sitä ei saa takaisin, ennakkoluulot ja asenteet kyllä vievät voiton.

Raija

KORJAUTUVA MIELI

Me ei synnytä täydellisenä eikä viattomina mielen suhteen, maailma avautuu meille mahdollisuutena. Kristinopin viattomuus ja Jumala on oppia, jossa ihmisyydelle annetaan mahdollisuus. Mieli on alkuun kaksijakoinen, on syvällä unien valtakunta, jossa on miellyttävyyden lähde, ja sitten on syntymässä tullut ahdistuneisuuden lähde, johon kokemukset sitten vaikuttavat. Mieli on siis kaksipuoleinen. Ennen noita kokemuksia nimitettiin viattomuudeksi ja pahuudeksi, nyt voimme katsella niitä aivojen toiminnan kautta, mielen ja persoonallisuuden kautta. Maailma on medicalisoitunut ja siitä johtuen me myös katsotaan maailmaa sairauskeskeisesti. Yhtä hyvin me voimme katsoa ihmistä korjautuvana kärsimyksistään.

Kun mieli tulee jonkin verran tietoiseksi, noin kolmen vuoden iässä, tulevat myös mielen puolet  kokevina nk. positiivisina ja negatiivisina, riippuen siitä millaisia kokemuksia tulee minuuden sisältä ja ulkoisesta maailmasta kohteluna, oikeutena oppia, ja ilmaista itseään. Jos ympäristö pukkaa negatiivisia otteita yksilöön, ahdistus lisääntyy, jos positiivinen puoli saa mahdollisuuden, siellä on luova puoli ja oppimisen airut, jossa unet ovat alkaneet kohtuaikana. Näiden kokemusten tulos on mieliala, kuten mieliala, jossa syntyy masennuksen aiheita, ja se on tervettä masennusta, että ihminen voi olla kokeva olento. Eri puolet mielessä voivat kehittyä liikaa, ja siitä voi syntyä maanisdepressiivisiä piirteitä, Jos ne ovat liikaa vahvistuvia, mielestä voi tulla jakautunut, mania pursuaa yli äyräiden, masennus ottaa vallan ja syvenee joskus hyvinkin syvälle ihmisen mielen kokemukseen. Tällöin mieli voi juuttua kaksijakoiseksi. Itselleni kävi näin hyvin kevyesti ja vain tietyksi pieneksi ajaksi, syvä masennus toi kykyä päästä kielelliseen kykyyn analysoinnissa, mutta vähäisten kokemusten vuoksi ne tulivat selkeiksi.

Minulla oli tavallaan edellytykset mielessä hyvälle kontekstille korjautumiseen. Kun en lapsuudessa saanut persoonallista kohtelua suuressa perheessä, oma luova puoleni oli vähäisessä käytössä, vain leikkien, ei itseään korostaen, paitsi kerran äitini ohjauksessa runojen kosketukseen, lähinnä esittämisenä. Paha rikos kehon tunkeutumiseen nosti ahdistuksen vahvaksi.

Kun olin syvällä masennuksessa, tai ehkä jo nousemassa siitä ylös, mielen jakautuminen avautui minulle. Olimme laittamassa joulua mieheni kanssa. Kynttilälamput oli loppu, ja päätin lähteä ostamaan. Minulla oli jo kyky mielikuvan synnyttämiseen, ennakointiin ja suunnitteluun. Mutta yhtäkkiä mieleni teki tempun muutamaksi minuutiksi. Aloin kävelemään eteisessä edestakaisin, mennen eteenpäin, ja peruuttaen. Mieheni kysyi, mitä aiot, ja lähdin eteenpäin. Koska mieleni oli ollut enemmän vain liikesarjoja, mieli kuvasi kokemusta liikkeenä jakautumisen kuvassa ja se näkyi tekemisessä. Joku pieni aika masennuksen aikana ilmeni myös sanojen kaksipuoleisuutta, kirjahylly oli hyllykirja jne. Nämä oli vain niin pienen hetken kuvioissa, että ne korjaantuivat kuin itsestään, ja suurin osa ajasta oli selkeää kielen käyttöä. Näin mieli ikään kuin heijasti eri puolia toisiinsa niin liikkeessä kuin sanoissakin, kääntäen niitä.

Toivoisin lääketieteen näkevän ihmistä syvemmin mielen osalta. Usein juututaan kiinni käyttäytymiseen, mikä on enemmän tulos kohtelusta, ainakin minulla, kuin persoonallisuudesta, jota yritetään todistaa. Kun lapsuuteni oli hyvin vähäisiä mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, kuten pitkä aika olematonta itseä rikoksen jälkeen, minun oli mahdollista eheytyä mielen jakautumisesta. Kaikille se ei mahdollistu. Ympäristö vaatii positiivisuutta ja iloisuutta, mikä ruokkii vain toista puolta mielestä, ja se tavallaan jättää toisen huomiotta ja tällöin masennus voi kasvaa, koska todellisuus on ympäristössä vastoinkäymisiä.

Ylimielisyyksissä, toisen tarkkailuissa ja asenteissa nämä pienet ihmisten kokemukset muutetaan vallan väärinkäytössä leimaksi, ja lisätään valvontaa, syrjintää ja eristämistä. Asiaa voi katsoa myös valoisasti, ne ovat tie päästä tasapainoiseen minuuteen.

Raija

SAMASTUMINEN

Minua on kiehtonut samastumisen probleemi siitä asti kun ymmärsin sen tapahtuneen itselleni rikoksen jälkeen. Taannuin ja sain itseeni kolme vuotiaan lapsen tason reaktiot ja kokemukset. Tästä seurasi naurunalaiseksi joutuminen. Kun luen näitä psykologian asiantuntijoiden teorioita, minulla nousee joskus karvat pystyyn. Mielestäni asiat on yksioikoisesti tulkittuja. Esim. Freudin käsitys, että samastumisessa on kysymyksessä tunnesitoutumismuoto. (Lopussa Wikipedian määritelmiä)

Kun taannuin kolmen vuoden ikäiseksi kuudentoista vuoden ikäisenä, en suinkaan kokenut mitään tunnesidoksia, samastuminen tapahtui vain kehon tasolla, itsemääräytyminen oli mahdotonta, oli vain karkeiden lihasten toimintaa, kävelyä ja mekaanista liiketoimintaa, jossa ei syntynyt mielikuvia, eikä tunteita. Puheoikeuteni oli estetty joukon voimalla pilkaten ja ivaten. Näin voi käydä juuri ryhmissä, siksi opettajien ja vanhempien rooli on erittäin vaikea, kun ihmiset luovat omia tarinoitaan, eikä totuutta saa helpolla selville. On oltava silmät ja korvat auki, luettava kehonkieltä, tutkittava ryhmädynamiikkaa, ja oltava puolueeton. Puheet voivat olla valhetta, Se  mikä on kasvattajille mahdollista, on osattava kertoa, mikä on oikein, mikä väärin, annettava tavoitteet heidän itsensä luomien etsintöjen kautta.

Tuo samastuminen voi olla vaarallista ihmisen minä kehityksen kannalta, hän voi menettää itsensä. (olipa Freud mitä mieltä tahansa, libido ei ohjaa kiinnostuksen kohdetta, jos osallistumisoikeutta ei ole, eikä valta-asemaa, mutta miehillä se on yhteiskunnassa ollut ja on. Naisen libido voi olla täysin erilainen, ellei sitä ole minäkeskeisesti kehitetty psykodynaamisin keinoin miehisyyden kontekstiin, naisen libido syntyy enemmän vuorovaikutuksesta.) On vaarallista antaa esikuvia ja malleja, joiden vuoksi osallistumisoikeuden menettänyt henkilö samastuu vain kehon tasolla, kuin marionetti. Tässä näkyy se ongelma, mikä on syntynyt kun eliitti johtaa yliopistossa ja luo hypoteeseja, joista syntyy teoriat. Kun ei ole käsitystä, siitä mitä on osattoman ja oikeudettoman elämä.

Rakastumisessa tapahtuu usein se, että ihminen samaistuu tunnetasolla toiseen, hänen kuvansa on jatkuvasti mielessä, mieli on aktivoitunut kokemuksesta, tällöin tunnesitoutumismuoto on toteutuma. Siksi kai lääketiede on diagnosoinut rakastumisen sairaudeksi. Hyvässä kontekstissa rakastuminen tuo kuitenkin esiin myötäelämisen kykyä.

Vaatii ehdottoman paljon työtä, se että me ihmiset säilyttäisimme itsemääräytymisen ja pysyisimme sanakielen kautta itsenäisesti toimivina. Pidän erittäin huolestuttavana sitä, että päiväkodeissa ei ole riittävästi lapsilla puheoikeutta, mikä vahvistaisi kielellisen kehityksen kykyä. En usko, että kielelliset taidot sanakieleen voivat kehittyä ilman puheoikeuden vahvaa sidosta.

Pelokkaat ja minuudestaan heikot ihmiset samastuvat ylivaltaa pitäviin ihmisiin. Koska heidän itseytensä on heikko, he samastuvat, ja alkavat matkia valtaapitävän näkemyksiä, kokemuksia ja tapoja aina kehon toimintaa myöten.

Raija

samastuminen psykoanalyysissa

Samastumisilmiö oli kiinnittänyt jo antiikin filosofien huomiota epiikan ja draa­man yhteydessä, mutta samastumis-käsite otettiin käyttöön vasta 1800-luvun alkupuolella (P. B. Shelley). Sigmund Freud oli vuonna 1921 ensimmäisiä, jotka käyttivät käsitettä samastuminen sen nykyisessä psykologisessa merkityksessä.^[1]

Samastuksessa ”yksilön ego pyrkii mukautumaan jonkin toisen egon kaltaiseksi, toimimaan sen ta­voin, jäl­jit­te­lemään sitä ja tavallaan ottamaan sen sisäänsä”.^[2] Samastuminen on varhaislapsuuden tärkeimpiä objektisuhteen muotoja; se on myös varhaisin ja alkuperäisin tunnesitoutumismuoto sekä tärkeä oppimisen ja henkisen kasvun keino.

Sa­mas­tu­mi­nen voi koh­distua paitsi ihmisiin myös muihin ulkomaailman objekteihin; riittää että asianosainen voi ”olla objektin kaltainen siinä ja siinä asiassa”^[3] Vihattuunkin objektiin voidaan samastua, sillä näin pääs­tään osalliseksi sen voimasta.^[4] Superegon muodostumiselle taas on edellytyksenä, että lapsi samastuu vanhempiensa kieltäviin, rajoittaviin ja moraalisiin puoliin.^[5]

Freudin mukaan samastus on tapahtuma, jossa ego pyrkii suuntaamaan idin libidovarausta itseensä. ”Ehkä samastuminen on yleensäkin edellytyksenä sille, että id luopuu kohteistaan”, hän arvioi.^[6] Kun eroottinen kohteenvalinta (Objektwahl) korvataan egon muuntumisella, ego pystyy siten hallitsemaan idiä. Ensi sijassa ilmiötä esiintyy silloin kun rakkauden kohde on menetetty tai sitä on muutoin vaikea saavuttaa (tältä osin kyseeseen tullevat myös fiktiiviset hahmot).

Freud jakoi samastumisen kolmia. Ensisijainen samastus on varhaisin muoto, ja se sijoittuu aikaan, jolloin lapsella ei vielä ole käsitystä egon ja ulkomaailman vä­li­sis­tä rajoista. Ensivuoroisen samastuksen perustana on tunnesuhde objektiin, yleensä äitiin. Toisvuoroinen samastus tarkoittaa sitä, että yksilö samastuu esimerkiksi menetettyyn rakkauden kohteeseen tai vihattuun objektiin. Kolmanneksi yksilö voi samastua johonkuhun toiseen ihmiseen jonkin yhteisen ominaisuuden perusteella; samastuksen ei tarvitse olla seksuaalisesti tai aggressiivisesti latautunutta.^[7]

Samastuksen käsitettä on kehittänyt ja selventänyt Roy Schafer.^[8] Hän erottaa samastuksen ja sisällytyksen (introjektion). Samastus ja sisällytys ovat si­säis­tämisen eli internalisaation alalajeja. Samastuksessa yksilö saa kohteen itselleen sulautumalla siihen (sen edustukseen) ja omaksumalla sen käytösmuotoja (behavioural patterns); sisällytyksessä jonkin kohteen piirteet sijaitsevat yksilön sisällä mutta niitä ei koeta osaksi psyykkistä itseä. Sisällytys on primaariprosessuaalinen kohde-edustus (objektirepresentaatio). Sisällytys muistuttaa ulkoista, erillistä kohdetta sikäli, että sisällytystä tuntuu mahdolliselta hallita ja sitä koetetaan hallita niin kuin ulkoista kohdetta. Mielessä kuviteltu musiikki, joka vaikuttaa ruumiiseen samoin, joskin lievemmin, kuin todellisuudessa soiva musiikki, sekä musiikki, joka pyörii itsepintaisesti mielessä ("korvamato"), tarjoavat esimerkkejä sisällytyksistä. Tuollaisia sisällytyksiä ei voi paeta, vaan ne seuraavat mukana niin kuin Kuu kulkijaa.^[9]

Robert H. Koffin mukaan samastuksessa on:

1.     viettitalouden kan­nalta kyse siitä, että libidoa pyritään säästämään suuntaamalla sitä ulkoisen kohteen sijasta sisäiseen kohteeseen,

2.     rakenteellisesti siitä, että egosta tai superegosta py­ri­tään löytämään piirteitä, jotka muistuttavat ulkoista kohdetta tai sen vastakohtaa,

3.     dynaamisesti siitä, että ulkoisesta objektista joudutaan luopumaan. Samastuksen osatekijöitä ovat mm. jäljittely, sulauttaminen, sisäistäminen, omien vaikuttimien ja käytösmallien muokkaaminen ja oppiminen.^[10]

Samastus on välitöntä, ja se tapahtuu siinä paikassa ja perustuu havaintoon. Mal­lista oppiminen ja jäljittely on samastuksen tulosta, ei samastumista sinänsä. Sa­mas­tuminen on pääosin tiedostumatonta, mutta siihen saattaa sisältyä esitietoisia ja tietoisia osatekijöitä.

Psykoanalyysissa samastuminen voidaan jakaa kahteen vaiheeseen: ensivuoroinen samastuminen sijoittuu oidipaalikehitykseen, ja sen mukana persoonallisuus muodostuu; toisvuoroiset samastukset perustuvat ensivuoroisiin eivätkä ole yhtä mullistavia eivätkä pysyviä.

Samastus on keskeisellä si­jal­la lapsuudessa ja nuoruudessa — egoa on sanottu tiivistymäksi ”kaikista ihmisen kehitysvuosinaan suorittamista samaistuksista”.^[11] Samastuksen merkitys vähenee iän mukana, oidipaalikehityksen ratkettua, ja jos yksilö aikuisiällä koettaa luopua omasta iden­ti­teetistään ja asettua toisen asemaan ja kokea viettityydytystä tämän kautta, silloin on puhuttava regressiivisestä ja patologisesta samastuksesta. Aikuisiällä samastuminen on pääasiassa ”väliaikaista, kontrolloitua ja egon palveluksessa tapahtuvaa”^[12], eikä siinä koeteta saada viettityydytystä vaan pyritään saamaan eläytymispohjaista tietoa toisesta ihmisestä ja ymmärtämään häntä.

Samastuminen taiteidentutkimuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteen — esimerkiksi kirjallisuuden tai elokuvan — vastaanotossa samastuminen on tilapäistä, ja se kohdistuu teoksen henkilöhahmoihin.

Samastumisen muotoja on kirjallisuuden reseption osalta eritellyt Hans Robert Jauss.^[13] Hän erottaa viisi tapaa, joilla lukijan ja päähenkilön vuorovaikutus toteutuu kirjallisuuden vastaanotossa, ja niitä voidaan tietyiltä osin soveltaa myös musiikin vastaanoton tarkasteluun.

1.     Assosiatiivinen samastuminen tarkoittaa tilanteita, joissa vastaanottajain ja esiintyjäin välinen erottelu katoaa. Tätä esiintyy erityisesti rituaaleissa, joihin yleisö osallistuu, esimerkiksi jumalanpalveluksessa: seurakuntalaiset eivät ole yleisöä, vaan he osallistuvat rituaaliin aktiivisesti (vuorolaulu ym.). Assosiatiivinen samastuminen ilmenee myös leikeissä, kun osallistujan on voitava asettua toisten asemaan ja hän voi joutua milloin rosvoksi, milloin poliisiksi, ja liikenteessä, kun yksilö on välillä en­sin­ajo-oikeutettu ja välillä väistämisvelvollinen. Peleissä ja leikeissä yksilö sisäistää tois­ten asennoitumisia, ja tässä piilee pelien sosiaalistava vaikutus: yksilöstä voi tulla subjekti itselleen vasta kun hänestä on ensin tullut objekti itselleen.

2.     Ihaileva samastuminen (admirative Identifikation) tarkoittaa esikuvan täydellisyyden aikaansaamaa esteettistä asennoitumista, johon ei uutuuden katoaminen vaikuta. Ihailu muuttuu samastumiseksi vasta etääntymisen myötä, kun ihailun koh­det­ta tutkistellaan ja häneltä omaksutaan asenteita. Ihaileva samastuminen voi olla todellisuuspakoista (esimerkiksi James Bond).

3.     Myötätuntoisessa samastumisessa luovutaan ihailuun liittyvästä etäi­syydestä ja koetaan yhteenkuuluvuutta kärsivän sankarin kanssa. Siinä missä täydellinen sankari on tavoittamaton esikuva ja haaveilun kohde, voidaan epätäydelliseen, arkipäiväiseen päähenkilöön samastua, koska hän on ”meidän kokoamme” ja voimme nähdä hänessä omat mahdollisuutemme ja puutteemme ja tuntea solidaarisuutta (rivimuusikot). Täydellisen sankarin ei tarvitse muuttua, mutta epätäydellisen päähenkilön kehitys (esimerkiksi Star Trekin Datan pyr­kimys inhimillisyyteen) voi toimia mallina ja sijoituskohteena omalle kilvoittelullemme.

4.     Katarttinen samastuminen liittyy Aristoteleen kuvaamaan prosessiin, jossa draaman katsoja asetetaan kärsivän sankarin asemaan ja traaginen järkytys tai koominen kevennys johtaa tunteiden puhdistumiseen.^[14] Katharsis-elämys vapauttaa yksilön moraaliseen pohdiskeluun, ja tähän samastumislajiin on liitetty moraalifilosofisia merkityksiä: yksilöä on kasvatettava itsenäiseen ja julkiseen harkintaan, va­paak­si vaikkapa kirkon oikeaoppisuudesta.

5.     Ironinen samastuminen tarkoittaa samastumismahdollisuuden epäämistä tai ironisoimista. Ironisten samastumisten avulla pyritään kumoamaan yleisön toivekuvitelmia ja sysäämään sitä ajattelemattomasta tilasta esteettiseen ja moraaliseen pohdintaan, paljastamaan tiedostumattomia odotuksia ja pelisääntöjä ja vaihtoehtoisia tulkintoja. Voidaan käyttää metafiktiivisyyttä (Jaakko fatalisti, Tristram Shandy), tai vastaanottajan odotuksia voidaan pettää niin että hän joutuu vastakkain niiden kanssa.

Kaikki samastuminen ei kumpua ihailusta eikä jäljittelystä, vaan pelkkä ihmisen läsnäolo johtaa väistämättä siihen, että toinen suhteuttaa itsensä tiedostamattaan hä­nen asemaansa ja tilanteeseensa.^[15] Tunteet ovat tart­tu­via, ja tähän voi olla useita syitä: joudumme joka tapauksessa konstruoimaan itse toisen ihmisen tunteet niistä merkeistä, joita havaitsemme; aivotutkijoiden havaitsemat peilisolut matkivat automaattisesti toisten käytöstä ja näin tuovat heidät psyy­keemme.^[16] Peilisolut mahdollistavat myös empatian: paitsi että aivomme matkivat toisen toimintaa, tun­nem­me (tiedostamattamme) sen, mitä hänelle tapahtuu. Empatian juuret ovat ruumiissa.

Taiteen vastaanoton yhteydessä samastumisella on tietty kulkunsa, joka voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen:

1.     Projektiossa eli sijoittamisessa egon osia sijoitetaan ulkomaailman kohteeseen. Taiteen vastaanoton yhteydessä tämä on luonteeltaan narsistista ja väliaikaista. Kohteeseen voidaan sijoittaa paitsi egon osia myös haluamme tai kuva itsestämme sellaisena kuin toivomme tai pelkäämme olevamme. Taideteoksista tulee näin siirtymäkohteiden eli transitio-objektien leikkikenttä, joka sijaitsee puhtaasti objektiivisen ja puhtaasti subjektiivisen maailman rajalla. Taiteen ulkopuolella tuommoiset narsistiset projektiot olisivat patologisia, sillä niiden avulla tyydytämme lapsenomaisia ja mahdottomia toiveita.

2.     Samastuminen päättyy teok­sen loputtua: meidän on palattava todellisuuteen ja tultava toimeen todellisten koh­tei­den kanssa — esimerkiksi ”todellisen isämme kanssa, vaikka hän onkin paskiainen, sen jälkeen kun olimme sijoittaneet kapteeni Koukkuun vihan, jota häntä koh­taan tunnemme, ja panneet kapteenin kävelemään pitkin lankkua”.^[17]Fiktiiviseen maailmaan ei voi jäädä pysyvästi, niin miellyttävää kuin se olisikin.

3.     Kun joudumme luopumaan narsistisista toivekuvitelmista, ne sisäistyvät: suhteemme menetettyihin kohteisiin tulevat egon rakenneosiksi, egon osien välisiksi suhteiksi. (Suurisuuntaisimmin tämä tapahtuu oidipaalikehityksen yhteydessä, kun su­per­ego muodostuu vanhempain edustuksista.) Sisäistykset muuttavat psyyken ra­ken­teita aina jonkin verran, kun uudet rakenteet hakeutuvat kohti tasapainoa ja ko­he­renttiutta; suunnitelmallisimmin tämä tapahtuu psykoterapiassa ja tragediassa.^[18]

Samastuttaessa ei koeta yksiviivaisesti samoja tunteita kuin sepitteen hen­ki­löhahmot kokevat eikä samastuminen edellytä tunnetilain symmetrisyyttä eikä peilaamista. Kun esimerkiksi kauhuelokuvan henkilö tuntee kammoa hirviöiden edessä, se on egoistinen tunne; elokuvan katsoja tuntee myötätuntoa ja sääliä eli altruistisia tunteita.^[19]