Joku
kirjoittaa twiitissään, kuinka voimme olla vapaita mielemme osalta, ja tulla
sitä kautta terveeksi, luoden suunnattomasti merkityksiä elämään ja
rikastuttaen kokemuksiamme. Joskus on niin, että mieli on kuin ohut oksa
runkonsa kyljessä, joka luo silmuja, mutta kasvaa kituen. Eräässä yhteisössä
tapaamme säännöllisesti porukalla. Käymme läpi elämää ja kerromme näkemyksiämme.
Yksi ryhmän jäsenestä on erityisen puhelias, hän on hyvin hätääntynyt, jos ei
puhu, suorastaan levoton, jos muut puhuvat.
Jo muutamia
vuosia tunnettuamme, kysyin yhden purkauksen jälkeen, oliko hänellä suruja. Hän
suuttui kysymyksestäni niin, että oli puoli vuotta puhumatta minulle. Sen
jälkeen meni muutama vuosi ja jälleen olimme puheväleissä. Kirjoittelimme
sähköpostitse ja kerroimme kuulumisia. Nyt kiitin häntä ihanasta kirjeestä.
Mutta hän suuttuikin siitä niin, että nyt on taas välirikko.
Miten
ymmärtää tuon ihmisen suuttumuksia? Miksi hän ei suonut itselleen iloa siitä,
että kysyin häneltä suruista ja ihailin häntä kirjeestään. Se pieni sisäinen
lapsi, jonka kokemukset ovat tulleet hylätyiksi vanhempien taholta, ovat nyt hänen
vanhemman roolissa tuomarina vielä seitsemänkymmenen vuoden iässä. Hän ei anna
armoa sisäiselle lapselleen, niin kuin eivät antaneet hänen vanhempansa hänen kokemuksilleen.
Nyt hän on tuomari, eli kokee toiset ja itsensä nk. vanhemman roolissa. Hänen
ylitsevuotava puhetulvansa yhteisissä tilaisuuksissa kertoo hänen lapsiminänsä
olotilasta, hän kokee, ettei häntä kuunnella, hän huutaa kokemuksensa julki.
Hän kohtaa minussa omat vanhempansa, jotka hylkäsivät hänen positiiviset ja
negatiiviset tunteensa, joita ei arvostettu eikä kuultu. Olen peili hänen
vanhempiensa teoista, sallimuksista joita sai tai ei kokea. Seitsemänkymmentä
vuotta sitten lasta ei arvostettu, mutta silti hän kertoo ihanasta lapsuudesta,
siitä, minkä hän on luonut mielikuvissaan.
Silloin kun
tunne-elämä ei ole vielä avautunut mielen kokemuksiin, se ei rikastuta
kokemuksia, vaan rajaa, estää ja tuo vihan sekä suuttumuksen tunteita ihan
ventovieraitakin kohtaan, jotka sattumoisin sanovat jotakin. Mielestään
suljetut ihmiset eivät kuule ja näe niin kuin tapahtuu, eivätkä suhteuta
määrällisesti tapahtumia kohtuullisuuteen, eivätkä tutki itsessään kokemuksen
syitä. Heille reaktiot synnyttävät mielen heijastuksia, jotka tulevat
menneisyydestä. Yhtä lailla ne voivat tulla joillekin tulevaisuuden peloista,
kovasta kohtelusta, tai arvottomasta olosta. Mieli ei aina ole rikastuttaja, se
voi olla vasta matkalla vapauteen vanhuudessa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti