MASENNUS, PSYYKEN KIPU

Luin muutama vuosi sitten psykoanalyytikko Jorma Myllärniemen kirjan, ”Masennus, psyyken kipu”. En paljonkaan muista tuosta opuksesta, ja hyvä niin, mutta sen muistan, että siinä oli paljon viisaita ajatuksia. Hyvä siksi, että nyt voin tarkastella omia näkemyksiä masennuksen synnystä, kun olen siihen itse sairastunut parikymmentä vuotta sitten.

Psyyken toiminta on monimutkaista ja siihen vaikuttaa monet tekijät.

Facebook ystäväni kehitteli kysymyksen, onko vahvuus linkittynyt vahvasti itsekkyyteen. Minä heittäisin romukoppaan koko itsekkyys käsitteen, sillä jo tutkimuksellisesti on saatu selville että vain erittäin harva ihminen kykenee toimimaan vastoin yhteisön käsityksiä. Toisaalta ihmisellä voi olla vahvuutta minuudessaan joissakin osissa, mutta joku osa voi heikosti, kieli voi olla vahvaa, mutta tunteet heikentyneet. Esim. Freud oli sitä mieltä, että ihmisellä voi olla hyvä itsetunto, mutta voi silti psyykkisesti romahtaa tai sairastua. Olen Freudin kanssa samaa mieltä. Itselläni on vahva itsetunto, näen itsessäni heikkoudet ja vahvuudet. Mutta psyykeni on romahtanut, eli masennus on jymähtänyt aivoihin tehden niistä lyijyn raskaat, johon ei ole saanut yhteyttä. Ottakaa käsiinne aivomassaa, sen löysyys ja paino valahtavat kuin sammakonkutu käsistä.

Minulle masennus tarkoittaa sitä, että aivot ovat lakanneet toimimasta. Ne ovat olleet kuin kuollut raskas lihamöykky, jossa ei ole ollut toimintaa. Minän toimintaan tarvitaan aktivaatiota. Se syntyy useista tekijöistä, kuten liikunta, mutta psyyken lakien mukaan siellä on alkuperäisesti ihanteita, joihin yksilö pyrkii. Mutta minuuteni ei voinut pyrkiä ihanteisiin, koska yhteisö vaiensi ja esti toimintaani. Se, että olin romahtanut psyykestäni, toi minulle mielenterveyshäiriö nimikkeen ja sitä myötä yhteisön jäsenille asenteen, arvoton. Vain ainoastaan yksityiselämässä saatoin toteuttaa unelmiani, perhe ja lapset. Opiskelu on ollut minulle iloa antavaa, jota olen harrastanut kaiken aikaa. Työ oli minulle kuitenkin vahvin identiteettini määrittäjä, ja kun siellä ei saanut toteuttaa itseään, se lamaannutti aivot.

Mikä piti minua hereillä syvästä epätoivosta riippumatta? Se oli aggressio. Mieli toimi taustalla kaikesta huolimatta, vaikka minuus ei saanut toimia. Juuri minuudessa oli syvälle uinunut ihanne ja tavoite ihmisoikeuksista, jossa jokaiselle suodaan tila olla ja toimia sekä pyrkiä toiminnan kautta tavoitteisiin, jotka minun työssäni olivat ihmisoikeuksia, lasten oppimista ja oikeutta inhimilliseen kohteluun. Mutta työssä ne eivät olleet arvoja, joihin pyrittiin.

Valitettavasti voin vain sanoa, että Suomessa ihmisoikeutensa menettänyt ei saa tukea, kun yhteisö vaientaa. Mitkään viralliset tahot eivät lähde puolustamaan tällaista yksilöä, hänet vaietaan kuoliaaksi. Yleinen näkemys on se, että ihminen käyttäytyy jotenkin kurjasti, että yhteisö rankaisisi oikeudenmukaisesti. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa. Yksilö voi käyttäytyä fiksusti, mutta yhteisön jäsenten kateus ajaa murjomaan. Itseäni kohtaan ehkä kaikkein vahvin kateuden aiheuttaja oli iloni ja innostukseni, joka kirvoitti uuden oppimiseen, iloitsin vapaudesta, joka minulle tuli kauhukauden jälkeen, jossa olin vankina ilman mitään oikeuksia. Tiedän, että käyttäydyin hyvin työpaikalla, joskin kiusaamisissa suutuin ja silloin olin tulta ja tappuraa. Ihmiset pitivät minusta ja tulin heidän kanssaan toimeen. Mutta johtavat hallitsijat veivät eteenpäin asenteina leimaa, jonka olivat antaneet minulle. Masentamisesta huolimatta pyrin hyvään ihmiskohteluun, mutta se ei ollut yhteisön tavoite ja sain tuta sen rangaistuksina.

Raija

MIELENTERVEYDESTÄ

Aamulehti kirjoitti 28.7.2016 mielenterveyden ja terrorismin yhteydestä. Mielestäni mielenterveyttä on yhtä vaikeaa määritellä kuin terveyttä. Jokseenkin on niin, että mielenterveys terminä on psykologisoitunut niin tavan tallaajan kuin ammattilaisenkin käsissä enemmän järjettömäksi luuloksi kuin johdonmukaiseksi ja riittäväksi todisteeksi todellisesta mielenterveyshäiriöstä. Mielenterveyden ja/tai hulluuden määrittelynä terrorismi tuntuu saavan kasvot, mikä ei ole itsestään selvyys, mitä Aamulehti pääkirjoituksessaan käsittelee.

Arjessa olen havainnoinut, että mielenterveysongelmaiseksi määritellään henkilö, joka ei kestä väkivaltaa ja kiusaamista ja reagoi tähän levottomuutena, joskus jopa aggressiivisesti suuttumalla. Aamulehden artikkeli ikään kuin valottaa, että terrorismi olisi mielenterveyshäiriön synnyttämää. Tähän kannattaa suhtautua kriittisesti.  ”Taustalla voi olla myös mielenterveydellinen ongelma tai persoonallisuushäiriö, johon väkivaltaiset vaikuttimet sekoittuvat”, siteeraus, Aamulehti.

On ratkaisevaa miettiä, onko mielenterveyden ongelmat syy vai seuraus.  On ratkaisevaa mitä ajattelet toisesta, jos hän on vetäytynyt pelaamaan pasianssia kiusaamisen estämiseksi, omaan hiljaisuuteensa. Kerääkö hän voimia, harjoittelee keskittymistä, vai pakeneeko hän kurjaa syyttelyä? Analysoitko hänet tyhmäksi vai ihmiseksi, jolla on luonnolliset psyyken suojautumismekanismit tasapainon saavuttamiseksi?

Esimerkkinä käy hyvin ahneus. On lähimmäisen valintakysymys, valitseeko hän ahneuden kriteeriksi syyllistämisen ja leimaamisen vai ymmärtämisen. Ahneeksi voi kehittyä oman tahdon liiallisuudessa, mutta myös menettämisen kautta, jolloin pyrkii suojaamaan itseä, ettei oteta kaikkea pois aina ihmisyydestä alkaen, mikä sitten lopulta johtaa liialliseen omistamishaluun ja ahneuteen itseä puolustaessa. Yhteisön sosiaalisuus ja valta ovat vaarallisia elementtejä, yksilöltä voidaan ottaa kaikki pois, ei ole mielipideoikeutta, ei omaisuutta, ja leipäkin viedään suusta.

Kun yhteisö hallitsi asenteillaan ja vallallaan minua ”vajaaälyisenä” uskoen vian olevan päässä, raiskauksen murtaessa mielenterveyteni, luovuin kaikesta jatkuvien epäilyjen saatossa, lopulta menetin kehonkuvani. En näe mitään armottomampaa kuin yhteisövalta. Ihminen leimataan narsistiksi, jos hän uskaltaa kerran vuodessa lausua oman mielipiteensä. Vainottu häiritsee erilaisella näkemyksellä omahyväistä virheetöntä ihmisjoukkoa, ja suuri joukko psykologeja on mittaamassa uhrin persoonasta vikaa, ja kaikistahan niitä löytyy, kun tarkkoja ollaan.

Kristinuskon käsitys viattomasta ja synnittömästä, on eri asia kuin pitää ihmistä jokaiseen asiaan vastuullisena ja syyllisenä, koska vastuut eivät ole itsestään selviä asioita. Joskus vaan on niin, että ihminen luovuttaa, koska ei kestä sadistista kidutusta, jonka sosiaaliset vallan elementit luovat. Mieluummin luovuttaa saadakseen edes vähän inhimillisyyttä elämään, kun vainomaiset sosiaaliset kontrollit vievät kaikki oikeudet ihmisyyteen ja itsemääräytymiseen.

Itsenäisen ihmisen, aikuisen hallintaan ja alistamiseen pyrkivässä katsantokannassa päädymme pahuuden ytimeen, jossa ihmisen vallalla tuhotaan toinen.

Raija

ENNAKKOLUULOJEN LUVATTU MAA

Onko ihmisen ajattelua muokattava, kehitettävä ja/tai muutettava? Eikö havaitseminen olekaan totuutta? Kyllä ja ei. Ihmisessä pitäisi säilyä avoimuus ja herkkyys, aitous havaitsemisessa ja kohtaamisessa, luonnollisuus vaikutuksessa toiseen, hyväksynnän ylläpitämiseksi, mahdollisuus ihailuun ja arvostukseen. Täytyy säilyttää herkkyys ihmistuntemukseen, tarkkuus havaitsemisen oikeellisuuteen, johdonmukaisuuteen ja tiedon monipuolisuuteen tasot huomioiden.

Varhaislapsuudessani, jolloin tieto ei ollut saavuttanut peräkylää, katselin maailmaa taikauskon näkökulmasta, pelkojen ja mörköjen kanssa. Naapurin tytöt Tuula ja Marketta olivat leikkimässä aitan vintillä lääkäriä, eli taikauskon mukaan puoskaria. Kun olin nuorin leikkijöistä, sain olla potilas. Purosta haettiin sammakon kutua ja laskettiin kylmänä selkäni päälle ja lisättiin loitsut taikomaan parannusta. Setäni, joka oli juoppohullu, näki kummituksia päänsä sokkeloista, ja erämaamummu kävi kylässä piippu suussaan. Äitini oli sivistyksen puolestapuhuja, isäni piti koulutusta herrojen kotkotuksena. Siitä kehittyi tiedon arvo käsityksiini.

Yhäkin tänä päivänä kohtaan ihmisiä, joille oma havaitseminen on äärimmäisen totta, eikä sitä kyseenalaisteta. Näkemys muodostetaan omista ennakkokäsityksistä, eikä havaitsemisessa vaadita tarkempaa analyysiä ja todentamista. Arjessa emme voi vaatia tieteellistä näkemystä todisteineen, arkihavainto riittää, mutta viisaudeksi voisi kutsua sitä, että harkitsee ja punnitsee näkemyksiä. Ajattelun kehitykseen tarvitaan kuitenkin enemmän kuin vain omat kokemukset ja niistä syntyneet mielikuvat. Itse asiassa esim. analyyttinen ajattelu vaatii käden ja silmän yhteistyötä, jolloin tietyt osat aivoissa aktivoituu. Eivät ne kovin parjatut lasten askartelut ole yhtä tyhjän kanssa.

Pääsääntöisesti ihmiset ajattelevat ajatuksen syntyvän, kun oma tunne synnyttää mielikuvan. Ajattelu vaatii paljon tarkempaa ja monipuolisempaa tarkastelua. On kovin surullista, että ennakkoluulot ovat vahvimpia ajatuksen hallitsijoita. Joskus törmää niin hölmöön ennakkoluuloon ja siitä totuutena puhumiseen, ettei voi muuta kuin toivoa tiedon mahdollisuutta henkilölle. Mitenkään aliarvioimatta itse kunkin tuntemuksia, itse kullekin tekee hyvää tarkistaa näkemyksensä pitävyyttä menettämättä luottamustaan itseen.

Ihmiset arvioivat toisiaan ennakkoluulojensa perusteella. 

Havaitsemisessa huomataan harvoin tapahtunut ja säännöllinen unohtuu, se vääristää totuutta.

Raija

ITSETUTKISKELUA

Pidän itsetutkiskelua tärkeimpänä ihmissuhteiden hoitomuotona. Sillä on toki vaaransa, mutta sillä on myös hyveensä. Ulkoa havaitsemisessa näen vielä suurempia vaaroja. Molemmissa on puolensa. Itsensä tutkiskelija voi päätyä sokealle traumatoistolle, ja näkee muissa omia ongelmiaan. Ulkoa havaitsija voi nähdä omia ongelmia toisessa. Havaitsemisen oppiminen on ehkä tärkeimpiä asioita, nähdä oikein ja tehdä loogisia analyysejä.

Mitä enemmän on valtaa, sitä enemmän on myös riskejä tehdä virheitä. Joku aika sitten keskustelin traumatisoituneen henkilön kanssa. Hänellä oli harvinaisen paljon tuomarin otteita ja syyttelyä toisiin nähden. Oma trauma oli jäänyt sokeaksi muistiksi, mikä teki toistoja toisesta havaitsemiseen. Se mistä hän oli itse kärsinyt, joutui toiseen ihmiseen peilinä, ja hän haki oikeutuksiaan itsensä määräämiseen. Tuntematon henkilö joutui vaatimusten virran alle ja syytökset alistamisen ajoilta tulivat hänelle, mistä hän oli itse joutunut paitsi traumaattisessa kokemuksessaan.

Hän oli tullut sokeaksi oman lapsensa kärsimyksen näkemisessä. Oma lapsi joutui syylliseksi rikoksiin, jotka olivat häneen kohdistuneet traumassa. Niin sanotaan, että pahat teot kostetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Nämä tiedostamattomat ongelmat ovat läsnä toisen havaitsemisessa, ja siinä mielessä pidän tärkeänä itsensä tutkimista. Joskin monet kärsimykset jäävät avautumatta, sillä negatiiviset kokemukset jäävät usein muistin tavoittamattomiin. Siltikin muistelut ovat avain hyvään muistiin ja havaintojen täsmentymiseen.

Kuin unitaivaassa minulle tapahtui sattumien ihme matkallani pohjoiseen pari päivää sitten. Pysähdyimme paikkaan, jossa oli ehkä kolmekymmentä vaskikelloa kiinnitettynä puisiin rakenteisiin. Kävelin matkamuistomyymälään ja yhtäkkiä edessäni seisoi ensirakkauteni. Olin juuri kirjoittanut hänelle kirjeen 48v. jälkeen ja kertonut syyt suhteen päättymiseen. Kuinka olinkaan unohtanut hänen pisamansa ja huumorinsa! Tuo puolen vuosisadan ajan muisti tule verevänä vielä tajuntaan.

Itsensä tutkiskelussa löytää menneisyyden kokemuksista vivahteita, joita on unohtanut. Se verestää muistia ja tuo sekä aikamerkityksessä, että tunnemerkityksessä uudenlaista kohdattavaa itseen.

Tieteen ongelmana on havaita ulkopuolelta sellaista sisäisestä ihmisen maailmasta, joka ei ole aina totta. Ihmisellä tulee olla oikeus kertoa oma näkemys kokemuksistaan. Sitä ei voi ulkopuolta havaita. Aivan äskettäin vanha koulukaverini kertoi havaintonsa minusta varhaisaikuisuudessa. Hän oli nähnyt minut onnellisena, kun olin surun ja tuskan alaisuudessa. Mutta hän oli nähnyt minut äitiyden onnessa, ilon lapsen odotuksesta, ei minun mielen kokemuksesta muissa asioissa. Olin hänelle myös onnentuoja lapsuudessa, kun hänellä ei ollut poikien keskuudessa tyttökaveria. Olin tietämättäni hänen pelastuksensa ahdistavassa ilmapiirissä, ja hän loi kuvaa minusta onnellisena oman onnen kokemuksen kautta.

Epäilyt ja luulot ovat ulkoa havaitsemisen ongelmallisimpia asioita. Käsittelemättömät traumat heijastuvat toisiin tiedostamatta. Yhteiskuntamme maksaa maltaita epäilyjen tuottamista ongelmista. Terve luottamus ja epäily ovat paikallaan. Satu siitä, että puolustuksella pärjää, on minulle kuin ivailua, sillä olen saanut kokea julmia rankaisuja puolustautumisesta väärien syytösten alla. Vain itsetutkiskelun avulla olen saanut säilyttää järkeni tässä hullussa maailmassa.

Raija

ILOA ETSIMÄSSÄ

Onnellisuus, se on sitä mitä me etsimme, elämän tarkoitusta, uskoa ja voimaa mennä eteenpäin. Itselleni oppimisen ilo on ollut merkittävin voiman antaja, siinä uuden synnyttäminen, tai paremminkin uudenlainen näkemysten kuvailu luovasti sanakielen avulla. Oppiminen ei ole kuitenkaan ollut minulle itsestään selvää. Lapsuudessa ei ollut mahdollisuutta käydä perusopintoja, kun koulua ei ollut ja varaa matkustaa toiselle paikkakunnalle, sen korjasin aikuisena.

Lapsena asiasta äidille suuttuneena karkasin päiväksi metsään, ja mökötin siellä. Äiti ei huomannut asiaa, tai sitten hän oli viisas ja ei reagoinut asiaa. Aikuisiässä sain huomata, että trauma esti oppimista, tai enemmän muistamista. Oppiminen ei ollutkaan itsestään selvää.

Oppimisessa uuden oivaltaminen synnyttää iloa. Vaikka jäsentyminen tapahtuu vanhan pohjalta, uusiutuminen on ilon synnyttäjä, ikään kuin uudestisyntyminen, kun luovuuden kautta on löytänyt uusia näkemyksiä. Nämä ovat itsen iloja.

Muistan nuoruudesta, kuinka keholliset reaktiot vaikuttivat kokemukseen. Unessa saatoin herätä siihen, että sylki oli tullut suuhun, ja keho oli unessa tuottanut aistimuksen eritteen, syljen. Nyt unissa ei esiinny tällaista. Unissa uusien mielikuvien syntymä synnyttää levon ja ilon, tyydyttyneisyyden henkisessä kokemuksessa.

Kehollisten ja aistimuksellisten takaa löytyy myös komiikka, hullunkurisuus suomeksi sanottuna. Tämä saa meidät nauramaan. Se on tyypillistä lapsenomaista kokemusta. Ilo on oppimisen riemua, syvempää ja mielen sekä sielun oivallusten kenttää, sisäistä riemua. Nauru on enemmän materiaalista ja kehollista, alkujaan sattumien nurinkurisuutta todellisuuteen ja tavanomaisuuteen nähden, mutta syvimmiltään uskon koomisuuden syntyvän kohdun kokemuksista, jossa äkkinäinen liike aiheuttaa kehovärinöitä, jotka sitten kehittyvät nauruiksi. Nauru on ikään kuin kehon kokemus ja ilo mielen. Ilossa on takana kokemusta, jossa on menneisyys ja arvot.

Tutkimusten mukaan seksuaalisessa kiihottuneisuudessa syntyy kehollisia reaktioita, enemmän miehillä kuin naisilla. Eritteet ovat merkkinä kiihottuneisuuden syntymisestä. Mielen ilot leikkien synnyttävät positiivisen latauksen nauttia kehosta aistimuksin. Kun kehon käytettävyysaste menee kiihkon voimakkuudessa ilosta yli, se tuo väkivaltaisen voiman, mikä johdattaa aistimusta toistoon väkinäisesti.

Leikkimielisyys turvaa meitä liiallisen kehon voimalta, ja pitää aistimuksen nautinnon tasolla ilman väkivaltaa, kehoaistimuksen ilona, vastanottavaisena. Liian fyysiset rasitukset synnyttävät jopa sadomasokistisia taipumuksia.

Raija

IHMISLUONTEEN IHANUUDET

Minulla ei ole kompetenssia riittävästi analysoida ihmisluonnetta. Olen lukenut siitä suhteellisen paljon, mutta en ole asiantuntija. Havaintoni ovat siis osittain arkihavaintoja, ja osittain tieteellisistä teksteistä asiantuntijoiden sanomana otettuja. Ihmisluonteeksi rajataan loppujen lopuksi vain pieni määrä ihmisen ominaisuuksia, kuten temperamentissa sosiaalisuus ja ujous. Sosiaalipsykologian opinnoissa muistan Antti Eskolan kirjoittaneen, että ihmisluonne on koettua elämää.

Minusta ihmisluonne on monen tekijän summa puutteineen ja vahvuuksineen. Havaintojen tekeminen on minusta erittäin kiinnostavaa. Ihmisten mielipiteistä syntyy mielikuvia, jotka tietenkin ovat vain osittaisia, eikä niistä voi tehdä johtopäätöksiä. Muutaman ystäväni olen havainnut ohjaavan itseäni positiivisuuteen, he nostavat pintaan yhteisten kavereiden huomautuksia, jossa korostetaan negatiivisten näkemysten vaarallisuudesta, kuin viestiksi minulle.

Kun puhuu negatiivisesta todellisuudesta, mikä ympärillämme vallitsee, ei havaitsijan tarvitse olla negatiivinen luonteeltaan. Tunnen monia asiantuntijoita, jotka työkseen tutkivat äärimmäisiä ilmiöitä, rikoksia ja ilkeyksiä, mutta he ovat itse ihmisinä käyttäytymiseltään erittäin miellyttäviä, mutta silti näkevät totuuden, he ovat totuuden etsijöitä, usein tutkijoita.  He puhuvat negatiivisuuden ongelmista siksi, että he tietävät sen tuhoavan vaikutuksen, ja sitä kautta he pyrkivät positiivisuuteen.

Suuttuminen on asia, mikä liitetään melko usein persoonallisuuteen. Se on enemmän tunnereaktio, mutta säännöllisesti esiintyessään se voi tulla osaksi käytöstapoja, jopa luonteeksi. Itselläni on selkeästi vetäytymisen piirre, koen toivottomuutta ja voimattomuutta, kun pahuutta tehdään ylivoimalla, joukkohysteriaa hyväksi käyttäen. Suorastaan joskus ihmettelen kuinka vähän olen suuttunut, aivan liian vähän työpaikalla ja koulutuksissa, kotona rakas aviopuolisoni on saanut tuta sitten sitäkin enemmän. Suuttumukseni selkein punainen lanka on ihmisoikeuksien riisto fyysisestä henkiseen. En kestä että ihmistä tuhotaan, kun olen sen itse kokenut kohdallani. Havainnoijina ihmiset ovat erityisen yksipuolisia ja asenteellisia, 35v. työvuosistani on tehty analyysi, että olen aggressiivinen, kun olen suuttunut viisi kertaa pahoissa kiusaamisissa koko aikana.

Varmasti syvin ja ihmisoikeuksia loukkaavin teko, mikä lopulta avasi ihmisen pahuuden näkyviin, oli työpaikalla välinpitämättömyys, jossa lapsen henki vaarannettiin. En saanut korjausta asiaan, mikä oli täysin mahdollista, ja helposti ratkaistavissa. Ilmeisesti he joko psyykkisesti torjuivat asian, tai pelkäsivät maineen menetystä. He elivät positiivisuuden muurin takana.

Ihminen voi olla käyttäytymiseltään erittäin fiksu ja puhua kauniita, mutta salassa tekee julmuuksia. Tuo näyttäisi olevan jopa tyypillistä ihmiselle ja liiallisen positiivisuuden harrastajalle. Mutta on myös ihmisiä, jotka eivät aseta itseään tarkkailijan rooliin, ja ovat oppineet hyvää käytöstä, osaavat sulkea pois itsestään pahat ajatukset, mikä lienee yksi tärkeimmistä asioista ihmisyyden kasvussa. He eivät nosta itseään toisen yläpuolelle. Jokseenkin olen tehnyt johtopäätöksen, että jos saa lapsena aitoa kunnioitusta, se piirtyy luonteenpiirteeseen.

Niin sanotaan, että vain harvat ihmiset ovat luotettavia, ja parhaita ystäviä, luottamus syntyy hitaasti, arvokkaasti ja aidosti. Ihmisen ongelmana on tarkkailijan rooli, jossa hän analysoi toista omien arvojensa kautta, epäilyjen ja luulojen avulla. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin toisen ihmisen persoonan arviointi. Siksi kai minä olen kristitty, että olen juurruttanut syvään ensimmäisen käskyn. Ihmiselle ei tule antaa valtaa toisen hallitsemiseen.

Raija

MIELI MIELEN HOITAJANA

Muistaakseni Daniel C Dennet sanoo kirjassaan ”Miten mieli toimii”, että mieli tarkoittaa aistimusta. Psykologian professori Risto Vuorinen sanoo kirjassaan ”Persoonallisuus ja minuus”, että mieli on omalakisensa kokonaisuus. Kun itse näitä sovellan ja tulkitsen, minulle syntyy osin samanlainen, mutta toisaalta hyvin erilainen käsitys mielestä. Mieli ei ole paras mahdollinen mielen hoitaja, mutta se on välttämätön aistimuksen tietoiseksi tulemisessa.

Muutama yö sitten mieleni hoiti mieltäni unessa. Olin siinä paikassa, jossa minulle on tapahtunut julmin ja hirvittävin asia, rikoksen jälkeinen asunto. Koskaan aikaisemmin en ole unessa ollut tässä paikassa ja siitä on 48 vuotta. Olen nähnyt paikkoja, joissa pelkäsin lapsuudessa, teurastajan kotipihallani, ja asuntolanhoitajan asuntolassa kurittamassa kylän kakaroita Herran nuhteeseen. Nyt mieleni maalasi unessa uudeksi tapahtuman, jonka kohteeksi jouduin, vaikka olin sen käsitellyt sanoin, nyt se tuli mielen tasolla käsittelyyn. 

Olin muuttunut mieheksi, jolle syntyi lapsi Rea Maurasen kanssa. Unissa useimmiten taivaltavat nykyhetken ihmiset menneisyyden taloissa. Tuo mieheksi muuttuminen kertoo tunnetasolla psyykkisen puolustuksen, jossa keho reagoi yliaistimuksena suurentuen kuin miehen voimaiseksi. Ehkä tästä mielen puolustuksesta on jäänyt vaurio kehoaistimukseen, ja se on kuin ylijännittynyt kehokokemuksessa.

Lapsen mieli luo pääsääntöisesti, mutta ei aina, uuden version suojakseen mielen keinona suojautua pahoissa kohtaloissa ja kokemuksissa. Toisaalta lapsen mieli on hyvin totuutta näkevä. Mieli siis alkaa valehdella saadakseen kokemukseen mielekkyyttä. Valhe on siis ominaista mielen käyttäytymistä, mutta se ei tarkoita sitä, että ihminen menisi valhemuistoihin aina, mutta siihen on suuri vaara, koska negatiiviset tunteet ovat vallitsevia, viha, inho, pelko ja suru, kun taas positiivisia on vain ilo. Näin negatiiviset tunteet ohjaavat ihmisten havaintoja enemmän kuin positiiviset.

On kuin elämäni tarkoitus olisi ollut säilyttää etäisyyttä mieleen. Lapsena oli niin vähän ruokaa, ettei siitä voinut nauttia aistimuksen tavoin, vaan enemmänkin syödä ahmien ja taltuttaa ikuisen nälän. Minusta tuntuu, etten osaa vieläkään nauttia ruuasta, vaatteista ja ylipäätänsä materialistisista asioista, en iloita itsestäni aistillisella tasolla, enkä mielen, koska mieli on ollut kuin poissa elämästäni, mikä on ollut selkeyttävä tekijä myöhemmin, harvoin kokemukseen tullut mieli. On aika keski-iässä, jolloin selvästi nautin aistimuksin elämästä, mutta se ei tuonut tyydytystä elämään, kaipasin arvoja viitekehykseksi.

Kuin kätkettynä säilynyt paha muisto tuli uneen hoitamaan mieltä, kun elämässä oli tilaa vapaudelle, eikä pelot ja pakotteet vieneet posttraumaattiseen tilaan. Vasta nytkö oli mielelle mahdollisuus. Olen hyvin kiitollinen siitä, että jokseenkin pystyn katsomaan mieleni, tunteitteni ja kehoni vaikutuksia itseeni ja toisiinsa. En tiedä, onko suojelusenkeli ollut kanssani, mutta mieleni ei ole värjännyt tapahtumia, jotka olin kohdannut, vaikka ympäristö niin vahvasti halusi.

Olen säästynyt mielen valheilta. Toki se on tuonut vahvoja psyyken murtumisia, mutta olen ehkä oppinut niistä enemmän kuin kauniiksi maalavasta mielestä. Joku ystäväni sanoi äskettäin, että maailmaan pitää tuoda positiivisia asioita. Kuuluiko siihen totuus, en kysynyt. Mutta niin monet kuvaukset ihmisluonteesta taiteen kautta ovat opettaneet ihmismielen valheellisuudesta, etteivät kauniit tarinat olekaan aina parasta mahdollista hoitoa ihmisyyteen, jos ei ne mielen tuottamat valheetkaan tuota muuta kuin omalle mielelle sopivaa ruokaa. Ehkä olisi sittenkin parasta iloita kohtuullisesti elämän tuomasta hyvästä, mutta aina se ei ole mahdollista.Totuuden säilyttääkseen on suojauduttava mielen vääristämiseltä.

Raija

KENEN ELÄMÄÄ ELÄT?

Kuuluu kai tähän vanhuuden kynnyksellä olemiseen, että katselee elämäänsä taaksepäin, mitä tuli tehtyä, mitkä arvot johdattavat, oliko unelmia, mitä muisti, milloin kokemukset olivat pääroolissa. Miten tietoista kaikki oli? Onko elämäntarkoitus kenties joku toinen kuin muistista pengottu menneisyys? Oppimisessa tulee aina jotain jo koetusta.

Pidän erityisen paljon professori Kari Uusitalon ajatuksista. Tässä muutama poiminta hänen blogisivuiltaan.

” Kunnianhimo, lievemmin ilmaisten tunnustuksen tarve, istuu lujasti ihmisluonnossa. Tässä kuitenkin rakentavat ja tuhoavat voimat kulkevat käsi kädessä. Halu saada hyväksyntää on tervettä, kun taas halu olla parempi, voimakkaampi ja älykkäämpi kuin kanssaeläjät johtaa helposti itsekkyyteen, joka vahingoittaa sekä itseä että yhteisöä. Siksi kasvatuksessa pitäisi varoa kunnianhimoon vetoamista työn motiivina.

Yksilöpalvonta, joidenkin nostaminen muiden yläpuolelle, on epäoikeudenmukaista ja osoittaa huonoa makua, varsinkin jos heihin yhdistetään yliluonnollisia henkisiä kykyjä. Tällainen on tullut osakseni ja sanon suoraan, että kontrasti aikaansaannosteni ja maineeni välillä on suorastaan groteski. Onneksi materialistisell a ajallammekin on niitä, jotka asettavat tiedon ja moraalin ensimmäisiksi, ennen rikkauksia ja valtaa. Itse kannan aina sydämessäni konsultti Sarasvuon kahta upeaa iskulausetta: ”Kärsimys on oma valintasi” ja ”Sä pystyt mihin vain, jos haluat.”  Miksi teksti jäi pois hallitusohjelmasta?

Ihmisen jokaisen saavutuksen taustalla on motivaatio, sisäinen halu saada aikaan jotain arvokasta. Sisäistä motivaatiota pitäisi ravita kaikin keinoin. Pahinta koulutuksessa on pelkoon, väkivaltaan ja keinotekoiseen auktoriteettiin turvautuminen. Sellainen tuhoaa oppilaissa itseluottamuksen ja aitouden, tuottaa vain alistuvia alamaisia.  Tärkein ja arvokkain opiskelun ja työnteon motiivi on rakkaus omaan alaan.

Jossakin artikkelissa Uusitalo sanoo, ettei ihmisen koulutus ole moraalin tae. Näen asian itsekin niin. Kaikkein tärkeintä on selvittää, miten valtaa käytämme. Kävelemmekö ylitse muiden, vaadimmeko omien arvojen mukaista toteutumaa?

Muistini oli kutistunut trauman jälkeen ja kuljin pitkään häpeän ja syyllisyyden saattelemana, se kavensi valinnat ja sai minut voimaan pahoin, ahdistuen ja aggressioituen. Muisti valitsi kärsimykseni, sillä en voinut valita muuta kuin muistin, siinä mielessä Sarasvuon lause ei päde kohdallani. Motivaatiota ei ollut, oli vain toistoa toisten vaatimuksesta, että sai jokapäiväistä leipää.

Traumasta puhumisesta sain julmat tuomiot, mikäli otin trauman aiheuttajan esiin. Minun oli kuljettava kevyesti askarrellen, niitä näitä touhuten, enkä saanut tuoda totuutta esiin. Totuutta, jota rakastin yli kaiken. Minut oli ahdistettu hauskan ja mukavan rooliin. Kun on tarkkailun alla, jokainen pieni virhe luetaan sopeutumattoman ja häirikön nimiin, ja yksilö poistetaan joukosta. Työelämässä puuttuminen väkivaltaan langetti häirikön leiman päälleni.

Unelmat hapuilivat yhä sielussani. Ensirakkaus piti toivoa yllä välittämisestä. Melkein mahdottomassa tilanteessa, yksihuoltajana ja kahden lapsen äitinä aloin toteuttaa unelmaani opiskelusta, iltalukiossa. Lapseni joutuivat näkemään äidin, joka toteutti vasta omia unelmiaan. Menneisyys oli valitsija, toteutumattomien haaveiden aukko. Se antoi voimaa ja uskoa itseen. Se oli jotakin itsestäni, sitä mitä halusin, ei muiden määrittelemää. Elämästäni tuli korjaamista.

Valinnat ovat hyväosaisten turinaa. Elämäntarkoitus on vaativa käsite, jossa ei selkeästi esiinny ihmisen omat unelmat ja halut, mutta maailma on kirjoitettu vallanpitäjien näkemysten mukaan. Maailmanhistoria on miesten historiaa. Ihmiskuva on syntynyt miehen roolista, seksuaalisuuden ajamana. Mitä ihmisyys voisi olla, jos menneisyys ja kulttuuri eivät pakottaisi pakkorooleihin?

Raija

LUKIHÄIRIÖ, KIRJAIN KERRALLAAN

Eräs ystäväni, nyt jo kohta kahdeksankymppinen, kertoi, että hänellä on lukihäiriö. Hän ei saa millään sanoja järjestykseen lauseessa, sanat menevät erikoiseen järjestykseen kuin minulla englannin kielessä ja kirjaimia puuttuu ja ne voivat olla sanaan kuulumattomia. Kysyin häneltä, kuinka hän näkee lauseen ennen syntymistä. ”Kuulen sen äänteistä, ja tuon kirjaimet sieltä sanaan”. Muisti jäsentyy siis kuulemisen kautta äänteen avulla. Ei ole mitään oikeaa ja väärää muistamista. Muisti syntyy monien seikkojen seurauksena.

Hänen ikäpolvelleen oli ominaista kuulemisen kautta muistaminen. Sokea kuulee hyvin, kuurosokea kosketuksen kautta kinesteettisesti, näkömuistilla mennään kovinkin tarkkoihin havaintoihin muistin toimiessa kuin peili.

Näkömuisti, kuuloaisti ja kinesteettinen tulevat avuksi ajatteluun, mikä helpottaa muistin käsittelyssä. Näköaisti tulee ikään kuin etuaivolohkolla taululle kuvina, jotka on oppinut merkityksien kautta symboleiksi. Niinpä esimerkiksi itselläni lause on muistitaululla jäsentyneenä, josta poimin sen kirjoitukseen. Kun olin lapsuudessa oppinut kuulomuistin kautta jäsentelyn, se tuntui kivuliaalta, ja muistin kaivaminen oli työlästä, sitä ei saanut irtoamaan käsittelyyn.

Tuhansia kertoja olen julistanut leikin tärkeyttä. Leikki tuo toiminnallisen kyvyn muistin käsittelyyn. Näköhavainto heijastuu muistitaululle, ja se liikkuu ikään kuin vapaasti, irrottaa muistin leikkimään, itse ohjaa symbolien asetteluun, järjestykseen ja oivallukseen.

Kuulomuistia pidetään ikään kuin viimeisimpänä havainnoissamme, kuten kuoleman lähestyessä. Varhaisimmista muisteista hajumuisti on syvimpiä. Kun sanamuisti ehdollistetaan kuulomuistin avulla ja tottelevaisuudella toistoon, siitä syntyy enemmän uskomista eikä yksilö käytä kieltä luovasti ilmaistakseen asiaa monipuolisesti. Ratkaisukeskeisessä oppimisessa opitaan tiedon soveltamiseen ja muistin käyttöä vapaasti. Se tuo myös muistikapasiteettia lisää runsaasti. Aistit ovat vapaat ja symbolit siirtyvät pitkäaikaiseen muistiin, kun työmuisti ahkeroi aktiivisesti.

Leikki on synnynnäinen ja erinomainen tie oppimiseen. Sitä pitää suojella. Siinä opitaan muistin toiminnalliset kyvyt, se tuo ennakointiosaamisen ja iloa luovaan ajatteluun.

Raija

INTOHIMO - KIIHKOMIELISYYS

On kyllä vaarallista kirjoittaa näinkin vaativista asioista kuin intohimo ja kiihko. Kirjoittaessani blogia, rukoilen ensin, että voisin asettaa sanani niin, että lukija valitsee juuri itselle sopivat ulottuvuudet, jotka kukkivat juuri itselle sopivia askeleita. Odotan mielenkiinnolla Minna Marshin intohimosta kertovaa kirjaa, että ymmärtäisin sitä taas paremmin.

Näen intohimona innoittavan sisäsyntyisen ja tiedostetun kehon vapauden tahtotilassa syntyvänä, mikä on voinut tulla kehon aukaisemisessa liikunnan avulla sekä usein tiedostamattoman pelosta syntyneen ja kiihkoon kehittyvän, mikä rakentaa riippuvuuksia. Jos lapsi ei saa rauhassa kasvaa tietoisuudessaan kiireettömästi tuonne 7 – 10 vuoden ikään saakka, hän voi jäädä pelkojensa ajamaksi ja kiihkon tilaan, mantelitumake yliaktivoituu. Esimerkiksi Pohjoismaissa muualla paitsi Suomessa, on kilpailu kielletty juuri tämän vuoksi alle 12v, koska se luo mielen riippuvaiseksi ja hallitsemattomaksi.

Tutkimusten mukaan mantelitumake aktivoituu liikaa, jos pelot hallitsevat ympäristössä ja sitä kautta ne alkavat hallita yksilöä. Mantelitumake on siis tunnekeskus. Mielekkäät sosiaaliset suhteet rauhoittavat tunnekeskuksen joidenkin tutkimusten mukaan, silti ihmettelen, miksi tytöillä on kolme kertaa enemmän ahdistusta kuin pojilla, se kertonee suhteiden laadusta, koska tytöt ovat tunnetusti sosiaalisia.  Nykyiset päivähoitomenetelmät jättävät lapsen kiihkon tilaan, koska lapsen ensimmäiset tunteet ovat pelon aikaan saamia. Turvallisuus on siis rakennettava, että itsenäisesti ajatteleva yksilö voisi syntyä. Pelko on myös kohtuullisena suoja ja aktivoi ajattelua. Ilo on ainoa positiivinen perustunne. Negatiivisia perustunteita sen sijaan on neljä kertaa enemmän. Niitä ovat pelko, suru, viha ja inho. 

Kuuban lentopallojoukkueen raiskaustapaus laittoi taas kyselemään, mikä kaiken takana on. Onko tämä sitä mistä Raamattu varoittaa, ihmisen pahuutta? Tarvitseeko ihminen kiihkomielen, mikä on pelosta syntynyt, mikä aktivoi hallitsemattomaan himoon, kiihkoon ja riippuvuuteen. Seksuaalisuus voi kehittyä ja olla täydellistä nautintoa ilman kiihkoa. Syvimmillään ja kauneimmillaan turvallisuuden ja luottamuksen ilmapiirissä mieli tulee tyyneksi, rakkaus on leikkiä, jossa iloitaan toisesta, mutta kiihko tuo väkivaltaa itselle ja muille. Surullista on se, että suurin osa maailman lapsista joutuu pelon kautta tähän kiihkon mieleen. Kiihkon tilassa olevat mielet aktivoituvat yhä suurempaan kiihkoon urheilussa.

Kiihkomielisyys vie hyväksikäyttöön. Nämä ihmiset ovat orjallisesti kulutushysteriaan taipuvaisia, kuluttavat taidetta ja kirjallisuutta, tavaraa, ihmisiä, ja mitä muuta tahansa, mutta eivät juuri opi mitään, ovat himon kierteessä.

Miten paljon meidän tulisi miettiä sitä, että kehomme, aistimme, mielemme ja tunteemme ovat jatkuvan kilpailun alaisia keskenään? Jos emme huolehdi tasapainoisesta kehityksestä, jokin osa-alue voi ottaa ylivallan. Uskonnot ovat ottaneet sanakielen ohjaavaksi tekijäksi, mutta sekin voi viedä kiihkoon, jättämällä muut osa-alueet pimentoon ja siitä syntyy puolustuksessa niiden ylituotanto.

Yliaktivoitunut mantelitumake on ehdollistunut tunteisiin, tunteet ovat lukittuneet kehoon eikä avautumista ole tapahtunut. Kiihkomieli ajaa pakottaviin ratkaisuihin, toistuvasti esim. syömään suklaata. Osittain se johtuu siitä, että niiden hallitseminen on tullut mahdottomaksi yksilön kyvyttömyyden vuoksi, tunteita on ollut vaikea käsitellä, se ei ole onnistunut. Osittain se johtuu siitä, että ympäristö rankaisee niin paljon tunteista, että ne on ollut pakko kieltää. Fysiologilla on oma merkitys toiminnallisuuteen, samoin biologialla, kuinka on opittu kohtaamaan tunteet. Se mikä on varmasti pelastanut minut traagiselta mielen tuholta, on leikki. Se avulla olen kyennyt käsittelemään asioita, mielikuvaoppimisena, fiktioiden ja antamalla itselleni luvan tunteiden kokemiseen.

Kiihko on kuin itsellinen eläjä mantelitumakkeessa, mikä voimistuu pelosta. Se on sulkeutunut pelko, mikä vie järjen ja tunteet kokemuksesta. Pelko kohtuullisena aktivoi aivot, mutta liiallisena se hajottaa ajatukset. Kiihko on erilainen kuin pelko. Olen kokenut kerran järjettömän kiihkon, 57v. ja se syntyi rakkauden menetyksestä.

Raija

MIELEN VARIAATIOSSA

Joku kirjoittaa twiitissään, kuinka voimme olla vapaita mielemme osalta, ja tulla sitä kautta terveeksi, luoden suunnattomasti merkityksiä elämään ja rikastuttaen kokemuksiamme. Joskus on niin, että mieli on kuin ohut oksa runkonsa kyljessä, joka luo silmuja, mutta kasvaa kituen. Eräässä yhteisössä tapaamme säännöllisesti porukalla. Käymme läpi elämää ja kerromme näkemyksiämme. Yksi ryhmän jäsenestä on erityisen puhelias, hän on hyvin hätääntynyt, jos ei puhu, suorastaan levoton, jos muut puhuvat.

Jo muutamia vuosia tunnettuamme, kysyin yhden purkauksen jälkeen, oliko hänellä suruja. Hän suuttui kysymyksestäni niin, että oli puoli vuotta puhumatta minulle. Sen jälkeen meni muutama vuosi ja jälleen olimme puheväleissä. Kirjoittelimme sähköpostitse ja kerroimme kuulumisia. Nyt kiitin häntä ihanasta kirjeestä. Mutta hän suuttuikin siitä niin, että nyt on taas välirikko.

Miten ymmärtää tuon ihmisen suuttumuksia? Miksi hän ei suonut itselleen iloa siitä, että kysyin häneltä suruista ja ihailin häntä kirjeestään. Se pieni sisäinen lapsi, jonka kokemukset ovat tulleet hylätyiksi vanhempien taholta, ovat nyt hänen vanhemman roolissa tuomarina vielä seitsemänkymmenen vuoden iässä. Hän ei anna armoa sisäiselle lapselleen, niin kuin eivät antaneet hänen vanhempansa hänen kokemuksilleen. Nyt hän on tuomari, eli kokee toiset ja itsensä nk. vanhemman roolissa. Hänen ylitsevuotava puhetulvansa yhteisissä tilaisuuksissa kertoo hänen lapsiminänsä olotilasta, hän kokee, ettei häntä kuunnella, hän huutaa kokemuksensa julki. Hän kohtaa minussa omat vanhempansa, jotka hylkäsivät hänen positiiviset ja negatiiviset tunteensa, joita ei arvostettu eikä kuultu. Olen peili hänen vanhempiensa teoista, sallimuksista joita sai tai ei kokea. Seitsemänkymmentä vuotta sitten lasta ei arvostettu, mutta silti hän kertoo ihanasta lapsuudesta, siitä, minkä hän on luonut mielikuvissaan.

Silloin kun tunne-elämä ei ole vielä avautunut mielen kokemuksiin, se ei rikastuta kokemuksia, vaan rajaa, estää ja tuo vihan sekä suuttumuksen tunteita ihan ventovieraitakin kohtaan, jotka sattumoisin sanovat jotakin. Mielestään suljetut ihmiset eivät kuule ja näe niin kuin tapahtuu, eivätkä suhteuta määrällisesti tapahtumia kohtuullisuuteen, eivätkä tutki itsessään kokemuksen syitä. Heille reaktiot synnyttävät mielen heijastuksia, jotka tulevat menneisyydestä. Yhtä lailla ne voivat tulla joillekin tulevaisuuden peloista, kovasta kohtelusta, tai arvottomasta olosta. Mieli ei aina ole rikastuttaja, se voi olla vasta matkalla vapauteen vanhuudessa.

Raija

KOSKAAN ET MUUTTUA SAA

Ihmiselle sanotaan, ettei muita voi muuttaa, vain itseä. Allekirjoitan tuon.  Muuttumistani on yritetty monin tavoin, siinä onnistumatta. Jostakin kumman syystä meillä ihmisillä on taipumusta ryhtyä opettajiksi, määrittelemme sitä mitä toisen pitäisi olla, määrittelemme toisen elämää, millaista sen pitäisi olla käsityksemme mukaan, millaisen persoonan hyväksymme.

Työpaikallani, jossa kasvattaminen ja opettaminen olivat päätyötä, muuttamistani on yritetty irvessä hampain ja kirvein. Ääneni haluttiin kauniimmaksi, linnun lauluksi, mutta ahdistukseni oli jäykistänyt ja sitonut lihakseni henkisen puolen tuskaan niin tiukasti, ettei irtipäästäminen onnistunut. Kävi päinvastoin kuin opettajien odotukset olivat, traumani syveni ja ahdistukseni lisääntyi. Kun trauman synnyttäjä oli alkuun väkivalta ja sen jälkeen yhteisön hylkääminen apua pyytäessäni, muutoksen vaatijat hylkäsivät minuuteni ja trauma aktivoitui. 

Persoonani hylättiin ja ajatukseni sekä tunteeni mitätöitiin, väittämällä, että he tiesivät paremmin. He väittivät tietävänsä asian, jonka olin kohdannut, vaikka eivät olleet paikalla näkemässä. Tapahtui niin sanottu ylikäveleminen.

Muutosvaatimus rakentuu yleensä kasvattamisen ja opettamisen ajatukseen. Halutaan toisesta sitä mitä itse ihannoidaan. Minun ääneni haluttiin kauniimmaksi, linnun liverrykseksi, mutta ahdistus oli läsnä, eikä siitä päässyt irti kuin unohtamalla ja anteeksiantamisella. Täydellinen unohtaminen oli mahdotonta, anteeksianto oli kiinnittynyt lihakseen jäykistymisenä. Ahdistus oli ehdollistunut vallanpitäjiin, heidän vaatimustensa edessä, vain lapset joita kaitsin, nostivat pintaan ilon, jossa ääneni virtasi vapaasti ja lauluni soi kauniisti.

Traumaa ei voinut unohtaa ja anteeksianto oli mahdotonta. Saatoin kyllä ymmärtää rikoksen tekijää hänen taustoistaan lähtien, mutta en antaa anteeksi sitä, että hän oli tuhonnut elämäni.

Eräs ystäväni halusi minuun kateuden tunteita, mikä oli minusta järjetöntä. Minusta jokaisella ihmisellä on omat kärsimykset, eikä kateus paranna tilannetta laisinkaan, miksi olisin kateellinen, en ymmärtänyt. Muutos on tultava itsestä. Muutoinkin olen kyllä sitä mieltä, että äitini oli niin hyvä kasvattaja, ettei siihen korjausta tarvittu. Minut oli kasvatettu muuttumaan ja oppimaan. Muutos tuli omista ihanteistani, niiden vaatimuksesta, itsestäni. Mutta vaikka henkisellä tasolla saatoin vaatia itseltäni muutosta, lihasmuisti piti visusti kiinni otteessaan, se ei unohtanut.

Opettajan ja kasvattajan rooliin asettuminen toisen yläpuolelle on ylimielisyyttä. Kun kunnioitetaan toista ihmistä, ollaan tasavertaisia. Silloin ei mitätöidä toisen ajatuksia ja tunteita, vaan hyväksytään ne sellaisena kuin ne ovat.

Raija