”Vielä merta
näkemättä hän haistoi sen, saattoi kuulla sen ja poimia ilmasta viileän kutsun,
sen happaman houkutuksen, harjanteen takaa kosteina kohoilevien raajojen
hiipivän kosketuksen, joka olisi hyvin voinut olla tyydyttämättömyyttään
raivohullun meduusan kohdunkaulan hönkäilyä.”
Lainaus Asko Sahlbergin kirjasta Siunaus. Päähenkilö kuvittelee
mielessään tuntemuksia ja eläytyy kauneuden kokemukseen täysillä, mutta
laukaisee lopussa aseen suuhunsa elämän tyhjyyden ja tylsyyden vuoksi.
Näinkö
mielemme pettää meidät, se mieltymysten virta jota haemme? Riittääkö
mieltymysten kokemukset hyvinvointiin, vai pitäisikö sittenkin ottaa arvot
ohjaavaksi voimavaraksi. Joku opettajani sanoi kerran, että kyllä ihminen itse
itsensä hyväksyy. Näin varmaan on suurimmalla osalla meistä. Koen suorastaan
elämän väistelynä väitteet, että toisen sanomisilla ei ole väliä. Ehkä se on
vain minulla, kun olen kasvanut suurperheessä. Jos toisen sanomiset ja teot vievät
perusoikeudet, tarpeiden toteuttamisen mahdollisuuden, ne kuristavat hengiltä.
Silloin mielen hyvän olon mieltymykset eivät riitä paikkaamaan elämänhalua.
Perusoikeuksilla tarkoitan psykiatrian erikoisasiantuntijan, psykologian
tutkijan Maslowin luokittelua; fysiologiset, turvallisuus, kuulumisen ja rakkauden,
arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeita. Kun noista otetaan pois suurin
osa, elämä luisuu tyhjyyden kuiluun, jossa kuolemakin on kaunis vaihtoehto.
Kauniit mielen kukinnot voivat tuoda rauhan ja hyvän olon, mutta elämän
merkitys katoaa.
Fysiologisissa
hyvän olon kokemuksissa me saamme liikunnasta mielihyvää, jos saamme, minulle
syvin ilon lähteistä on vuorovaikutus, ja mieleni läikehtii. Yhteisövalta ja
yksilöt pyrkivät ottamaan pois kaiken sen, mistä yksilö nauttii, sillä se
katsotaan narsistiseksi. Narsismi saadaan esiin ihmisestä kiusaamalla ja
taannuttamalla hänet lapsen tasolle, jolloin narsistisia piirteitä tulee esiin
kaikilla, kuten jokaisella lapsuudessa on ollut. Lapsi haluaa jotain itselleen,
ja se katsotaan sopimattomaksi. Lapsella on omaa tahtoa, hän ihastuu tulevaan
haluten sitä, sillä toivon tarve saada jotakin itselleen on valtava, kun mitään
ei ole saanut sanoa, ei osallistua, ei ole arvostettu, ei ole saanut rakkautta
eikä toteuttaa itseään. Kiusattuna ihminen ei jaksa muuta kuin kiukun purkauksia,
lopulta ei niitäkään, vaan alistuu täysin.
Yhteisölliset
arvot määrittävät paljolti sen, miten yksilö jaksaa. Onko todellisuus niin
rankkaa, että ihmisen on paettavan sitä jatkuvasti, ettei saisi kirveen iskuja
päähänsä? Joskus mielihyvän korvike on sanattomat kokemukset, jonne on mentävä
lepäämään elämän hirvittävyyttä, kuten musiikki, ja siihen on lupa, mutta
joudummeko liikaa etsimään lepoa rajun todellisuuden vuoksi. Todellisuus voi
olla niin rankkaa, ettei sitä kestä. Pääsääntöisesti mielihyvää haetaan
aistimuksista, hyvää ruokaa, liikuntaa, elämyksiä taiteesta jne. Niin ruumis
kuin sielukin tarvitsee ravintoa. Sielun ravinto on vain jäänyt toissijaiseksi
vallan aikana, jossa mielivalta on oikeuksien antajana, valta toiseen ihmiseen,
kun siitä on tullut negatiivinen hävitys, eikä toisen hyvän oikeuksien puolesta
taistelu. Ihminen ei saa voimaa pelkästään itsestään mielen avulla, vaikka
siitä tehtäisiin kuinka kaunista tahansa, ei ihminen elä itseään varten.
Koulutuksen
suuren arvostuksen aikana voisi kysyä eikö tieto anna voimaa ja sen
toteuttaminen. Kyllä se antaa, mutta liian monessa työpaikassa ammatillista
tietoa ei saa käyttää hyvinvoinnin edistämiseksi, sillä ammattitaidot raahaavat
huikean paljon menneiden tietojen pohjalta.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti