KILPAILUVIETTI

Toiset ihmiset ovat kilpailuhenkisempiä kuin toiset. Toisaalta toiselle se voi olla piiloviettiä, jota hän ei määrittelisi kilpailuhenkiseksi. Onko kilpailun taustalla kateuden ja ahneuden tunteet, sitä kysyn monta kertaa, kenelle todistetaan? Itse koen, että kilpailuhenkisyys loppui noin kymmenen vuoden ikäisenä. Kilpailin Hannun kanssa matematiikan onnistumisesta, jossa palkintona oli joku karamelli. Muistan kyllä selkeästi, että koin jotain ylpeyttä onnistumisesta ehkä enemmän iloa. Nautin toisten ihmisten kilpailuista ja erityisesti kun se tulee urheilun tiimellyksestä. Joskus onkin tutkittu, että toisen henkilön suoritus ja voittaminen synnyttää mielihyvää katsojalle, sylkirauhanen alkaa erittää ja endorfiinit laukkaa. Nautinto ikään kuin tulee fyysisen rasituksen synnyttämästä kiihotuksesta äärimmilleen, jolloin organismi tuottaa eritteen, eläytyminen toisen kokemukseen on huipussaan, ehkä pelko hänen onnistumisestaan. Onnistumisen pelko on taas opittua.

En kuitenkaan ihannoi kilpailua, jossa itsensä nostaminen on päätavoite, tai itsensä tuntemus, sillä se ei minusta synnytä todellisuutta, jota itse voi olla. Ei urheilija ymmärrä sen paremmin itseään kuin joku sivuosan vetäjä tai pääroolin esittäjä yhteisötaisteluissa, päinvastoin, näkemykset vierähtävät liikaa itsen tarkkailuun valintojen suhteen. Ihannoin kyllä paljon käytännöllisyyttä, jossa voisi helpottaa elämää tiedon ja koneiden avulla. Nytkin vaihtaessa lakanoita, mietin, miten saisin paremmin vaihdettua pussilakanan, joka on hankalaa lyhyelle ihmiselle. Sähköistä juuriharjaa suunnittelin kaakeleiden pesemiseksi pitkään, kunnes poikani huomautti, että on jo keksitty höyrypesin. 

Olen siis kilpailuhenkinen tiedon ja käytännöllisyyden suhteen. Minulla ei ole tarvetta todistaa omia näkemyksiä oikeaksi, haluan kuulla myös muita näkemyksiä, kunhan niissä on joku loogisuus ja järki, uskomukset eivät ole pääruokaani. Siinä on minulle kehittymisen varaa.

Kun olin traumani jälkivaiheessa, huusin osaamistani julki, tietoa ja teorioita. Minulla oli tarve todistaa, että tiedän ja ymmärrän jotakin, koska yhteisö leimasi minut ymmärtämättömäksi. Taistelin ja ehkä kilpailinkin totuuden puolesta, sitten se vain lakkasi, sillä kiviseinään ei jaksa päätään hakata. Asenteet oli syötetty ihmisille, ja epäluulo on hyvä kasvualusta. Ulkoisen olemukseni ja huutamisen perusteella saattoi tehdä päätelmän, että olen itsekäs oman edun tavoittelija. Trauma vain kivettyi näkyväksi kiljuntani tueksi. Sivullisena olo opetti tarkkaa havaitsemista, mutta sen yhteisö yritti vaan todistaa havaintovirheiksi. Usko siinä sitten johonkin. Lopulta vaan päätti jättää kaiken. Totuus ei ollut arvo, jota olisi pidetty tärkeänä. Ei kukaan jaksa elää jatkuvien luulojen ja epäilyjen alla, itsetunto siinä murenee.

Todellinen luonteeni ei päässyt esiin, sillä jouduin liikaa puolustukseen. Nyt vanhempana olen huomannut, etten juuri kilpaile enää edes tiedosta. Haluaisin vain vähimmän jokaiselle tästä elämän kakusta, että voi tulla toimeen ja elää ihmisarvoisen elämän, tulla kuulluksi ja nähdyksi, olla tekemässä jotakin kaikille hyväksi.

Raija