KUN VIHA ON PÄÄLLÄ

Pitkä taival nuoruudestani meni viha päällä. Se oli jäsentymätöntä vihaa, aggressiota, järjetöntä vauhtisokeutta ja vauhdilla menemistä sekä tekemistä. Tunnistettiinko vihaani? Ei. Ympäristö ryhtyi tuomariksi, eristi joukosta ja hylkäsi. Se pahensi huomattavasti asiaa ja teki minut yhä lamaantuneemmaksi, ja toisaalta aggressiivisuus alkoi kasvaa, mikä sitten purkautui täydessä räjähdyksessä.

Viha ei ole selkiytymättömänä aina selvää aggressiota. Se on karheaa ääntä, ahdistuksen peittämistä, huutamista, se on jopa voittamiseen pyrkimistä, yli-innostuneisuutta, mutta merkittävin seikka sen huomaamisessa on muistin epäloogisuus. Ääntä ei saa tuotettua aidosti, tuska kuristaa kurkussa ja ääntämisestä ei tule mitään. Eräs kuoronjohtaja sai houkuteltua minut kuoroon, antoi jopa yksityisopetusta, että ääneni tulisi vapaasti, mutta se oli mahdottomuus, sillä häpeä ja valhe, jonka yhteisö oli langettanut päälleni, kuristi liikaa. Vasta teatterissa esiintyminen sai ääneni irti ahdistuksesta, huusin raivoa viikkokaudet vihaisena roolissani uskottomalle aviomiehelle. Se pelasti minut.

Vihainen voi näyttää ylimieliseltä. Itse korostin ulkonäköäni vahvasti, kaikki piti olla prikulleen. Osaamisesta ja oppimisesta tuli väline, jolla nostin itsetuntoani ylös. Sillä vihaa täynnä oleva tarvitsee hyväksynnän ja tunnustuksen siitä, että on kohdeltu väärin, ei syyllistämistä, yhteisöstä sulkemista ja hylkäämistä. Viha näkyi minussa myös kovanaamaisuutena kehollisesti, mutta sanallisesti olin inhimillinen, niin kuin syvällä lapsuudessani olin oppinut, vuorovaikutuksen sanakieleni oli toisista välittämistä. Vuosikausia kestänyt purkautuminen ahdistuksesta tuli pikkuhiljaa, ja alkoi muistin rakoilulla.

Ympäristö ei kuitenkaan tukenut, päinvastoin, sulki täysin ulkopuolelle. Kukaan ei koskaan kysynyt, mikä sinulla on. Asian tietävät halusivat, etten puhuisi asiasta, jonka olin kohdannut. Kohtaavatko ihmiset oman omantuntonsa näissä tilanteissa, jolloin tapahtumia kielletään oman syyllisyyden vuoksi? Ikävä kyllä sanoa, mutta ammatti-ihmiset tekivät juuri niin. Kuin ihmisillä ei olisi kykyä ollenkaan ymmärtää millaista on olla ahdistunut. Kun muisti rakoili, yliopiston dosentti sanoi oppimisesta, etten perehdy riittävästi.

Ei ihmistä voi auttaa, jos ei kuuntele ollenkaan. Olen itse kertonut syyt, mistä ahdistukseni johtuu. Mutta he eivät halunneet uskoa, vaan loivat oman tarinan, sillä raiskauksiahan ei tapahdu todellisuudessa. Minun oli lopulta luotava fiktio asiasta, että pystyin itse käsittelemään asian, pääsin etäännyttämään sen niin, että saatoin ensin katsoa tapahtumaa. Ensimmäinen muistikuva asiaan syntyi kun eräs pappi tuli ovelleni kertomaan tulostaan Australiasta, ja hän oli aivan raiskaajan näköinen. Siihen asti koko tapahtuma oli pois muistista, häpeällä peitetty mielen sopukoihin, ja sieltä se tunkeutui ahdistuksena ja aggressiona ilmoille.

Syvästi loukattu ja väkivallan alle joutunut ei tarvitse tuomioita, ei luuloa eikä hyljeksintää. Hän tarvitsee rinnalla kulkijan, kun alkaa avata vihaansa, ei tuomaria. Mieli tarvitsee itsensä kokoamista, ja siinä hyvät ja kestävät äänilihakset ovat selvä apu, teatterissa huutaminen. Ulkoiseen kuoreen rakentunut kivikasvoisuus syntyy siitä, että yrittää pitää itsensä koossa, kun hajoaminen on joka hetkessä vaanimassa. Auttajan on annettava apusanoja, että uhri voi jäsentää tapahtuman.

Rinnalla kulkijoiden olisi tarjottava kysymyksiä ja konkretiaa, että uhri voisi saada kiinni muistissaan pesivistä tapahtumista. Psykiatri tarjosi vaan kuuntelua, jätti yksin kauhun kanssa ja se oli liian raskasta ja johti vain romahdukseen. Viha sekoitetaan useimmiten luonteen piirteeksi. Mitään muuta ei uhri tarvitse kipeämmin kuin totuuden asiasta, ei tarinoita ja asian kieltämistä. Terapeuttisesti tarinat voivat auttaa käsittelemään asiaa, mutta se ei saa viedä totuutta pois.

Raija