Kirjoitin
sydän verellä ja ruvella esikoiskirjani. Tarjosin sitä kolmelle kustantajalle,
mutta he hylkäsivät sen. Perusteluina mm. Virkkuselta WSOY:ltä; kirjassa on
toistoa, mutta ei selitystä, mikä toistuu. Tarkoituksella siinä toistuu
päähenkilön teot, koska se kuuluu olennaisesti teemaan, mielen murtumiseen ja
sitä on tarkoitus kuvata. Ei teos ole
huippulahjakas kuvailussaan, ei se ole sanakääntein taiteellista hurmosta,
mutta juoni siinä on tärkeintä, ihmiskuvan toteuma. Kuvailukin on ihan kohtuullisen
hyvää. Mutta tietenkin olisi pitänyt olla niin viisas, ettei olisi tarjonnut
käsikirjoitusta suurimmille kustantajille.
Katselin
eilen Hitchcocin elokuvan Psyko. Viikonloppuna olin lukenut oman kirjani
uudelleen, ikään kuin arvioivasta näkökulmasta. Heti murskaamisen jälkeenhän
sitä ei pysty lukemaan, vaan unohtaa kirjahyllyyn. Myöhemmin julkaisin kirjan
itse v. 1991. Mutta kuinka ollakaan, huomasin että kirjan päähenkilön ihmiskuva on
juuri kuin elokuvassa. Elokuvan poika samaistuu äitiinsä, mikä on masentuneilla
yleispiirre, ja suorittaa tekoja äitinä, ajattelematta itse. Näin myös kirjani
päähenkilö Kukka-Maaria tekee, ja häneen kehittyy ”ruumisolento”, joka tekee
hänen puolestaan, kun hän joutuu väkivallan uhriksi.
Mielenkiintoista
on se, etten ollut kirjan kirjoittamisen aikaan käynyt mitään ihmiskuvaa selventävää
koulutusta, mutta jostain syystä osaankin kuin vaistonvaraisesti kirjoittaa
tiedostamattoman vaikutuksesta ihmiseen, tietoisen jakautumisen mielikuvalla
eläväksi, ja ruumiissa. En ollut katsonut myöskään elokuvaa ennen
kirjoittamista, ettei kopioinnista tai opitusta ollut kyse. Olin niin taivaan
tietämätön ihmiskuvista, että ihmettelen vieläkin kuinka olen lapsenmielellä
kyennyt sen kuvaamaan. Kuinka päähenkilön suojautuminen tapahtuu mielikuvitukseen
turvautumalla, mutta ruumis vie voiton pelon alla, kun on pakko. Näin kykyni
kuvata todistaisi, että ihmisellä on taito luotailla omia syväsyntyisiä kokemuksiaan
ja kuvata niitä jopa tieteen ihmiskuvan mukaisesti ilman päivänkään oppia. Se
todistaa tieteen tutkimusvoimaa myös rajata ihmiskuva yleisiä arvoja vastaavaksi.
Mutta tuo
ihmiskuva ei kelvannut kustantajille. Koska se ei ole sitä hyväosaisten
kertomaa, jossa minuus tietoisesti aina valitsisi tekonsa, vaan väkivalta luo
samaistumisen kautta pakkotoistavan hahmon, eli ruumisolennon. Lopussa mieli
murtuu ja päähenkilö romahtaa. Mielen jakautuminen on tapahtunut. Joidenkin
asiantuntijoiden mukaan kirjani on erinomainen kuvaus, mutta ei kelvannut
valtamedian tietoon. Niin, valitettavasti väkivalta ja sen vaikutukset ovat
salattuja asioita, ja valtaapitävät pitävät vain alamaisia uskossa
järjestelmään ja syyllisenä kaikkiin tekoihin.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti