ANTEEKSIANNON VAIKEUS

Eittämättä me vaadimme anteeksiantoa itseltä ja muilta, pidämme sitä hyvänä tapana. Kun anteeksi pyytäminen on tarpeen, olemme tehneet jotakin väärää loukatun mielestä tietäen tai tiedostamatta. Anteeksi antaminen ei ole aina helppoa. Muistan erään tilanteen nuoruudessa, jossa valitin ystävälle, kuinka minulla ei ollut mahdollista käydä perusopintoja lapsuudessa, siis oppikoulua, vain ainoastaan kansakoulu. Kotimme oli köyhä ja kylällä ei ollut oppikoulua. Kustantaminen toiselle paikkakunnalle oli liian kallista. Onneksi asia korjaantui myöhemmin, kun muutin kaupunkiin, kiitos Paavo Lipponen. Minulla on erittäin voimakas oppimisinto, hämmästelen sitä usein.

No ystävättäreni sanoi, ettei kaikille tule antaa mahdollisuutta. Loukkaannuin verisesti. Vaikka kykenin antamaan anteeksi ja unohtamaan, tilalle tuli vaativampi arvo, kunnioitus. Jokseenkin voin sanoa, että kunnioitus on kuin anteeksiannon jalusta, jos sitä ei ole on anteeksipyytäminen turhaa. Jos loukkaamme toista henkisesti, ja taas uudessa tilanteessa teemme sen uudelleen, arvostusta ja kunnioitusta ei ole syntynyt. Anteeksi pyytämisestä on tullut sanan helinää.

Kunnioitus on syvällä ihmisarvossa. Sen juuret on useimmiten välittävissä ihmissuhteissa ja Jungin mukaan sen ydin on alkujaan katseessa. Osaammeko kohdata toisen kunnioittavasti? Joskus yritin määritellä kunnioitusta, ja se oli äärimmäisen vaikeaa. Löysinkin netistä hirveän pinon määritelmiä, mutta nyt olen lyhentänyt itselleni asian niin, että se on kohtaamisen hetkessä syntyvää, kuulemista ja toisen näkemistä ihmisarvoisena. Eräs twitter- ystäväni Tuula on erittäin lahjakas kunnioittamisen kyvyssä. En kykenisi itse koskaan niin hyvään. Olen pohtinut hänen kykynsä olemusta. Hän ei koskaan arvioi minun tekstejäni, hän tuo keskusteluun oman näkökulman. Hän siis auttaa minua ymmärryksessäni ja siinä juuri oppimisen ilo on läsnä vahvimmillaan erityisesti minussa, joka himoitsen sitä.

Moni sanoo, että nöyryys on tärkeä asia elämässä, oppia se ja niin olen itsekin sanonut. Ihmisen nöyryyttämisellä ei ole rajoja. Ja jokseenkin se on myös niin, että nöyrtymistä tarvitaan, jos on ylimielinen. Ihminen vaatii aina toiselta enemmän, ja määrittää, mihin hänen täytyy olla tyytyväinen. Entä ihminen, joka on luopunut kaikesta, syrjäytynyt, vaaditaanko sittenkin nöyrtymistä. Riittääkö armo enää, ja miltä se tuntuu ihmisestä, kun hän joutuu armon alle, jossa ei ole mitään arvoa, millä elämää voisi kunnioittaa, tekoja joita harrastaisi, on vain Jumalan armoton valta. Veikkaan, että tässä menee loppukin elämänhalu. Suosittelen kunnioitusta, jossa on ihmisoikeuksia.

Kunnioitus on hyvä arvopohjana.

Raija