Syökö lapsesi!

Pääsääntöisesti meillä vanhemmilla on odotuksena, että lapsi onnistuu, itsenäistyy ja oppii elämään mahdollisimman hyvin, pärjää maailmalla. Siihen liittyy vääjäämättä odotuksia, joita viestimme sanoina ja sanattomina viesteinä. Sanattomat viestit vaikuttavat tietoisuuteemme 80 - 90 %.Yritämme kasvattaa heistä kunnon kansalaisia.

Liialliset odotukset voivat olla surma lapsen oppimiselle ja kasvamiselle. Ne voivat askarruttaa lasta liikaa, itseluottamus murenee ja tilalle tulee pelko hyväksymättömyydestä. Silloin ei voikaan kasvaa omaksi itseksi. Hyvin pitkälle suomalaisessa kasvatuskulttuurissa näkemykset nojaa behavioristiseen ajattelumalliin, jossa annetaan ärsyke ja reaktiosta saa sittten palkinnon. Konstruktiivinen ajattelumalli ei ole saanut sijaa Suomessa, jossa lapsi oppisi itse ratkomaan ongelmia, asettamaan tavoitteet ja toimimaan niiden mukaan.

Uskon, että nykyaikana odotuksia on enemmän kuin esim. minun lapsuudessa -50 luvulla, ainakin posittivisten palautteiden anto on liian vähäistä. Liian suuret lapsiryhmät eivät mahdollista yksilöllistä kohtaamista. Ikäpolvellani oli aikaa kartuttaa itseluottamusta, itsearvostusta ja itsekunnioitusta. Oli aikaa leikkiä ja harjoitella itseään, tutkia tunteitaan ja ajatuksiaan. Vanhemmat luottivat itseensä kasvattajina ja luottamus auktoriteettiin säilyi hyvässä kontekstissa. Kaikilla ei tietenkään ollut samanlaista lapsuutta. Äitini olikin edellä kasvatusnäkemyksissään. Hän toteutti samoja ohjeita kuin tämän päivän tiedemiehet lausuvat viisauksina.

Lapsen itsetuntemuksen hyvä tasapainoisuus synnytetään vuorovaikutuksessa, mielekkyydessä ja sopivassa määrässä, laadullisesti oikeassa suhteessa ikään. Se rakentaa luottamuksen ja turvallisuuden, joka taas takaa sisäisen rauhan ja tasapainon eri kehitysalueiden/vaiheiden vaikutuspiirissä. Kun lapsi kokee hyväksyntää riittävästi, hän uskaltaa lähteä kasvun teille. Kasvatustieteiden guru Hollo onkin sanonut, että kasvattaminen on kasvuun saattamista.

Nykyään kauhistellaan lasten huonoa käytöstä. Ja sehän on totta. Lapsi on menettänyt itsensä liian suurten odotusten vuoksi. Hän suorittaa kasvattajien odotuksia hyväksynnän saavuttamiseksi. Parhaimpia mittareita lapsen turvallisuuden, luottamuksen ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksesta on ruokailu. Jos ruoka ei maita syynä voi olla ahdistus, turvattomuus ja pelot. Tarpeeksi turvallisessa sosiaalisessa ympäristössä lapsi uskaltaa nauttia ja ruoka maistuu. Toki muitakin syitä voi olla.

Kasvattajalta vaaditaan paljon, mutta oikein priorisoituna kasvattamisessa on viisaampaa olla liikaa ohjaamatta ja antaa lapsen kasvaa rauhassa.Täysi ohjaamattomuus taas vie hunningolle. Olen sitä mieltä, että kasvatukseen tuli hirmuvaatimukset mieskulttuurista, jossa suuri Jumalia alettiin viljellä, syntiä ja pahuutta. Luonnollinen hoivakulttuuri on rakkautta ja hoivaa lempeästi.

Raija