Kertoisinko totuuden...

Terapiassa ihminen tuo itselleen tärkeät asiat esiin. Terapeutti ei voi avata sieluntilaa, jos niin voi sanoa. Kysymyksiä voi esittää, jos asia sivuaa mahdollista kokemaa, ja autettava harkitsee, uskaltaako hän ryhtyä tutkimaan kokemaansa. Viestinä kokemastaan asianomainen voi kokea liiallista jännitettä mielessään, eikä asia tule hänen käsittelykykynsä piiriin, hän ei kykene käsittelemään. Takana voi olla häpeää, valheita, syyllisyyttä ja/tai muita riivaajia ja kiristäjiä. Hän voi joutua pahempaan asemaan yhteisössään. Itseäni rankaistiin yhteisön taholta, koska toin esiin sellaista, missä heidän rikoksensa tuli esiin.

Tarkkasilmäinen terapeutti havaitsee usein asiakkaan kehonkielestä, microtunteita havannoiden ja nähden käyttäytymisestä ristiriitoja puheen ja kehon välillä, sekä puhutussa asiassa.Hän näkee, ettei yksilö ole valmis kohtaamaan asiaa.

Eräs mieshenkilö oli kokenut julman kohtalon nuoruudessaan, vasta viisitoistavuotiaana. Isä oli juottanut hänet humalaan, ja pyytänyt poikaa ampumaan äidin. Onneksi ampuminen ei ollut onnistunut. Isä oli niin mustasukkainen, että epäili äidin uskollisuutta. Selvittyään humalasta poika pakeni korpimetsiin pitkiksi ajoiksi ja kävi vasta vuosien kuluttua kotona. Asiaa ei käsitelty. Harvoin tämänlaiset teot käsitellään, niitä suorastaan salataan, sillä joutuminen häpeään ja syyllisyyteen vie kasvot, maine menee. Asianomaisen pojan kannalta asia on julma, hän jäi kantamaan isän rikoksesta syyllisyyttä ja häpeää.

Nyt melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin näen tämän pojan dementoituvan. Häpeä painaa yhä päälle, ja hän kertoo tarinoita elämästä hyvin kauniisti ja epätodellisesti.

Olisinko ystävänä velvollinen auttamaan häntä muistissaan, vai antaako asian olla ja hänen elää kauniiden kokemusten myötä? Yhteiskunnalle tämä tulee kalliiksi hoitopaikan myötä. Asian aukaiseminen saattaisi tuoda rankan psyykkisen reaktion, mielen järkkymisen. Ehkä hän on sisäisesti tehnyt tilit jo selväksi isänsä kanssa ja tapahtuma ei paina mielessä. Mutta hän kertoo toista totuutta, vihaa silmittömästi äitiä, jonka teoista hän etsii syytä omaan kurjaan lapsuuteensa, hirveä äiti ja isän hän on muotoillut ihanteelliseksi olennoksi. Äiti ei ole ollut hirveä, isän mustasukkaisuus on tehnyt mielikuvitustempun. Kyllä näissä kohtaa joutuu usein kysymään, mikä on ystävän velvollisuus.

Raija