Sisäinen lapsi

Jokaisella meistä on sisällämme se pieni lapsi, jota jokainen on joskus ollut. Yksi ihanteistamme on, että löytäisimme tuon sisäisen lapsen, jota viattomuudeksi myös kutsutaan. Sen uskotaan tuovan aitouden, tunteet takaisin, rehellisyyden ja luovuuden. Ei ihme, että sitä ihaillaan, tuohan se arvopohjaamme sellaisen määrän hyveitä, että sitä kannattaa pitää yllä. Usein menemme kuitenkin hurraten eteenpäin kehollisten aistiemme, vaistojen ja viettien ohjaamina, että unohdamme sisäisen lapsemme viestit. Tuo sisäinen viesti on tunne, joka syntyy vuorovaikutuksessa, jos se on saanut olla olemassa. Se on osallisuuden ja jakamisen  tarve, Maslowin mukaan perustarve.

E. Erikson on luonut teorian ilmisen elämänkaaresta, jossa kullakin ikäkaudella on omat kehitystehtävät luontaisesti. Lapsuuden löytäminen kuuluu vasta vanhuuteen, muistot palaavat silloin takaisin ehkä eheämpinä, kuin on silloin kokiessaan ne nähnyt.

Voiko noita kehitystehtäviä sitten aikaistaa tai elvyttää itselle näkyväksi? Rakastuminen on tila, jossa tämä sisäinen lapsi herää, ja ihminen on onnensa kukkuloilla. Sisäinen lapsi tuo mukanaan niitä aistimuksia, jotka synnyttävät tunteita ja myös hyvää oloa, intoa ja kauneutta, puhkeamme niin sanotusti kukkaan.

Kaikille ei ole mahdollista löytää tuota sisäistä lasta, vaan löytääkin ulkoisen lapsen. Nämä ulkoisen lapsen löytäjät ovat joutuneet pahan ruumiillisen ja henkisen väkivallan uhriksi, heille syntyy aistimaton keho, mikä on liikaa jännittyneenä, malli olla ihmisen näkoinen. Tästä en ole lukenut mistään teoriasta, mutta olen sen itse kokenut nuoruudessa, kun väkivaltaa on ollut kehooni koskien ja henkistä väkivaltaa julmasti. Tällöin sisäinen lapsi kuolee ja tilalle syntyy "ruumisolento", mitä kuvaan ensimmäisessä kirjassani. Ihminen ei ole yhteydessä enää sisimpäänsä. Tahdosta ja halusta syntyy pakkotoimintaa, ympäristön pakottamaa toistoa, jolloin myös oppiminen on nollaluokaa. Minulla onkin lapsuuden ajan loistavaa oppimista, nuoruuden toistoa, ja keski-iässä olen saanut takaisin normaalia oppimista.

Minusta on erittäin huolestuttavaa, ettei tiede huomioi tällaista kehitystä. Olen kuvannut sen kehityksen kirjassani "Kuoleman kädet". On suorastaan häpeällistä, että tällainen jätetään huomioimatta, ja yksilöä syynätään valintoja tekevänä, halun ja tahdon omaavana ihmisenä. Ihmiskuva on niin  hyväosaisen luoma, ettei tätä osata ajatella. Se on mieskulttuurin sanelemaa, koska heillä on ollut valtaa. Väkivallan alle joutunut saa niin julmat rankaisut, ettei hän ole kokonaisena ihmisenä läsnä, sisäistä ei ole, ei synny tunteita, on vain häpeää ja tuskaa, joka on muistissa ja mielessä poukkoileva sattuman saatellessa tekoja. Tässä kohtaa olen uskovainen. Uskon, että Jeesukseen sanoma väkivallattomuuden puolesta on tärkeä huomioida.

Tarkkaavaiset ihmiset huomaavat tämän pelon, kauhun ja levottomuuden tilan, ja osaavat suhtautua huomaavaisesti sekä kuunnellen kaltoin kohdellun kohdalla. Ylimieliset pitävät vain tyhmänä ja pilkkaavat enemmän. Amen.

Raija