ELÄMÄÄ PELON ALLA

 

Ei herkkähermoisille. Elokuun kirja.

Olen sitä mieltä, että valta on vahvin selittäjä pahuudelle, ei niinkään persoonallisuus, mihin pääosin monet väitteet perustuvat, ihmisen valintoihin.Valtaa joko annetaan ja/tai ei, se on yhteisörakenteellista, johon joku viisas toimittaja sanoi kerran Aamulehdessä, että se on ainoa asia mihin voi vaikuttaa. Ihmisen pahuuden kuvausta yksilökeskeisen psykologian jäänteenä on vielä esillä paljon. Itse olen saanut kokea runsasta persoonallisuuteen tuijottelua, ja luonteeni kuvauksia milloin miltäkin taholta, pääosin ammattitaidottomilta.

2000 vuoden alussa, kun olin pahasti ahdistunut, eikä mitkään keinot tuntuneet auttavan masennukseen, minun oli repäistävä irti tuosta mielisekamelskan maailmasta, jossa ei löytynyt johdonmukaisuutta, eikä ymmärrystä mielentilaani. Myös läheinen ystäväni oli huolestunut minusta, sillä hän näki ahdistukseni ja tuskan. Niinpä hän kutsui kylään luokseni reikiohjaajan. Istuimme parvekkeella viinilasin ääressä. Ja tuo tuiki tuntematon reikityttö sanoi ensimmäiseksi, tavattuaan ensi kerran, sinä olet paholainen. Se vaikutti vahvasti, sillä mieleni oli hyvin herkässä tilassa. Tilannetta helpotti, kun kuulin, että samat lauseet lausuttiin hänen taholtaan muuallakin. Muutama muukin ihminen sanoi, että olen paholainen, he olivat uskontojen piiristä, valtaorientuneita yhteisön jäseniä, aatteen palon vuoksi rynniviä, ja teoillaan alistavia.

Vuosien pelkokierteeseen ja pelotteluun joutuneena, pahasti ahdistuneena, kun nyt satuin kuulumaan yhteisöön, mieleni joutui pelkosaarroksiin, ja muistini alkoi tuottaa kuvittelua pelon voimasta, tarinaa kokemuksen pohjalta uusien ja vanhojen tarinakehysten kaavalla, fokus oli mielikuvien kautta tarinalliseen, tunteiden ja itseyden jäädessä sekä lukittuessa alitajuntaan, mikä, kehomuistisuus, hyväksyttyjen normien toistoina, opittuina asioina tuotti muistikuvia liiallisuutena, lyhyt oppimäärä muistin oikeuteen. Tarinat fiktoituivat tapahtumiin, uudeksi kehykseksi, sellaiseksi, mikä hyväksyttiin yleisesti, normi. Vain pieni metafora kirjassani kuvasi mielen kokemusta, synnynnäistä leikkimieltä, aitoa kokemusta kuvana, tunteet olivat kuolleet. Sitä ihmettelen yhä, miten tuosta kehokuvasta ja kieliosaamisesta on saatu aikaan tunne-elämän kuvaus itsekkäästä ja narsistisesta persoonallisuudesta, kun tunteita ei ollut, tahtovaa minuutta mielen tasolla, vain muistia ruumiin toistoina, mallioppimista. Vaikka pelko on tunne, liiallinen ahdistus estää sen kokemaa tunnetasolla, se tulee kehollisesti, kun uhkat on päällä, somationa, eikä sitä pysty analysoimaan eikä erittelemään ennen kuin ajattelukyvyt, kognitiiviset saadaan tasapainoon, kyvyiksi. Terve ahdistus on sitä, että tavoite ja oma näkemys aiheuttaa ristiriidan. Niin moni on yrittänyt tehdä persoonallisuudestani kuvaa, että suru täyttää sydämeni. Itseäni syyllistän varmaan siitäkin, että kolme elämääni vaikuttanutta määrittelijää, minuudestani kuvaa luoden yhteisönäkemysten kautta, ovat kuolleet äkillisesti sairauskohtaukseen.

Niin olisin toivonut, että olisin vielä eläessäni nähnyt sen päivän, että puoskarihoidot saataisiin kiellettyä, kuten muutkin uskomuksiin perustuvat hoitomenetelminä ja ihmisten alistamisena jonkin opin ja/tai ihmisluonteen vuoksi. Mutta yhteisövalta ja tulkinnat pitävät huolen siitä, että vain pelkotiloista syntyy kirjoitusta minulla ja yleensäkin. No, miksi ei tästäkin näkökulmasta voisi kirjoittaa, en vain halua, että sekoitetaan mieli, kieli ja tunteet, ja luodaan niistä yleisten käsitysten mukainen kudelma totuudesta. Se, että totuutta saataisiin esiin, vaatii myös minun kuulemista ja kokemusten huomioimista, eikä vain ulkoisten havaintojen kautta tulkintaa.

En ole uskovainen. En kiellä enkä todista Jumalaa. Jokseenkin ajattelen, että Kristinuskon ydintä on persoonallisuus, jossa Jeesus opettaa ihmisyyttä, niin kuin kuka tahansa toinen viisas voisi tehdä. Näen Jeesuksen opetusten ytimessä sen, että nk. jumalakuva puhutellessaan ihmistä kuvattomana, mahdollistaa itsemääräytymisen syntymää, eli yksilö ottaa haltuun omia muisti/mielikuviaan, että voi tarkastella niitä. Auktoriteettipeloissa ja hurmoksissa, missä näitä synnytetään, itsemääräytymisen kyvyt tuhoutuvat ja ihminen ei saa haltuunsa mielikuviaan ja on ohjattavissa diktatuurisiin tottelevaisuuksiin. Valitettavasti yhteisönormituksissaan ja sääntöjä opettaessaan Jeesus tulee estäneeksi oman persoonallisuutensakin vastaisesti muiden itsemääräytymisen toteumaa, mitä on paljon yhteisöissä, vallan ilmentymää alistaa hallinnallisesti toinen omaan valtaikeeseen. Jeesus pelastajana voi viedä pois omasta vastuusta ja tuo uskoa hurmoksen kautta. En voi ymmärtää sitä, että jotkin maallistuneet tavat muokataan Jumalan ilmoitukseksi, ja alistetaan ihmisiä uskomaan niitä ja kasvu ihmisyydessä tyrehtyy. Tällöin ihmisyys riistetään itsemääräytymisessä. Jokainen voi harrastaa tapoja alistamatta siihen muita pakottamalla ja rankaisuin ja olemistaan tukevia käytänteitä, konkretiaa, mutta meillä ei ole oikeutta ryhtyä ilmoittamaan mikä on Jumalan tarkoitus ja ilmoitus, vaan jättää se Jumalalle. Toivon, ettei koskaan kukaan selitä minuuttani, tarinoitani, kehoa/ruumistani ja emootioitani Jumalan ilmoitukseksi, sillä ne on minuuden kuvausta omista maallisista kokemuksistani yhteydessä muihin ihmisiin ja yhteisöihin, joiden taustalle on usein luotu pelkoja. Tämä on estänyt oppimista ja muistiani, kun positiivisia kokemuksia ei ole tullut tarpeeksi. Sitä mietin, miten pelon seurauksena oli mieleen tulleet muistikuvat moninaisempana ja vain pieni pätkä sisäistä leikkimieltä, sitä synnynnäistä, kun sitä kautta mielikuvitus olisi ollut se tärkein asia, elämänvoiman siemen. Mutta toiko pakkomielikuvitus hyvää muistikehitystä, epäilen, ahdistavat tunnekokemukset vahvistuivat, mutta havaitseminen heikkeni, sitä kyselen, toivatko opetukset muilta tunteita ja kokemukseen hyvää havannointia, oppimista syvemmin, ehkä se oli oma taisteluni itsemääräytymisen oikeuteen, eikä vain toistomuistia liiallisesti toisten opettamana, minulle saattoi kehittyä oma persoonallisuus taistellen itsemääräytymiseni mielen oikeutena. Uskon, että pelolla kehitetyt muistit ehkäisevät myötäelämisen kehitystä, ja yltynyt mielikuvitus laittaa keskittymään itsensä koossapitämiseen, lisäten itsekeskeisyyttä.

Olen taipuvainen tieteen tarkasteluun ja etsin niistä johdonmukaisuutta. Tiede on poliittisesti orientoitunutta, ettei siihenkään pidä sokeasti luottaa. Ihmiskäsityksissä on vielä paljon puutteita. Suomessa vallassa on ihmiskäsityksissä ja ihmiskuvassa Kiinan, Venäjän ja Pohjois-Korean näkemyksiä, ja itsemääräytyminen ihmisoikeuksissa on olematonta, sen tiedämme. Kun tätä ideologiaa toteutetaan, saamme paljon ihmisille kärsimystä ja sairauksia. Mutta sama ongelma tulee myös uskonnoista ja filosofioista, kun niihin alistetaan toistamaan näkemyksiä ilman persoonallista kokemusta, ja tiet vievät lääketieteen suureen tarpeeseen ihmisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Nämä sosialistiset menetelmät etsivät teorioita, jotka alkujaan tukevat vallan käytön hypoteeseja.

Elämässäni on kausi, jossa on paljon kysymyksiä. Kun kohtasin ne ja analysoin niitä, esiin tuli ensin uskonnollisia termejä ja näkemyksiä sanoissa, koska tietoa ei ollut, se oli mielen tuomaa mieli/kielikuvitusta, mikä sekin oli tärkeää, että mieli olisi voinut nousta masennuksesta ylös. Lapsuuteeni kuuluu myös vahvaa taikauskon kautta muistina, uskomuksia.

Kausi vuodesta 1969 – 1991 oli pelon tuottamaa olemusta minuudessani, mitä yhteisövalta vahvisti trauman ylösnostossa. 1991 pääsin opiskelemaan ja siitä alkoi jäsentyneempi vaikea aika, jossain määrin itseni tuntemukseen, mutta ei syvällisesti, vaan yleisten näkemysten puitteissa. Pelko oli ohjaajana vielä kirjan kirjoittamisessa, mikä toi fiktiota muisti/mielikuvina ja syvämieli oli suojautumisen tilassa.

Tämän jälkeen alkoi tietoisempi vaihe 2000 luvun alusta, jossa muistia, tunteita ja mielen kokemuksia palautui esiin. Kun katson tänä päivänä tuota mennyttä, näen johdonmukaisena syy/seuraus suhteen kehityksen pelkojen tuottamana. Siinä syntyy pääosin mielen fiktioita. Vaikka kielessä esiintyy uskonnollisia sanoja, ei se tarkoita, että Jumala tai minä niin ilmoittaisin, ne on tulos kohtelusta, ne on opittuja asioita, joita muistista aktivoituu pelon vaikutuksesta.

1991, kun pääsin opiskelemaan ammattipsykologin ohjaamana, sosiaaliohjaajaksi, en itse ollut halunnut siihen, järjestelmä mittasi minuuttani siihen sopivaksi. Itkin, kun kävin katsomassa opiston ovelta tulokset ja olin päässyt opiskelemaan. Jälleen kerran minulle mahdollistui sellaista, minkä ympäristö määritteli.

Kymmenen vuotta aikaisemmin 1980 olin saanut kokea työnantajan uhkan vuoksi pakkokoulutuksen, joka johti 2,5 viikon päästä pahaan psykoosiin täysin taantuneena lapseksi, uhka nosti pintaan vaikean trauman, jossa olin joutunut yhteisövallan alle, jolloin olin hätää täynnä. Kirjoitin pienelle lappuselle psykologian professori, aggressiotutkija Kirsti Lagersbetzille, viikko ennen koulun alkua ”Ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja, ja hän on hyvä psykiatri. Ihmiset eivät osaa puhua” Kirsti ei vastannut mitään, 20 vuoden kuluttua lähetin hänelle kirjani Kuoleman kädet, hän vastasi, ” et ainakaan ole vainoharhainen” ja puolusteli vastaamattomuuttaan sairastumisellaan. Elämässäni oli tähän aikaan kaksi läheistä ihmissuhdetta, psykologi, joka lahjoitti kirjan ihmisestä, joka ei uskaltanut kohdata itseään, ja aate-eläjä, joka ei tutkinut itseään, toisti oppimiaan asioita ja kielsi tunteet, miehiä molemmat.

Jos alamme tutkia tuota kirjettäni Kirstille ainoastaan kielellisella tasolla näkemättä mieltä, joudumme harhaan ja syntyy tulkintaa sekä kontrollia, valintojen vääristymää. Pitää osata kysyä, mitä pelkäät, että asia konkretisoituu todelliseksi, sillä juuri traumassa minulta oli viety itsemääräämisoikeus, joka nyt muiden johdattamassa ohjauksessa aktivoitui, en saanut valita. Elämäni oli ajautunut pelkojen ja kauhun mielentilaan, jolloin etsin turvaa ja luottamusta, Jumalasta ja psykiatrista, mitä olin nähnyt, oppinut ja kokenut. Ihmiset eivät puhuneet minulle nähdessään pelkoni tuoman hajaantumisen, kiteytyy lauseeseen, ihmiset eivät osaa puhua. Kauhun tilassa itseilmaisu on epämääräistä, eikä sanakielen viestinnästä voi löytää totuutta, on etsittävä mielen tiloja. Erityisiin vääristymisiin johtaa juuri tuo, että kuvitellaan ihmisen toimivan tietoisesti valiten.

Mutta ympäristö oli taas ”viisaampi” kuin omat tuntemukseni. Hätätilassa oleva tyttö opetettiin normien tavoille uhkana järjettömät elämänvaikeudet, jos työ menetetään yksinhuoltajana. ”Kyllä sinä tyttö opit”.

Oli 2,5 viikkoa koulun aloituksesta ja olin syvällä psykoosissa. Olin lähtenyt vaeltamaan kerrostalossa ja soitellut ihmisten ovikelloja (olen tarkistanut, että ne pitää paikkansa)ja seonnut täysin. Viimeiseksi olin piirtänyt A-neloselle kolmion, johon sisään ”satuhäät” ja sain kyydin mielisairaalaan täysin seonneena. En pysty analysoimaan, mistä kolmio tuli, ehkä matematiikan tunneilta, satuhäitä ei vielä ollut televisiossa. Psykiatri kysyi, mistä tämä johtuu, olin vastannut, anopista, saa nauraa, mieli tuotti mitä sattui, pelkoja pääosin. Mutta ”pissakakkavaippakokemuksessa” heräsin siihen, että näin äidinkielen opettajani kirjoittavan liitutauluun kaunokirjoitusta muistinäkynä ja tietoisuuteen tulemisena tiedostamattomasta mielentilasta. Siitä muistista lähti kirjoitusharrastukseni ja mielen tutkiminen, muistin kautta ohjautuminen. Siitä alkoi myös työssä pilkkaaminen ja vartiointi sekä kontrollit, epäilyt sekoamisestani.

Kymmenen vuotta kului, ennen kuin lähdin uuteen elämään, opiskelemaan, tuskin sekään olisi onnistunut, ellei selkävaiva olisi siihen pakottanut.

Näiden mielennousujen vuoksi ja kehomuistiin ajautuen, sekä pakkoroolien kautta hätään joutuneena puhuin pakkomielikuvien kautta oppineena, mielikuvat aktivoituivat liiallisen pelon seurauksena, mitä ympäristö tuotti ja omat pelot liittivät yhteen. Näistä ei todellakaan voi tehdä johtopäätöksiä Jumalan ilmaantumisesta, vaan kulttuurin tavoista, jossa hierarkkiset valtasysteemit tuottivat tulosta.

Vasta 53 vuotiaana, kun lähdin alistavaa kulttuuria pakoon ja olin saanut lapset maailmalle, eikä elatusvastuuta ollut työpakkona, saatoin tulla toimeen vähemmällä, aloin tutkimaan itsemääräytymistä, opiskellen, harrastusten avulla ja valiten, sain takaisin tunteet, mielen hallintaa ja ajatusten johdonmukaisuutta, tuskin koskaan täydellisesti. Sitä vaan ihmettelee, kuinka jotkut ihmiset tekee persoonallisuuskuvausta, vaikka itseyttä ei ollut mielen suhteen, ei tunteita, vain kehomuistin toistoa, pakkoroolin tuotosta. Ne päätelmät on tehty tarinallisin menetelmin, kuinka olen reagoinut toisten tekemisten vuoksi ja niistä vaikuttuen, joitakin tekemisistäni muistan, joissa olen itseohjautuen pyrkinyt johonkin, olen saanut niistä julman rankaisun. Kun on ensin lyöty, on saatu psyykkinen puolustus aktivoitumaan ja sitä on luokiteltu persoonallisuudeksi. Itseltäni se persoonallisuus oli pois koko ajan, ja löysin sitä osin takaisin reilusti yli viisikymppisenä, ja tuskin koskaan saan olla kokonainen ihminen, hierarkkiset valtamenetelmät yhteisöissä pitävät siitä huolen, että kauhu ja pelot ovat läsnä koko ajan, ja vain jatkuen, estäen muistia, estäen mielen kokemusta ja nautintoa, sillä mieleni on leikkimieli kun se on syntynyt suuressa perheessä vuorovaikutteiseksi, sitä saadaan tuhoon ja häpeään yhteisövoimin sulkien pois yhteisöstä häirikkönä ja persoonallisuushäiriöisenä, jota väkivallalla tuotetaan ihmisvoimin johtaen. Persoonallisuus, jota ei ole, on vain kirjoitustaitoa heikosti jotakin muistaen. Ja taas jokin ylimielinen tulee ja sanoo, jätä kaikki ja valitse seurasi. Sitä olen tehnyt vuosikymmeniä, se ei auta, aina tulee vastaan vallanhimoitsijat, jotka eivät voi sietää erilaisuuttani. Joitakin poikkeuksia on, joista iloitsen suuresti, niitä on onneksi ollut joitakin aina, olen jaksanut tarpoa jotenkin eteenpäin.

Raija

VUOROVAIKUTUKSEN KÄÄNTEITÄ

 

Pirkko Lahti, psykologian asiantuntija puhuu juuri tv:ssä ystävän tarpeesta. Hän pitää tarpeellisena ystävyyttä, minäkin pidän, jossa jaetaan ajatuksia ja siksi on hyvä mennä ihmisten joukkoon. Eri ikäisillä on erilaisia ystävyyden muotoja ja tapoja. En usko, että on olemassa mitään yleistettävää yhteisön yksilötukikäytännettä, ystävyys pukeutuu kiinnostuksen mukaan, jossa molempien olemassaolon pysyvyys rakentuu paljolti oppimiseen ja itsensä ymmärtämisen kehitykseen. Ystävyydet voivat olla fiksuja ja ymmärrystä synnyttäviä, mutta tämä sama ohjeistus, kokoontuminen, voi viedä heikkotasoisten yhteisökäytänteiden kautta murjovaan ja tuhoavaan olemiseen yksilöillä. Yhteisöt ottavat ja tuottavat syntipukkeja, omien virheiden kantajiksi. Kun yhteisön henki on moralistinen, alistava, asemaan perustuva ja hierarkinen lupana esim. puheoikeudessa, yhteisyys ja ystävyydet tuottavat mielenterveysongelmia.

Eräässä yhteisössä, jossa oli 20 jäsentä, heistä 5 sairastui muistin ongelmiin, koska viidellä ei ollut puheoikeutta ja taustalla oli kaltoin kohteluista syntyneitä traumoja, joita kiellettiin, salattiin ja enemmistö, joille oli luotu samanlainen todellisuuskuva asiantiloista, tarina totuudesta poiketen, kaunistettuna, piti valtaa. Enemmistö määräsi sekä määritteli yksilön oikeudet olemassolonsa esiintulossa, ja sairastuneilta suljettiin suut. Henkisen väkivallan muotoja haluttiin säilyttää ymmärtämättä niiden seurauksia ja/tai omaa alistumisongelmaa autonomian puuttuessa ja normikäytänteinä. Pidän näitä oppimisongelmina.

Hyvinvoivatkin yhteisöt voivat yhtäkkiä muuttua kiusahenkiseksi, jos joku myrkynkeittäjä alkaa opettaa, alistaa, pakottaa tmv. tavalla manipuloida yhteisön jäseniä uskomaan omaan sävellykseensä. Tämä ongelman olen nähnyt melkein kaikissa yhteisöissä. Joskus on sellaisia ihmisluonteita, jotka vaan haluavat ”opettaa” muita oman luonteensa mukaiseksi. Yksi yhteisö, jossa työskentelin 4 vuotta, jäsenet olivat 30 – 60 vuotiaita. Ryhmään tuli ”johtajaluonne” nuori jolla oli vahva itsenäistymistarve osoittaa itsensä päteväksi. Pyysin ensimmäisessä kokouksessa, että joku olisi puheenjohtaja, kun keskustelu ei mahdollistunut, jäsenten puhuessa toistensa päälle. Nuori saikin pyynnöstäni raivarin ja alkoi manipuloida muita jäseniä, ”minun törkeän käytöksen” vuoksi syrjintään. Kukaan ei uskaltanut enää tulla kaverikseni, sillä olinhan paha ihminen. Se hämmästytti kovasti, kuinka aikuiset olivat manipuloitavissa. Syytöstapahtumissa näkyy usein se, että syyttäjä syyttää syytettyä siitä, mitä itse tekee.

Monessa yhteisössä olen nähnyt, että kaltoin kohtelua, jopa väkivaltaa salataan ja siihen ei saa puuttua. Kasvatustyössäni tämä oli näkyvä piirre, ikään kuin ongelmaa ei olisi ollut, nykyään sitä jo nähdään, ainakin joskus. Monet muistotkin kultaantuu, eikä asioita nähdä todellisina. Päiväkodissa hoitessani erityislasta, jolla oli vahva tuentarve perheen väkivallan vuoksi, tehtäväni oli saada lapsen kokemuksiin positiivista kokemusta, niin että mieli rauhoittuisi, turva ja luottamus itseen palautuisi, ja hän rauhoittusi aggressiokäyttäytymisen sijaan. Sain syytöksiä työkavereilta lapsen lellimisestä, kun järjestin positiivisia toimintoja, uintia, retkeilyä, piirtämistä terapeuttisesti keskustellen. Yksi perhe kohteli törkeästi häpäisten lastaan ja lapsi oirehti pahasti. Toin asian esiin. Perhe oli hyvin korkealle arvostettu yhteisön silmissä. Yksi työyhteisönjäsen nosti minut tikun nokkaan, kuinka törkeä ihminen olen, kun puutun perheen asiaan. Sain nimikkeen, hullu, mielisairas, narsisti, häirikkö, ja lähestymiskiellon sekä lakitupaan haasteen uhkauksena, jos jatkan puhumista.

Joku jossain saa myös sellaisia ”näkyjä”, että heidän on toimittava ikään kuin tämän näyn ohjaamana ”valistamaan” muita parempaan ihmisyyteen. Valitettavasti olen nähnyt, että niistä näyistä on seurannut mielenterveysongelmia toisille henkilöille, joilla ei ole riittävää itsenäisyyttä eikä tukea ympäristöstä. Näyn näkijöillä olen huomannut pelon ja häpäisyn kokemuksia.

Näyttää siltä, kuin mediamaailma toisi esiin ihanteita, jotka eivät sovellu siihen realismiin, missä yleisohjeet tuovat tuhoa. Kannustan jokaista nousemaan ylös manipuloivaa yhteisövaltaa vastaan. Se voi olla rankkaa, joskus mahdotonta.

Raija

MIELEN KOHTAAMINEN

 

Näin mielenterveyksien murtumisten ja niiden erilaisten versioiden esiintymisten aikana haluan tuoda esiin sitä, miten itse olen selvinnyt mielen ja itsemääräytymisen palauttamisessa. Ajattelen, että ihmiset ovat mielen suhteen enemmän ja/tai vähemmän terveitä sekä sairaita, joten siinä kohtaa on turhaa kenenkään ylvästellä. Tuskin edes terveydestä on määritelmää, kunhan vaan täällä komiasti kompuroidaan eri rappusilla hierarkkisten valtaoikeuksien mukaan, ei täällä mitään todellista vapautta ole, vartiointikämpässä asutaan, miten kuten kutakin asiaa tarkastellen ja kontrolloiden, hyvässä ja pahassa. Enkä pidä ollenkaan itsestäänselvänä vapauden syntymistä, se voi olla monen mutkan tie, mutta näen, että sitä estetään yhteisö-, ja yksilövallan kautta vahvasti ja liian paljon kärsimystä tulee monelle, ehkä ylimielisyyden vuoksi myös tuottaen. Meillä on yhä uhraamismenetelmät, jossa omat synnit maksatetaan toisilla, sosiaaliset taidot toisen kohtaamiseen ovat toisen osaamisen aliarviointia. Tätä voisi helpottaa tunnetiedon osaamisen vahvistamisella.

Kun olin menettänyt mielenterveyteni ja vain ruumis oli toiminnassa, lähdin kotiseudulleni palauttamaan oikeuksiani sydän verta vuotaen. Tällä en hymistele marttyyrisesti, näin se ihminen nöyrtyy, tällä sanon, että paljon paremmin olisin selviytynyt ja vähemmällä kärsimyksellä, jos olisi ollut kuuntelutaitoa ja tietoa enemmän, eikä populismin, epätiedon kautta ja keinoin elämääni olisi säädelty.

Lähdin siis töistä 57 vuotiaana vuonna 2005 syntymäkuntaani. Olin todennut mahdottomaksi vaikuttaa asioihin, mielikuvien virrat hallitsivat johdonmukaisen ohjauksen ja opetuksen sijaan. Voi sanoa, että se mikä minuudessani oli silloin vaikuttamisen mahdollisuutta jäljellä, oli kirjoittaminen ja lukeminen, kirjoittelin paikalliseen lehteen ajatuksiani, pääosin kirjoja analysoiden. Olen todella kiitollinen päätoimittajalle, joka julkaisi kirjoituksiani lehdessä, säilyin jotenkin hengissä. Mutta itseys oli vielä löytämättä itsemääräytyen, siitä oli jäljellä torso, mikä oli jäänyt yhteisövallan moralismin ja nöyryyttämisen jäljiltä. Ensimmäisen vaihe oli 1991, jossa opettelin aukaisemaan itseäni kirjoittaen kirjan, Kuoleman kädet. Siinä minuus avautuu, ja mielikuvitus autofiktiivisesti kuvaa minätilaa. Elämääni oli tullut rakkaus ja mies tuki minua parhaansa mukaan, mutta ympäröivä maailma ei tukenut meitä. Sain häpäisyä osakseni.

Kirjassa konkreettisten kuvausten, mitkä nekin on pääosin fiktiota, on symbolinen mielen kuva, minuus/itseys hautautuu vielä lasiarkkuihin, jossa metafora tuo esiin mielen tilan, rakkauden puutetta huutaen, ruusun sisälle laittaen rakkauden puutteen symboloiden, yhteisövallan ongelmallisuutta kuvaten, toisen ruusun arkun päälle.

Tämä omituinen kuvaus, meillä kaikilla on niitä, sai valtaapitävät riemastumaan negatiivisesti. Kuinka hän uskaltaa käyttää kristinopin syvimmin tutkittua ruusua merkityksen symbolina, miten röyhkeää, se kuuluu vain uskonoppineille, eikä rahvas saa sitä käyttää. Elämäni oli nousemassa parempaan kokemukseen, uskaltaen katsoa sisimpäänsä ensimmäisen kerran, kymmenen vankilavuoden jälkeen, mikä oli ihmisuhteiden vankilaa, mieleni synnytti kokemuksia esiin täysin omassa vapaudessani. Elämään tullut rakkaus antoi voimaa kokea halua ja tahtoa, pikkuhiljaa, kovasti vieläkin vanhoja kokemuksia peläten.

Kirjan sanoja tulkittiin opittujen merkitysten kautta kirjallisuudesta ja uskosta. Ei huomioitu sitä, että olin taantunut mielen osalta lapsuuteen, ilmeisen voimakkaasti vaikuttuen virrestä ”Heinillä härkien kaukalon”, ”keskellä ruusuin ja liljojen” josta uskon nousevan kirjan päähenkilöiden nimet, äiti Lilja, tytär Kukka-Maaria ja isä Armas, Vuorisolat. Ymmärtämättä ollenkaan mielen kehitystä kirjan kirjoittamisen aikaan, saatoin vain hämmästyä yhä uudelleen. Nyt 2025, eräs tangolaulajehdokas kertoo semifinaalissa, kuinka Lilja kreikkalaisessa mytologiassa tarkoittaa puhtautta ja runsautta, sekä Hera vaimonsa äidillisyyttä äidinmaidossa. Ihmettelyä ja hämmästymistä päivä päivältä. Kuinka mieli löysi sellaisia termejä, joissa oli syviä symbolisia merkityksiä, miten voi osua noin. Käytännössä kuitenkin konkretia toi lapsuudesta muistiin virren, joka kuljetti asian lähteille, ymmärrykseen itsestä, luovuus ja mielikuvitus toi itsemääräytymistä, jonka sain kokea suurella tuurilla ja onnella, lapsuudessani oli hyvä leikkiaika. Näytteleminen kesäteatterissa toi kyvyn oppia takaisin leikkiosaamisen, synnynäisen aivotyöskentelyn. Opiskelu mielen toiminnoista jäsensi niitä.

Raija

ITSEN KATOAMINEN

 

Kesälukemista

Maailmankatsomukset, ihmiskuvat ja ihmiskäsitykset pohjautuvat usein uskomuksena yksilön valintaan, eikä niissä huomioida, että joku voi joutua valitsemaan alistetusti normikäsitysten mukaan yhteisön ja/tai ryhmän näkemyksin, tai vain jonkun yhden yksilön painostuksesta. Jouduin tällaiseen pakkorooliin 16 vuoden iässä. Alkuun en tietenkään edes ymmärtänyt mistä kaikesta oli kysymys, vaan kauhu alkoi johtamaan elämääni, yhteisön tuki hävisi ja tilalle tuli avuttomuus sekä sulkeutuminen, vaikuttamisen mahdottomuus, osaamattomuus. Yleisten asenteiden, vallan ja tapojen siitoksessa asiat vääristyivät, mitkä vain repivät yhteiseloa. En kutsu valinnaksi sitä, että ihminen kieltäytyy vastaanottamasta sellaista ympäristön tarjontaa, minkä hän kokee enimmäkseen vaurioittavan itseä. On kysymys itsesuojelusta ja psyyken puolustuksesta. Kun vuosikymmeniä normit, kasvatus ja opetukset veivät enemmän minuuteni hajaannukseen, minun oli alettava tutkimaan itseäni syvemmin. Noin 40 vuoden taivallus normiyhteisöjen joukossa päättyi irtiottoon ja lähdin etsimään itseäni, 57 vuoden iässä, saadakseni takaisin itsemääräytymisen, aivotyöskentelyosaamisen ajattelun tasolla ja tunteiden kohtaamisessa. Onneksi minulla oli vahva leikkiaika varhaislapsuudessa ja sain takaisin kykyni psykoanalyysin avulla, kirjoittaen elämääni ja näytellen kesäteatterissa, aivojeni toimintakyky palautui. Opiskelu mielestä toi avun.

Kun olen kahlannut läpi lukemattomia kirjoja, opiskellut ihmistieteitä, sieltä puuttuu yhä sellainen käsitys ja/tai teoria, mikä näkisi vähäosaisen, kaltoin kohdellun ihmisyyttä ja itseyden ainakaan kaikilta osin. Siinä tietotulvassa soutavat niin tiede, uskonnot kuin filosofiatkin. Ongelman ytimessä velloo yhteisövalta ja yleiset tulkinnat asioista, minkä juuret havaitsemissa ja havainoinnissa tulevat usein lääketieteen puolelta, kuin myös psykologisoitumisesta.

Malliesimerkiksi minulle löytyi Timo Airaksisen opit jossain kirjassa. Hän piti pahana halun ja tahdon olemista. Joillekin se todella voi mennä liiallisuuksiin ja valtaa käytetään väärin. Näen sen kuitenkin kärjistetysti enemmän hyväosaisten ongelmana, kuin heikossa asemassa olevien, molemmista voi löytyä ahneutta mihin tahansa. Ihmiskuva-analyyseissä tulkitaan usein ulkopuolelta, mitä ihminen haluaa ja tahtoo, yliaistimusnäköisesti, kyllä se voi näyttää siltä, osaton voi valita ja toimia normien mukaan, mutta keho ei ole yhtä valinnan kanssa, vaan oire häiriöstä. Alkaessani palautua pakkoroolista, jossa ei ollut tunteita, eikä aistimuksia, vain muistitoistoja, totesin, että syödessäni en maistanut ruuan makua, nieleskelin vaan kauhoessani ruokaa lautaselta, pakkorooli oli tuhonnut aistikokemuksen, siihen olisi tarvittu vapaa aistimus, itsekokemus. Dementiakodissa työskennellessä kuuntelin monta kertaa ihmisten huutoa, he ikään kuin huutavat yliaistimuksillaan vapaan aistimuksen puutetta, ei aina, joskus he ovat hyvin syvällä, puute näkyy esim. nuollen kaikkea, se ei ole vain lapsuuteen palaamista, se on sisäisen minuuden puutetta, jota kaipausta he huutavat. Ulkoahavaittu näkemys onkin perustunut havaitsijoiden omaan todellisuuteen, oman tahdon ja halun ilmentymiseen.

Minusta on huolestuttavaa, että näitä käytösoireita tulkitaan ihmiskuvista käsin niin, että kaikki lähtee yksilön valinnoista, ihmiskuva on kapeutunut. Kun näin vuosikausia unia, jossa olin vain kala, osasin myöhemmin ymmärtää ja yhdistää, että heijastuminen tuli kehon vajaatoiminnasta, muistista olivat kadonneet mieli ja tunteet, aistimukset eivät enää aistineet, muisti sammui, kun omaa tahtoa ja halua ei ollut, eikä itsemääräytymisoikeutta. Tästä yhteisöongelmasta, ylivallasta, joihin moralismin kautta joudutaan, ja yksilöt tai yhteisö alkavat käyttää ylivaltaa, puhutaan onnettoman vähän. Ne ovat hierarkisoituneita oppeja ja rooleja, joissa pelataan hyväksynnän ja hylkäämisten kautta, rooleina tuomari ja uhri, mitkä ovat tulleet hyvin kaukaa yhteiskunnallisten asemien kautta historiasta ja opeista.

Kuuntelin hiljattain psykologian emerita professori Lea Pulkkisen podcastin, Itsesäätely, mielenhallinta ja toiminnanohjaus. Siinä käsiteltiin pääosin aivotoiminnan kypsymistä, mikä tarkoittaa toimintakykyä, ja onhan hän myös kasvatustieteilijä.Tämäkään ei antanut vastausta siihen problematiikkaan, jonka realismi voi tuoda esiin ja aivot eivät toimi niin kuin ne parhaimmillaan voisivat toimia. Siellä voi tulla eteen tunteiden liiallisuus ja/tai olemattomuus, aggressiovirran jatkuminen kaltoin kohtelussa, masennus, lamaantuminen, joissakin tapauksissa itsevalintoina persoonallisuuden kehitys tunneväylillä ollen, eriytyneenä.

Pulkkinen mainitsee yleisen ongelman ja toteaa, että psykologista tietoa ihmisen/ihmisyyden kehityksestä on liian vähän kaikilla ja sen totesin monta kertaa kasvatustyössäni. Victor. E. Frankl puhuu nk. transsendenttisestä ihmiskäsityksestä teoriassaan logoterapia. Tällöin ihmisen mielen katsotaan tarvitsevan kaksipuoleisuuden, ulkoaohjautuvan toivon kanavan ja sisältä käsin toimien valintoina. Tony Dunderfelt tuo tätä esiin niin, että ihmisessä on sekä ylitajunta, että alitajunta. Mielestäni nämä eivät mahdollistu, jos ihmisellä ei ole valinnanvapautta, vaan yhteisö määrittää mitä yksilö saa olla ja valita. On mietittävä kaikkien kärsimysten kohdalla, mitkä ovat ajattelukyvyn tasot ja tunne-elämän osaaminen, jos ne ovat koko ajan olleet paitsiossa sulkevan yhteisövallan vuoksi, ei selviytyminen ole itsestään selvää.

Perusongelma tieteen puolella on se, että minuuden/itseyden kehitystä tarkastellaan niin sosiologian kuin psykologiankin puolella osin yhteisten oppien kautta, enemmistökokemuksista hypoteeseina, ja havaitsemiset siellä paljolti ovat ulkopuolelta havaitsemista ja vallan väärinkäytön ongelmat jäävät vähäiseksi sekä näkymättömiin salattuina tahtoen tai ei valiten. Toki on myös yksilön kuulemista, mutta myös tulkintaa, mikä ei kerro kohteena olevan todellista kokemusta ja tapahtumia, vaan on yleisen tiedon tulkintaa. Roolien kehitystä ei ymmärretä tarpeeksi. Kun itse jouduin ruumisrooliin, kehon ja elimistön toiminta häriiintyi, kuten mielenkin ja tunteet kuolivat. Yleiset ohjeistukset johtivat harhaan ja vaurioittivat mieltä sekä kehoa. Yleisesti puhutaan kehomielestä, jonka toivotaan olevan yhtä, se on tavoite. Tunteet aktivoituvat kehomielen kokemuksista, mihin menetelmänä aktivoi monet asiat, sanakieli, musiikki, kuvat, toiminta, vuorovaikutus, toisten tunteet jne.

Monella on tietoa ihmisen hermostosta. Hermoston käyttäytymistä voi tarkastella myös ihmisen vapauden näkökulmasta. Kun vapaus ja itsemääräytymisoikeus riistetään, ääreishermosto oireilee, nimeltään ne ovat sympaattinen ja parasympaattinen, nykyään tunnetaan myös vagushermosto. Kun vapaus itseohjautumisessa viedään säännönmukaisesti antamatta ihmisen itsemääräytyä, elimistö alkaa lukittua tunteita myöten ja terveys reistailee monin paikoin kehollisina ja pääosin sisäelimistöön vaikuttaen. Kun aktivaatio sammuu itsemääräytymisen puutteessa ja keho toistaa vain osaamistaan ylilyönteinä, myös elimistön tuottamat aineosat tyrehtyvät ja aineenvaihdunta häiriintyy, hormonituotanto, eritys, rauhastoiminto jne. Nykyään tiedetään enemmän. Pakkoroolini toi näitä paljon esiin, keho lukittui tunteiden ja pakkotoimintojen kautta.

Se mikä puuttui nk. yleistieteestä, oli pakkoroolin vaikutus.Trauma nousi jatkuvasti uudelleen pintaan, kun ympäristövalta oli sen alkujaan tuottanut, ja ympäristö toteutti sen uudelleen aktivointina. Aina ei tarvitse puhua, kehoviestit kertovat, puhumattomuus on rankin ja julmin keino lyödä.

Alkuun pahassa traumassa vaivuin hiljaisuuteen, muistini katosi, enkä osannut kuin äärimmäisen vähän toimia arjesta selviämisessä. Ihmiset nauroi ”tyhmyydelle”. Hiljaisuuden jälkeen olin oppinut tottelevaisuutta välttääkseni rangaistuksia ja pilkkaa. Joku tietysti pilkkaa nyt, miksi et lähtenyt, moneen paikkaan yritin, kukaan ei huolinut kouluttamatonta.

Hiljaisuudesta seurasi ruumisrooli, jäykistynyt ja jähmettynyt, jonka katsottiin ilmentävän älykkyyttäni ja toimintakykyäni. Sain luudanlakaisijan roolin toiminnallisesti. Luoja armahti minua monissa paikoin, selkävaurion vuoksi pääsin uudelleenkoulutukseen, joskus jääräpäisella yrityksellä sain tietoa enemmän. Kahden viikon koulutusleiri Kilpisjärvellä loppui siihen, kun Norjan puolella Jäämeren rannalla nivelsiteeni revähti tiekuopassa, enkä pystynyt vaeltamaan Saanalla, mikä oli tarkoitettu kestävyysmittaukseen kärsimyksen avulla opinnoissa. Paljon enemmän olen oppinut käytännössä näyttämöteorian, Goffman, ymmärtämisessä ihmisten naamioista, valheista ja totuuden kiertämisestä tarinoiden avulla.

Suomessa on paljon kuulemattomuusongelmia, ehkä siksi, ettei osata kuulla, elimistö ei onnistu kuulemisessa. Normaalisti 6 – 7 vuoden iässä lapsi oppii erottelemaan mielikuvituksen ja todelliset tapahtumat ja luo niistä kielellisen version. Jos ja kun lasta tai myöhemmin aikuista kohdellaan huonosti, tai opetetaan yksipuolisesti ihmisen kokonaisuutta huomioimatta, mielen kyky kohdata kuuloa ja kuultua heikkenee, aistikokemukset aktivoituvat liikaa tai kuolevat tyystin. Itselleni kävi niin, että kuuloaistini kuivui niin paljon, että piti rasvata, sitä lääkäri piti outona, en saanut neuvoja vaan hiljaisuuden, joten voitelin vaseliinilla. Korvat olivat myös kivuliaat ja vihloivat keskittymisen seurauksena, ääreishermosto yliaktivoitui psykkisessä puolustuksessa itsemääräytymisen puuttuessa, ja roolilähtöinen kehitys toi liikaa keskittymistä kehoon eri aisteissa, kuten näkö ja kuulo, että olisin välttynyt julmasta halveksunnasta, psyyken puolustus. Mieli ei vaikuttanut kehoon, eikä tuonut vapautumista aistimukseen. Myös havaitsemiseen alkoi tulla oireita, välillä en havainnut mitään, korvat lukittui, tunteet katosi, kehoon tuli vapinaa ja huimausta, hahmottuminen epäonnistui, ja muistia katosi, en kuullut. Tätä normiyhteisö kutsuu valinnoiksi, minä kauhun jälkitilaksi. Olenkin sanonut, että Menierin tauti voi tulla liiallisen keskittymisen seurauksena, tasapainoelin vaurioituu. Kun yleisohjestus on niiltä, jotka ovat ajattelun kautta saaneet kehittyä, ohjeena autettavalle on, keskity, keskity, ja niin joutuu sorrettu uhri yhä vaikeampaan kehitykseen, keskittyminen vahvistaa vaurioitumista, lopulta mieli murtuu ja ihminen sekoaa. Vapauteen tulisi kulkea sekä sisäisen minuuden, tunteiden, mielen että kehon kautta itsemääräytyen.

Inhoan liiallisesti toitotettuja yleisohjeita ja normeja, joilla pyritään vain hallitsemaan toisia vallan avulla. Kiitollisuus, anteeksianto, nöyryys, tottelevaisuus, jne. voivatkin johtaa yhä pahempaan yksilönoikeuksien murtumiseen, kun ulkopuoliset alistaa ja käyttävät valtaansa väärin.

Raija

OLEMASSAOLON TUTKISKELUA

 

Aion pyhittää koko kesän olemassaolon tutkiskeluun, niiden teoroiden valossa, joita olen lukenut, niiden kokemusten valossa, joita olen kokenut. Olenko saanut vastauksen, en koe niin? Kesän ajan aion tarkastella mitä on muuttunut itsessäni, niissä näkemyksissä, mitä nykyään luen ja löydänkö vastauksia.

Ensimmäisiä kertoja kun tutkin olemassaolon teorioita, tutustuin Victor. E. Franklin kirjaan, Olemisen tarkoitus. Olin kirjoittanut etulehdelle;

3.1.1993 seuraavasti lukukokemuksen jälkeen.

”Vain saadessaan ensin kokea henkisen vapauden, ihminen voi orjanakin kokea vapauden tunnetta. Mutta se on muistissa elävä ja uskossa toimiva. Eikä henkisellä kehityksellä ole jatkoa ennen kuin henkinen, konkreettinen vapaus on todellisesta.” jk. Samana päivänä jatko. Sen minkä tänään kirjoitin, ei välttämättä ole tänään oivallettu, tänään sen todistin”. RN.

Joskus tuntuu siltä, etten millään tavoita sanakielen ja viestinnän avulla sellaista, minkä voisin itselleni todistaa ja ymmärtää. Luen parhaillaan Jari Sinkkosen kirjaa, Psykoterapiat, huteja ja osumia. Yhtä tapausta avataan etäännyttämistaidon kautta. Siinä potilas kuvaa suhdettaan vanhempiinsa ikään kuin etäännyttäen, heitä pronomisesti tarkastellen, ”hän teki niin” ei vielä jakaen tunnekokemustaan, tunnistaen niitä. Terapian myötä tarkastelukulma kehittyy oman tunnekokemuksen todentamiseen itseilmaisuna.

Tarkastelin tuota etäännyttämistä oman oppimisen näkökulmasta. Se on ollut minulle narratiivisen, kerronnallisen fokus, tarinan avulla etäännyttäen käsittelytaitoja saaden omaan mieleen toiminnallisena ja kokemuksellisena tunneyhteytenä, se on oppimisprosessi. Olen luonut negatiivisesta kokemuksestani uuden tarinan mielen kautta positiiviseksi, eikä se ole kadottanut todellista tapahtumaa, vaan vapauttanut mielen ahdistuksesta, totuus on jäänyt muistiin. Kun on ensin menettänyt tunteet ja aivotoiminnalliset kykynsä ihmisoikeuksien puutteessa ja julmassa kohtelussa, täytyy saada ensin takaisin itseilmaisun ja tunteiden kokemisen kyvyt, jolloin voi alkaa tutkimaan omia tunteitaan. Tämä mielestäni eroaa psykoterapian keinoista siten, että tunteiden kohtaamiseen opetellaan ensin käsittelytaidot toiminnallisesti, itsemääräytyen ja teknisesti harjoitellen aivotoimintaa. Kun taas terapiassa ollaan jo jakamisen vaiheessa, eli syntyvä tulos on enemmän vuorovaikutuksellista, siinä on oppimisen elementit myös läsnä. Kysymys oli psykodynaamisesta ja psykoanalyyttisestä terapiasta.

Hyvää kesää teille kaikille!

Raija

LUKEMINEN

 

Jatkuva puheenaihe on nuorison lukemattomuus, he seikkailevat mieluummin ruudun ääressä kuin kuvia etsien, ehkäpä siinä näkyy se perusongelma, että se kuvan synty mielen tasolla on jäänyt huomiotta, he kaipaavat sitä. Ratkaisu ei ole moittiminen ja pakistaminen lukemaan aikuisten taholta, mitä näkee kovin usein. Tärkeimpiin innostuslähteisiin kuuluu riittävän hyvä varhaislapsuuden leikkiaika.

Parikymmentä vuotta sitten keskustelin äidinkielen opettajan, kirjallisuustutkijan ja tohtorin väitöskirjaa tekevän kanssa kielen kehityksestä. Kysyin, miten kielen kehityksessä otetaan huomioon mieli. Ei mitenkään, hän vastasi, ehkä asia on muuttunut, ja se oli yksi näkemys. Itse näen, että se on ratkaiseva olemus kielelliseen kykyyn lukea, kirjoittaa ja puhua.

Lienee itsestäänselvyys, jos muistissa ei ole sanoja eikä sanoista voi syntyä kuvaa, ja jos kieli on täysin vieras, kielen käyttö jää vähäiseksi, ymmärrystä ei voi syntyä. Ajattelun edistämiseksi, mitä nuoret hamuaa aikuistuessaan, ei riitä, että on toistavaa kielimuistia, kuullen ja nähden kinesteettisessä, näkö-, ja kuulomuistissa. Kirjallisuus toki tuo uusia muistikuvia, mutta niistä syntyvä ilo kiehtoo eniten, myötäkokeminen.

Jos ja kun yksilön kehitys on roolilähtöistä, eikä mielikuvitus pääse vapaasti etsimään ja tuottamaan sanakieltä, vaan on lukittuneena muistitoiminnoissa vain oikein muistamiseen ympäristön pakotteista johtuen, lukeminen ei onnistu. Ensin muisti voi olla toistavaa, tottelevaisuutta, mutta riistäessään autonomiaa, ajatuksia ja tunteita, tuo muisti alkaa hajota, eikä muistia saa pidettyä riittävästi etuotsalohkolla, siellä on törkyä, pakkomuisteja, jotka jarruttaa, kuvittelua ei synny mielikuvituksen ja muistikuvien avulla, kun itseä ei ole, on vain ympäristön alistuksesta syntynyt psyyken puolustus. Lukemista tulisi tutkia myös pakkorooleista käsin, jos mielikuvien syntymää on estetty, kaipaa nuoriso kuvia. Sosiaalinen funktio on ehkä yksi merkittävimmistä asioista kielen oppimisessa, sen laatu.

En ymmärrä mitään tutkimuksen vaatimuksista, mutta tulipa vaan mieleen, kun itse olin pakkoroolissa, lukeminen ei onnistunut, ajatukset hyppeli minne tahansa, loogisuutta ei löytynyt, eikä tarinoiden juonet yhdistyneet. Taustalla oli siis paha väkivalta.

Raija

IHMISYYS JA YHTEISÖLLISYYS

 

Koska katson, että ihmisyyttä enemmän tuhotaan kuin mahdollistetaan suollan nyt rajujakin väitteitä, kuten ennenkin, siitä mitä tapahtuu, mikä näkyy, mikä peitetään, mikä salataan, mikä sallitaan ja hyväksytään ilman kritiikkiä, kuin se olisi täysin oikeutettua elämää ja tarkoitusta, sekä merkityksiä. Alla lyhennelmiä termeistä googlaten.

Miten paljon ihmisyyyden ymmärtämisessä on kysymys luuloista, vallasta, hallinnnasta, ja mitkä palvelee järjestelmää eivätkä tue ihmisyyttä kasvavana ja oppivana. Ihmisyys on enemmän kuin ihminen, mitä lajityypillisesti arvioidaan ja nimetään. Ihmisyyden täydellistymiseen kaiken ikäisenä kuuluu itseilmaisun vapaus, tunteiden ja kokemusten arvo elämänoikeutena, kielen ja oppimisen arvokkuus monipuolisesti, mielen oikeus.

Nykyiset ja entiset valtio-, ja yhteiskuntajärjestelmät tuottavat ongelmia, kuin hallitakseen täten maailmaa ja ihmisyyttä omien oppiensa kautta, niin että vuorovaikutteisuus ja ihmisyys muuttuu hierarkkiseksi valtataisteluksi myös tiedon suhteen, kuten myös käytänteinä, joissa toista hallitaan kiristämällä, halveksunnalla ja aliarvioimisena. On kuin historian oppitunnilla olisi kun katsoo espanjalaista sarjaa La Promesa, johon monet ovat ihastuneet, ja kyllä se kuvaa juuri sitä moraalia ja valtaa millä oikeutetaan ihmisen olemassaoloa ja ihmisyyttä ja se näkyy tänäkin päivänä, arvoasemien ja ihmisarvon valta olemiseen ja oikeuteen.

VIHAN KULTTUUREITA JA AGGRESSIOIDEN ERÄMAITA OVAT NÄMÄ MAAILMANMENOT, YKSIPUOLISESTI TULKITTUJA ASIOITA, MONIA TASOJA HUOMIOIMATTOMIA. Yhäkin tänä päivänä näkyy se, etteivät väkivallan tekijät joudu vastuuseen vaan uhrien tunne-elämää yritetään korjata psykologisin keinoin, seurauksia, joissa syitä ei selvitetä kunnolla, vaan yksilöpsykologisesti päätellään asioita, ja ongelmat vain uusiintuu, kun ympäristön jatkaa tuhotöitä, ongelmia ei tutkita, syitä. Tunteet ja niiden ongelmat voivat tulla persoonallisella tasolla valintoina, haluina ja tahtoina ilman hallintaakin itseydessä, psyykkisenä puolustuksena, omista toiveista, tavoitteista ja pettymyksistä, luopumisesta, näitäkin on. Itselläni on aina ollut yhtä suuri vaikutus toisen sanoilla ja teoilla, sekä positiiviseen, että negatiiviseen ja näenkin yhteisön vaikutteet yhtä ongelmallisina kuin yksilön, tämä johtunee siitä, että elin lapsuuteni suurperheessä.

On tärkeää oppia erottelemaan luopumisten, toiveiden, hylkäämisten, pettymysten, ja menettämisten selkärankaa. On eri asia menettää varastettu käsilaukku, se harmittaa, ja voi tulla taakkakuorman päällä katkaisevaksi tekijäksi, mutta jos menettää yhteisö- ja/tai yksilövallan kautta elämänoikeudet, kuten tunteet ja puheoikeus, se on vaikeampaa, ihmisyys kuolee. Aina voi selittää, hakeudu muualle. En ole löytänyt montakaan paikkaa, jossa erilaisuutta hyväksytään, kyllä silloin isketään perustarpeeseen ja suljetaan ulkopuolelle, jos on erilainen. Erityisen vaikeaa ulkopuolelle sulkemisessa on juuri läheiset ihmissuhteet, sillä silloin tunne-elämä vaurioituu. Joku selittää tämän niin, että jos on aito ja rehellinen, se ei vaikuta. Vuorovaikutus on kuitenkin perusolemusta ihmisyydessä, ja tunteiden lukittuminen ja/tai hylkääminen vaurioittaa aina, eikä tarvitse olla persoonallisuudessa riippuvuus, vaan rakkaus ja välittäminen, huoli toisista. Jos ajattelette Jeesuksen ristiinnaulitsemista metaforana, huomaatte, että Jeesus kuolee, ja vaikka nouseekin kuolleesta, hänen on piilouduttava, turvauduttava uskoon, mistä todistusaineisto on heikkoa. Toinen tulkinta on, että Jeesus ylevöittää sielunsa eli tunteet, ja nostaa persoonallisuuttaan yläpuolelle kestääkseen ja selvitäkseen.

Tunnemanipulaatiot ovat epämiellyttäviä tapoja ottaa valtaa luonneominaisuuksien kautta taisteluina. Kateudella ja ahneudella, ylipäätänsä negatiivisilla tunteilla ohjailu on tunteiden häpäisyä, jossa tunteet välittämisen välineenä on hylätty ja tehty niistä ideologian palvelija valtaan, eikä ihmisyyden itsetutkiskelulle ole annettu arvoa, vaikutteita vaikuttamiseen ihmisarvoa tunnistaen kohtaamisissa.Kauneuttakin voidaan käyttää kiristysvälineenä, mikään ei kelpaa, aina vaaditaan kauniimpaa, yksilö ei saa valita omaa kokemustaan ja olla tyytyväinen kokemaansa, se on pakkososiaalisuutta, kiusaaja kuvittelee kasvattavansa tyrkyttämällä omia ihanteitaan.

Olen ollut sadoissa yhteisöissä töissä, liikkunut vapaa-ajalla, elänyt läheissuhteissa ja kohdannut kaikkialla saman ongelman. Yhteisöllisyys on täysin retuperällä, vuorovaikutus ei perustu mielekkäästi vaikuttamiseen, jakamiseen, haavoittuvaisuuteen, kasvuun ja oppimiseen, vaan kilpailuun, vertailuun, pelkoon, ja oman aseman saavuttamiseen. Tietoa ei kartuteta, vähäiselläkin pelataan, jopa tunteita laitetaan palvelemaan tätä yhteisöegoa, kateus on moottorina ja motivaationa oman vallan tavoittelussa. Vaikutuksia ihmissuhteisiin ei osata nähdä tuhoavina, haluun ja tahtoon vetoaminen, en halua, on hylkäämismenetelmä, vallan avulla yhtäkkinen muutos, kun on vaikea asia kohdattava. Kun joku kysyy, näyttää ja/tai tekee jotain, mitä yksilö ja/tai yhteisöt eivät hyväksy, pidä oikeana tai sopivana, hänen elämäänsä aletaan rajata, estäen valintoja, ihmisyyyttä, mikä mahdollistaisi ajatukset, tunteet, kielen, osaamisen, mielen, eli ihmisyyden perusoikeudet. Ihmistä vahdataan kuin petolintua, enkä nyt tarkoita mitään karkkikaupasta varastamista, vaan ihmisoikeuksien riistoa, itseilmaisuun, olemassaoloon, yhteisöllissyydessä yksilöiden kautta sanelee hallitsemisen ja kontrolloiden keinot, alistaminen niiden näkemyksiin. Ja tätä tapahtuu hyvin korkealla tasolla, kuten huomaame nyt maailmansodissa, johtajat pyrkivät alistamaan, ei kunnioittamaan autonomiaa ja koskemattomuutta. Kun perusongelmana on se, ettei sosiaalisia taitoja opetella, eikä ymmärretä ihmisyyden vaikutuksia, psykologisia, sosiaalipsykologisia ja sosiologisia oppeja, eikä niistä saada tietoa, niin tätä tietämättömyyttä käytetään laajasti yhteisöilmiöinä vallan kautta hyväksi, ihmiset projisoivat omat tunteensa toiseen, eivätkä tunnista itseään, tekojaan ja vaikutuksia, vain siksi, että valtaapitävät haluavat säilyttää tätä valtakeinona, tuottaen valtavasti ongelmia ihmissuhteisiin syyllisyydellä ja omalla tunnolla pelaamalla, toisilleen taakoiksi. Anteeksipyynnöstä-, ja annosta on tehty väline valtaan, kuten kiitollisuudestakin yhteisovallan eetoksessa, jossa toisia vartioidaan, joissa tekonsa tunnustaminen vapauttaa syyllisyydestä toisaalla, mutta jääkin roolivankeutena elämään tekijässä yhteisöön, jonka hän heijastaa toiseen ihmiseen, kun todellista aitoa kunnioitusta ei ole.

Jumalallisuuus on monien näkemysten mukaan henkisyyden ytimiä, löytää minuudestaan sellaista, jossa kuin kirkas puro virtaa elähdyttäen kokemuksia, tuoden osaamista, oppimista ja käytänteinä toisen kunnioittamiseen, välittämiseen, kuulemiseen ja näkemiseen todellisena, eikä omiin mielikuviin lukittuina. Tämä ihmisyyden ydin on ehkä vaikeimpia asioita, mitä ihminen ehkä löytää minuudestaan, minulle se tarkoittaa itseilmaisua, itsemääräytymistä, vuorovaikutuksen oikeutta, vaikuttumista vaikuttamisesta syntyen toisen avulla uudelleen ihmisyyteensä, saaden kokea tunteita. Se ei ole sosialismia, se on perustarve ihmisyydessä alkaen syntymästä rinnan imemisenä.

Jumalallisuudesta ihmisyydessä on tullut vallan väline, määrittää toisen ihmisyyden syntyä alistamalla omiin näkemyksiinsä, tai tyrkyttäen auktoriteettivallalla, sitä on uskonnoissa, uskossa, tieteessä ja filosofioissa, ja niiden pitovoima on vallassa. Itselleni kristinoppi on avautunut niin, ettei Jumalaa voi määritellä, hän on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, ei voi opettaa häntä. Jumalaa ei voi ihmisyyden kautta ja näkemyksillä määrittää, ihmisyys on ihmistä, vaikka kipinöitä jumalallisuudesta ilmenee. Ulkopuolelta ohjausta näkee kaikkialla, uskoa Jumalaan, Allahiin, Buddhaan, Muhammediin jne. Henkisiä johtajia pidetään kuin kansojen ytimenä, ja unohdetaan yksilön syntymä, mielen, tunteiden, kielen ja vuorovaikutteisuuden olevaisuudet tulla koko ajan uudelleen uudeksi, unohtamatta menneisyyden vaikutusta ja sen oppimista edistävää ominaisuutta. Yksilöihin juurrutetaan alistamisen ja uskomisen kautta tapoja, käytänteitä, ideologioita, asemaa ja oikeuksia sellaiseen valtaan, mikä itseasiassa estää ihmisyyden syntyä. Vain yhdestä opista, psykoanalyysistä olen löytänyt sellaista oppia, mikä on auttanut näkemään itseä, ja sielläkin on puutteita, seksuaalisuutensa ja lisääntymistarpeensa voimakkaassa ohjauksessa miesihmisyydet ovat luoneet hypoteeseja ja teorioita, mitkä ovat vallan kautta kehittyneitä, itselläni samaistumisteoria nousi kynnykseksi, Kauan sitten luin, että kristikunnat ovat hyväksyneet ihmisyysteorian psykoanalyysin pohjalta, harmi, etten laittanut lähdettä talteen, pyydän anteeksi.

Valtaa ei voi täysin sulkea pois ihmisyydestä, se on kuin osaamisen ohjausmenetelmä, luoda näkemyksiä. Nyt ja ennenkin maailma on kuitenkin valjastanut vallan toisten hallitsemiseen ja kontrollointiin, oman vallan alle. Näyttää siltä, että ihmisyyttä ei sallita itseyden kautta syntyväksi, itseohjautuvana, vaan toisten yksilöiden, yhteisöllisyyden ja/tai ideologioiden kautta valitaan sellaista, mikä sopii vallan ikeeseen. Uskossa minulle näyttäytyy se, että ihmisyys on Luojan luomaa, jolloin itseys voi syntyä autonomiseksi itseydestään käsin, ei toisen määritelmänä, maallinen maailma ei sallli tätä jumallisuuden puolta, vaan on luonut itsensä Jumalaksi vallan avulla, ihmisyyttä määritellään koko ajan ulkopuolelta halliten ja kontrolloiden, rangaisten olemassaolosta, valiten arvot, joita yksilö saa toteuttaa aina mekkoja myöten. Kun tähän vallan ja kontrolloimisen menetelmään olen puuttunut, olen saanut rankaisuna yhteisöstä sulkemisen aina muistin spekulointiin saakka, ja niin valinnanvapaus ja itseksi syntyminen on estynyt oikeutena kasvaa ja oppia ihmisyyteensä yhteisöllisyyttä rakkauden polkujen kautta kulkien. Mitään täydellisyyttä ei ole olemassa, ei täydellistä totuutta, on vain keskeneräisyyden, haavoittuvuuden, särkyneisyyden ja näkemisen uomat, joita ei voi määrittää sukupuolien kautta. Kuinka paljon onkaan kautta historian luotettu miesvaltaan osaavana ja tietävänä ja se on noussut taas vahvasti pintaan vallan osoittamiseksi, osoittaakseen valtaansa ihmisyyden kautta enemmän kuin tiedon.Ikävää että tuo ihmisyyden piirre tulee usein väkivallan seurauksena.

Raija

GOOGLEN TUOTTAMAA:

Ihmisyys tarkoittaa paitsi ihmisen jaloja ja arvokkaita ominaisuuksia – humaanisuutta, sivistystä ja kulttuuria – myös inhimillistä olemusta.

Ihmiskeskeisyys käsitteenä tarkoittaa kykyä ymmärtää ihmisiä, ja arkea sekä oivaltaa esimerkiksi kulttuurista syntyvät tarpeet. Ihmiskeskeistä yhteiskuntaa tarkastellaan siis ihmisen, ei organisaation tehtävien näkökulmasta.

Ihmiskäsitys on yksilön tai yhteisön käsitys siitä, mikä on ihminen – mikä on ihmisen olemus, alkuperä ja päämäärä, mikä asema ihmisellä on suhteessa toisiin ja ympäristöön. Eri aatteilla ja uskonnoilla on erilaisia ihmiskäsityksiä, esimerkiksi humanistinen tai kristillinen ihmiskäsitys.

Mistä ihmiskäsitys muodostuu?

Ihmiskäsitys kattaa esioletuksemme ja subjektiiviset käsityksemme siitä, mitä ihminen on. Se kehittyy henkilökohtaisten kokemusten, kulttuurin, ideologioiden, uskomusten ja koulutuksen kautta ja säätelee suhtautumistamme ihmisiin yksityiselämässä ja työssä.

Mitä tarkoittaa ihmisen olemus?

Ihmisen olemuksella tarkoitetaan sellaista ominaisuutta (tai ominaisuuksien joukkoa), joka erot taa ihmisen muista olennoista ja jonka avulla hänen elämänsä ja käyttäytymisensä voidaan parhaiten ymmärtää.

Mikä on psykologian ihmiskuva?

Ihmiskuva on käsitys ihmisestä: millainen hänen perusolemuksensa on ja mitkä tekijät määräävät hänen toimintaansa. Ihmisen perusolemuksen kysymys ei ole vain psykologinen, vaan pikemminkin filosofinen ja elämänkatsomuksellinen.

Holistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on kohdattava aina ainutkertaisena yksilönä, johon vaikuttavat ihmisen kaikki olemuspuolet.

Mitä tarkoittaa kokonaisvaltainen ihmiskäsitys?

Ihmiskäsitys on kokonaisvaltainen, useimmiten hypoteettinen näkemys siitä, mitä ja millainen ihminen on, mikä on hänen alkuperänsä ja miksi ihminen voi tulla. Ihmiskäsitys ilmentää ihmisen asemaa ympäristöön ja toisiin ihmisiin nähden.

Miten ihmiskäsitykset poikkeavat toisistaan?

Wileniuksen (1976; 1978) mukaan ihmiskäsitykset poikkeavat toisistaan muun muassa seuraavin perustein: (1) erilaisten ihmistä tutkivien tieteiden korostamisesta, (2) ihmisen olemisen erilaisten ontologisten tasojen korostamisesta ja (3) ihmisen erilaisten tietoisuustoimintojen korostamisesta.

Mitä tarkoittaa kognitiivinen ihmiskäsitys?

Siinä missä biologinen ihmiskäsitys korostaa geneettistä perimää ja kognitiivinen ihmiskäsitys priorisoi sisäisiä kognitiivisia toimintoja ja tiedonkäsittelyä, sosiokulttuurinen ihmiskäsitys painottaa ympäristö- ja kulttuuritekijöitä.

Mitä tarkoitetaan ihmiskuvalla?

Ihmiskuva. Ihmiskuvalla tarkoitetaan käsitystä siitä, millainen ihminen on ja mikä on ihmisen paikka maailmassa. Se on käsitteenä hyvin lähellä maailmankuvaa, maailmankatsomusta ja elämänkatsomusta, sillä siinä on kyse ihmisen ja siis myös sinun itsesi paikasta maailmassa.

Mitä tarkoittaa kognitiivinen heikentyminen?

Kognitiivisilla eli tiedonkäsittelyn oireilla tarkoitetaan ongelmia, jotka ilmenevät tiedonkäsittelyn osa-alueiden heikentymisenä tarkkaavuudessa, toiminnanohjauksessa, abstraktissa ajattelussa, orientaatiossa, kielellisissä toiminnoissa, muistitoiminnoissa taikka visuospatiaalisissa tai visuokonstruktiivisissa ...

Mikä on oppimiskäsitys?

Oppimiskäsitys (engl. conception of learning)on yksi keskeisistä opetustyötä ohjaavista henkilökohtaisista käsityksistä. Oppimiskäsitys on henkilökohtainen käsitys ja ymmärrys siitä, mitä oppiminen on tai miten ihminen oppii.

Mikä on essentialismi? Kannatta kurkistaa wikipediaa. Lyhyitä oppimääriä voi aina harrastaa.

Essentialism