TRAUMOJEN IHMEELLINEN MAAILMA YHTEISÖVALLAN ALAISUUDESSA JA YKSILÖN TAISTELUSSA TUHOUTUMISEEN JA OPPIMISEEN

Elämänkerta kirja.

"Otin kaiken niin vakavasti, aivan kuin olisin kuolematon." Jean-Paul Sartre
"Käyttäytyminen on peili, jossa jokainen näyttää kuvansa." Johann Wolfgang von Goethe

On totta, että elämäni on ollut niin mutkikas, että olen etsinyt ja tutkinut vastauksia enemmän kuin yksin olisi ollut tarpeen ja jaksanut. On kuin olisin syntynyt tähän maailmaan varta vasten omaa elämääni tutkimaan tarkemmin, syitä ja seurauksia, virallisia ja epävirallisia opetuksia, joita on kylvetty sieluuni tiedostamatta ja tietoisesti, pelotellen ja suojellen, ihmetellen jatkumia, miten tuosta tuollaista syntyi. Kuin olisin siinäkin syntynyt juuri elämääni varten. Varhaislapsuuteni oli vahvasti ja oikukkaasti taikauskon sävyttämää, pelkoja ja uskomuksia virtasi vähemmän ja enemmän koulutettujen viisauksissa ovista ja ikkunoista, pelkoja luonnonilmiöihin, kristinuskon ja luontouskomusten maastossa syntyessäni 1952 savusaunassa, savun kiemurrellessa aivopoimuihini ja sekoittaen kaiken järjestetyn, järjellisen ja järjettömän.

Vuonna 2004 jouluaattona olin Tampereella avantouinnilla ja saunassa ystäväni kanssa, joka tunnusti avoimesti kommunistisen vakaumuksensa, jossa samassa tilaisuudessa puhui kaupungin pormestari kuinka ”elämä on kuin ryijy, jossa on raitoja, jotka kertovat elämän järjestystä” Ystäväni oli tullut elämääni työpaikan kautta, kuljimme matkaa yhdessä 42 vuotta ja voin sanoa, että hän oli elämäni parhaimpiin kuuluva opettaja, keittäjä ammatiltaan. Hän osasi turvallisuuden, hyväksymisen ja luottamuksen arvon, jossa saatoin kasvaa ihmisenä hänen ystävällisen kehänsä alla. Kesällä 2005 lähdin etsimään ryijyn arvoitusta, maailma oli eksyttänyt minut ja särkenyt minuuteni hulluissa uskomuksissa ja epäluuloissa itseni ja muiden taholta, epäilyn ja kohtalon laivoissa meren myrskyihin, haaksirikkoon.

Kun elämäni vei minut pelkojen poluille, olin herkästi ohjattavissa ja opetettavissa, niin sosiaalisten yhteisöjen kuin yksilöiden omien kokemustensa varjoissa ja valoissa, viisaudessa ja tyhmyydessä, kuten itselläkin. Me vaelsimme elämää ymmärtämättä aina kaikkia sen merkityksiä ja tarkoituksia. Jälkeenpäin katsoen voin vain sanoa, että opetukset olivat vaurioittavia kaikille, traumat vahvistuivat ja aktivoituivat, eikä viralliset koulutukset ja psyyken hoitomuodot osanneet selittää järjellisesti syitä ja seurauksia, niiden yhteyksiä yhteisöllisyydessä, uskottiin ja ajauduttiin yksilöpsykologian ja narsismin pauloihin, psyyken toimintoja ei ymmärretty yhteyksistään, sen kertomuksia niin sanallisessa kuin kuvallisessakaan ja vertauskuvallisten merkityksissä. Siinä sopassa, jota keittelimme yhdessä usein tiedostamatta näkyivät ne onnettomat traumojen kiertymät kerraten, psyyken puolustuksessa, virallisessa opetuksessa ja etsinnän tuohtumuksissa, kuin vihan ja rakkauden kudos ilman selkeää maalausta kokonaisuudesta. Niin suuria emme olleet kuin Sartre, ymmärsimme jonkin verran kuoleman pelosta suojautuen, kärsimyksen ongelmia ja mahdollisuuksien maailmaa, kuljimme kurimusten alla teot ja valinnat enemmän tiedostamatta kuin tietoisesti. Ehkä kaikkein suurimpia ongelmia olivat tulkinnat vallan avulla ja keinona tekoihin sekä ihmiskuvan luominen toisesta, epäily, ennakkoluulot ja pelot, jotka tuottivat niin paljon tuskaa, että kaikkien oli lähdettävä pakomatkalle eksymään todellisuudesta. Terve vuorovaikutus katosi.

Pelot johtivat valintojani joskus vapaammin mutta liian usein pakkovalintana, kauhu vei mielen sekavuuteen, jouduin psykoosiin ja mieli kuoli valinnan valikoissa, kun psyyke kauhussa laittoi fysiologisen kierteen aivoihin vain sähköistymisen seurauksena ja jännite kasvoi liian suureksi, mieli ei ollut hallittavissa, psyyken pelot valitsi fysiikan lakien alla, ei minuus, ei sielu eikä itse, ne olivat vain kuvia lihasmuistissa, jotka toistivat sattumina nähtyjä, oli vain ruumis, jota kuvaan kirjassani minäkuvana Kuoleman kädet, jossa yksilö joutuu yhteisön antamaan rooliin ja jäljellä on vain ruumis ja kaikki oppiminen sanakielen kautta kuolee pakkoroolin alla, muistit katoaa, sitäkin älyllä selitetään tyhmyydeksi nimeten, kun oikeudet itseilmaisuun tuhotaan vallan ja järjestelmän kautta. Kauhut saivat aikaan yhteisön jäsenissä kauhua lisää ja hätäratkaisuja pulpahteli ohjeiksi, kun muuta ei osattu, eikä siitä ketään voi syyttää, jos tietoa on ollut liian vähän, uskomukset kuljettivat ja maailma pakotti kulkemaan vaikka monessa kohtaa huomasi ettei järkeä ollut. Peloista syntyi ”näkyjä”, pelkojen heijasteina, psyyken projisointeina, mikä on psyyken ominaisuus peloissa, jotka puhuttelivat kuin kiveen kirjoitettuina. Sitäkö ne olivat Raamatun kertomukset, he menivät laaksoihin ja vuorille etsimään vertauskuvallisesti itseään, sekö se oli pelon Jumala, vanhan testamentin kertomusten ydinten ja sanoma.

Nuoruudessani alkanut paha traumani levisi kuin maailman kartalle, suuntautuen miten sattuu minnekin, ei ollut mitään tavoitteita, ei päämääriä, ei arvoja tai viisauksia, vain pelkojen käsittämätön voimat, jotka virallistenkin tahojen puolelta vain tukivat trauman syntymiä ja lisäsivät niitä. Kuin pelkojen kautta vanha Jumala olisi alkanut aina johtamaan ihmisten teoissa, vanha Aatami pani johtamaan ja johdatti sellaiseen, mitä ei osattu. Virallinen tieto ja osaaminen ikään kuin tuki traumojen voimaa järjestelmän ehdoilla yhteisönäkemyksien kautta yleisenä mielipiteenä, vallan iskiessä kätensä saveen.

”Ihmiset alkavat lopulta rakastaa sortoa ja ihailla teknologioita, jotka tuhoavat heidän kykynsä ajatella”., Aldous Huxley

Kokemuksiin ja tietoisuuteen tuli erityisiä pelkojen kuvauksia yhteisön taholta kuin hämärän avaruuteen, joissa olen miettinyt tarkoituksia ja merkityksiä, kuinka hädässä ihmiset kuin käyttävät keinoina pelon Jumalan ohjeita.

Kummallisuuksia on virrannut kuin erämaan öljyputkesta sytyttäen tuleen mielen, jossa minuudet kuolivat, sielut kärventyivät ja mitään virtaa ei syntynyt, syntyi luonnon tuhoa tulipalon ryöstäytyessä käsistä.

Elämän filosofioiden, uskontojen ja psyyken kulkumatkoilla kartoittaen maastossa syntyi vain sekasotkua. Oli vuosi 1977 kun elämääni tupsahti tanssireissulla sosiaalipsykologi, kuljimme matkaa noin 7 kuukautta, ja kutsuinkin häntä seiskaksi. (kaikkien ihmisten yhteys ja nimi on keksitty, mutta ei muutettu sitä tietoa, joka on ollut oleellista elämän jatkumoissa) Hänellä oli alkoholiongelma, joten jätin hänet kirjeellä, jonka laitoin hänen takkinsa taskuun. Jokin suojeluvaisto teki ratkaisun, sillä olihan pahan traumani takana alkoholisoitunut henkilö, jota olin oppinut pelkäämään, halusin eroon, suojauduin.

Elämässäni alkoi tapahtua kummallisia asioita, jotka ovat puhutelleet kuin pelon Jumalan herättäminä, mikä toi pelkoja lisää, kyselin, mitä tämä tarkoittaa. Kävin uimahallissa uimassa, kun olin jo vapaammalla etsiessä mahdollisuuksia elämän toteutukseen, jättäen traumaattista aikaa taakseni, seuraani lyöttäytyi nainen ja ohjasi pelon Jumalan totuudella, vanhan testamentin uskoa, yrittäen neuvoa eksynyttä ihmistä. Niinpä menin neuvosta tanssiravintolaan, jossa vastaani tanssi järjestyksen ja keho-osaamisen sankari kietoen minua toimintoihin ylivallan alaisuudessa jatkamaan elämääni, yrittäen ymmärtää hänkin sen mutkia omasta osaamisestaan käsin, minä omastani. Mutta hänkin nosti lopulta kädet pystyyn, sillä järjestelmä ja opit piti huolen siitä, että pelkoni jatkoivat kulkuaan, valintoja ei voinut olla, järjestelmällä oli määräysvalta ja valintojen tarjouspöytä. Matkamme kesti reilut neljännesvuosisadan ja päättyi hänen raivokohtaukseen, ”miksi et kertonut, että seiska oli kommunisti”, ”muista sitten ettet ole tuohon naiseen yhteydessä”. En tiennyt kommunismista mitään eikä mieleni jaksanut mitään ajattelua, myöhemmin sitten muistin, että olimme käyneet jossain kommunistien kokoontumissaunalla, mutta eivät aatteet minua silloin puhutelleet, kuljin vain mukana, tein kaikkeni että saisin mieleni pysymään koossa ja selviytyisin arjessa, se oli rankkaa, enkä usein onnistunut, syntyi pelkoja ympäristön ihmisiin sekä itseeni, kun mieleni vain hajosi traumojen vaikutuksessa. Niinpä lähdin taas vaeltamaan eksyksissä kaverin mukana, kysellen mikä on elämäni tarkoitus.

Järjestelmät johtivat instituutioiden kautta ja johdolla sekä alkoivat opetuksen retkillä polkujen kartoittamiset, jossa pelkoni yhä enemmän vahvistui. Hädissäni kirjoitin psykologian professorille 1978, ”ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja, ihmisellä ei ole tunteita, ihmistä eivät osaa puhua” mitkä kertoivat omista ja yhteisöstä tulleista peloista sekä käyttäytymisestä, mikä avautui konkretiaan, ja jäivät puhuttelemaan minua sekä etsimään vastauksia, kun tunteet olivat kuolleet syvässä masennuksessa. Uhka elämän mahdollisuuden jatkumattomuudesta ohjasi pakkovalintaan, lähdin uhkalla tarjottuun koulutukseen. Kahden viikon kuluttua virallisen opetuksen koulussa olin psykoosissa uhkavaatimusten alla, jos et mene, menetät taloudellisen turvan ja työn, yksinhuoltajan kauhua. Tiedostamattomaan mennessä taannuin syvälle mieleen ja keho-osaamisen kautta tiedostamatta olin piirtänyt paperille kolmion, jonka sisään olin kirjoittanut ”satuhäät” josta en ymmärtänyt pätkääkään ja kuitenkin sitten konkretiassa myöhemmin menin naimisiin ja järjestelin satuhäät, mutta sen merkityksen tajusin vasta paljon myöhemmin, kun opiskelin mielen toimintaa, ymmärsin että taikauskoinen ja kohtaloissa sattumien summa oli pelon lisääntyminen ja traumojen uusiutuminen yhteisövallan oppimisten ja näkemysten viidakossa, jossa vain pelon Jumala ohjaa eikä tieto auta kehittymään, mieli ei avaudu itsemääräytymiseen vaan ajautuu yhteisön antamiin rooleihin, jotka lopulta vain tuhoaa muistia ja vähentävät ihmisen ymmärrystä ja oppimista, vievät luuloihin ja järjestelmän antamiin valtamekanismeihin. Satuhäiden merkitys avautui metaforastaan oppimisen ihmemaasta siihen, että opettaminen silloisissa kehyksissä ja oppimisnäkemyksissä tuotti mielenterveyden ongelmia, kun tietoa ei ollut, eikä järjestelmä suosinut yksilöllisyyttä kuin vallankahvaan, missä yksilöllisyys kuoli kun syvimillään on todella syvän merkityksellisyyden otos minuudessa, jonka etsin takaisin vasta 53 vuoden iän jälkeen, kun opettamiset olivat sen tuhonneet, syväyhteyden itseen.

Niinpä tuo opetuksen viisaus, johon yhteiskunta oli sortunut hyvyyteensä uskoen opetuksen ihmemaassa veikin yhteisöllisiin ja yksilöllisiin ongelmiin. Kolmekymmenenviiden vuoden tallaamisen jälkeen opetuksen instituutioissa etsiydyin mielen oppeihin virallisessa koulutuksessa ja löysin takaisin minuuteeni, jossa itsemääräytyminen ja itseys pääsivät esiin, mieli alkoi avautua turvallisissa harjoituksissa kuvien ja sanojen kautta, aivotoimintojen harjoituksissa ja lapsiminuuden leikin kykyjä apuna käyttäen, kognitiivisesti, tarinoiden avulla ja emootioita nähden ja kohdaten, oppien katsomaan itseä näkemällä ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja oikeutena itsen olemukseen minuudessa, eikä antaen mielen pakossa valintaa fysiikalle järjestelmän ehdoilla. Opin ymmärtämään, että vertauskuvallinen kieli oli tullut esiin minän paljastuessa ensin pikku hiljaa mielen nousussa ylös kirjan kirjoittamisen aikaan itselleni ja avautuessa näkyväksi mielen kokemuksessa ja todellisuudessa mikä oli totta, sielustani alkoi virrata tunteita, ja oppimisen omituinen polku avasi tietäni eteenpäin kehitykselle. Sattumien ja osaamattomuuksien maastossa tunteeni olivat lukittuneet, kun tosiasiassa rikos, jonka kohteeksi olin joutunut, sinetöitiin yhteiseksi rikokseksi salaten yhteisön normeissa ja tavoissa, mitkä estivät oppimista aina muistin menetykseen saakka. Tunnelukot näkyivät hyvin selkeästi, kun puhuminen estettiin rikosta salatessa ja ihmiset menivät sekä joutuivat vallan rooleihin, puheeni tuottaminen ei enää onnistunut, ahdistus huusi kuin tuskainen karhu eikä kukaan saanut selvää puheestani, pelko hallitsi jännitteinä näkö- ja kuuloaistimusta, aistimukset eivät enää virranneet vapaasti, vaan lukittuivat lihakseen eikä kuulo ja näkö onnistunut selkeyttäen, vaan hajottaen. Pakkoroolista vapauduin huutamalla kaksi vuotta kesäteatterin näytelmässä vihaisena, jonne olin lähtenyt etsimään itseäni opetusten ja vallan maailmasta, mikä vei yhä enemmän traumoihin ja ihmisyyteni tuhoutumiseen.

Matkan varrelta pelkomuistoja, jotka tapahtuivat oikeasti, joita minulle ojennettiin tiedostamattomien, sattumien, epäilyjen, uskomusten ja pelkojen hiekkaisilla maantiematkoilla, pelon Jumalan eksyttäessä minuutta valinnoissa; Kirje, professorille, pelosta tulleet kysymykset. Tanssiravintolaan ohjaus naisen toimesta. Tietokoneen hakkerihenkilön sanominen, tapaan Putinin moottoripyöräkerhossa Lappeenrannassa. Karhuksi pukeminen työpaikan rooleissa. Teatteriajan tanssit alueen ravintolassa, neljä miestä tanssittaa erittäin taidokkaasti, kertovat olevansa karhun metsästysseurasta Helsingistä, naureskelevat vaan, eivätkä puhu mitään järkeviä, sanovat vain, ”ne käskivät” joudun yhä enemmän pelon valtaan, onko jokin taho takana, epäilen ja pelkäsin, se vaurioittaa psyykeäni. Onneksi mielen opinnot antavat voiman, ja pysyn järjissäni.

Ryijyn tarina; oppimisen ja opetusten tuhoavat ja opettavat vaikutukset. Kukaan näistä ei tietäisi jos en itse näitä kertoisi, siinä olen nyt tehnyt työni, kun tiedostamatta vielä kirjoittaessani kirjaani, jossa kerroin vertauskuvallisesti, kuinka aurinkosäde kuin Jumalana lähetti minut takaisin maailmaan, kun halusin kuolla kärsimyksen piinassa, se pelon Jumala, ja muistin säilyttämisen osatekijä, jokin sellainen totuus mikä kiven tavoin pysyy muistissa, jota ehkä etsivät Raamatun ihmiset ja se oli syvä totuus, mikä auttoi ihmistä eteenpäin uskossa, näin mieli avautuessaan antoi mielikuvana apua itseni ymmärtämiseen ja tekojeni vaikutusta. Sillä senhän elämäni opetti, että nk. yleiset oppimisnäkemykset tuottavat enemmän oppimattomuutta ja normimuisteja, jotka eivät auta yksilöitymiseen ja mielen hallintaan valintoina, vaan tuhoavat persoonallisuuden, minkä etsimiseen meni sitten 75 vuotta, palautumiseen traumoista, jotka vain vahvistuivat ja ohjasivat oppimattomuuteen ja syrjäytymiseen, kun ei täyttynyt normi-ihmisyys oudon ihmisen kohdalla.

Sen pituinen se.

Raija

 VUOROVAIKUTUKSEN LÄHTEILLÄ

Elämme vuorovaikutuksissa kulutusjuhlia kehollisten ärsykkeiden yllyttäminä sulkien ihmisyyttä, se on suosittua, puheoikeudet ovat valtaoikeuksin valituilla tottelevaisuutta yliarvostaen, heikkouksia hyväksikäyttäen ja vahvuuksilla pelaten. Markkinat yllyttää kuluttamiseen, se on ihmiskuvaa, se on valtaa, se on ideologiaa, se on ihmisen kehitystä ja näkemystä usein sellaiseen maailmaan, jossa yksilöllisyys on kadoksissa ja valtarakenteet toistuvat kulttuurisissa menoissa, ilman että niiden merkitykset avautuisivat ihmiselle konkretiassa ja ihmisyyden säilymisessä kokonaisuudessa syvintä olemustaan tunnistaen. Symbolit eivä tue yksilöä niin, että se kuin yläkäsitteenä opettaisi ajattelua. Näitä ydinkysymyksiä on pohdittu paljon alkaen antiikin ajoista, kulkien kristinuskon polkuja, persoonallisuutta ja ihmisyyttä selittäen ja kadottaen. Karkeasti sanoen, ehkä länsimaisen ja itämäisen kulttuurin syvimmän uoman aukaisivat psykoanalyytikot Sigmund Freud ja Carl Jung, jotka sitten ihmiskuvanäkemyseron vuoksi joutuivat ristiriitaan ja välit menivät poikki ideologisessa näkemyksessä ihmisyyden kehityksestä. Filosofiat tuntuvat yhäkin avatuvan ajattelutason kehitelmiin näistä, mitä ihmisyys on, mikä sitä suojelee, ja mikä on oleellista aitouden ja vuorovaikutuksen säilyttämiseksi, vai onko kaikki kehittynyt vain tietoisuuksien ja muistien kilpailuksi totuuden paetessa kauas. Jung katsoi mielen alkavan ja aitouden ytimen syntyvän äidin ja lapsen välisen suhteen luottamuksen ja turvan rakentumiseen, ensin mielen tasolla herkästi aistien ja toisen aikeita vaistoten, suojautuen ja turvan tunteena, ja, tai, vai pelkona, tuoden mieleen reaktioita tunnistamisessa, sanakielen lujittaessa sen merkityksiin ja kokemusten jakamisessa kohtaamisten ytimeen niin, että luottamus ja turva voisi säilyä. Jung toi esiin myös uskonnollisen yhteyden ja haki symboleista yhteneväisiä tekijöitä ihmisille yhteisiin näkemyksiin kuten kristinuskon pojalta sanakielen avulla, joka oli salatussa tiedossa symbolisesti kala. (itse kyselen, miten se voisi kertoa sen, jossa mieli nostaa fyysisyyden pelon kautta kuin seksuaalisuutena esiin, se eläimeksi nimetty) Freud taas näki seksuaalisuuden johtavaksi tekijäksi ja syntyvän samaistumisen kautta, josta syntyi objektisuhdeteoria, lapsi ikään kuin poimisi ydinminuuteen samaistumisena vanhemmiltaan merkitykset, jotka hän sitten liittää identiteettinsä osaksi, jossa näyttäytyy taustakuvana lapsen itsekkyys, ja tässä ongelmaksi syntyy se, että aistimus voi alkaa kehittyä pelon pohjalta, mikä on luontaisin mielen alkukokemus lapsella turvattomuutena, ihminen jää aistimusten orjaksi ja pelko vahvistaa seksuaaliseksi luokiteltua kehoa, jota käytetään jopa uskonnoissa laeiksi luotuina ja ihmisen orjuuttamiseksi toisten hyväksikäytölle omia tarpeita varten fyysisesti ja valtaa käyttäen alistamisen avulla, kuten eläinkunnassa usein käy, jotka ovat aistimaailman lainalaisuudessa jatkuvasti halua tuottavia ja lisääntyviä. Tällöin juuri mieli ja tunteet eli sielu kuolevat, vuorovaikutteinen äitisuhde ihmisyyden kehityksessä. Tässä mielessä maailman kehitys on mieskulttuurinen. Erottelen näitä Freudin teorian ja Jungin teoriasta siten, että lapsen oppimisessa ei ole vielä valintoja, on vain aistimuksia, joita lapsi matkii alkuun keho-osaamisena kun ei ole vielä ydinminuutta. Ydinminuuden olemus on vuorovaikutuksessa alkuun mielen suhteen erittäin heikko ja aistimukset tavallaan heijastuksia vanhempien reaktioista, turvasta, viestejä vanhemmilta, joiden juuri sitten rakentuu tukipylvääksi muihin ihmissuhteisiin. (nk. omnipotenssi termi kertoo matkitun ja pelosta syntyvän roolikehityksen vaiheesta) Lapsi ei alkuun tunnista omia tunteitaan, vaan oppii ne vanhempien välisestä viesteistä, joita sanoitetaan. Jos ja kun vuorovaikutus on turvaton, kehomieli saa johtoaseman, ja lapsi ajatuu rooliin matkien. Siksi on surullista todeta, että niin usein toistetaan esim. uskonoppien kautta heidän ydinkirjoissaan sanomaa sanoilla toistaen ja uskoen sen olevan ytimessä, eikä avata sitä historian kehityksen valossa yhteisöistä ja yksilöistä käsin. Eräs kristitty nainen sanoi hiljattain, ”tunteet eivät ole totuus”, jossa todistaminen tuo esiin uskona sanaan ja ihminen ei pääse ydinminuuteen, tunteet tavallaan kielleltään ja se on myös kristinuskon ydinsanomaa, ihmisen ihmisyydessä on kuoltava tullakseen ihmiseksi muisteja kadottaen kohtuuttomasti ja ihminen jää helposti hallittavaksi. Tämä johtaa tottelemiseen sekä uskomiseen ja konkretiassa kuitenkin pahimmillaan tietoisuuden tuhoutumiseen, muistin ja tunteiden tuhoissa, ihminen ei tunnista tunteitaan, ei tiedosta tietoa osaksi ymmärrystään, unohtaa tunteensa, mielensä kehityksen ja ajautuu kulutuksen kärrynpyörään, yleisiin lainalaisuuksin yllykkeiden maailmassa, jossa tiedot hajoavat yleiseen hybrikseen ja mielikuvavirtoihin, jotka vartioivat vallan avulla ihmisen tietoisuutta tulemasta oikeasti tietoiseksi omasta turvastaan ja luottamuksesta, tulla tietoiseksi aistiensa tuottamista vaikutteista itseen ja toisiin, miten ne heijastuvat, onko, saako ja pitääkö ne olla vain osina kulutuksen alttarille vannomisena, usein seksuaalinen aktivoivana, saako mieli vaikuttaa ilman kehomielen valtaa, saako sisäisen minuuden kokemukset tulla arvojen ja hyveiden kautta, turvan ja luottamuksen puitteissa, toisiamme kunnioittaen syvällisellä tunnetasolla, jossa yksilöllisyyden syntymä saa olla omien kuvien synnyissä, vai vain sanakielen pakottamina. Saako elämää olla vuorovaikutukseen rakentuneena, vai tuhotaanko se juuri kieltämällä ihmisyys ja vaatimalla kuoleman kautta kehitykseen, syyllistymisen kautta kasvuun, mikä sinetöityy yhteisövallan alle hybriksin kilpajuoksussa ja on lopulta vain vallanhimoa? Ihminen ei saakaan sivistyä, oppia, tulla tietoiseksi, vaan se myydään arvostusten markkinoille kulutukseen ilman ihmisarvoa ja yksilön todellisuutta, ajetaan todellisuuteen joiden juuret ja opit ovat vallan kautta tuotu esiin julkiseen kulkueeseen karnevalisesti. Kristinuskossa ydinsanoma on että kristus symboloi Jeesuksen kuolemassa ristillä ihmisyyden hyvää kehitystä. Jos koko minuus kuolee muisteja myöten se on tuhoa, jos se kertoo uusiutumisesta ja uuden syntymästä kehityksessä, se on toivoa. Ongelma on että asia käsitetään liian konkreettisesti, ihmisen on oikeasti kuoltava kaikessa osaamisessaan. "Ihmiset alkavat lopulta rakastaa sortoa ja ihailla teknologioita, jotka tuhoavat heidän kykynsä ajatella." *- Aldous Huxley (Tekoälyllä tuotettu lyhennelmä; Risti on kristinuskon keskeisin symboli, koska se viittaa suoraan Jeesuksen kuolemaan ristillä.Miksi juuri risti?Jeesus ristiinnaulittiin roomalaisten toimesta. Kristinuskon mukaan tämä tapahtuma oli syntien sovitus: Jeesus kantoi ihmiskunnan synnit ja kuoli niiden puolesta. Risti muistuttaa tästä uhrista ja lunastuksesta.Samaan aikaan tyhjä risti (ilman Kristuksen ruumista) korostaa ylösnousemusta. Kuolema ei ollut lopullinen, vaan Jeesus nousi kuolleista. Risti on siis sekä kärsimyksen että voiton merkki.Miten siitä tuli symboli?Varhaisina vuosisatoina risti ei ollut heti yleisin tunnus, koska ristiinnaulitseminen oli häpeällinen ja julma rangaistus. Ensimmäiset kristityt käyttivät enemmän muita merkkejä, kuten kalaa (Ichthys) ja Kristus-monogrammia.Risti yleistyi selvästi keisari Konstantinus Suuren aikana 300-luvulla ja sen jälkeen. Kun kristinuskosta tuli sallittua ja myöhemmin valtauskonto, risti vakiintui uskon keskeiseksi tunnukseksi. Se muistuttaa yhä: Jeesuksen uhrista, syntien sovituksesta ylösnousemuksesta ja toivosta. Lyhyesti: risti on symboli, koska se tiivistää kristinuskon ydinsanoman – kuoleman kautta elämään.)

TAUOLLA

AUTTAMISEN AUTUUS

 

Jään tauolle 1.2.2026

Tampere julkaisi empatiataulun, millä ilmeisemmin oli tarkoitus tuoda esiin toisen huomioimista, kuuntelua ja näkemistä; tunnistamista, mikä lienee normaalia ihmisen taitoa kohdata toista ihmistä, käyttäytyä asiallisesti sekä kunnioittaen toisen yksityisyyttä, itsenäisyyttä, aliarvioimatta hänen taitojaan, viemättä ihmisoikeutta hallitsemisen keinoin omiin ideologisiin näkemyksiin ”hyvästä ihmisyydestä”. Rikokset on eri asia, ne vaatii puuttumisen. Tampereen hanke kariutui luokittelun ongelmiin ja epäselviin ihmisyysnäkemyksiin ihmisoikeuksista, miten ne kohteluissa vaikuttavat yksilöllisen kyvyn, mielen, tunteiden ja tarpeiden kanssa. Kritisointi on ollu paljolti valtataistelua, eikä selkeyttä ole niinkään syntynyt siitä, mitä ihmisyysoikeus tarkoittaa, ehkä vuorovaikutuksen kuvaaminen olisi auttanut, mitä siinä tapahtuu, mikä vaikuttaa. Asian ilmaiseminen selkeästi ja loogisesti johdonmukaisuuteen pyrkien on vaativa taito. Pimentoon näyttää jääneen pärjääminen, vain selviytyminen minimaalisesti tarkoittaa jo ihmisyyden menetystä, kun menettää inhimilliset kykynsä, kuten muisti, tunteet, mieli, kehoaistimukset ja kieli, mutta narsismin pyörteissä sokaistuneet ihmiset perustavat näkemyksiään syyllisyyskontekstiin. Väkivaltaa harrastavissa kulttuureissa ei huomioida, että psyyken puolustus voi tuoda liian vahvat kehoaistimukset, mitä narsismiksi luokitellaan. Ensin lyödään ja kun oirehtii, luokitellaan häiritseväksi.

Joku kritisoi kohtelua liian tulkinnanvaraiseksi ja ehdotti profilointia, mikä ei ole ongelmatonta tieteenkään valossa. Konkreettiset havainnot on tarpeen, kuten pyörätuolin saanti, sokean koira, tai asunto asunnottomalle. Sitten kun kysytään ihmisen henkisen kehityksen ja osaamisen puolelta, alkaa vallan käytön menetelmiä tulla näkyviin.

Aivan kevyemmästä päästä mittailen joskus ihmisten kykyä huomioida toista, kerran reagoin vahvemmin henkilöön, kun alkoi näyttää siltä, että hän halusi vain minun silittelevän hänen ajatuksiaan. Somessa on paljon niitä ihmisiä, jotka eivät huomioi, vastaa ja/tai ryhdy vuorovaikutuksiin kuin kuplansa kanssa, he ovat saaneet mediavaltaa ja kuuluvuutta yhteisöissä, eriäviä näkemyksiä siedetään vähän. Asiantuntijuutta arvostan, mutta en siinäkään ylivaltaa yhden ja yksipuolisen näkemyksen avulla alistamiseen, mikä ei tarkoita sitä, etteikö asiaa voida esittää yksinkertaistaen, helpommin ymmärrettäväksi, se tarkoittaa vain monipuolisuutta, näkemyksien oikeutta esiintuonnissa, sananvapautta. Peukutin tuon yksilön näkemyksiä, jotka olivat erittäin hyviä ja arvostin niitä, iloitsinkin. Hän ei kuitenkaan tehnyt samoin, peukuttamista minulle, ei vastannut eikä reagoinut. Mikä ja kuka minä olen määrittelemään kenet ja miten pitää huomioida, määrittelenkö toisen tarpeita ja/vai saako hän itse määritellä sen, mitä tarvitsee. Kysymys on usein myös siitä, kuinka henkilöt tuntevat toisensa, ei ainoastaan tunnetason kohtaaminen, vaan myös asioiden tarkastelua, väitellen ja väittäen näkemyksiä perusteiden valossa. Valta-asemien rakentaminen ei turvaa aitoa lähestymistä ja toisen huomioimista, oppimista toisiltamme, päinvastoin. Asiatason keskustelua on hyvä käydä.

Ja kyllä, mielestäni hyvä käytös, ystävällisyys, huomioiminen, kuuleminen ja näkeminen kuuluu kohtaamisten ja arvostamisten taulukkoon ja sitä tarvitsee kaikki. Jos asetamme itsemme valta-asemaan, ohjaten ”kuin salaliitoissa” toisen valintoja, voimme sortua itsemääräämisoikeuden riistoon, sitä on ehkäistävä. On huomioitava ihmisten kykyjä, kysyttävä, PÄRJÄÄVÄTKÖ HE NÄISSÄ VIIDAKOISSA. Minkälaista apua he mahdollisesti tarvitsevat?

Kaksi kertaa olen pyrkinyt auttamisjärjestöön, joissa halusin olla tukena toisille ihmisille. Vaatimuksena oli pieni kurssi, johon oli sitouduttava, auttamismuotoon. Kun olin silloin läpikäynyt omat auttamispyyntöni virallisiin tahoihin, ja nähnyt niiden ongelmia, näkemykseni olivat hieman kavenneetkin, koska syvin ongelma näkyi siinä, ettei kuuntelemista osattu, asia oli TABU, hirveä kestää jo kuulemisena. En ollut ainoastaan kokemusasiantuntija, vaan koulutustaustani oli aika monipuolisesti kykyä löytää eri muodoin auttamisen tapoja ihmisten kohtaamisessa ja tarpeiden kartoittamisessa. Järjestöt halusi auttamista, jonka muoto oli kytketty rajattuun näkemykseen, kuten kodinhoitoa tarkistaen, puhtauden, ruoan ja vaatepesun hoidossa, mitkä on tarpeen, mutta rajoittuen vain siihen estävät auttamista kokonaiseen ihmiseen. Kurssilla ohjattiin juuri niihin ongelmiin, eli vallan ”OIKEAAN KÄYTTÖÖN” auttamisessa, minkälaisissa opeissa olin vain traumatisoitunut lisää. En voinut sitoutua hallitsijavaltaan, ohjailuun ilman autettavan osallisuutta ihmisyytensä oikeuteen kasvaa ihmisenä siihen mittaan, mikä oli hänen ihmisarvossaan oikeutettua, eli jakamaton oikeus, ihmisarvo. En päässyt auttajaksi, kun en suostunut vain yhdenlaiseen tapaan.

Eikö sitten ole ollenkaan, mitään kriteereitä, missä ihminen olisi niin heikko, että on annettava enemmän itsestään (altruismi) toisen turvan ja luottamuksen synnyttämiseen ylilyönteihin ajautumatta. Useimmiten avunanto on selkeää, kuten fyysiset sairaudet. Suurimpana ongelmana henkisellä puolella näen auttamistyössä vahvemmuuden jos heikkoudenkin karsimista???? heikentämistä yksilöllisyyden osalta ja normittamista yleiskäsityksiin. Niin vahvuus kuin heikkouskin voivat olla kehomielen psyykkistä puolustusta, jossa ydin on tarpeena piilossa esiintymisen ja esiintyvyyden kanssa, näin voi olla myös itsekkyyden ilmenemisessä. Olen todennut, että vähäisemmät neuvot on hyväksi ja sen olen oppinut myös parhailta opettajiltani, he neuvovat vähän ja antavat itsenäistyä, oppia pärjäämään kaatamamatta liikaa vastuuta ja taakkoja niskaan, moralisoimatta, tukemalla ihmisyyden oikeutta. Ihmisyys kasvamisessa ja oppimisessa on yksilöllistä, oikeutta olemassaoloon omanlaisenaan, eikä sillä oikeuteta toisen ylitse ylivaltaan.

Yksi case elämässäni. Sattumalta koulutukseen oli osunut henkilö, terveydenhoitaja, jolta olin pyytänyt apua 30 vuotta aikaisemmin. Halusin antaa hänelle kiitoksen, kertomalla, että asian suhteen hän oli ainut henkilö, joka kuuli minut. Älä koskaan epäile, jos joku sanoo, ettei ole kuultu, sitä on paljon. Toivottavasti hän nyt opettamalla alan ihmisiä muistaa tämän, asiat eivät ole itsestään selviä.

Raija

MIELENTERVEYDEN HAASTEITA

 

Katsoin Yle Areenasta dokumentin, ”Kuka tukee Sarahia”. Nuori tyttö tekee lopulta itsemurhan, kun masennus ja ahdistus tekee olon sietämättömäksi. Hän on ollut erilaisissa hoidoissa, syitä on etsitty monelta taholta, psykiatrien lausunnot ja diagnoosit ovat erilaisia. Päänäyttö tuntuu perustuvan yksilöllisyyden ongelmiin, kuten itsetunto. Asia on vaikea, se voi olla myös niin, että eri aikoina näkyy oreina ja puutteina eri asiat, kuin toimintojen jälkitauteina, mutta masennus pysyy. Kun psykiatrit eivät pysty analysoimaan asiaa, miten tavallinen ihminen siihen pystyisi.

Psykiatrien lausunnot perustuvat pitkäaikaisiin ja perusteellisiin tutkimuksiin ja ihmiskuviin, usein ulkoisesta havaiten, joissa ei näy hyvin sosiaalisen elämän funktiot, suhteessa yhteisöön ja vuorovaikutukseen, valtaan ja oikeuksiin, mitä ihmisyydessä saa olla, kuinka niitä missäkin paikassa suodaan. Liian usein juututaan varhaislapsuuden analysointiin suhteessa vanhempiin. Koska olen ollut kuunteluoppilaana lähes koko elämäni, olen havainnut, että monet syyttävät vanhempiaan yhdestä tehdystä virheestä, mitä toistetaan, eivätkä he näe kokonaisuutta.

Usein olen huomannut, etteivät ihmiset kykene erottelemaan esim. kieltä, mieltä ja tunteita. Kun kysymys ei olekaan dissosiaatiosta, psykologisesta ongelmasta, jossa mieli olisi irtaantunut kielestä, tunteista ja kehosta, vaan on kysymys tiedon puutteesta. Monesti ajatellaan, että kysymys on heikosta itsetunnosta, kuten psykiatri totesi ohjelmassa. Joskus joku sanoi mainiosti, ”minä luulen, että sinä luulet, että minä luulen”. Liian monta kertaa olen todennut, että on enemmän luuloa kuin tietoa, luuleva luulee, vaikka toisella ei olisikaan luuloa.

30 vuoden ikäisenä päätin etten anna kateuden ohjata valintojani, mutta vain kehollisuuteen perustuvat käytänteet loivat valinnat kulttuurin normeina, enkä jaksanut koko ajan piiloutua ja suojautua. Olin ollut typerästi kateellinen sokealle ystävälleni, koska hänellä oli ilmainen koulutusmahdollisuus, mitä minulta puuttui lapsuuden aikana, peruskoulutuksen mahdollisuus, kun oppikoulua ei ollut kylällä. Elämässä ainakin joskus on mahdollista valita, minkä annamme hallita näkemyksiämme, minkä muistin kehityksessä, minkä mielen toiminnoissa ja joskus se ei ole mahdollista, jos mieli, kieli ja tunteet ovat kuolleet, kehokaan ei enää aisti, kuten kävi itselleni. Esim. addiktio eli riippuvuus johonkin asiaan, nykyään puhutaan paljon kännykkäriippuvuudesta, suositellaan sanaristikoita, mikä on tarpeen aivoja aktivoivana, mutta mitkä saattavat iskostua kehomuistiin, ja ei huomioida, että riippuvuus voi olla kiinnittynyt kehoaistimuksiin sanakielen kautta, tai vaikka seksuaalisuuteen ja sitä kautta uskoon kehovoimaa antavana, siitä tyydytystä etsien. Itselläni näiden kautta voimat loppui ja uuvuin, paloin loppuun. Kun mieli ja keho on vapaa, se useimmiten on vapaa myös addiktiosta, liiallisina toistoina addiktio voi syntyä ehdollistumisen kautta.

Mistä minä mitään tiedän mielenterveydestä? Kaikilla on omanlainen mieli, itselleni mielen ongelmat tulivat selkeästi ja johdonmukaisesti esiin kaltoin kohtelusta. Se oli osa suomalaista aatetta, jossa itsemääräämisoikeus oli aliarvostettua, se oli Venäjän aatteen mukaista.

Pääsääntöisesti, kun olen katsonut näitä mielenhoitomenetelmiä, olen todennut, että ne keskittyvät ruumiin trimmaamiseen, kehoa hoidetaan kuten lääketiede opettaa ja mielen katsotaan nousevan ylös sitä kautta, mieli ja keho on yhtä, sanotaan. Tottakai se vahvistaa ja aktivoi, se kuuluu asiaan, missä sielu voisi asua, ja nousta ylös, tällöin ainakin itselläni oli vapaus kokemukseen ilman kehon pakkoa normina, harjoittelin näyttelemällä takaisin aivojen toimintakyvyn, kyky ei avautunut moralismin keinoin, sinä olet ahne, muuta ajatustasi, kun sitä ajattelua sisäisessä minuudessa ei ollut, tahtoa ja halua, tunteet olivat kuolleet ahdistuksen ja tuskan liiallisuudessa. Se avautui vasta, kun menetin itseyteni ja tilalle tuli tyhjyys, lapsiminän ominaisuudet saivat tilaa, mitkä olivat kadonneet sielun eli tunteiden puuttumisessa häpäisyn voimalla, jolloin itseys kuoli ja mielikuvitus sekä luovuus ei toiminut, yksilöllisyyden olemus, mikä ei ole vain kehollista, se on oppimisen taivalta, löytää leikkivä ja oppiva mieli, leijaileva kieli itseohjautuen ja silti johdonmukaisena, tahtova ja haluava yksilöllisesti, ei vain toisto-oppina, yleisten normien viidakossa. Tyhjyyden ei ole pakko tapahtua, voimme suojella itseyttä pysyvyytenä, ei ole pakko murtaa ihmisyyttä moralismin keinoin, vallalla ylitse muiden. Kun opettamiset ovat yleistä pakkoa, joissa toistetaan, jossa vartioidaan vain toisia ilman vuorovaikutuksen vaikutetta, että tekisi oikein, yksilöllisyys on kiellettyä ja yleistä normitusta, missä ympäristö ei anna tukea.

En yhtään ihmettele, että yksilö, joka on sisäisesti jo kuollut, lopettaa ruumiinsa kärsimykset. Moralistit tulevat ilmoittamaan, että hän on syntinen, vaikka itse ovat olleet mukana alistamassa toistoihin, alistaneet vuorovaikutuksen julistamiseksi ilman yksilöllisyyden oikeutta. Juuri aamulla kuuntelin yhden twiittaajan podcastia, jossa tämä syyttämiseen perustuva oppi syytti ahneudesta, jossa yksilö itse valitsisi, mutta ei huomioida, että ovat itse sulkeneet tiet julistamispakolla vuorovaikutuksiin, joilla yhteys luodaan itseen ja toiseen, annetaan voimavaroja sisäisessä minuudessa.

Kun ihminen on keskittynyt ajattelutapoina vain ulkoisten asioiden hallitsemiseen ja siellä operoimiseen, se sisäinen itseys jää syrjään ja lopulta kuolee, eikä se aina ole yksilön valinnasta kiinni, valitettavan usein juuri ympäristön ihmisten moralismista, pakottamisesta, häpäisyistä, syyttämisestä ja estämisestä erilaisin rankaisuin, jossa ongelma tulee vallan väärinkäytöstä, eikä kunnioittamista ole yksilön kehitykseen nähden henkisellä puolella, on vain normituksia. Tätä yksilöllisyyttä ikään kuin pelätään ja se on luulevaa ihmiskehitystä, uskotaan ihminen pahaksi, tyhmäksi ja itsekkääksi. En ole koskaan nähnyt vauvojen ponkaisevan kehdostaan omalla tahdollaan ylös muita määräilemään.

Raija

HUOLESTUTTAVAA

 

Liisa Keltinkangas-Järvinen on saanut medialta tilaa näkemystensä esiin tuontiin uuden kirjansa myötä. Olen huolestunut, kun hän sanoo, että yksilöllisyyttä on liikaa. Kenen yksilöllisyyttä hän tarkoittaa? Olen lukenut vuosikymmeniä hänen kirjojaan alkaen itsetunnosta päätyen sosiaalisen minän kuvauksiin. Hänellä on paljon hyvää sanottavaa, mutta myös kritiikille on aihetta. Jossain hän sanoi, ettei tutkimusten mukaan itsetunto korreloi heikon menestymisen ja käyttäytymisen kanssa, voin muistaa väärin, olisiko näkemys ollut Helsingin sanomien haastattelussa. Itsetunto kuuluu persoonallisuuteen, joten ongelman ydin tulee jostain muualta, jos ei selviydy elämässä.

Yltiöyksilöllisyys voi olla vaarallista, kun se kytkeytyy valtaan ja mahdollistaa toisten ihmisten manipuloinnin, tällöin vuorovaikutuksen voima voi olla kestävämpää ja rakentavampaa, kun se tulee yhteisön avulla, tuki toisillemme, mikä voi olla sekä uskomuksia että totta, molempia usein. Huolestuttavaa on se, että asiaa tarkastellaan ainoastaan yksilön persoonallisuuden kautta, kasvun ja oppimisen, yksilöön suuntautuen, kuin vallan ja hierarkian kautta nousuna.

Olen ollut töissä pieniä sattumia lukuunottamatta kasvatus- ja opetusalalla. Näin siellä koko ajan ongelmia, mitkä näyttivät suorastaan ammattitaudeilta. Kasvattajien tuijotukset olivat tuijotusta persoonallisuuteen, psykologiaa kasvatus- ja opetusoppina. Jossain vaiheessa luin Kari Turusen sieluoppia (sielu = tunteet) Jyväskylän yliopistosta. Sielläkin tarkastelunäkökulma oli ”sielun pahuuteen, mitä oli korjattava opettaen”. Nykyään onneksi kuulee, että tunteet hyväksytään sellaisina kuin ne on ja opetellaan niitä tunnistamaan sekä käsittelemään niitä armon ja ymmärryksen kautta, sekä selittäen, mistä ne mahdollisesti tulevat; kielletty, lyöty, halveksittu ja hylätty sielu vaikeroi, jopa sairastuu projisoivaksi.

Kaikkialla, monien ammattilaisten kohdalla, koko 35 vuotisen urani aikana 1976 – 2011 sokein piste on ollut se, että kasvatusalan ihmiset näkevät käytöshäiriöt ainoastaan yksilöstä käsin ja yrittävät tuhota yksilöllisyyden, ei aina, hyviä menetelmiä on myös. Sain nähdä liikaa ja kokea luita sekä ytimiä myöten tuhoamista, jokainen yksilö on liikaa. Kuinka paljon surua koin, kun lapsia istutettiin rangaistuksessa päiväkotielämänsä ajan eteisessä, kun näitä käytöshäiriöitä ei ymmärretty. Keinoina ratkaista ongelmia olivat rangaistukset. Ammatti-identiteetitkin luisuivat joskus ammattiosaamisessa toisiin aikuisiin samalla tavalla kuin lapsiin, opettaen, ei jakaen tietoa. Häiriökäyttäytymistä ikään kuin tuotettiin joihinkin lapsiin, mikä tuotti vaikeitakin ongelmia sekä lapsiin että aikuisiin. Kasvatusnäkemykset olivat persoonallisuuteen vaikuttamisessa.

Tämä ongelma näkyi sekä päiväkodin opetusmenetelmissä, että koulutuksessani sosiaalialalle, syrjittyjen ongelmia ei osattu nähdä eikä analysoida, vain tuloksissa todettiin, eikä perusarvot jäsentyneet, miksi esim. kunnioitus puuttui. Syntipukit ja uhraamiset olivat arkipäivää kuin uskonnoissa kuunaan. Näyttää siltä, että Keltinkangas tavallaan hyväksyy sen, että tietoa tuotetaan vain enemmistöjen ehdoilla ja näkökulmasta.

On aina muistettava, ettei kaikkialla tehdä väärin, kaikki ei tee väärin ja kaikki ei ole väärin. Tieteen yksi paradigma on, että sen täytyy olla yleistettävää, mikä sinällään mahdollistaa jo erilaisten poissulkemisen. Yksi oppimisen ulottuvuus on miten katsomme, jos suunta on pääsääntöisesti ulkopuolella, meistä tulee helposti ulkopuolisiin tarkkailevasti suhtautujia ja pyrkien niitä hallitsemaan omalla näkemyksellä, tiedon jakaminen puuttuu. Kun tietoa vain ilmoitetaan jonkun taholta, se ei ole vuorovaikutteista, olisin odottanut esim. Viiden jälkeen haastattelijalta Keltinkankaalle kysymystä, onko kaikilla yltiöyksilöllisyys.

Elämä näyttää monella olevan ulkoisissa asioissa, emme katso sisältäpäin kokemuksiamme, joihin on kyllä ihmistieteissä johdonmukaiset teoriat, joskin vielä puutteita löytyy. Väärin on se, että tuhotaan yksilöllisyys, tuhotaan ihmiseltä halu ja tahto, ajattelutaidot, omatoimisuus, muisti, tunteet, mieli, itsenäisyys, kasvamisen ja oppimisen kyky. On hyvä kysyä, minkä asian opetuksen yhteydessä syntyy liiaksi ulkoista tarkkailua, mikä juurtuu luonteenpiirteeksi.

Esimerkkeinä kerron omia kokemuksia, koska muiden en voi tietää. Ensimmäinen työpisteeni oli päiväkodissa 1976, jolloin perustettiin uusi ammattiryhmä, päiväkotiapulaiset avustamaan lastenhoitajia. Se oli hirveä järkytys joillekin hoitajille, kohdallani johtajalle. Hän oli AUTORITÄÄRINEN JA JOUTUNUT henkilökunnan taholta nurkkaan ajetuksi, hänelle ei paljon puhuttu ja hän oli vihainen kuin erämaan karhu. Niinpä hän koki minut uhkaksi, olin tullut hänen reviirilleen, hän jopa rajasi paikat joissa sain olla, ja se oli eteinen, pakkasella sain olla ulkona lasten kanssa. Hän oli koulutettu sairaan lapsen hoitoon sairaaloihin ja itse olin juuri vapautunut elämään itsenäisesti ja iloitsin siitä, ja hän ei sietänyt iloa. Aikansa kihistessään hän keksi, että minut on saatava ulos talosta ja ilmoitti pääpomolle, että muut työntekijät ovat valittaneet. Vaadin valittajat vastuuseen, mutta kukaan ei ollut valittanut, ja siitä seurasi vaan ikävä maineen menetys johtajalle. Sain uuden työpisteen.

Tieto kulkee, kun on kerran leimattu, on sitä loppuun saakka, olipa se totta tai ei. Seuraavassa pisteessä puututtiin jopa sanakielen käyttöön, sinä et saa käyttää käskymuotoa, se ikään kuin kuului vain johtaville. Jatkuva tarkkailu aiheutti sen, että olin enimmäkseen yksikseen.

Kun kirjoitin ensimmäisen kirjan, se oli myynnissä paikallisessa kirjakaupassa. Kakkospisteen työpaikan johtaja sattui ostamaan sen ja hän tuli ovella vastaan kirjani kainalossaan, ”en minä tätä lue, työkavereille ostin” . Tämän jälkeen hakeuduin opiskelemaan sosiaalialaa.

Mielestäni niin tiede, kirkko, uskonnot kuin filosofiatkin ylläpitävät syrjintää, heikompien ja erilaisten ulossulkemista. Tiede tekee sen yleistettävyyden vaatimuksella, kirkot syyllistämisellä ja tavallinen kansa mielikuvituksessa eläen, todellisuuden poissulkien kun eivät kestä tapojen hirvittävyyttä, kun monet tekijät ja turvattomuudet siihen ohjaavat. Mielenterveysongelmia on paljon, pääasiassa vikaa etsitään persoonallisuudesta, eikä teoista, joita yksilöille tehdään.

Raija

UUDENVUODEN SAARNA

 

Maailman hulluus itkettää, kaikki ne uskomukset ja vallan väärinkäytön menetelmät, joilla elämää tuhotaan niin ihmisten kehityksessä kuin luontoa murskaten palvelemaan vain hyväksikäyttöä. Uusi vuosi ei tuo minulle toivon näkymää.

Joku aika sitten eräs tuttuni, joka on 80 vuotias, suivaantui ja purki paineitaan. Lapsensa oli eroamassa kolmannesta avioliitostaan. Tuskaisena hän huutaa lapsestaan, ” se on kyllä niin piru”, ja niin hyvä se toinen puolisko. Sen hän oli nähnyt vierailujen yhteydessä, ulkoisen kuoren, mutta ei ollut vieläkään herännyt siitä sokeudesta, mikä oli juuri hänen oman puolisonsa ominaisuus, ihana ihmisenä muitten nähden julkiminuudessa, vieläkin hän syyllisti itseään piruna peilaten lapseensa, joka oli sen aikakauden ilmauksia, käytösoireinen luokiteltiin piruksi. En voinut olla sanomatta hänelle, älä nyt kuitenkaan sano tuota lapsellesi. Hän lupasi olla sanomatta.

Tuskaansa hän purki, ihanteidensa murtumista. Hän triggeröityi. Hän, joka kesti viimeiseen tappiin asti tavoitteidensa ja ihanteidensa tuomaa helvettiä, avioliiton säilyttämistä, väkivaltaa ja juoppohullua puolisoa, jonka traumoja lapsensa nyt kantaa, kolmanteen ja neljänteen polveen, niin kuin sanotaan. Ehkä hän ei ollenkaan tiedostanut ihanteidensa taustoja, eli velvollisuuksien tietä. Näin hän siirsi traumaansa lapselleen käsittelemättä olleiden ja menneisyytensä vaikutusta. Näitä traumasiirtoja näkee kaikkialla, töissä, harrastuksissa, perheissä, kuka tahansa voi joutua kohteeksi. Muistan tässä kohtaa opettajapsykiatrin lausuman, ”eihän se ihminen kestä, jos ei siirrä taakkaa toiselle”. Ei niitä jatkuvasti kestä ja purkauksia tulee, mutta jotain rajaa siinäkin pitäisi hakea. Tunne-elämän oppien puuttuminen on yksi perussyy siihen, ettei ihminen kohtaa itseään ja näe kokemuksiaan, eikä muista menneisyyttä ja tapahtumia. Toinen on hierarkkiset vallankäytön menetelmät, päälliköt käskee ja tottelevaisuus on sokeaa, uskominen valhetarinoihin.

Väkivalloin toteutettu kasvatus ja opetus vie kauhukakaroiden valtakuntaan. Niin uskonnoissa kuin psykologisissa opeissa on päädytty ihmisyydessä tunkeutumiseen ja korkeammassa asemassa olevien palvomiseen, mieskulttuurinen tunkeutumisfilosofia, anteeksi. Se ei ole normaalia sisäsyntyistä lapsiminän ominaisuutta, se on kehitettyä luonnetta, oppien mukaan uskomuksina, jonka perusta on moralismissa. Se on myös pelastuksen uskomuksia, auttamisen sokeaa uskoa, jossa elämässä selviytyminen on täysin toisen varassa ja toisen ehdoilla, se luo sokeita odotuksia toisiin nähden. Ihminen ei ota vastuuta omasta itsekasvatuksestaan. Elämä menee ohi monelta, eikä hän voi saada ihmisoikeuksia, koska on odotettava, että valtaapitävät arvioivat ja pohtivat, onko tuolla yksilöllä perusteita tulla kuulluksi, ajalla ja valta-asemalla pelataan. Tämän ongelman ymmärtämistä opin kirjasta, Auttamisen varjo, Martti Lindqvist.

Enkö kunnioita korkeassa asemassa olijoita, päinvastoin, kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka perustavat näkemyksensä johdonmukaiseen tietoon eikä valtaan, luuloihin ja alistamiseen, oman tietämyksensä yliarviointiin. On lukuisia psykologisia sivustoja, jotka perustuvat toisten kontrolliin jopa vainoina (suosittelen tutustumaan Hannu Lauerman narsismikäsitteen tuomiin ongelmiin ihmissuhteissa ja yhteisövallassa). Kirkoissa on paljon tämän opin ongelmia kuten muissa kirkon alajärjestöissä. Ihmisen itsekkyyden näkeminen on enemmän tuotettua kuin synnynnäistä, sitä on paljon, koska sitä tuotetaan paljon, mikä perustuu hierarkkisten systeemien ylilyönteihin, roolin, vallan ja aseman kautta oppimiseen eri oppimismenetelmillä, tietynlaiseen ihmisyyteen.

On mahdollista pyrkiä itsetuntemukseen kohtuullisen ohjauksen ja opin puitteissa. Se on oppimisen tietä, ihmisarvon viisautta, se on asiallista kunnioittamista ja arvostamista, ei hierarkkisiin käytänteisiin nojautuvaa vallan väärinkäyttöä. Se on ihmisen kehityksen tarkastelua ihmisyyden valossa.

Olenko vapaamielinen ja täysin irrationaalinen hupsu, eikö mitään saisi säädellä? Päinvastoin, olen tarkasti ja johdonmukaisesti säätelyn kannattaja, jossa tieto on valitsija, eikä ahneus ihmisyydessä, holtittomat halut ja mielensekaiset ajautumiset miten sattuu. Valitettavasti vallan käyttö perustuu enemmän ihmisen vallanhimoon/tahtoon kuin tietoon, toisten hallitsemiseen omilla näkemyksillä. En ole järjen ehdottomuuteen taipuvainen, haluan ihmisyyteen tasapainoa, jossa väkivalloin ei luoda hirviöitä.

Eetos (kreikan ethos) tarkoittaa suomeksi puhujan tai yhteisön luonnetta, moraalia, uskottavuutta ja olemusta, joka rakentaa luottamusta yleisössä; se sisältää puhujan maineen, puhetavan, eleet ja tavat, ja on yksi retoriikan kolmesta osasta paatoksen (tunteet) ja logoksen (järki) ohella, ja on myös sanan etiikka(moraali) perusta.

Julkitotuudet elää poliittisessa hurmoksessa sekä eetoksissa, yleistietoisuuden kontekstuaalisuudessa, yhteisten mielikuvien kollektiivissa, jossa yhteisövallan politiikka sanelee mikä on oikein. Yhäkin moraali kulkee moralismissa, jos teemme pahaa, se ei saa tulla näkyviin. Kaikkein syvimmin ihmistä loukkaa ja tuo mielenterveysongelmia läheisten teot, hylkäämiset, tuomiot, pettämiset, valheet ja menettämiset. Oma kohtaloni oli kurja ja kestämätön, menin rikki. Kaikkialla viroissa, vallassa, ja ihmisten suhtautumisessa näkyi se, että rikokset haluttiin salata. Ihmisten oikeudentaju ei ole niin hyvä, kuin julistetaan, se on hyväksi mielenterveydelle, jos saa kokea olevansa kohtuullisen hyvä. Valitettavasti se on enemmän hurmosta kuin totta, kollektiivinen mieli. Oikeudentaju on heikkoa. Yhäkin ne ihmiset, joiden kanssa ”hurmos oli hyvä” ja ilakoitiin normeissa, kaikki tuntuivat tulevan toimeen toistensa kanssa. Kun paljastin mitä tapahtui oikeasti, ihmiset kaikkosivat läheltä ja alkoivat todistaa rikoksen tekijöiden totuutta, alistavia auktoriteetteja, jotka loivat kaunisteltua tarinaa ja pakenivat omasta vastuusta. Yhäkin moraali perustuu uhraamiseen, joku kantaa toisen syyllisyyden. Kaikkein vaikeimpana olen kokenut niiden ihmisten moraalivaatimukset, jotka käyvät alttarilla pyytämässä anteeksi syntinsä ja saavat voimaa valheeksi syntyneeseen tarinaansa, sitä voimakkaammin he syyllistävät läheisiään. Eikä tämä alttari ole vain konkreettisesti kirkossa, vaan se on vallan alttareita, uskottujen ystävyyksien maailmankatsomusta ja valtaa, jossa oikeudentaju katsotaan kuuluvan itselle muita alistaen ikeeseensä.

Perusteltuja näkemyksiä puuttuu, elämme yhä Jane Austinin aikamaailmassa, jossa ylpeys mitataan suhteessa normeihin, nykyisin narsismiksi määriteltynä.

Yhäkin jotkin kuvittelevat itsensä niin suureksi, suorastaan Jumalaksi, että voivat sanella minkälainen toisen ihmisen kuuluu olla, terrorisoivat uskomustensa kanssa, oman ihmisyytensä vaatimuksena muille, alistamalla historian totuuksiin sanoissa ja uskomalla poliittisiin valtamenetelmiin. Kaikkein vaikein ja ahdistavin asia on se, että väkivaltaa ja rikoksia salataan ja peitellään, enkä niitä jatkuvien vyöryjen lailla halua terrorisoiden tuoda esiin, kannatan inhimillisyyttä. Mutta jos vuosikymmeniä joutuu olemaan puhumatta tietyistä asioista, se on salailua ja rikosten tukemista. Tätäkin yritetään väittää toiseksi kuin se on mitätöimällä, saithan sinä kerran sanoa sen. Ihmisyys on enemmän järjestelmien luomaa kuin synnynnäistä. Lapsiminän juuret on hävitetty ja opetettu sokeasti tottelemaan, ei ajattelemaan. Se on kommunismin aatetta, jota nyt Venäjän johtaja toteuttaa. Omaisuus määrittää vielä paljon oikeuksia, se on kuitenkin huomattavasti vapautta luovempaa verrattuna ideologismiin, mikä luo orjuutta.

Raija

"Triggeröinti" tarkoittaa psykologista ilmiötä, jossa jokin ulkoinen ärsyke (triggeri) laukaisee voimakkaan, usein tiedostamattoman reaktion, joka liittyy aiempaan traumaattiseen tai ahdistavaan kokemukseen, saaden tuntemaan kuin kokisi sen uudelleen, ja voi ilmetä esimerkiksi paniikkina, pelkona tai voimakkaana ahdistuksena. Arkikielessä "triggeröityminen" voi tarkoittaa myös yleisempää provosoitumista tai herkkyyttä toisten sanomisille. Termiä käytetään myös teknisessä mielessä, kun jokin tapahtuma käynnistää prosessin (esim. verkkosivuilla).