TRAUMOJEN IHMEELLINEN MAAILMA YHTEISÖVALLAN ALAISUUDESSA JA YKSILÖN TAISTELUSSA TUHOUTUMISEEN JA OPPIMISEEN

Elämänkerta kirja.

"Otin kaiken niin vakavasti, aivan kuin olisin kuolematon." Jean-Paul Sartre
"Käyttäytyminen on peili, jossa jokainen näyttää kuvansa." Johann Wolfgang von Goethe

On totta, että elämäni on ollut niin mutkikas, että olen etsinyt ja tutkinut vastauksia enemmän kuin yksin olisi ollut tarpeen ja jaksanut. On kuin olisin syntynyt tähän maailmaan varta vasten omaa elämääni tutkimaan tarkemmin, syitä ja seurauksia, virallisia ja epävirallisia opetuksia, joita on kylvetty sieluuni tiedostamatta ja tietoisesti, pelotellen ja suojellen, ihmetellen jatkumia, miten tuosta tuollaista syntyi. Kuin olisin siinäkin syntynyt juuri elämääni varten. Varhaislapsuuteni oli vahvasti ja oikukkaasti taikauskon sävyttämää, pelkoja ja uskomuksia virtasi vähemmän ja enemmän koulutettujen viisauksissa ovista ja ikkunoista, pelkoja luonnonilmiöihin, kristinuskon ja luontouskomusten maastossa syntyessäni 1952 savusaunassa, savun kiemurrellessa aivopoimuihini ja sekoittaen kaiken järjestetyn, järjellisen ja järjettömän.

Vuonna 2004 jouluaattona olin Tampereella avantouinnilla ja saunassa ystäväni kanssa, joka tunnusti avoimesti kommunistisen vakaumuksensa, jossa samassa tilaisuudessa puhui kaupungin pormestari kuinka ”elämä on kuin ryijy, jossa on raitoja, jotka kertovat elämän järjestystä” Ystäväni oli tullut elämääni työpaikan kautta, kuljimme matkaa yhdessä 42 vuotta ja voin sanoa, että hän oli elämäni parhaimpiin kuuluva opettaja, keittäjä ammatiltaan. Hän osasi turvallisuuden, hyväksymisen ja luottamuksen arvon, jossa saatoin kasvaa ihmisenä hänen ystävällisen kehänsä alla. Kesällä 2005 lähdin etsimään ryijyn arvoitusta, maailma oli eksyttänyt minut ja särkenyt minuuteni hulluissa uskomuksissa ja epäluuloissa itseni ja muiden taholta, epäilyn ja kohtalon laivoissa meren myrskyihin, haaksirikkoon.

Kun elämäni vei minut pelkojen poluille, olin herkästi ohjattavissa ja opetettavissa, niin sosiaalisten yhteisöjen kuin yksilöiden omien kokemustensa varjoissa ja valoissa, viisaudessa ja tyhmyydessä, kuten itselläkin. Me vaelsimme elämää ymmärtämättä aina kaikkia sen merkityksiä ja tarkoituksia. Jälkeenpäin katsoen voin vain sanoa, että opetukset olivat vaurioittavia kaikille, traumat vahvistuivat ja aktivoituivat, eikä viralliset koulutukset ja psyyken hoitomuodot osanneet selittää järjellisesti syitä ja seurauksia, niiden yhteyksiä yhteisöllisyydessä, uskottiin ja ajauduttiin yksilöpsykologian ja narsismin pauloihin, psyyken toimintoja ei ymmärretty yhteyksistään, sen kertomuksia niin sanallisessa kuin kuvallisessakaan ja vertauskuvallisten merkityksissä. Siinä sopassa, jota keittelimme yhdessä usein tiedostamatta näkyivät ne onnettomat traumojen kiertymät kerraten, psyyken puolustuksessa, virallisessa opetuksessa ja etsinnän tuohtumuksissa, kuin vihan ja rakkauden kudos ilman selkeää maalausta kokonaisuudesta. Niin suuria emme olleet kuin Sartre, ymmärsimme jonkin verran kuoleman pelosta suojautuen, kärsimyksen ongelmia ja mahdollisuuksien maailmaa, kuljimme kurimusten alla teot ja valinnat enemmän tiedostamatta kuin tietoisesti. Ehkä kaikkein suurimpia ongelmia olivat tulkinnat vallan avulla ja keinona tekoihin sekä ihmiskuvan luominen toisesta, epäily, ennakkoluulot ja pelot, jotka tuottivat niin paljon tuskaa, että kaikkien oli lähdettävä pakomatkalle eksymään todellisuudesta. Terve vuorovaikutus katosi.

Pelot johtivat valintojani joskus vapaammin mutta liian usein pakkovalintana, kauhu vei mielen sekavuuteen, jouduin psykoosiin ja mieli kuoli valinnan valikoissa, kun psyyke kauhussa laittoi fysiologisen kierteen aivoihin vain sähköistymisen seurauksena ja jännite kasvoi liian suureksi, mieli ei ollut hallittavissa, psyyken pelot valitsi fysiikan lakien alla, ei minuus, ei sielu eikä itse, ne olivat vain kuvia lihasmuistissa, jotka toistivat sattumina nähtyjä, oli vain ruumis, jota kuvaan kirjassani minäkuvana Kuoleman kädet, jossa yksilö joutuu yhteisön antamaan rooliin ja jäljellä on vain ruumis ja kaikki oppiminen sanakielen kautta kuolee pakkoroolin alla, muistit katoaa, sitäkin älyllä selitetään tyhmyydeksi nimeten, kun oikeudet itseilmaisuun tuhotaan vallan ja järjestelmän kautta. Kauhut saivat aikaan yhteisön jäsenissä kauhua lisää ja hätäratkaisuja pulpahteli ohjeiksi, kun muuta ei osattu, eikä siitä ketään voi syyttää, jos tietoa on ollut liian vähän, uskomukset kuljettivat ja maailma pakotti kulkemaan vaikka monessa kohtaa huomasi ettei järkeä ollut. Peloista syntyi ”näkyjä”, pelkojen heijasteina, psyyken projisointeina, mikä on psyyken ominaisuus peloissa, jotka puhuttelivat kuin kiveen kirjoitettuina. Sitäkö ne olivat Raamatun kertomukset, he menivät laaksoihin ja vuorille etsimään vertauskuvallisesti itseään, sekö se oli pelon Jumala, vanhan testamentin kertomusten ydinten ja sanoma.

Nuoruudessani alkanut paha traumani levisi kuin maailman kartalle, suuntautuen miten sattuu minnekin, ei ollut mitään tavoitteita, ei päämääriä, ei arvoja tai viisauksia, vain pelkojen käsittämätön voimat, jotka virallistenkin tahojen puolelta vain tukivat trauman syntymiä ja lisäsivät niitä. Kuin pelkojen kautta vanha Jumala olisi alkanut aina johtamaan ihmisten teoissa, vanha Aatami pani johtamaan ja johdatti sellaiseen, mitä ei osattu. Virallinen tieto ja osaaminen ikään kuin tuki traumojen voimaa järjestelmän ehdoilla yhteisönäkemyksien kautta yleisenä mielipiteenä, vallan iskiessä kätensä saveen.

”Ihmiset alkavat lopulta rakastaa sortoa ja ihailla teknologioita, jotka tuhoavat heidän kykynsä ajatella”., Aldous Huxley

Kokemuksiin ja tietoisuuteen tuli erityisiä pelkojen kuvauksia yhteisön taholta kuin hämärän avaruuteen, joissa olen miettinyt tarkoituksia ja merkityksiä, kuinka hädässä ihmiset kuin käyttävät keinoina pelon Jumalan ohjeita.

Kummallisuuksia on virrannut kuin erämaan öljyputkesta sytyttäen tuleen mielen, jossa minuudet kuolivat, sielut kärventyivät ja mitään virtaa ei syntynyt, syntyi luonnon tuhoa tulipalon ryöstäytyessä käsistä.

Elämän filosofioiden, uskontojen ja psyyken kulkumatkoilla kartoittaen maastossa syntyi vain sekasotkua. Oli vuosi 1977 kun elämääni tupsahti tanssireissulla sosiaalipsykologi, kuljimme matkaa noin 7 kuukautta, ja kutsuinkin häntä seiskaksi. (kaikkien ihmisten yhteys ja nimi on keksitty, mutta ei muutettu sitä tietoa, joka on ollut oleellista elämän jatkumoissa) Hänellä oli alkoholiongelma, joten jätin hänet kirjeellä, jonka laitoin hänen takkinsa taskuun. Jokin suojeluvaisto teki ratkaisun, sillä olihan pahan traumani takana alkoholisoitunut henkilö, jota olin oppinut pelkäämään, halusin eroon, suojauduin.

Elämässäni alkoi tapahtua kummallisia asioita, jotka ovat puhutelleet kuin pelon Jumalan herättäminä, mikä toi pelkoja lisää, kyselin, mitä tämä tarkoittaa. Kävin uimahallissa uimassa, kun olin jo vapaammalla etsiessä mahdollisuuksia elämän toteutukseen, jättäen traumaattista aikaa taakseni, seuraani lyöttäytyi nainen ja ohjasi pelon Jumalan totuudella, vanhan testamentin uskoa, yrittäen neuvoa eksynyttä ihmistä. Niinpä menin neuvosta tanssiravintolaan, jossa vastaani tanssi järjestyksen ja keho-osaamisen sankari kietoen minua toimintoihin ylivallan alaisuudessa jatkamaan elämääni, yrittäen ymmärtää hänkin sen mutkia omasta osaamisestaan käsin, minä omastani. Mutta hänkin nosti lopulta kädet pystyyn, sillä järjestelmä ja opit piti huolen siitä, että pelkoni jatkoivat kulkuaan, valintoja ei voinut olla, järjestelmällä oli määräysvalta ja valintojen tarjouspöytä. Matkamme kesti reilut neljännesvuosisadan ja päättyi hänen raivokohtaukseen, ”miksi et kertonut, että seiska oli kommunisti”, ”muista sitten ettet ole tuohon naiseen yhteydessä”. En tiennyt kommunismista mitään eikä mieleni jaksanut mitään ajattelua, myöhemmin sitten muistin, että olimme käyneet jossain kommunistien kokoontumissaunalla, mutta eivät aatteet minua silloin puhutelleet, kuljin vain mukana, tein kaikkeni että saisin mieleni pysymään koossa ja selviytyisin arjessa, se oli rankkaa, enkä usein onnistunut, syntyi pelkoja ympäristön ihmisiin sekä itseeni, kun mieleni vain hajosi traumojen vaikutuksessa. Niinpä lähdin taas vaeltamaan eksyksissä kaverin mukana, kysellen mikä on elämäni tarkoitus.

Järjestelmät johtivat instituutioiden kautta ja johdolla sekä alkoivat opetuksen retkillä polkujen kartoittamiset, jossa pelkoni yhä enemmän vahvistui. Hädissäni kirjoitin psykologian professorille 1978, ”ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja, ihmisellä ei ole tunteita, ihmistä eivät osaa puhua” mitkä kertoivat omista ja yhteisöstä tulleista peloista sekä käyttäytymisestä, mikä avautui konkretiaan, ja jäivät puhuttelemaan minua sekä etsimään vastauksia, kun tunteet olivat kuolleet syvässä masennuksessa. Uhka elämän mahdollisuuden jatkumattomuudesta ohjasi pakkovalintaan, lähdin uhkalla tarjottuun koulutukseen. Kahden viikon kuluttua virallisen opetuksen koulussa olin psykoosissa uhkavaatimusten alla, jos et mene, menetät taloudellisen turvan ja työn, yksinhuoltajan kauhua. Tiedostamattomaan mennessä taannuin syvälle mieleen ja keho-osaamisen kautta tiedostamatta olin piirtänyt paperille kolmion, jonka sisään olin kirjoittanut ”satuhäät” josta en ymmärtänyt pätkääkään ja kuitenkin sitten konkretiassa myöhemmin menin naimisiin ja järjestelin satuhäät, mutta sen merkityksen tajusin vasta paljon myöhemmin, kun opiskelin mielen toimintaa, ymmärsin että taikauskoinen ja kohtaloissa sattumien summa oli pelon lisääntyminen ja traumojen uusiutuminen yhteisövallan oppimisten ja näkemysten viidakossa, jossa vain pelon Jumala ohjaa eikä tieto auta kehittymään, mieli ei avaudu itsemääräytymiseen vaan ajautuu yhteisön antamiin rooleihin, jotka lopulta vain tuhoaa muistia ja vähentävät ihmisen ymmärrystä ja oppimista, vievät luuloihin ja järjestelmän antamiin valtamekanismeihin. Satuhäiden merkitys avautui metaforastaan oppimisen ihmemaasta siihen, että opettaminen silloisissa kehyksissä ja oppimisnäkemyksissä tuotti mielenterveyden ongelmia, kun tietoa ei ollut, eikä järjestelmä suosinut yksilöllisyyttä kuin vallankahvaan, missä yksilöllisyys kuoli kun syvimillään on todella syvän merkityksellisyyden otos minuudessa, jonka etsin takaisin vasta 53 vuoden iän jälkeen, kun opettamiset olivat sen tuhonneet, syväyhteyden itseen.

Niinpä tuo opetuksen viisaus, johon yhteiskunta oli sortunut hyvyyteensä uskoen opetuksen ihmemaassa veikin yhteisöllisiin ja yksilöllisiin ongelmiin. Kolmekymmenenviiden vuoden tallaamisen jälkeen opetuksen instituutioissa etsiydyin mielen oppeihin virallisessa koulutuksessa ja löysin takaisin minuuteeni, jossa itsemääräytyminen ja itseys pääsivät esiin, mieli alkoi avautua turvallisissa harjoituksissa kuvien ja sanojen kautta, aivotoimintojen harjoituksissa ja lapsiminuuden leikin kykyjä apuna käyttäen, kognitiivisesti, tarinoiden avulla ja emootioita nähden ja kohdaten, oppien katsomaan itseä näkemällä ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja oikeutena itsen olemukseen minuudessa, eikä antaen mielen pakossa valintaa fysiikalle järjestelmän ehdoilla. Opin ymmärtämään, että vertauskuvallinen kieli oli tullut esiin minän paljastuessa ensin pikku hiljaa mielen nousussa ylös kirjan kirjoittamisen aikaan itselleni ja avautuessa näkyväksi mielen kokemuksessa ja todellisuudessa mikä oli totta, sielustani alkoi virrata tunteita, ja oppimisen omituinen polku avasi tietäni eteenpäin kehitykselle. Sattumien ja osaamattomuuksien maastossa tunteeni olivat lukittuneet, kun tosiasiassa rikos, jonka kohteeksi olin joutunut, sinetöitiin yhteiseksi rikokseksi salaten yhteisön normeissa ja tavoissa, mitkä estivät oppimista aina muistin menetykseen saakka. Tunnelukot näkyivät hyvin selkeästi, kun puhuminen estettiin rikosta salatessa ja ihmiset menivät sekä joutuivat vallan rooleihin, puheeni tuottaminen ei enää onnistunut, ahdistus huusi kuin tuskainen karhu eikä kukaan saanut selvää puheestani, pelko hallitsi jännitteinä näkö- ja kuuloaistimusta, aistimukset eivät enää virranneet vapaasti, vaan lukittuivat lihakseen eikä kuulo ja näkö onnistunut selkeyttäen, vaan hajottaen. Pakkoroolista vapauduin huutamalla kaksi vuotta kesäteatterin näytelmässä vihaisena, jonne olin lähtenyt etsimään itseäni opetusten ja vallan maailmasta, mikä vei yhä enemmän traumoihin ja ihmisyyteni tuhoutumiseen.

Matkan varrelta pelkomuistoja, jotka tapahtuivat oikeasti, joita minulle ojennettiin tiedostamattomien, sattumien, epäilyjen, uskomusten ja pelkojen hiekkaisilla maantiematkoilla, pelon Jumalan eksyttäessä minuutta valinnoissa; Kirje, professorille, pelosta tulleet kysymykset. Tanssiravintolaan ohjaus naisen toimesta. Tietokoneen hakkerihenkilön sanominen, tapaan Putinin moottoripyöräkerhossa Lappeenrannassa. Karhuksi pukeminen työpaikan rooleissa. Teatteriajan tanssit alueen ravintolassa, neljä miestä tanssittaa erittäin taidokkaasti, kertovat olevansa karhun metsästysseurasta Helsingistä, naureskelevat vaan, eivätkä puhu mitään järkeviä, sanovat vain, ”ne käskivät” joudun yhä enemmän pelon valtaan, onko jokin taho takana, epäilen ja pelkäsin, se vaurioittaa psyykeäni. Onneksi mielen opinnot antavat voiman, ja pysyn järjissäni.

Ryijyn tarina; oppimisen ja opetusten tuhoavat ja opettavat vaikutukset. Kukaan näistä ei tietäisi jos en itse näitä kertoisi, siinä olen nyt tehnyt työni, kun tiedostamatta vielä kirjoittaessani kirjaani, jossa kerroin vertauskuvallisesti, kuinka aurinkosäde kuin Jumalana lähetti minut takaisin maailmaan, kun halusin kuolla kärsimyksen piinassa, se pelon Jumala, ja muistin säilyttämisen osatekijä, jokin sellainen totuus mikä kiven tavoin pysyy muistissa, jota ehkä etsivät Raamatun ihmiset ja se oli syvä totuus, mikä auttoi ihmistä eteenpäin uskossa, näin mieli avautuessaan antoi mielikuvana apua itseni ymmärtämiseen ja tekojeni vaikutusta. Sillä senhän elämäni opetti, että nk. yleiset oppimisnäkemykset tuottavat enemmän oppimattomuutta ja normimuisteja, jotka eivät auta yksilöitymiseen ja mielen hallintaan valintoina, vaan tuhoavat persoonallisuuden, minkä etsimiseen meni sitten 75 vuotta, palautumiseen traumoista, jotka vain vahvistuivat ja ohjasivat oppimattomuuteen ja syrjäytymiseen, kun ei täyttynyt normi-ihmisyys oudon ihmisen kohdalla.

Sen pituinen se.

Raija