Näin mielenterveyksien murtumisten ja niiden erilaisten versioiden esiintymisten aikana haluan tuoda esiin sitä, miten itse olen selvinnyt mielen ja itsemääräytymisen palauttamisessa. Ajattelen, että ihmiset ovat mielen suhteen enemmän ja/tai vähemmän terveitä sekä sairaita, joten siinä kohtaa on turhaa kenenkään ylvästellä. Tuskin edes terveydestä on määritelmää, kunhan vaan täällä komiasti kompuroidaan eri rappusilla hierarkkisten valtaoikeuksien mukaan, ei täällä mitään todellista vapautta ole, vartiointikämpässä asutaan, miten kuten kutakin asiaa tarkastellen ja kontrolloiden, hyvässä ja pahassa. Enkä pidä ollenkaan itsestäänselvänä vapauden syntymistä, se voi olla monen mutkan tie, mutta näen, että sitä estetään yhteisö-, ja yksilövallan kautta vahvasti ja liian paljon kärsimystä tulee monelle, ehkä ylimielisyyden vuoksi myös tuottaen. Meillä on yhä uhraamismenetelmät, jossa omat synnit maksatetaan toisilla, sosiaaliset taidot toisen kohtaamiseen ovat toisen osaamisen aliarviointia. Tätä voisi helpottaa tunnetiedon osaamisen vahvistamisella.
Kun olin menettänyt mielenterveyteni ja vain ruumis oli toiminnassa, lähdin kotiseudulleni palauttamaan oikeuksiani sydän verta vuotaen. Tällä en hymistele marttyyrisesti, näin se ihminen nöyrtyy, tällä sanon, että paljon paremmin olisin selviytynyt ja vähemmällä kärsimyksellä, jos olisi ollut kuuntelutaitoa ja tietoa enemmän, eikä populismin, epätiedon kautta ja keinoin elämääni olisi säädelty.
Lähdin siis töistä 57 vuotiaana vuonna 2005 syntymäkuntaani. Olin todennut mahdottomaksi vaikuttaa asioihin, mielikuvien virrat hallitsivat johdonmukaisen ohjauksen ja opetuksen sijaan. Voi sanoa, että se mikä minuudessani oli silloin vaikuttamisen mahdollisuutta jäljellä, oli kirjoittaminen ja lukeminen, kirjoittelin paikalliseen lehteen ajatuksiani, pääosin kirjoja analysoiden. Olen todella kiitollinen päätoimittajalle, joka julkaisi kirjoituksiani lehdessä, säilyin jotenkin hengissä. Mutta itseys oli vielä löytämättä itsemääräytyen, siitä oli jäljellä torso, mikä oli jäänyt yhteisövallan moralismin ja nöyryyttämisen jäljiltä. Ensimmäisen vaihe oli 1991, jossa opettelin aukaisemaan itseäni kirjoittaen kirjan, Kuoleman kädet. Siinä minuus avautuu, ja mielikuvitus autofiktiivisesti kuvaa minätilaa. Elämääni oli tullut rakkaus ja mies tuki minua parhaansa mukaan, mutta ympäröivä maailma ei tukenut meitä. Sain häpäisyä osakseni.
Kirjassa konkreettisten kuvausten, mitkä nekin on pääosin fiktiota, on symbolinen mielen kuva, minuus/itseys hautautuu vielä lasiarkkuihin, jossa metafora tuo esiin mielen tilan, rakkauden puutetta huutaen, ruusun sisälle laittaen rakkauden puutteen symboloiden, yhteisövallan ongelmallisuutta kuvaten, toisen ruusun arkun päälle.
Tämä omituinen kuvaus, meillä kaikilla on niitä, sai valtaapitävät riemastumaan negatiivisesti. Kuinka hän uskaltaa käyttää kristinopin syvimmin tutkittua ruusua merkityksen symbolina, miten röyhkeää, se kuuluu vain uskonoppineille, eikä rahvas saa sitä käyttää. Elämäni oli nousemassa parempaan kokemukseen, uskaltaen katsoa sisimpäänsä ensimmäisen kerran, kymmenen vankilavuoden jälkeen, mikä oli ihmisuhteiden vankilaa, mieleni synnytti kokemuksia esiin täysin omassa vapaudessani. Elämään tullut rakkaus antoi voimaa kokea halua ja tahtoa, pikkuhiljaa, kovasti vieläkin vanhoja kokemuksia peläten.
Kirjan sanoja tulkittiin opittujen merkitysten kautta kirjallisuudesta ja uskosta. Ei huomioitu sitä, että olin taantunut mielen osalta lapsuuteen, ilmeisen voimakkaasti vaikuttuen virrestä ”Heinillä härkien kaukalon”, ”keskellä ruusuin ja liljojen” josta uskon nousevan kirjan päähenkilöiden nimet, äiti Lilja, tytär Kukka-Maaria ja isä Armas, Vuorisolat. Ymmärtämättä ollenkaan mielen kehitystä kirjan kirjoittamisen aikaan, saatoin vain hämmästyä yhä uudelleen. Nyt 2025, eräs tangolaulajehdokas kertoo semifinaalissa, kuinka Lilja kreikkalaisessa mytologiassa tarkoittaa puhtautta ja runsautta, sekä Hera vaimonsa äidillisyyttä äidinmaidossa. Ihmettelyä ja hämmästymistä päivä päivältä. Kuinka mieli löysi sellaisia termejä, joissa oli syviä symbolisia merkityksiä, miten voi osua noin. Käytännössä kuitenkin konkretia toi lapsuudesta muistiin virren, joka kuljetti asian lähteille, ymmärrykseen itsestä, luovuus ja mielikuvitus toi itsemääräytymistä, jonka sain kokea suurella tuurilla ja onnella, lapsuudessani oli hyvä leikkiaika. Näytteleminen kesäteatterissa toi kyvyn oppia takaisin leikkiosaamisen, synnynäisen aivotyöskentelyn. Opiskelu mielen toiminnoista jäsensi niitä.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti