ELÄMÄÄ PELON ALLA

 

Ei herkkähermoisille. Elokuun kirja.

Olen sitä mieltä, että valta on vahvin selittäjä pahuudelle, ei niinkään persoonallisuus, mihin pääosin monet väitteet perustuvat, ihmisen valintoihin.Valtaa joko annetaan ja/tai ei, se on yhteisörakenteellista, johon joku viisas toimittaja sanoi kerran Aamulehdessä, että se on ainoa asia mihin voi vaikuttaa. Ihmisen pahuuden kuvausta yksilökeskeisen psykologian jäänteenä on vielä esillä paljon. Itse olen saanut kokea runsasta persoonallisuuteen tuijottelua, ja luonteeni kuvauksia milloin miltäkin taholta, pääosin ammattitaidottomilta.

2000 vuoden alussa, kun olin pahasti ahdistunut, eikä mitkään keinot tuntuneet auttavan masennukseen, minun oli repäistävä irti tuosta mielisekamelskan maailmasta, jossa ei löytynyt johdonmukaisuutta, eikä ymmärrystä mielentilaani. Myös läheinen ystäväni oli huolestunut minusta, sillä hän näki ahdistukseni ja tuskan. Niinpä hän kutsui kylään luokseni reikiohjaajan. Istuimme parvekkeella viinilasin ääressä. Ja tuo tuiki tuntematon reikityttö sanoi ensimmäiseksi, tavattuaan ensi kerran, sinä olet paholainen. Se vaikutti vahvasti, sillä mieleni oli hyvin herkässä tilassa. Tilannetta helpotti, kun kuulin, että samat lauseet lausuttiin hänen taholtaan muuallakin. Muutama muukin ihminen sanoi, että olen paholainen, he olivat uskontojen piiristä, valtaorientuneita yhteisön jäseniä, aatteen palon vuoksi rynniviä, ja teoillaan alistavia.

Vuosien pelkokierteeseen ja pelotteluun joutuneena, pahasti ahdistuneena, kun nyt satuin kuulumaan yhteisöön, mieleni joutui pelkosaarroksiin, ja muistini alkoi tuottaa kuvittelua pelon voimasta, tarinaa kokemuksen pohjalta uusien ja vanhojen tarinakehysten kaavalla, fokus oli mielikuvien kautta tarinalliseen, tunteiden ja itseyden jäädessä sekä lukittuessa alitajuntaan, mikä, kehomuistisuus, hyväksyttyjen normien toistoina, opittuina asioina tuotti muistikuvia liiallisuutena, lyhyt oppimäärä muistin oikeuteen. Tarinat fiktoituivat tapahtumiin, uudeksi kehykseksi, sellaiseksi, mikä hyväksyttiin yleisesti, normi. Vain pieni metafora kirjassani kuvasi mielen kokemusta, synnynnäistä leikkimieltä, aitoa kokemusta kuvana, tunteet olivat kuolleet. Sitä ihmettelen yhä, miten tuosta kehokuvasta ja kieliosaamisesta on saatu aikaan tunne-elämän kuvaus itsekkäästä ja narsistisesta persoonallisuudesta, kun tunteita ei ollut, tahtovaa minuutta mielen tasolla, vain muistia ruumiin toistoina, mallioppimista. Vaikka pelko on tunne, liiallinen ahdistus estää sen kokemaa tunnetasolla, se tulee kehollisesti, kun uhkat on päällä, somationa, eikä sitä pysty analysoimaan eikä erittelemään ennen kuin ajattelukyvyt, kognitiiviset saadaan tasapainoon, kyvyiksi. Terve ahdistus on sitä, että tavoite ja oma näkemys aiheuttaa ristiriidan. Niin moni on yrittänyt tehdä persoonallisuudestani kuvaa, että suru täyttää sydämeni. Itseäni syyllistän varmaan siitäkin, että kolme elämääni vaikuttanutta määrittelijää, minuudestani kuvaa luoden yhteisönäkemysten kautta, ovat kuolleet äkillisesti sairauskohtaukseen.

Niin olisin toivonut, että olisin vielä eläessäni nähnyt sen päivän, että puoskarihoidot saataisiin kiellettyä, kuten muutkin uskomuksiin perustuvat hoitomenetelminä ja ihmisten alistamisena jonkin opin ja/tai ihmisluonteen vuoksi. Mutta yhteisövalta ja tulkinnat pitävät huolen siitä, että vain pelkotiloista syntyy kirjoitusta minulla ja yleensäkin. No, miksi ei tästäkin näkökulmasta voisi kirjoittaa, en vain halua, että sekoitetaan mieli, kieli ja tunteet, ja luodaan niistä yleisten käsitysten mukainen kudelma totuudesta. Se, että totuutta saataisiin esiin, vaatii myös minun kuulemista ja kokemusten huomioimista, eikä vain ulkoisten havaintojen kautta tulkintaa.

En ole uskovainen. En kiellä enkä todista Jumalaa. Jokseenkin ajattelen, että Kristinuskon ydintä on persoonallisuus, jossa Jeesus opettaa ihmisyyttä, niin kuin kuka tahansa toinen viisas voisi tehdä. Näen Jeesuksen opetusten ytimessä sen, että nk. jumalakuva puhutellessaan ihmistä kuvattomana, mahdollistaa itsemääräytymisen syntymää, eli yksilö ottaa haltuun omia muisti/mielikuviaan, että voi tarkastella niitä. Auktoriteettipeloissa ja hurmoksissa, missä näitä synnytetään, itsemääräytymisen kyvyt tuhoutuvat ja ihminen ei saa haltuunsa mielikuviaan ja on ohjattavissa diktatuurisiin tottelevaisuuksiin. Valitettavasti yhteisönormituksissaan ja sääntöjä opettaessaan Jeesus tulee estäneeksi oman persoonallisuutensakin vastaisesti muiden itsemääräytymisen toteumaa, mitä on paljon yhteisöissä, vallan ilmentymää alistaa hallinnallisesti toinen omaan valtaikeeseen. Jeesus pelastajana voi viedä pois omasta vastuusta ja tuo uskoa hurmoksen kautta. En voi ymmärtää sitä, että jotkin maallistuneet tavat muokataan Jumalan ilmoitukseksi, ja alistetaan ihmisiä uskomaan niitä ja kasvu ihmisyydessä tyrehtyy. Tällöin ihmisyys riistetään itsemääräytymisessä. Jokainen voi harrastaa tapoja alistamatta siihen muita pakottamalla ja rankaisuin ja olemistaan tukevia käytänteitä, konkretiaa, mutta meillä ei ole oikeutta ryhtyä ilmoittamaan mikä on Jumalan tarkoitus ja ilmoitus, vaan jättää se Jumalalle. Toivon, ettei koskaan kukaan selitä minuuttani, tarinoitani, kehoa/ruumistani ja emootioitani Jumalan ilmoitukseksi, sillä ne on minuuden kuvausta omista maallisista kokemuksistani yhteydessä muihin ihmisiin ja yhteisöihin, joiden taustalle on usein luotu pelkoja. Tämä on estänyt oppimista ja muistiani, kun positiivisia kokemuksia ei ole tullut tarpeeksi. Sitä mietin, miten pelon seurauksena oli mieleen tulleet muistikuvat moninaisempana ja vain pieni pätkä sisäistä leikkimieltä, sitä synnynnäistä, kun sitä kautta mielikuvitus olisi ollut se tärkein asia, elämänvoiman siemen. Mutta toiko pakkomielikuvitus hyvää muistikehitystä, epäilen, ahdistavat tunnekokemukset vahvistuivat, mutta havaitseminen heikkeni, sitä kyselen, toivatko opetukset muilta tunteita ja kokemukseen hyvää havannointia, oppimista syvemmin, ehkä se oli oma taisteluni itsemääräytymisen oikeuteen, eikä vain toistomuistia liiallisesti toisten opettamana, minulle saattoi kehittyä oma persoonallisuus taistellen itsemääräytymiseni mielen oikeutena. Uskon, että pelolla kehitetyt muistit ehkäisevät myötäelämisen kehitystä, ja yltynyt mielikuvitus laittaa keskittymään itsensä koossapitämiseen, lisäten itsekeskeisyyttä.

Olen taipuvainen tieteen tarkasteluun ja etsin niistä johdonmukaisuutta. Tiede on poliittisesti orientoitunutta, ettei siihenkään pidä sokeasti luottaa. Ihmiskäsityksissä on vielä paljon puutteita. Suomessa vallassa on ihmiskäsityksissä ja ihmiskuvassa Kiinan, Venäjän ja Pohjois-Korean näkemyksiä, ja itsemääräytyminen ihmisoikeuksissa on olematonta, sen tiedämme. Kun tätä ideologiaa toteutetaan, saamme paljon ihmisille kärsimystä ja sairauksia. Mutta sama ongelma tulee myös uskonnoista ja filosofioista, kun niihin alistetaan toistamaan näkemyksiä ilman persoonallista kokemusta, ja tiet vievät lääketieteen suureen tarpeeseen ihmisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Nämä sosialistiset menetelmät etsivät teorioita, jotka alkujaan tukevat vallan käytön hypoteeseja.

Elämässäni on kausi, jossa on paljon kysymyksiä. Kun kohtasin ne ja analysoin niitä, esiin tuli ensin uskonnollisia termejä ja näkemyksiä sanoissa, koska tietoa ei ollut, se oli mielen tuomaa mieli/kielikuvitusta, mikä sekin oli tärkeää, että mieli olisi voinut nousta masennuksesta ylös. Lapsuuteeni kuuluu myös vahvaa taikauskon kautta muistina, uskomuksia.

Kausi vuodesta 1969 – 1991 oli pelon tuottamaa olemusta minuudessani, mitä yhteisövalta vahvisti trauman ylösnostossa. 1991 pääsin opiskelemaan ja siitä alkoi jäsentyneempi vaikea aika, jossain määrin itseni tuntemukseen, mutta ei syvällisesti, vaan yleisten näkemysten puitteissa. Pelko oli ohjaajana vielä kirjan kirjoittamisessa, mikä toi fiktiota muisti/mielikuvina ja syvämieli oli suojautumisen tilassa.

Tämän jälkeen alkoi tietoisempi vaihe 2000 luvun alusta, jossa muistia, tunteita ja mielen kokemuksia palautui esiin. Kun katson tänä päivänä tuota mennyttä, näen johdonmukaisena syy/seuraus suhteen kehityksen pelkojen tuottamana. Siinä syntyy pääosin mielen fiktioita. Vaikka kielessä esiintyy uskonnollisia sanoja, ei se tarkoita, että Jumala tai minä niin ilmoittaisin, ne on tulos kohtelusta, ne on opittuja asioita, joita muistista aktivoituu pelon vaikutuksesta.

1991, kun pääsin opiskelemaan ammattipsykologin ohjaamana, sosiaaliohjaajaksi, en itse ollut halunnut siihen, järjestelmä mittasi minuuttani siihen sopivaksi. Itkin, kun kävin katsomassa opiston ovelta tulokset ja olin päässyt opiskelemaan. Jälleen kerran minulle mahdollistui sellaista, minkä ympäristö määritteli.

Kymmenen vuotta aikaisemmin 1980 olin saanut kokea työnantajan uhkan vuoksi pakkokoulutuksen, joka johti 2,5 viikon päästä pahaan psykoosiin täysin taantuneena lapseksi, uhka nosti pintaan vaikean trauman, jossa olin joutunut yhteisövallan alle, jolloin olin hätää täynnä. Kirjoitin pienelle lappuselle psykologian professori, aggressiotutkija Kirsti Lagersbetzille, viikko ennen koulun alkua ”Ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja, ja hän on hyvä psykiatri. Ihmiset eivät osaa puhua” Kirsti ei vastannut mitään, 20 vuoden kuluttua lähetin hänelle kirjani Kuoleman kädet, hän vastasi, ” et ainakaan ole vainoharhainen” ja puolusteli vastaamattomuuttaan sairastumisellaan. Elämässäni oli tähän aikaan kaksi läheistä ihmissuhdetta, psykologi, joka lahjoitti kirjan ihmisestä, joka ei uskaltanut kohdata itseään, ja aate-eläjä, joka ei tutkinut itseään, toisti oppimiaan asioita ja kielsi tunteet, miehiä molemmat.

Jos alamme tutkia tuota kirjettäni Kirstille ainoastaan kielellisella tasolla näkemättä mieltä, joudumme harhaan ja syntyy tulkintaa sekä kontrollia, valintojen vääristymää. Pitää osata kysyä, mitä pelkäät, että asia konkretisoituu todelliseksi, sillä juuri traumassa minulta oli viety itsemääräämisoikeus, joka nyt muiden johdattamassa ohjauksessa aktivoitui, en saanut valita. Elämäni oli ajautunut pelkojen ja kauhun mielentilaan, jolloin etsin turvaa ja luottamusta, Jumalasta ja psykiatrista, mitä olin nähnyt, oppinut ja kokenut. Ihmiset eivät puhuneet minulle nähdessään pelkoni tuoman hajaantumisen, kiteytyy lauseeseen, ihmiset eivät osaa puhua. Kauhun tilassa itseilmaisu on epämääräistä, eikä sanakielen viestinnästä voi löytää totuutta, on etsittävä mielen tiloja. Erityisiin vääristymisiin johtaa juuri tuo, että kuvitellaan ihmisen toimivan tietoisesti valiten.

Mutta ympäristö oli taas ”viisaampi” kuin omat tuntemukseni. Hätätilassa oleva tyttö opetettiin normien tavoille uhkana järjettömät elämänvaikeudet, jos työ menetetään yksinhuoltajana. ”Kyllä sinä tyttö opit”.

Oli 2,5 viikkoa koulun aloituksesta ja olin syvällä psykoosissa. Olin lähtenyt vaeltamaan kerrostalossa ja soitellut ihmisten ovikelloja (olen tarkistanut, että ne pitää paikkansa)ja seonnut täysin. Viimeiseksi olin piirtänyt A-neloselle kolmion, johon sisään ”satuhäät” ja sain kyydin mielisairaalaan täysin seonneena. En pysty analysoimaan, mistä kolmio tuli, ehkä matematiikan tunneilta, satuhäitä ei vielä ollut televisiossa. Psykiatri kysyi, mistä tämä johtuu, olin vastannut, anopista, saa nauraa, mieli tuotti mitä sattui, pelkoja pääosin. Mutta ”pissakakkavaippakokemuksessa” heräsin siihen, että näin äidinkielen opettajani kirjoittavan liitutauluun kaunokirjoitusta muistinäkynä ja tietoisuuteen tulemisena tiedostamattomasta mielentilasta. Siitä muistista lähti kirjoitusharrastukseni ja mielen tutkiminen, muistin kautta ohjautuminen. Siitä alkoi myös työssä pilkkaaminen ja vartiointi sekä kontrollit, epäilyt sekoamisestani.

Kymmenen vuotta kului, ennen kuin lähdin uuteen elämään, opiskelemaan, tuskin sekään olisi onnistunut, ellei selkävaiva olisi siihen pakottanut.

Näiden mielennousujen vuoksi ja kehomuistiin ajautuen, sekä pakkoroolien kautta hätään joutuneena puhuin pakkomielikuvien kautta oppineena, mielikuvat aktivoituivat liiallisen pelon seurauksena, mitä ympäristö tuotti ja omat pelot liittivät yhteen. Näistä ei todellakaan voi tehdä johtopäätöksiä Jumalan ilmaantumisesta, vaan kulttuurin tavoista, jossa hierarkkiset valtasysteemit tuottivat tulosta.

Vasta 53 vuotiaana, kun lähdin alistavaa kulttuuria pakoon ja olin saanut lapset maailmalle, eikä elatusvastuuta ollut työpakkona, saatoin tulla toimeen vähemmällä, aloin tutkimaan itsemääräytymistä, opiskellen, harrastusten avulla ja valiten, sain takaisin tunteet, mielen hallintaa ja ajatusten johdonmukaisuutta, tuskin koskaan täydellisesti. Sitä vaan ihmettelee, kuinka jotkut ihmiset tekee persoonallisuuskuvausta, vaikka itseyttä ei ollut mielen suhteen, ei tunteita, vain kehomuistin toistoa, pakkoroolin tuotosta. Ne päätelmät on tehty tarinallisin menetelmin, kuinka olen reagoinut toisten tekemisten vuoksi ja niistä vaikuttuen, joitakin tekemisistäni muistan, joissa olen itseohjautuen pyrkinyt johonkin, olen saanut niistä julman rankaisun. Kun on ensin lyöty, on saatu psyykkinen puolustus aktivoitumaan ja sitä on luokiteltu persoonallisuudeksi. Itseltäni se persoonallisuus oli pois koko ajan, ja löysin sitä osin takaisin reilusti yli viisikymppisenä, ja tuskin koskaan saan olla kokonainen ihminen, hierarkkiset valtamenetelmät yhteisöissä pitävät siitä huolen, että kauhu ja pelot ovat läsnä koko ajan, ja vain jatkuen, estäen muistia, estäen mielen kokemusta ja nautintoa, sillä mieleni on leikkimieli kun se on syntynyt suuressa perheessä vuorovaikutteiseksi, sitä saadaan tuhoon ja häpeään yhteisövoimin sulkien pois yhteisöstä häirikkönä ja persoonallisuushäiriöisenä, jota väkivallalla tuotetaan ihmisvoimin johtaen. Persoonallisuus, jota ei ole, on vain kirjoitustaitoa heikosti jotakin muistaen. Ja taas jokin ylimielinen tulee ja sanoo, jätä kaikki ja valitse seurasi. Sitä olen tehnyt vuosikymmeniä, se ei auta, aina tulee vastaan vallanhimoitsijat, jotka eivät voi sietää erilaisuuttani. Joitakin poikkeuksia on, joista iloitsen suuresti, niitä on onneksi ollut joitakin aina, olen jaksanut tarpoa jotenkin eteenpäin.

Raija