Katsoin Yle Areenasta dokumentin, ”Kuka tukee Sarahia”. Nuori tyttö tekee lopulta itsemurhan, kun masennus ja ahdistus tekee olon sietämättömäksi. Hän on ollut erilaisissa hoidoissa, syitä on etsitty monelta taholta, psykiatrien lausunnot ja diagnoosit ovat erilaisia. Päänäyttö tuntuu perustuvan yksilöllisyyden ongelmiin, kuten itsetunto. Asia on vaikea, se voi olla myös niin, että eri aikoina näkyy oreina ja puutteina eri asiat, kuin toimintojen jälkitauteina, mutta masennus pysyy. Kun psykiatrit eivät pysty analysoimaan asiaa, miten tavallinen ihminen siihen pystyisi.
Psykiatrien lausunnot perustuvat pitkäaikaisiin ja perusteellisiin tutkimuksiin ja ihmiskuviin, usein ulkoisesta havaiten, joissa ei näy hyvin sosiaalisen elämän funktiot, suhteessa yhteisöön ja vuorovaikutukseen, valtaan ja oikeuksiin, mitä ihmisyydessä saa olla, kuinka niitä missäkin paikassa suodaan. Liian usein juututaan varhaislapsuuden analysointiin suhteessa vanhempiin. Koska olen ollut kuunteluoppilaana lähes koko elämäni, olen havainnut, että monet syyttävät vanhempiaan yhdestä tehdystä virheestä, mitä toistetaan, eivätkä he näe kokonaisuutta.
Usein olen huomannut, etteivät ihmiset kykene erottelemaan esim. kieltä, mieltä ja tunteita. Kun kysymys ei olekaan dissosiaatiosta, psykologisesta ongelmasta, jossa mieli olisi irtaantunut kielestä, tunteista ja kehosta, vaan on kysymys tiedon puutteesta. Monesti ajatellaan, että kysymys on heikosta itsetunnosta, kuten psykiatri totesi ohjelmassa. Joskus joku sanoi mainiosti, ”minä luulen, että sinä luulet, että minä luulen”. Liian monta kertaa olen todennut, että on enemmän luuloa kuin tietoa, luuleva luulee, vaikka toisella ei olisikaan luuloa.
30 vuoden ikäisenä päätin etten anna kateuden ohjata valintojani, mutta vain kehollisuuteen perustuvat käytänteet loivat valinnat kulttuurin normeina, enkä jaksanut koko ajan piiloutua ja suojautua. Olin ollut typerästi kateellinen sokealle ystävälleni, koska hänellä oli ilmainen koulutusmahdollisuus, mitä minulta puuttui lapsuuden aikana, peruskoulutuksen mahdollisuus, kun oppikoulua ei ollut kylällä. Elämässä ainakin joskus on mahdollista valita, minkä annamme hallita näkemyksiämme, minkä muistin kehityksessä, minkä mielen toiminnoissa ja joskus se ei ole mahdollista, jos mieli, kieli ja tunteet ovat kuolleet, kehokaan ei enää aisti, kuten kävi itselleni. Esim. addiktio eli riippuvuus johonkin asiaan, nykyään puhutaan paljon kännykkäriippuvuudesta, suositellaan sanaristikoita, mikä on tarpeen aivoja aktivoivana, mutta mitkä saattavat iskostua kehomuistiin, ja ei huomioida, että riippuvuus voi olla kiinnittynyt kehoaistimuksiin sanakielen kautta, tai vaikka seksuaalisuuteen ja sitä kautta uskoon kehovoimaa antavana, siitä tyydytystä etsien. Itselläni näiden kautta voimat loppui ja uuvuin, paloin loppuun. Kun mieli ja keho on vapaa, se useimmiten on vapaa myös addiktiosta, liiallisina toistoina addiktio voi syntyä ehdollistumisen kautta.
Mistä minä mitään tiedän mielenterveydestä? Kaikilla on omanlainen mieli, itselleni mielen ongelmat tulivat selkeästi ja johdonmukaisesti esiin kaltoin kohtelusta. Se oli osa suomalaista aatetta, jossa itsemääräämisoikeus oli aliarvostettua, se oli Venäjän aatteen mukaista.
Pääsääntöisesti, kun olen katsonut näitä mielenhoitomenetelmiä, olen todennut, että ne keskittyvät ruumiin trimmaamiseen, kehoa hoidetaan kuten lääketiede opettaa ja mielen katsotaan nousevan ylös sitä kautta, mieli ja keho on yhtä, sanotaan. Tottakai se vahvistaa ja aktivoi, se kuuluu asiaan, missä sielu voisi asua, ja nousta ylös, tällöin ainakin itselläni oli vapaus kokemukseen ilman kehon pakkoa normina, harjoittelin näyttelemällä takaisin aivojen toimintakyvyn, kyky ei avautunut moralismin keinoin, sinä olet ahne, muuta ajatustasi, kun sitä ajattelua sisäisessä minuudessa ei ollut, tahtoa ja halua, tunteet olivat kuolleet ahdistuksen ja tuskan liiallisuudessa. Se avautui vasta, kun menetin itseyteni ja tilalle tuli tyhjyys, lapsiminän ominaisuudet saivat tilaa, mitkä olivat kadonneet sielun eli tunteiden puuttumisessa häpäisyn voimalla, jolloin itseys kuoli ja mielikuvitus sekä luovuus ei toiminut, yksilöllisyyden olemus, mikä ei ole vain kehollista, se on oppimisen taivalta, löytää leikkivä ja oppiva mieli, leijaileva kieli itseohjautuen ja silti johdonmukaisena, tahtova ja haluava yksilöllisesti, ei vain toisto-oppina, yleisten normien viidakossa. Tyhjyyden ei ole pakko tapahtua, voimme suojella itseyttä pysyvyytenä, ei ole pakko murtaa ihmisyyttä moralismin keinoin, vallalla ylitse muiden. Kun opettamiset ovat yleistä pakkoa, joissa toistetaan, jossa vartioidaan vain toisia ilman vuorovaikutuksen vaikutetta, että tekisi oikein, yksilöllisyys on kiellettyä ja yleistä normitusta, missä ympäristö ei anna tukea.
En yhtään ihmettele, että yksilö, joka on sisäisesti jo kuollut,
lopettaa ruumiinsa kärsimykset. Moralistit tulevat ilmoittamaan,
että hän on syntinen, vaikka itse ovat olleet mukana alistamassa
toistoihin, alistaneet vuorovaikutuksen julistamiseksi ilman
yksilöllisyyden oikeutta. Juuri aamulla kuuntelin yhden twiittaajan
podcastia, jossa tämä syyttämiseen perustuva oppi syytti
ahneudesta, jossa yksilö itse valitsisi, mutta ei huomioida, että
ovat itse sulkeneet tiet julistamispakolla vuorovaikutuksiin, joilla
yhteys luodaan itseen ja toiseen, annetaan voimavaroja sisäisessä
minuudessa.
Kun ihminen on keskittynyt ajattelutapoina vain ulkoisten asioiden hallitsemiseen ja siellä operoimiseen, se
sisäinen itseys jää syrjään ja lopulta kuolee, eikä se aina ole
yksilön valinnasta kiinni, valitettavan usein juuri ympäristön
ihmisten moralismista, pakottamisesta, häpäisyistä, syyttämisestä
ja estämisestä erilaisin rankaisuin, jossa ongelma tulee vallan
väärinkäytöstä, eikä kunnioittamista ole yksilön kehitykseen
nähden henkisellä puolella, on vain normituksia. Tätä
yksilöllisyyttä ikään kuin pelätään ja se on luulevaa
ihmiskehitystä, uskotaan ihminen pahaksi, tyhmäksi ja itsekkääksi.
En ole koskaan nähnyt vauvojen ponkaisevan kehdostaan omalla
tahdollaan ylös muita määräilemään.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti