HUOLESTUTTAVAA

 

Liisa Keltinkangas-Järvinen on saanut medialta tilaa näkemystensä esiin tuontiin uuden kirjansa myötä. Olen huolestunut, kun hän sanoo, että yksilöllisyyttä on liikaa. Kenen yksilöllisyyttä hän tarkoittaa? Olen lukenut vuosikymmeniä hänen kirjojaan alkaen itsetunnosta päätyen sosiaalisen minän kuvauksiin. Hänellä on paljon hyvää sanottavaa, mutta myös kritiikille on aihetta. Jossain hän sanoi, ettei tutkimusten mukaan itsetunto korreloi heikon menestymisen ja käyttäytymisen kanssa, voin muistaa väärin, olisiko näkemys ollut Helsingin sanomien haastattelussa. Itsetunto kuuluu persoonallisuuteen, joten ongelman ydin tulee jostain muualta, jos ei selviydy elämässä.

Yltiöyksilöllisyys voi olla vaarallista, kun se kytkeytyy valtaan ja mahdollistaa toisten ihmisten manipuloinnin, tällöin vuorovaikutuksen voima voi olla kestävämpää ja rakentavampaa, kun se tulee yhteisön avulla, tuki toisillemme, mikä voi olla sekä uskomuksia että totta, molempia usein. Huolestuttavaa on se, että asiaa tarkastellaan ainoastaan yksilön persoonallisuuden kautta, kasvun ja oppimisen, yksilöön suuntautuen, kuin vallan ja hierarkian kautta nousuna.

Olen ollut töissä pieniä sattumia lukuunottamatta kasvatus- ja opetusalalla. Näin siellä koko ajan ongelmia, mitkä näyttivät suorastaan ammattitaudeilta. Kasvattajien tuijotukset olivat tuijotusta persoonallisuuteen, psykologiaa kasvatus- ja opetusoppina. Jossain vaiheessa luin Kari Turusen sieluoppia (sielu = tunteet) Jyväskylän yliopistosta. Sielläkin tarkastelunäkökulma oli ”sielun pahuuteen, mitä oli korjattava opettaen”. Nykyään onneksi kuulee, että tunteet hyväksytään sellaisina kuin ne on ja opetellaan niitä tunnistamaan sekä käsittelemään niitä armon ja ymmärryksen kautta, sekä selittäen, mistä ne mahdollisesti tulevat; kielletty, lyöty, halveksittu ja hylätty sielu vaikeroi, jopa sairastuu projisoivaksi.

Kaikkialla, monien ammattilaisten kohdalla, koko 35 vuotisen urani aikana 1976 – 2011 sokein piste on ollut se, että kasvatusalan ihmiset näkevät käytöshäiriöt ainoastaan yksilöstä käsin ja yrittävät tuhota yksilöllisyyden, ei aina, hyviä menetelmiä on myös. Sain nähdä liikaa ja kokea luita sekä ytimiä myöten tuhoamista, jokainen yksilö on liikaa. Kuinka paljon surua koin, kun lapsia istutettiin rangaistuksessa päiväkotielämänsä ajan eteisessä, kun näitä käytöshäiriöitä ei ymmärretty. Keinoina ratkaista ongelmia olivat rangaistukset. Ammatti-identiteetitkin luisuivat joskus ammattiosaamisessa toisiin aikuisiin samalla tavalla kuin lapsiin, opettaen, ei jakaen tietoa. Häiriökäyttäytymistä ikään kuin tuotettiin joihinkin lapsiin, mikä tuotti vaikeitakin ongelmia sekä lapsiin että aikuisiin. Kasvatusnäkemykset olivat persoonallisuuteen vaikuttamisessa.

Tämä ongelma näkyi sekä päiväkodin opetusmenetelmissä, että koulutuksessani sosiaalialalle, syrjittyjen ongelmia ei osattu nähdä eikä analysoida, vain tuloksissa todettiin, eikä perusarvot jäsentyneet, miksi esim. kunnioitus puuttui. Syntipukit ja uhraamiset olivat arkipäivää kuin uskonnoissa kuunaan. Näyttää siltä, että Keltinkangas tavallaan hyväksyy sen, että tietoa tuotetaan vain enemmistöjen ehdoilla ja näkökulmasta.

On aina muistettava, ettei kaikkialla tehdä väärin, kaikki ei tee väärin ja kaikki ei ole väärin. Tieteen yksi paradigma on, että sen täytyy olla yleistettävää, mikä sinällään mahdollistaa jo erilaisten poissulkemisen. Yksi oppimisen ulottuvuus on miten katsomme, jos suunta on pääsääntöisesti ulkopuolella, meistä tulee helposti ulkopuolisiin tarkkailevasti suhtautujia ja pyrkien niitä hallitsemaan omalla näkemyksellä, tiedon jakaminen puuttuu. Kun tietoa vain ilmoitetaan jonkun taholta, se ei ole vuorovaikutteista, olisin odottanut esim. Viiden jälkeen haastattelijalta Keltinkankaalle kysymystä, onko kaikilla yltiöyksilöllisyys.

Elämä näyttää monella olevan ulkoisissa asioissa, emme katso sisältäpäin kokemuksiamme, joihin on kyllä ihmistieteissä johdonmukaiset teoriat, joskin vielä puutteita löytyy. Väärin on se, että tuhotaan yksilöllisyys, tuhotaan ihmiseltä halu ja tahto, ajattelutaidot, omatoimisuus, muisti, tunteet, mieli, itsenäisyys, kasvamisen ja oppimisen kyky. On hyvä kysyä, minkä asian opetuksen yhteydessä syntyy liiaksi ulkoista tarkkailua, mikä juurtuu luonteenpiirteeksi.

Esimerkkeinä kerron omia kokemuksia, koska muiden en voi tietää. Ensimmäinen työpisteeni oli päiväkodissa 1976, jolloin perustettiin uusi ammattiryhmä, päiväkotiapulaiset avustamaan lastenhoitajia. Se oli hirveä järkytys joillekin hoitajille, kohdallani johtajalle. Hän oli AUTORITÄÄRINEN JA JOUTUNUT henkilökunnan taholta nurkkaan ajetuksi, hänelle ei paljon puhuttu ja hän oli vihainen kuin erämaan karhu. Niinpä hän koki minut uhkaksi, olin tullut hänen reviirilleen, hän jopa rajasi paikat joissa sain olla, ja se oli eteinen, pakkasella sain olla ulkona lasten kanssa. Hän oli koulutettu sairaan lapsen hoitoon sairaaloihin ja itse olin juuri vapautunut elämään itsenäisesti ja iloitsin siitä, ja hän ei sietänyt iloa. Aikansa kihistessään hän keksi, että minut on saatava ulos talosta ja ilmoitti pääpomolle, että muut työntekijät ovat valittaneet. Vaadin valittajat vastuuseen, mutta kukaan ei ollut valittanut, ja siitä seurasi vaan ikävä maineen menetys johtajalle. Sain uuden työpisteen.

Tieto kulkee, kun on kerran leimattu, on sitä loppuun saakka, olipa se totta tai ei. Seuraavassa pisteessä puututtiin jopa sanakielen käyttöön, sinä et saa käyttää käskymuotoa, se ikään kuin kuului vain johtaville. Jatkuva tarkkailu aiheutti sen, että olin enimmäkseen yksikseen.

Kun kirjoitin ensimmäisen kirjan, se oli myynnissä paikallisessa kirjakaupassa. Kakkospisteen työpaikan johtaja sattui ostamaan sen ja hän tuli ovella vastaan kirjani kainalossaan, ”en minä tätä lue, työkavereille ostin” . Tämän jälkeen hakeuduin opiskelemaan sosiaalialaa.

Mielestäni niin tiede, kirkko, uskonnot kuin filosofiatkin ylläpitävät syrjintää, heikompien ja erilaisten ulossulkemista. Tiede tekee sen yleistettävyyden vaatimuksella, kirkot syyllistämisellä ja tavallinen kansa mielikuvituksessa eläen, todellisuuden poissulkien kun eivät kestä tapojen hirvittävyyttä, kun monet tekijät ja turvattomuudet siihen ohjaavat. Mielenterveysongelmia on paljon, pääasiassa vikaa etsitään persoonallisuudesta, eikä teoista, joita yksilöille tehdään.

Raija