MORALISTISET YHTEISÖT JA YKSILÖT

 

Lukuaika 15 - 30 min.

Yhteisöjen ongelmat pursuavat esiin niin työpaikoilla, perhesuhteissa, vapaa-ajalla, jos somen käytävilläkin. Ne ovat liian usein vallan väärinkäyttöä, totuuden kieltämistä, psyykkisiä häiriöitä, oppimisen ongelmia, tiedon puutetta, ohjaamisen ja ohjautumisen vaikeuksia, moraalittomuutta, hierarkian tuomia rajoituksia ihmisen oppimisen estämiseksi, kuvien kumartamista, työnkuvan problematiikkaa, sosiaalisten roolien pakkopaitoja ja jos jonkinmoisia epäselvyyksiä omista oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista ym. ym. Äärimmillään ne tuhoavat ja sairastuttavat yhteisöjä ja yksilöitä, sekä murentavat moraalia ja synnyttävät uskomusten eetosta. Rakkaudeksi näitä ei voi kutsua, vaikka hevonen sillä tavalla potkiikin, sillä me emme ole eläimiä. Moralismin äärimmilleen vienti on tuhoa, vaikka joku sitä elämäksi kutsuu, olemme oppineet tuhoamaan elämää.

Ihminen tarvitsee valtaa asioiden ymmärtämiseksi oppimisessa, tietoon sitoutumisessa, ajattelunsa kehittymiseen, tunteiden tunnistamiseen, identiteettinsä vahvistumiseen, etteivät ne hajoaisi palaseksi, (dissosiaatio, liiallinen eriytyminen mielen kokemuksissa, kokemuksesta osan sulkeminen, itsesuojelu) minuutensa hallitsemiseen ja ylipäätänsä kaiken kehittymiseen. Se ei tarkoita juuttumista, paikalleen pysähtymistä, vaikka pysyvyys on tarpeellista, muutos on ihmisyyttä oppiessa oleellista, luovuus, tulla koko ajan uudelleen itseksi, nähdä itseään kehityksen kartalla. Joskus joku toimittaja kirjoitti vallan ongelmista Aamulehdessä ja sanoi, ”tunteita ei voi estää, mutta valtaa voi rajoittaa”. Muutaman luennon vallasta sain ilokseni kuunnella opiskeluaikoina. Ihminen ei tarvitse valtaa muihin nähden, sillä estetään autonomiaa ja luodaan todellisuuksia, jotka eivät ole totta, vaan tulkintaa.  Tiedon jakaminen asiallisesti on vuorovaikutuksen selkäranka. Kunnioituksen arvo on sitä, että kuunnellaan, annetaan toiselle tila, aika ja armo toteuttaa itseään, se ei oikeuta rikoksiin.

Virheiden etsijät, tuomarit, häpäisijät, tappajat, epärealististen ihanteiden kuljettajat, ylimieliset rajojen asettajat, ihmisyyden sulkijat, mielikuvaterroristit, valehtelijat, mielivallan opeilla terrorisoivat, alistajat, mielikuvien kuljettajat, ja aliarvoiseen pakkorooliin asettajat kannattelevat väärinkäytöksiä. Psykologisoituneet näkemykset, joissa rikoksia selitetään ja vesitetään luonteen ja/tai skeemojen kautta yksilön vastuuksi, kun yksilön kokemus ja todelliset tapahtumat ovat aivan erilaisia pahassa väkivallassa, eikä ne enää ole tunnekokemuksia, vaan fyysisiä oireita ja vaurioitumista. Nämä ovat tyypillisiä vallan väärinkäytössä syntyneitä ongelmia. Suomalainen sanalasku, kuka toisia kumartaa, se toisille pyllistää, selittää hyvin vallan mekanismia.

Toisinaan persoonallisuus saa kehittyä ja toisinaan taas ei. Kun se on kehittynyt itsessä halun ja tahdon kautta, se muistaa paremmin esim. psykoosissa, mutta ilman persoonallisuutta ihminen ei muista, teot ovat reaktioita, monet joutuvat toistotoimintaan yhteisön/yksilön alistamisessa mitkä näyttävät yksinkertaiselta ja vajaaälyiseltä. Kun ihmisen persoona on dominoiva, hän ei siedä heikkoutta ja alkaa ohjailla, opettaa ja kontrolloida toisia. Näitä usein näkee, kun ihmisen kokemuksiin ja kertomaan ei uskota, vaan kuvitellaan valheiksi, vaikka on hyvä huomata, että valehtelijoita on, mutta on yhtä suuri ongelma myös silloin kun ylivaltaan pyritään, itsensä yläpuolelle asettaen, silloin vain luodaan uusia valheita ja todellisuuksia vallan avulla, luuloon perustuen ja totuutta hävittäen. Itselläni esim. psykoosissa melkein 100 % katosi mustaan aukkoon ja vain jotain välähdyksiä jäi muistiin. Muistamattomuuden kieltäjät perustavat näkemykset omiin kokemuksiin, jolloin valtaa on voinut käyttää, ja jolloin kontrolloijalla tulee omaa etua ja valtaa lisää, monesti asemaa ja arvostusta, sokeaa ihailua. Muistini katosi, kun paha traumani nousi pintaan itsemääräämisoikeuden riistossa, ja toimi taas normaalisti, kun väkivaltaa ei tehty, siksi ihmisten oli vaikeaa arvioida, onko psykoosikokemuksessa muistin katoaminen totta. Toisen taholta toisen kokemuksen mitätöinti on valtaan pyrkimistä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmisellä olisi joskus harhaisia näkemyksiä, mutta usein juuri tarkkailijat luovat uusia ajatusharhoja.

Oppimiseni tuhoutumisessa oli puheoikeuden menetys, puhuessani kuuntelun välttely, sulkeminen ulkopuolelle, huomiotta jättäminen, jossa itseilmaisuani tuhottiin ja oppimiskyky heikkeni vieraiden kielten osalta. Näistä kaikista seurasi ahdistusta runsain määrin, ääneni oli kuin karhun ja tätä sitten yritettiin korjata pukemalla pari kertaa juhliin karhuksi, koska heidän teoillaan ei katsottu olevan mitään vaikutusta ja niinpä en sitten oppinut englantia enkä ruotsia neljän opistovuoden aikana, se katsottiin tyhmyydeksi rotuoppinäkemyksillä, eikä kukaan huomannut, että olin ollut luokkani priimus aina väkivallan tekoon saakka, ja yhtäkkiä se kaikki katosi. Itseilmaisun sulkeminen johti oppimisen heikentymiseen ja siitä sain rankaisut laiskuuden leimalla, se oli sanakielen tuhoamisyritys, onneksi äitini oli juurruttanut sen niin hyvin, ettei se kadonnut tyystin. Työpaikalla virallisesti yritettiin estää opintojani, jotka olisivat tuoneet minulle ymmärrystä tunteista ja mielen toiminnasta, joita häpäistiin. No, jostain syystä minä vaan menin näitä opintoja kohden, ja sain takaisin sisäisen minuuteni, vai sanoisiko niin, että psyykeni.

Traumaattisten kokemusten jälkeen psyykeni oirehti. Minusta oli kyllä kummallista, että psyykeni vaurioituessa, kun kykyni itseilmaisuun heikkeni, siitä rangaistiin. Häiriöt olivat jaksottaisia, tekoihin liittyviä.

Kun tieto ei johda, niin mielikuvat johtavat, miten sitä voisi ennaltaehkäistä kasvatuksessa, opetuksessa ja tunteiden ymmärryksessä, on avainkysymys, se, miten kohtelemme toisiamme. On todella outoa, ettei mielenterveyshoidoissa kohdallani huomioitu väkivallan tekoja, jotka oli todella pahoja.

Ihanteiden ja romantiikan vaikutukset todellisuuden katoamisessa ovat kaikilla yhteisöillä erilaisia, liikaa työtä, liikaa väkivaltaa, ei kykyä asioiden käsittelyyn, sokeaa tottelemista ja ihailua. Useimmiten olen nähnyt, että toisia palvovat ihmiset ovat ihastuneita joko näennäisesti korkeaan moraaliin ja/tai kauniiseen ulkoiseen habitukseen, mutta myös pelon kautta uskomiseen, mikä muuttuu kauneudeksi ja ulkoiseksi, ja tarinat luodaan positiiviseksi, eikä todellisuuteen pohjautuen. Kaunista tarvitaan myös, se suojaa mielekkyyden kokemuksia, ja siten mieltä. Kauneuden kääntöpuoli on rumuus, jossa julmuus kukoistaa, ja joiden sisällöt vaihtelevat, kauniisti ja ystävällisesti toteutuvat saattavat sisältää valheita ja eksyttämistä. Valitettavasti jäsentymättöminä arvoina kauneus ja ihanteet ovat vajonneet moralismin eetokseen, ja alistavat näkemyksillä ihmisiä mielen murtumiin, joissa käytetään niin diktatuurista joukkovoimaa kuin asemoituja yksilön vallan elementtejä. Nöyryys ei koskaan synny alistamisesta, se on nöyryyttämistä, aito nöyryys tulee inhimillisen kulttuurin avulla kunnioituksen kautta. Ilman identifioitumista ja arvojen jäsentymistä yhteisiin sopimuksiin hyveissä jäämme kuin vajaiksi ihmisyydessä, sidomme ne vain kehotunteiksi, eikä minuudet valintaisina kehity. Tämä on arvovalinta, mitä ihmisyys saa olla, yhteiskunnallinen, uskonnollinen ja valtiollinen määre.

Syyllisyydentunto on asia, mikä on puhuttanut ihmiskuntaa vuosituhannet, eritoten uskontojen kautta. On katsottu, ettei ihminen jaksa syntejään kantaa, niinpä syyllisyyden kantajaksi on valittu Jeesus ja hänet uhrataan omien syntien vuoksi. Käytännössä kehotetaan antamaan anteeksi, vaaditaan sitä erityisesti uhreilta, uskotaan valhetarinoihin, koska se on niin kaunista ja ihanaa, tekee elämän suorastaan hurmokselliseksi. Kirkko on ratkaissut ongelman sanomalla, että Jeesus antaa syntisi anteeksi ja kantaa syyllisyytesi ja olet vapaa. Minusta se on Jeesuksen häpäisyä ja kaksinaismoralismia. En ole nähnyt, että se auttaisi ihmisiä syyllisyydestään. Päinvastoin se kasvattaa ylimielisyyttä, omat rikolliset teot siirretään toisten kannettavaksi. Auttaako silloin neuvot, anna anteeksi, tuntuu siltä, että se siunaa pahat teot, eikä asioita selvitetä, ja ihminen voi vapaasti valehdella. Uhri maksaa toisten synneistä. Totta kai se on raskasta syyllisyys, mutta en ole itse saanut itseltäni anteeksi vääriä tekoja muutoin kuin totuudessa. Moralistit, syyllistäjät ja tuomitsijat syyttävät uhria omista teoistaan. Uskon, että itsemurhia tehdään syyllistämisen kautta, yhteisövallan avulla, se on nykyaikaista ristiin naulitsemista. En ole syyllistämisen kannalla, mutta en voi hyväksyä toisen elämän uhraamista. Olen nähnyt niin paljon valheita, että en enää kestä niitä, niitä suojellaan virallisesti ja epävirallisesti. On hyvä kysyä, kuinka paljon toiselle siirretty syyllisyys auttaa ihmistä syyllisyyden kestämisessä, vai lisääkö se syyllisyyttä, kun asiaa ei käsitellä, eikä totuus ja rehellisyys saa tulla kohdatuksi ja näkyväksi.

Kun saamme valita vain kehotunteet ruumiskulttuurin välityksellä, sisäinen minuutemme kuolee. Asiat ja kokemukset eivät ole koskaan vain yhtä kerrallaan vaan noihin liittyy aikaa ja tapahtumia, mitkä vaikuttavat niiden ilmaantumisessa. Ellei ihminen saa valita arvojaan, ei hän myöskään onnistu valitsemaan oikeaa ja väärää jäsentäen niitä hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen.

Raija

 

HURMOKSEN VAUHDISSA

 

Hurmos, ”mahdollisesti uskonnollinen haltiotila, hurmio, ekstaasi”, näin kuvaa Wikipedia hurmos sanaa. Olisiko tässä niin, että merkitys voi vaihdella, missä vaiheessa kokemus on. Eikö olekin mukava hurmaantua, ihastua johonkin niin, että tunteet kuplivat kehossa. Eikö joskus tee mieli hurmata joku, johon on viehättynyt? Mutta jos alkaa mennä hurmoksen puolelle, sitten on jo liikaa jotakin, jota emme hallitse, emme tiedosta, olemme vietävissä. Sosiaalisissa yhteisöissä huomiota annetaan toiseen säännöllisesti enemmän kuin toiseen, (toistuvasti todettu sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa, Antti Eskola). Paljon huomiota saavat usein narsistiset henkilöt, ei heikot, jotka olisivat enemmän huomion tarpeessa, esim. julkkikset ja monet sortuvat tähän palvontaseremoniaan, suositaan ja usein sitä myös kerjätään, kehutaan suurella seuraajamäärällä somessa. On myös aivan asiallisia, fiksuja ja mielekkäitä ihmisiä, joiden vuorovaikutustaidot ovat erinomaisia, mutta näille ei anneta samassa mittakaavassa huomiota. Aito ja vilpitön voi joutua hyljeksinnän kohteeksi, emme kestä sitä, oma haavoittuvaisuus sattuu, kun sen tunnistaa toisessa, menetetty minuuden puoli, kuin ei uskaltaisi nähdä itseään.

Asiallisuus kohtaamisessa ja viestinnässä tuo neutraaliutta. Ihmiset eivät ole oikeudenmukaisia, useimmilla mieli toimii mielivaltaisesti, toisia rangaistaan ja toisia palvotaan. Siksi perusopetukseen tulisi tulla tunteiden ymmärryksen kehittäminen, ettei sosiaalisten roolien kautta tuotettaisi ongelmia.

Minulle hurmos tarkoittaa tunteiden erilaisia muotoja, tai paremminkin tasoja, jossa epätietoisuus tai tietoisuus synnyttävät jännitteitä, ehkä pyrkimystä viehättymään, esiasteista rakastumista, kiinnostuisipa tuo minusta, kuinka viehättävä hän onkaan. Se on vaeltelua tunteiden tunnistamiseen, mutta myös ylilyöntiä, tunne voi olla yksipuolista, jopa pelonsekaista, mutta myös molemminpuolista. Nuorempana se on paljon sidoksissa johonkin, mitä yleisestikin ihaillaan, arvostetaan ja kunnioitetaan, tunteet eivät ole kontekstissa ajatteluun, jossa todellisuus olisi avautunut.

Hurmosta kuvailee hyvin oikeuspsykiatri Hannu Lauerma kirjassaan ” Usko, toivo ja huijaus” Siellä saa kyytiä julkiset henkilöt, jotka onnistuvat huijaamaan tiedoilla, taidoilla ja karismallaan ihmisiä, jotka ovat palvottuja ja tavallaan yhteisöjen ja yhteiskunnan tukemia erilaisten rakenteiden kautta, rajatut oikeudet, valta, omistus, asema jne. Se voi olla tiedon on valtaa, jonka kautta Suomi on erityisesti saanut oikeuksia, mitkä eivät aina ole ihmiselle edes tarpeellisia, ihmisyyden kehityksen kannalta. Kymmenen vuoden iässä olin kovasti ihastunut Napoleoniin, hänen komean sotilaspukunsa vuoksi, ehkä siksi, että omat vaatteet olivat rääsyjä. Itse herran ajatuksista ei jäänyt mitään mieleen, enkä ymmärrä, miksi ylipäätänsä olisi pitänyt jäädäkään.

Määrittelen hurmosta turvattomuuden aikaan saamaan keholliseen jännitteeseen, jossa sokeus omaan itseen on menossa kohti tiedostamattomuutta. Lauerman näkemykset perustuvat jo kehittyneeseen valehtelun kykyyn, mikä tietysti voi myös olla tiedostamatonta, mutta pääosin tietoista. Jos ja kun ihminen ei ole hyväksytty omaan itsenään, hän joutuu kehittämään valheminuuden muiden vaatimuksista ja odotuksista, muuten saa kenkää yhteisöstä ja niin julmia rangaistuksia, että henkensä säilyttääkseen on pakko olla roolissa ja sosiaalinen ylivalta pääsee toteutumaan. Yhteisövalta on vähän tutkittua. Ei ole ollut helppoa olla aito, sen voin omalla kohdalla sanoa, ja olen vetäytynyt, kun rangaistukset ovat niin julmia, vallan väärinkäyttö ihmissuhteissa.

Jos ja kun pelot ja turvattomuus, uhkat ja väkivalta ovat vallitsevia yksilöön nähden, kehojännitteet vahvistuvat autonomisen ääreishermoston kautta, tahdosta riippumattoman, mikä on sanansa mukaisesti lähellä ihoa. Tällöin mieli etsii niitä turvatekijöitä, joita ihminen on saanut elämänsä aikana, jos on saanut. Jos niitä ei ole saanut, kuten itse olin saanut, saattaa kehittyä juuri nuo valheiden ja taistelun kautta eloonjäämiskamppailun elkeet, mitä narsistiset tarpeet tukevat itsen ja toisten kautta. Itsellä oli pitkään ihailun ja puhumisen tapoja, kuin ne olisivat kietoutuneet viehätyksen aikaan saamiseksi kehon pinnalle pelon alla, johon oli hyväksyttävyyden pyyde odottaen muilta. Minuuden piirteet luonteena ovat koko yhteisön soppa, vain harva voi elää diktaattorin elkein, ainakaan tavallisissa yhteisöissä, jossa valta ei ole hierarkkinen ja asemoitu.

Hurmostilassa tunteet eivät tavallaan ole selkiytyneet sellaiseksi, että yksilö ymmärtäisi niitä. Ne eivät pääse tietoiseksi sillä tavalla, että ihminen tunnistaisi niistä syvempiä aitoja välittämisen viitteitä ja tarpeet toiseen nähden on pelon kautta ehdollistuneet, tulleet epäterveellä tavalla riippuvaiseksi kuin olisi normaalin tarpeen tavoin oikeutettua itseilmaisuna. Tunteita ei ole voinut ilmaista, tai siihen ei ole opittu. Ihminen on eksyksissä tunteidensa suhteen, on paha olo, ja se purkautuu useimmiten toiseen ihmiseen kuin häneen, joka on riistänyt perustarpeita, vähätellyt, kumonnut, turhauttanut, alistanut, evännyt, estänyt, valheilla manipuloiden jmv. tai estänyt itse ja/tai toiset itsensä toteuttamisessa.

Kehojännitteeseen joutunutta minuutta kannattaa tarkastella mielen kehityksessä sekä oman tahdon ja halun kautta yksilöityen, jolloin tavoitteet ja pyrkimykset ovat johtamassa ja lopputuloksena on voimakastahtoinen luonne, ja joiden teoissa näkyy johdonmukaisuutta. Sitten on pelon kautta ja kauhuksi kehittyneenä minuuksia, joissa voi ilmetä voimakasta mielikuvitusta, mikä näyttäytyy luovuutena, mutta lopputuloksena on ajatuksen hajoaminen, mutta myös jäykistymistä ja sulkeutumista.

Raija

 

 

VUOROVAIKUTTEISUUS

 

Minun ihanteeni on ollut ihmissuhteissa ja asioiden edistämisessä kohti mahdollisimman hyvää vuorovaikutteisuutta. Se on juurtunut minuun lapsuudessa, mikä oli erittäin lapsimyönteinen niin kodissa kuin koulussakin juuri sen tärkeän kehitysvaiheen aikana, leikin syntymässä ja etsinnässä sekä toteutuksen. Se ei ole helppoa, mutta siihen kannattaa pyrkiä.

Vuorovaikutus tarkoittaa sitä, että vuoroittain vaikutumme ja vaikutamme, opimme toisiltamme, vuoropuhelu on enemmän julistusta omasta oikeasta näkemyksestä.

Olen etsinyt erilaisia ymmärryksen ja kehittymisen tasoja itsessäni ja muissa peilaten niitä niin tieteen tuomiin kuin kristinuskonkin näkemyksiin ja teorioihin. Ymmärrys näyttäytyy nykyään enemmän psykologisten teorioiden kehityksestä käsin kuin todellisuudesta, mitä ihmiset joutuvat kohtaamaan. Sosiaalinen ulottuvuus on ikään kuin piilossa ja valtafunktiossa kuin se olisi hyvän kehityksen tae. Sitä se ei ole ja harvoin on, sillä yhteisökehityksissä valta muuttuu usein näytelmäksi ja tarinaksi, ihanteeksi, mikä on utopiaa.

Kun katsomme maailmanmenoa tällä hetkellä, huomataan, etteivät suuret valtionjohtajat kykene ymmärtämään asioita, eikä ihmisyyttä ja ihmiskunnan tarpeita kohti suojelua, vaan käyvät valtataistelua omista ideologioistaan käsin. Kuinka sitten osaisi tavan tallaaja? Paljolti on kysymys siitä, mitkä ovat ihanteemme. Ei toisten maiden ja alueiden valloittamiseen pyrkiminen sotatoimin voi olla ihmiskunnan suojelua. Elämän suojelu niin luonnossa kuin ihmisyydessäkin on hyvään pyrkimistä, elämän säilyttämistä uusiutuvana ihmisyyden osalta, jotkin asiat ovat pysyvyydessä.

Ihmisen kehitys kohti vapautta on ensiarvoisen tärkeää pyrkiessämme vuorovaikutukseen, jossa oppisimme kuulemaan toista ja sitä kautta ymmärryksen lisääntymiseen. Se vaatii yksilön omaa mielen käsittelyä, myös suhteessa yhteisöön, kollektiivisena mielenä. Käsittelemättömät tunnekokemukset siirretään toiseen, muutos vaatii yksilöllisen vastuunoton. Emme ole kovinkaan kehittyneitä vuorovaikutteisissa suhteissa. Jostakin traumatologian artikkelista luin, että ihmiset pääsevät keskusteluissa vasta pintapuolisiin näkemyksiin, eli muistavat vasta tuloksen asioista, viimeisiä tapahtumia, ei syitä ja seurauksia ja teoista ei oteta vastuuta, vaan uhrit maksavat hinnan kärsimyksinä. Syväoppiminen ja syvätietoisuus on kadoksissa ja se on paljolti oppimismetodien seurausta.

Yhteisön perusongelmiin kuuluu rooliin asettautumiset. Kun asetut tarkkailijan, vaatijan, määrittelijän, kuvailijan, selittäjän tmv. rooliin olet asettanut itsesi ulkopuoliseksi, josta katoaa vuorovaikutteisuus, vallasta tulee hallitsija. Etäännyttämisen taito on tärkeä, ja taito tarkastella kokemusta ulkopuolisena voi olla ratkaisu, mutta ei tunteiden jakamisena vuorovaikutteisesti, enemmän oppimisen avaamisena. Rooli on joko itse valittua, tai toisten antamaa mahdollisuutta, epävirallista tai virallista. Asettautuminen asettaa usein ehtoja, ja vie vapauden, parhaimmillaan yksilö ja yhteisö osaa käyttää tietoa perusteena, mikä näyttää välillä todella vähäiseltä. Asemoimisessa on sekä yksilölliset että yhteisölliset valinnat ja määräytymiset. Infektiolääkäri määrittele koronarajoituksia, opettaja antaa välineitä oppimiseen. Kun nämä tekijät on huonosti hoidettu, vuorovaikutus on valtataistelua, ja moralistista tuomitsemiskulttuuria, ja juuri näistä kehittyy uhraamiset, heikoimmat uhrataan, tai kuvitellusti kauniimmat, rohkeammat, viisaammat ja paremmat.

Ihmisarvoisessa lähestymistavassa jokaisella on ihmisarvo, eikä siitä kilpailla. Näiden edm. rakenteiden ja vallan käytön vuoksi ihminen menettää itsemääräytymisen.

Asema voi tuoda ongelman, jossa tieto kuvitellaan ainoaksi oikeaksi, jossa vain omien näkemysten mukaista tietoa vastaanotetaan. Esim. taloyhtiössä putket oli vaihdettu muovisiin, kun ne aiemmin olivat rautaiset. Remontin jälkeen putket alkoivat tukkeutua usein. Isännöitsijä syytti asukkaita, että käyttävät nestemäisiä pesuaineita, vaikka ne olivat ennenkin käytettyjä. Tutkimuksessa selvisi, että kuuma vesi oli vaurioittanut putken sisäpinnan ja jätteet juuttuivat niihin.

Minuuden kehityksessä nähdään eri vaiheita, jolloin voi kehittyä kuulevaksi hyvässä kohtelussa ja opetuksessa sekä kasvatuksessa. Psykodynaaminen kasvatus tuo helpotusta minuuden hallintaan, eikä mielikuvat pursuile miten sattuu. Psykologinen minän syntymä on noin 3 vuoden iässä, jolloin lapsi on oppinut ymmärtämään mielikuvan ja muistikuvan yhteyden ja erilaisuuden, toden ja epätoden, osaa tunnistaa sen yhteyksistään ja pukee sen sanoiksi ja kuviksi, oppii ymmärrystä ja vasta 7 vuoden iässä se on selkeä, mutta voi kadota kaltoin kohtelun seurauksena. Syvää itseyden kehitystä en ole löytänyt täsmällisenä psykologisesta tiedosta, mikä on syvintä mielikuvan haltuunottoa ja sen purkamista ymmärrettäväksi yhteiseksi kieleksi. Mistään en ole saanut tietoa nk. tyhjyyden tilasta minuudessa. Kun menetin ihmisoikeudet, olin pitkään tyhjyyden tilassa, en kokenut tunteita, eikä ajatuksia syntynyt, oli refleksejä ja reaktioita ympäristöön nähden, kun rangaistukset veivät lisää ihmisoikeuksia.

Näyttää siltä, että nk. jumalallinen ihmisyydessä, jonka hän voi löytää menetettyään oikeutensa osallisuuteen ja ihmisyyteen, ja jossa psyyken alkuperäiset toimintaehdot ovat läsnä vailla minuutta ja minuuden tahdonalaista valintaa, esim. psyyken muuttuminen fyysiseksi puolustukseksi, (eläin taideilmaisuna), ja lopulta on enää solutoimintaa, hajoamista. Tällöin itseyttä/minuutta ei ole. Ulkoisesti sen voi nähdä sisäänpäin kääntymisenä ja itsetuhona, ja jos vielä aggressio nousee pintaan, se on ulkoisen kehon oireita käyttäytymisenä, vihaa, ryntäilyä ja levottomuutta, mikä usein tulkitaan itsekkyydeksi, vaikka itseä ei ole. Itselläni oli molempia, lamaantuminen ensin ja sitten aggressio masennuksesta parantumisen jälkeen, kun ei ollut mitään oikeuksia itseilmaisuun.

Uskonnolliseen näkemykseen kuuluu ihme, oivaltaminen, toivo, usko, kaipaus, löytäminen, etsiminen, valo, mikä on ihmisen jumalallisuutta, jota kehotetaan löytämään, ja johtaa kunnioittamisen ja välittämisen kautta rakkauteen. Ulkopuolisena Jumalan ymmärtäminen johtaa usein ihmisen kunnioittamattomuuteen, vihaan ja väkivaltaan, vallan väärinkäyttöön. Tämä jumalallinen olotila on ikään kuin tuon psykologisen kehityksen alla, syvyydessä ja tyhjyydessä, kuin olemattomuudessa, se on itsen syntymää ilman tietoisuutta, se on rohkeutta, se on pyhää, se on uskallusta luottaa Jumalan johdatukseen. Se ei ole tiedostamatonta siinä psykologisessa merkityksessä, jossa se yhdistetään tunteiden syntyyn ja tajunnallisuuteen. Se on tajunnallisuudenkin ulkopuolelle, kuin avaruudessa.

Mielellinen kehitys on kehoaistimusta, jossa kieli tulee mielikuvayhdisteistä ja opituista tavoista, joskus havaitsemisesta ja havainnoinnista. Tunteet syntyvät kokemuksesta, tullen itsestä ja vaikuttuen muista.

Sota ja valtataistelu ei ole ihmiskunnan suojelua.

Raija

PIDÄ HUOLTA

 

 

”Pidä huolta itsestäs ja niistä, jotka kärsii” laulaa Pave Maijanen tunnetussa iskelmässä. Tuntuu siltä, että huolia saa kertoa vain iskelmissä. Minulla on huonot käsitykset psykologian ja psykiatrian hoitoavusta. Kohdallani ei huomioitu kohtelua, rikoksia, jotka minulle tehtiin, vaan etsittiin syitä persoonallisuudestani. Ympäröivää todellisuutta ei huomioitu, ikään kuin väkivalta ei aiheuttaisi ongelmia ihmiseen, vaan ihminen kuvittelee asiat. Tämä on myös alkuperältään freudilainen näkemys, lapset kuvittelevat seksuaaliset kokemukset, fantasioina ja haluavat naida vastakkaisen sukupuolivanhempansa kateuden seurauksena. Myös itsetunnolla selittäminen on usein diagnoosina, eikä todellisia tapahtumia oteta huomioon.

Olen puuttunut elämäni aikana useampiin kaltoin kohteluihin, ja saanut niistä aina rangaistuksen.

Koulutuksessani sosiaalialalla ei käyty läpi syrjinnän ja väkivallan mekanismeja. Yksi päivä oli sosiologin luentoa, jossa luennoitsija kertoi Etelä-Amerikan alakulttuurin valtamekanismeja ja alistamista. Ikään kuin kaikissa sosiaalisissa ongelmissa katsotaan vain tuloksia, eikä avata ongelman syntyä.

Halujen ja tahdon käsityksistä olen lukenut lähinnä filosofian professori Timo Airaksisen kirjoista. Siinäkin näyttää siltä, että katsotaan tuloksia, ei syitä ja seurauksia. Monet kerrat olen kysynyt, kuinka niitä mitataan, voiko reaktio olla tulosta opituista, opetusvirheestä, enemmän kuin valinnasta tahtona ja haluna.

Kuinka paljon lasten käytöshäiriöissä on kysymys opetusvirheestä, huomioimattomuudessa koko persoonallisuuteen nähden? Luin joku aika sitten leeniikonen.fi Suomen lastensuojelutilanteesta, se on huolestuttavaa.

Ihmiset tavallaan pakotetaan tarinoiden kautta rinnakkaistodellisuuteen, ja jos on oppinut näkemään totta, valhetarinat ovat helvettiä, ne ovat uskontoa, pakottamista uskomaan. Kommunismissa ja uskonnoissa on sama kaiku, usko siihen mitä sanotaan, ei siihen mikä on totta ja tapahtuu. Valhetarinat tuovat totuutta, mikä on kehittynyt mielikuvien kautta yhteisövallassa.

Valta tiedon levittämiseen on hierarkkista ja tarinoiden maailma saa tulla näkyviin, ei todellisuus, mitä tapahtuu. Muutamia vuosia sitten sanoin mielipiteeni naisen alistamisesta seksuaaliseen hyväksikäyttöön pornon avulla, jolloin vaikutusvaltainen äveriäs mieshenkilö ilmaisi paheksuntaa, ”Mitä sinä tulet tänne sanomaan mitään.” Valta-asemassa on usein helppo huudella.

Tarinoiden maailma vie pois sen todellisuuden, mikä oikeasti tapahtuu.

Maailmaa hallitsee luonnontieteelliset näkemykset, niin johtamisessa kuin tiedon rakentumisessakin. On kuin koko elämämme arvot olisivat siittäminen ja suvun jatkaminen, mikä määrittelee ihmisyyden oikeuksia, sukupuoliroolien ihmisyys. Vahvimmat määräävät tahdin, eikä muilla ole oikeuksia elämään, henkisen kehityksen oikeutta, ymmärtämisen kulttuuria, jossa arvot jäsentyisivät kaikkien oikeuksiksi hyveiden avulla.

Näyttää siltä, että kulttuurin tavat vievät vasta juoruilun eetokseen, se on vallan väline, tiedon rakentuminen ihmiskunnassa. Tästä kerrotaan kirjassa ”Ihmisen lyhyt historia.” Yuval Noah Harari. Luulot ohjaavat näkemyksiämme. Jos emme opi ymmärtämään elämää kuin luonnontieteiden kautta, tai kaupankäynnillä tai hierarkkisen aseman kautta, kulttuurit eivät kehity. Toteamalla, se on vain elämää, ikään kuin hyväksymme pahuuden ja toistemme tuhoamisen, sen sijaan että pyrkisimme kehittymään kohti korkeampaa moraalia, elämän suojelua ja ihmisyyden kehittymistä tavoitteelliseen hyvään. Kulttuurit kulkevat syyllistämisen kuorman avulla, mikä tuhoaa oppimisen polkua. Kun kuljetaan huonon kohtelun tietä, jatkuva psyykkinen puolustus estää ajattelun kehittymistä. Hierarkkisen vallan tukeminen voi vaikeuttaa löytämästä aidon uskon Jumalan johdatukseen, ja se vie uskon tapoihin, eikä siinä ole tervettä auktoriteetin kunnioitusta viisauden ymmärtämiseksi. Ihmiset päättävät, mikä on Jumalaa. Jumalan vastaanottaminen vaatii kontrollivapautta muiden ihmisten taholta aikuisuuden iässä, lapsena me opetamme mielen vapautta valintaan.

Ihminen oppii kontrolloimaan itseään jo pelkästään esim. virtsan pidättämiseksi. Se on kehonhallintaa, mutta mielen täytyy olla vapaa, että halu ja tahto voisi toteutua itsemääräytymiseen. Me opimme pääsääntöisesti sanakielen kautta, tunnekokemukset sitouttavat, kun ne ovat vapaasti syntyviä, ei ehdollistettuja. Että valinta voisi säilyä vapaana, on mielen säilyttävä vapaana.

Vallan väärinkäyttö vuorovaikutuksen avulla, hierakkisin menetelmin ja aseman turvaamana, mielikuvien muuttamisena totuudeksi, pitää yllä mielen terveysongelmia, jopa sairastuttavat vakavasti. Näitä ei soisi pidettävän valittamisena vaan ihmisoikeuksien puolustamisena, hyvän rakentamisena. Henkinen kehitys ihmisyydessä ihmisyyteen vaatii kulttuurin kautta havainnointia, kuvaamista havaitsemisen pohjalta ja toden havaitsemista ja loogisuuden kykyä tietojen viidakoissa.

Raija