Tämä on
kysymys, mikä esitetään urheilijoille, kun he voittavat, tuntuu joskus koomiselta
koko kysymys. Tunteet ovat erittäin tärkeä asia ihmisen elämässä ja ihmisen
kehityksessä, mutta se ei ole aina ongelman ratkaisu ja oleellinen asia
tilanteessa. Miltä nyt tuntuu, kysymys voi olla erittäin kiusallinen
leipäjonossa olevalle. Yksinhuoltajalle tärkein asia on ehkä pyykinpesukoneen
osto, mistä saisi siihen rahaa, ja se ei niin paljon tunteita pintaan nosta,
ainakaan ylentäviä, helpotusta tulee arkeen. Väsynyt kroppa siinä puhuu, että
jaksaisi nousta seuraavana aamuna siihen osa-aikatyön arkeen, juosta vielä
illalla siivoamaan talon rappuja, että voisi täyttää leipäkoria kaupassa
käydessään.
Puhe ei ole
aina ratkaisu kaikkiin asioihin ja usein tässä vallassa olijoiden kulttuurissa
unohdetaan se, että ihminen osaa itsekin ajatella, ettei tarvitse neuvoa alvariinsa.
Tavallaan tyhjä ja omaan elämään kuulumaton ylentävä virkistystarjonta saattaa
olla jopa loukkaavaa, ja kun yhteisö vielä odottaa siitä kiitollisuutta, se voi
tuoda enemmän surua kuin iloa, miellyttämisen olemuksen, jossa armo on toisen
käsissä, ja ihmisellä sitä ei tunnetusti ole. Ihminen ei elä pelkästään
hengestä, se on suomalainen sanonta, leipää tarvitaan myös.
Nuoruuden
työpaikassani johtaja ei kestänyt iloa, ja minulla se juuri kuului elämääni,
kun olin päässyt pahasta elämäntilanteesta eroon. Ei ole ollenkaan kummallinen sanonta,
”kel onni on, hän onnen kätkeköön” surujen maassa, salailun, petosten ja rikosten
maassa puhumista on vältettävä, ettei oma pää joudu vadille. Joskus joku opetti
minulle, että täytyy mennä yhteisöön vähän niin kuin varpaat edellä, että saa
itsensä kuuluviin. Moni ei saa varpaitaan sisälle ollenkaan, tuo yksilökeskeinen
ajattelutapa ei tunne yhteisövallan normeja.
Oppimisen
kannalta on erittäin tärkeää, että tunteita syntyy, mutta niitä ei välttämättä
edes synny kurjissa oloissa, kovien tuomitsijoiden alla. Tunteiden syntyminen
luo mielikuvia näkemisen, kuulemisen ja positiivisen kokemuksen kautta. Katsoin
eilen sarjan ”Varjojen maassa” Yle Areenassa. Siinä oli onnistuttu luomaa ne
todelliset arjen olosuhteet, joissa monet ihmiset joutuvat elämään tänäkin
päivänä, suurin osa ihmisistä maailmalla. Tunteiden tuhoutumista voi kuvata
monella tapaa, ehkä tämä ylevien ihmisten tapa ei ole paras mahdollinen
viestintämuoto. Joskus on niin, ettei kestä nähdä omaa todellisuuttaan, tunteet
on hävinneet kiellettynä itsen tai ympäristön taholta, eikä niihin pääse
käsiksi, ei osaa kuvailla, tilalla voi olla kauhua, mikä hajottaa. Jonkin
verran on tietysti opittu, kirkkokin jakaa jo leipää.
Joskus
tuntuu teennäisiltä julkkisten haastattelut. Mitä jos urheilija sanoisikin, kylläpä
on narsistinen olo, voitin tuon kurjan koiran juoksussa? Eikö muka synny ylemmyyden
tunteita, he menestyvät aina, voittavat aina, menestyjien tarina on median
leipää. Ei siellä näy kovinkaan paljon köyhiä voimattomia ihmisiä, joilla
tunteet on loppuneet, ei jaksa enää lenkkeillä, toivo on mennyt. Ongelmat
ratkaistaan puutteen takia, mikä on jokaisella erilainen, ei aina tunne-elämän
ongelma, mutta voi sitäkin olla. Toivo pitää olla realistista, eikä tarvitse
luoda sosiaalipornoa. Turkka loi keholimaa esityksiin, ja sai monet kääntymään
pois.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti