ENTÄ, JOS EI TYKKÄÄ

Nyt koko valtakunta taistelee vainoavia ennakkoasenteita kohtaan, ja se on erittäin tärkeä asia. Tai jos tarkkoja ollaan, niin joku ”Popolin” (sori, nimimuisti heikkenee) niminen toimittaja puolustaa ilmaisun vapautta, ja kunnanvaltuutettu Sudaan niminen halusi rajoja Sannikka&Ukkola ohjelmassa viime perjantaina. Voiko itseilmaisu olla mitä tahansa? Liiallinen erilaisuus on uhka yhteisöissä, laumasieluisuus on vaarallinen yhdistelmä myös kapenevana tietona ja molemmat yhtä aikaa, yhdessä tieto voi karttua. Tieto ei sinällään auta, jos sitä ei osata soveltaa. Ilmaisunvapaus ei voi olla terrorismia, jossa mielivaltaisesti syöksemme sellaisia reaktioita toiseen, jotka ovat vain itsen kokemusta, itsensä ylentämiseksi koettua ylemmyyttä, valtaan ja ylimielisyyteen pyrkimistä, ainoastaan mielen synnyttämiä reaktioita. Jakamisessa ja toisen kunnioittamisessa on otettava huomioon myös toinen, minkä aikuisen toivoisi osaavan. Lapsuuteen kuuluu ”itsekkyys” vaihe, koska se rakentaa perustan itseluottamukselle ja minuuden kehitykselle, niin että minuudesta voi tulla yksilöllisesti toimiva, eikä vain syötetyn tiedon toistaja ja/tai vallan ja pelon alla toimiva.

Liiallinen eroavaisuuksien korostaminen luo jännitteitä, joita ihmiset alkavat vastustaa. Näin on käymässä monien uskovaisten piirissä ja he tavallaan tuhoavat esim. avioliittoa. Erottelussa korostuu kalut ja värkit, eikä ihmisyys kokonaisuutena. Halutaan korostaa erilaisia ominaisuuksia, eikä nähdä niitä kehittyvinä ilmiöinä, geeniuskoa. Myös lihasvoima on mittarina. Ei odoteta, että miehellä olisi tunteita, ja nainen olisi vahva lihaksistaan.  Ja kuitenkin ihmisyyden kokonaisuus vaatii sen, että kehon toimintaa ei eritellä liikaa, vaan eri puolet tukevat toisiaan. Kuinka onnellisia miehet voisivatkaan olla, kun he saisivat tunneoikeudet? Mielen osalta eriyttämistaito on oleellinen oppimisen kannalta.

Pääsääntöisesti toisen hyväksymisen taustalla on ihaileminen. Inho on pelkopohjainen, ja ahdistuksesta lähtöisin, syntymäpuristuksesta ja myöhemmin syntyneistä kokemuksista. Lapsi alkaa ihailemaan vanhempiaan, jotka tuovat hyvää ja miellyttävää oloa ja alkaa myös tykätä itsessään kehomiellyttävyyttä, kehoinhon voittaen. Yhdessä tekeminen tuo yhteisyyden tunnetta, ymmärrys ja samanmielisyys tuo iloa ja hyväksyntää, olen hyväksytty. Näin ollen kulttuureilla on sekä yhdistävä, että erottava voima. Olen saanut kokea ilmeisen paljon ihailun kokemuksia, sillä inhoa en ole juuri kokenut ihmistä kohtaan, kun taas teot ovat kertoneet minulle enemmän.

Ihailua ja sen syntymekanismeja on tutkittu, osin ne ovat opittuja, ulkoinen näkö, ääni, tuoksu, tavat, tottumukset arvot jne. Itselleni ensirakkaus oli vuorovaikutuksen voimasta syntyvää, vadelmanpunainen hehku poskillani kertoi kaikille, että tyttö on rakastunut. Rakastuminen toi iloa sieluuni. Minuun ulkonäkö ei ole vaikuttanut, koska siihen ei kiinnitetty huomiota kotona ja olin kymmenen vanha, kun naapurin isäntä sanoi, että olet nätti, se hämmästytti minua kovasti.  Kehotunteet vievät usein samannäköisiä yhteen.

Ihailu on persoonallinen perusta, jossa yksilöllisyyttä ja yhtenäisyyttä luodaan ja se kantaa, kun lapsuus on riittävän pitkä ja turvallinen, ja hoiva inhimillistä, kunnioittavaa ja huomioivaa. Kun ihailee toista, haluaa kuunnella, kun hänen teot ovat merkityksellisiä itselle, haluaa tehdä yhdessä. Liiallisen erilaisuuden korostaminen on yksi syy siihen, että ristiriitoja ja inhoa syntyy ihmisten välille. Se on myös luonnollista vierastamista, mutta sitä ei tarvitse korostaa vihamielisyyden tasolle. Ei meidän kaikkiin tarvitse ihastua.

Toisen inhoamisessa voi olla myös kysymys siitä, että ei siedä toisessa sitä, mitä ihailee itsessä.

Alla Wikipediassa hybris määritelmää, mikä pohjaa persoonallisuuteen. Itse en usko tuohon, enemmän tunteiden vaikutukseen, arvoihin, asenteisiin ja normeihin.

Raija

Hybris (m.kreik. ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaaliseen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.^[1]

Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.

Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.