Trauman läpi
käyneenä ja siitä selvinneenä voin vain tarkastella niitä oireita ja viitteitä,
joita asiantuntijoiden tulisi tunnistaa, kun kohtaa traumatisoituneen. Kaikki
traumat eivät ole samanlaisia, persoonallisuudet kohtaavat saman trauman eri
tavoin, luonnekin voi olla merkittävä vaikuttaja, hiljainen sulkee sisäänsä,
ulospäin suuntautunut ulospäin, ja ehkä hänen kehonsa oireilee levottomasti.
Mutta molempia voi olla yhtä aikaa, luonteeltaan ulospäin suuntautunut voi
kääntää kokemuksen sisäänpäin, kun sille ei anneta ilmitulon oikeutta.
Traumatologit osaisivat kertoa enemmän, jos osaisivat? Minä kerron vain omasta
kokemuksesta.
Trauman
kohtaamisessa asiantuntijoilla oli huomattavan paljon kieltämisen ongelmaa.
Puhuin erään
psykologin kanssa omasta traumastani ja toisten hyökkääväisyydestä itseäni kohtaan.
Hän neuvoi, ettei tule näyttää pelkoaan, ja ahdistustaan, mutta minulla se
näkyi kehossa, silmissä ja ahdistuneisuutena. Koska olen ulospäin suuntautunut,
yhteisön sulkeva suhtautuminen vaikutti siihen, että tuo yhteisömoralismi kukki
kehonkielen levottomuutena. Sitä ei saanut hallintaan käskyillä ja neuvoilla.
Ilmeisesti on niin, että juuri fyysinen väkivalta jää kuin tärinäksi kehoon,
ikään kuin tulee ulos tunkeutumisen jälkeen takaisin liikkeenä takaisin päin,
kun on painettu alas, se tuli pätkittäin ulos ja se ehdollistui yhteisövaltaan.
Pahimmassa trauman ulos tulossa, puhuin ystäväni kanssa puhelimessa. Hän sanoi,
sinun psyyken kipu tuntuu ja kuuluu äänessä, psyyken kivussa, ääneni ole todella
kuin vieterin kitinää, valituksen tuskaa.
Ihmisillä
varmaan suurimmalla osalla on jonkinmoisia traumoja. Sen totesin oman trauman
kohdalla, että kun se tuli näkyväksi pelkoina, monet oman traumansa kokeneet
ikään kuin siirsivät oman traumansa minuun ja käsittelivät sitä minussa. Ehkä
he alkoivat vasta tunnistaa omaa traumaansa. Ulospäin näkyvät oireet saavat
ihmiset ahdistumaan ja takertumaan oireisiin, diagnosoimaan, luokittelemaan ja
syrjimään. Se taas olisi hirvittävää, ettemme mitenkään reagoisi, olisimme kuin
viilipyttyjä, mihin liiallinen ulkoinen ohjaus meitä usein johtaa, liian hillittyyn
käytökseen. Heijastamisen ongelma on psyyken ongelma, se on psyyken ominaisuus,
ikään kuin skitsofreeninen. Valo tarvitsee varjon periaatteella, mutta minulle
se tarkoittaa, ilossa on oma järjestelmä, surussa oma, eikä niiden tarvitse
olla heijasteisia. Mitä paremmin osaamme selittää ilmiöitä, sitä paremmin
ymmärrämme yhteyksiä. Heijastamisesta poispääsy vaatii oman historian
tuntemusta.
Usein ihminen luo itselleen traumoja tekemällä väärin. Nämä ihmiset eivät oireile
niinkään pahasti, vaan unohtavat tekonsa, kieltävät ja heijastavat toisiin.
Rooli on
enemmän valtaan vievää kuin ihmisen itse, se on myös määrittelykysymys, miten
valta on siinä oikeutettu ja yhteiskuntaa kuvastava. Kristinopin mukaan minulla
on vain yksi Jumala, enkä pidä muita Jumalia, en kumarra kuninkaita. Sanotaan,
että Jumalan rakkaus on ehdoton, ihminen luo valtajärjestelmät.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti