HYVÄKSYMÄTTÖMYYS

Häpeästä puhutaan paljon, sen vaurioittavasta vaikutuksesta. Ja se voi olla tappava tauti, mutta parhaimmillaan suojelee yksilöä. Ehkä asian tarkastelu on liikaa psykologisoitunut ja tuijotetaan yhtä osaa kokonaisuudesta. Häpeä on mielen ominaisuus, mutta olisiko syytä tutkia enemmän juurisyitä, vaikka ne yksilössä näkyvätkin. Häpeä tulee esiin jo noin seitsemän kuukauden ikäisenä, kun lapsi alkaa vierastaa erilaista, on tottunut vanhempiensa kasvoihin ja toimintaan ja se tuo turvallisuuden tuntua ja häpeä tavallaan onkin sidoksissa samanlaisuuteen. Palkitsemisesta riippuen, häpeästä tulee joko liiallista ja/tai liian vähäistä. Pikku hiljaa sisäistyvät normit, joita haluaa, tahtoo ja/tai alistuu noudattamaan, joissa häpeä säätelee.

Lapsi sisäistää normit, jotka ovat hyväksyttyjä, ja oppii vastustamaan sallimattomia. Ne eivät suinkaan suojele aina ihmisen parasta. Enemmän kuin persoonallinen kokemus, häpeä on kytköksissä yhteisön normeihin tuottajana. Kautta historian ihmistä ei ole hyväksytty sellaisena kuin hän on, vaan utilitaristinen ote määrittelee oikeuksia. Ihmistä ei hyväksytä omana itsenään, vaan hänestä muokataan oppien ja ideologioiden mukaista. Sen sijaan, että tuijotettaisiin häpeässä ihmisen psyykeä, olisi syytä paneutua kulttuurin tapoihin, jotka yrittävät muuttaa ihmistä toiseksi kuin on. Hyväksymättömyys on enemmän kulttuurinen ongelma kuin persoonallinen, ja sen toimintamuoto on tuomitseminen. Sanoisin, että suomalaisessa yhteiskunnassa on enemmän ongelmia tuomitsemisessa kuin yksilön persoonallisuudessa, olemme perineet valtioiden vallan alla vahvan yhteisövalta mentaliteetin.

Historiallisesti tarkastellen naiseus on ollut tuomittavaa, sukupuoli, ihonväri, asema yhteisössä, vaatetus ja jos jonkinmoiset eroavaisuudet. Valtaa pitävät pyrkivät muuttamaan todellisuutta ideologioidensa mukaiseksi, ja tuota valtaa tuottaa runsaasti uskonnot, taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema, ja siinä näyttäytyy oleellisesti ihmisen luonne. Joskus kuitenkin on hyvä miettiä, mitä tuo mielivaltaisuus sisältää. Onko jotenkin fiksumpaa haukkua esim. uskontojen mielivaltaa kuin tässä ja nyt elämän todellisuutta, mikä voi olla helvetillinen mielivallassaan? 

Hyväksymättömyys on yhteisöllinen ongelma enemmän kuin yksilöllinen, ja siihen ei tiede paneudu, koska yhteisövoima on Jumalan asemassa. Koska tuomitseminen on vahvaa, häpeä myös vahvistuu rankaisujen kautta, niin voi sanoa, että suomalaiset ovat häpeäkansaa. Ja vastareaktiona liiallisesta häpeästä esiintyy hyökkääväisyyttä ihmisyyttä ja yhteiskuntaa kohtaan, jopa rikollisuutta sen seurauksena. Yhteisövallan teot ja normit yksilöihin täyttää utilitarismin määreet.

Raija

Utilitarismi on seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Filosofi John Stuart Mill määritteli utilitarismin opiksi, joka olettaa ”moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen”.

HALLITSEMISEN HIMO

Näyttää siltä, että joillakin ihmisillä on luonteen piirteenä hallitsemisen himo. He alkavat suorastaan voida pahoin, jos he eivät saa hallita toisia. He pyrkivät opettamaan, neuvomaan, kontrolloimaan, estämään, sulkemaan ja mitä tahansa toiselle, ettei tuo toinen pääsisi toteuttamaan itseään. Se tuottaa paljon ongelmia, ja karkeasti sanoen se on eläintieteestä tullutta uskoa, jossa vahvin voittaa. Kasvatuksen ja opetuksen tarkoitus on saada tuo julmuri aisoihin, mutta vakavalta näyttää, yltiöpäisen seksuaalisuuden ylikorostamisessa ihminen saadaan pidettyä eläimenä.

Kulttuurinen näkökulma on opin ja kasvun varassa, henkisen kehityksen. Mutta se vaatii taitoja, joilla ohjataan tätä kulkua. Yhteisöllinen ohjaus näyttäisi olevan niistä vaikeimpia.

Esimerkkinä kuvitteellinen yhteisö, jolla hallitsemisen himoa toteutuu, ja mielivalta kukoistaa, kun oppimisessa ei mennä eteenpäin, ja johtaminen on pielessä. Näytelmän henkilöt voivat olla esim. Raimo ylirasittunut, Kalle kiusaaja, Kaapo kieltäjä, Kullervo kiristäjä, Niilo naurattaja, Yrjö ylistäjä, Aatu alistaja, Maire mielikuvittaja, Asko asiallinen, Tommi tunteilija, Hertta humoristi, Hilja hiljainen, Sauli salaaja, Tauno touhukas, Petri piiloutuja jne. Näillä ominaisuuksilla pyritään hallitsemaan liiallisuudessa, estämään ja manipuloimaan yhteisön ilmapiiriä sekä toimintaa. Se on luonnollinen osa meidän identiteettiä, mutta sen ei tarvitse hallita.

Tommy Hellsten sanoo kirjassaan Virtahepo työpaikalla tätä henkiinjäämistaisteluksi. Hän nimeää nämä seuraavasti; valesankari, taakankantaja, syntipukki, näkymätön ja naurattaja. Henkiin jäämisen taistelun tunne tulee häviämisestä, putoamisesta maanrakoon, tukehtumisen tunteesta, tyhjyydestä, olemattomuudesta, ryhmään kuulumattomuudesta jne. Siinä on kyse osattomuudesta, mikä voidaan hyvällä toiminnan- ja ihmisten ohjauksella estää.

Luin jokin aika sitten Joel Haahtelan kirjan Adelen kysymys. Siinä tutkija etsii vastausta pyhimykseksi nimetyn henkilön ihmeteoista, ja totuus jää hyvin hataraksi. Näin myös yhteisön mielivalta ilmapiirissä mielikuvat kukkivat mitä ihmeellisimpiä tarinoita, eikä totuutta meinaa saada millään selville. Ja kuitenkin tulee olla ihmisiä huomioiva, ymmärtävä ja puolustava ote suhtautumisessa. Tunteet pitää aina hyväksyä, mutta niiden ei tule antaa johtaa. Vääryyttä ei tarvitse hyväksyä eikä huonoa kohtelua, johtajan tulee olla oikeudenmukainen, ketään ei tule uhrata muiden syyllisyyden vuoksi. Virallisella johtajalla on valtuudet johtaa pois mielikuvajohtamisen otteesta, ja luoda hyväksymisen ilmapiiriä. Se vaatii hyvää havaitsemista, ja selkeitä pelisääntöjä. Työssä tehdään työtä, ja sitä kautta johdetaan oppimista työnkuvan avulla huomioiden ihmissuhteiden tarpeet. Joskus voi olla niin, että tyydyttämätön työnkuva ja ongelmat siinä voivat aiheuttaa painetta ihmissuhteisiin ja luoda tätä ongelmaa.

Työtaitojen oppimisessa kuljetaan pikku tavoitteiden kautta suurempiin päämääriin.

Erilaisiin rooleihin pakotetut voivat joutua liian ahtaalle, ja tehdä jopa itsemurhan. Ne voivat olla joskus niin vaikeita, että olen jopa sanonut, että työpaikoilla pitäisi olla päivystävä psykiatri, ja vakinainen työnohjaaja. Eräs ratkaisu jonkun työnohjaajan ohjauksessa alkoholiongelmaisen vitsaukseen työpaikalla oli, että työkaverit haukkuivat hänet yhteisessä kokouksessa. Syyllistäminen ja häpäisy eivät ole hyviä keinoja ongelmien ratkaisuun. Alkoholiongelman taustalla voi olla tai olla olematta myös yhteisön valtaongelmat, jota alkoholisti pakenee juomalla. En ole nähnyt yhteisöä, jossa valtataistelua ei olisi ja jos sitä ei näe, uskoo tarinoihin, eikä havaitse. On olemassa myös työpaikkoja, joissa on hyvä henkinen ilmapiiri ja pyritään parhaimpaan, joskus liian täydelliseen, ja se tuo ongelmia. Yhdessä sellaisessa olin, ja yksi teki itsemurhan, ja 39 % loppuun paloivat. Nämä eivät ole helppoja asioita. Loppuun palamisen ongelmaksi analysoin täydellisyystavoitteet ihmisten suhteen, inhimillistä erehtymistä ei sallittu, vaikka ei lyöty toista, mutta ihailun kautta ajettiin liian suuriin yrittämisiin.

Raija

PELON KIELI TRAUMASSA

Trauman läpi käyneenä ja siitä selvinneenä voin vain tarkastella niitä oireita ja viitteitä, joita asiantuntijoiden tulisi tunnistaa, kun kohtaa traumatisoituneen. Kaikki traumat eivät ole samanlaisia, persoonallisuudet kohtaavat saman trauman eri tavoin, luonnekin voi olla merkittävä vaikuttaja, hiljainen sulkee sisäänsä, ulospäin suuntautunut ulospäin, ja ehkä hänen kehonsa oireilee levottomasti. Mutta molempia voi olla yhtä aikaa, luonteeltaan ulospäin suuntautunut voi kääntää kokemuksen sisäänpäin, kun sille ei anneta ilmitulon oikeutta. Traumatologit osaisivat kertoa enemmän, jos osaisivat? Minä kerron vain omasta kokemuksesta.

Trauman kohtaamisessa asiantuntijoilla oli huomattavan paljon kieltämisen ongelmaa.

Puhuin erään psykologin kanssa omasta traumastani ja toisten hyökkääväisyydestä itseäni kohtaan. Hän neuvoi, ettei tule näyttää pelkoaan, ja ahdistustaan, mutta minulla se näkyi kehossa, silmissä ja ahdistuneisuutena. Koska olen ulospäin suuntautunut, yhteisön sulkeva suhtautuminen vaikutti siihen, että tuo yhteisömoralismi kukki kehonkielen levottomuutena. Sitä ei saanut hallintaan käskyillä ja neuvoilla. Ilmeisesti on niin, että juuri fyysinen väkivalta jää kuin tärinäksi kehoon, ikään kuin tulee ulos tunkeutumisen jälkeen takaisin liikkeenä takaisin päin, kun on painettu alas, se tuli pätkittäin ulos ja se ehdollistui yhteisövaltaan. Pahimmassa trauman ulos tulossa, puhuin ystäväni kanssa puhelimessa. Hän sanoi, sinun psyyken kipu tuntuu ja kuuluu äänessä, psyyken kivussa, ääneni ole todella kuin vieterin kitinää, valituksen tuskaa.

Ihmisillä varmaan suurimmalla osalla on jonkinmoisia traumoja. Sen totesin oman trauman kohdalla, että kun se tuli näkyväksi pelkoina, monet oman traumansa kokeneet ikään kuin siirsivät oman traumansa minuun ja käsittelivät sitä minussa. Ehkä he alkoivat vasta tunnistaa omaa traumaansa. Ulospäin näkyvät oireet saavat ihmiset ahdistumaan ja takertumaan oireisiin, diagnosoimaan, luokittelemaan ja syrjimään. Se taas olisi hirvittävää, ettemme mitenkään reagoisi, olisimme kuin viilipyttyjä, mihin liiallinen ulkoinen ohjaus meitä usein johtaa, liian hillittyyn käytökseen. Heijastamisen ongelma on psyyken ongelma, se on psyyken ominaisuus, ikään kuin skitsofreeninen. Valo tarvitsee varjon periaatteella, mutta minulle se tarkoittaa, ilossa on oma järjestelmä, surussa oma, eikä niiden tarvitse olla heijasteisia. Mitä paremmin osaamme selittää ilmiöitä, sitä paremmin ymmärrämme yhteyksiä. Heijastamisesta poispääsy vaatii oman historian tuntemusta.

Usein ihminen luo itselleen traumoja tekemällä väärin. Nämä ihmiset eivät oireile niinkään pahasti, vaan unohtavat tekonsa, kieltävät ja heijastavat toisiin.

Rooli on enemmän valtaan vievää kuin ihmisen itse, se on myös määrittelykysymys, miten valta on siinä oikeutettu ja yhteiskuntaa kuvastava. Kristinopin mukaan minulla on vain yksi Jumala, enkä pidä muita Jumalia, en kumarra kuninkaita. Sanotaan, että Jumalan rakkaus on ehdoton, ihminen luo valtajärjestelmät.

Raija

ROOLIEN SEKOITUKSIA

Olin joku aika sitten dementoituneiden kodissa havainnoimassa ja seurustelemassa. Yksi siirteli puolitoistatuntia erilaisia asiointikortteja kasseista toiseen ja rahapussiin edestakaisin, ja sitten hän alkoi pukea, riisui, puki ja riisui. Sanoin hänelle, älä pue liikaa, tulee kuuma. ”Älä komentele minua” tuli kipakka vastaus. Oliko hän tullut lapseksi jälleen? Niin moni tytär ja poika joutuu dementoineen vanhuksen hoitajaksi tänä päivänä, että hirvittää.

Mitä tapahtuu, kun ykskaks oletkin äidin ja/tai isän ohjaaja, opettaja tai komentaja. Roolit ovat vaihtuneet. Tällöin voi nousta lapsuudesta ahdistuksen tunteita, silloin kun olit tottelematon ja tuhma, ja vanhempi saattoi rajoittaa ankarasti, jäljelle jäi psyyken kipua, kun oli uskaltanut vastustaa, uhmata ja rikkoa sääntöä, ehkä tervettä itsenäistymistä, mutta nyt tämä häpeä ja ahdistus voi nostaa pintaan sen ahdistuksen, tunne voi yllättää vahvasti. Aviopuolison sanomiset ja lähestymiset tässä tunnetilassa voivat tuntua  tukahduttavilta, voivat tuoda jopa aviokriisin.

Tunnekuohut ahdistuksineen ja voimallisuudessaan kertovat suhteiden laadusta, kuinka ankaraa tai lempeää suhtautuminen on ollut ja on. On voinut joutua hyvinkin ahdistavaan pakkorooliin, jossa ei ole voinut olla oma itsensä. Omassa kodissani saimme olla vapaasti omana itsenämme, eikä pakkorooleja ollut. Vasta väkivaltaisen tapahtuman jälkeen pakkoroolit nousivat hallitsemaan mieltä, ahdistamaan kohtuuttomasti, ja roolit ajoivat itseä poissulkevaksi, yhteiskunnalliseksi rooliksi, joka piti yllä enemmän normeja. Onneksi pääsin eroon väkivallasta. Rooleista irtautuminen ei ole helppoa, se voi viedä vuosikausia. Myös kovalla kurittamisella ja kasvattamisella ihminen voi joutua pakkoroolin. Voin vain kiittää köyhyyttä ja salolla asumista siitä, että liiallinen ohjauksen ja kasvatuksen kulttuuri ei päässyt sekoittamaan luonnollista suhdetta vanhempiini ja itseeni.

Sitten roolit voivat mennä päälaelleen jo lapsuudessa. Kasvatustieteessä puhutaan messias lapsesta, joka ohjaa, komentaa ja määrää vanhempiaan, hän on ollut vanhempiensa jumaloima ja palvottu. Tällaisista lapsista tulee oman mielikuvituksensa vankeja, mutta myös siitä nautiskelijoita. Jos rooli on ollut valittua ja oman tahdon alaista, se voi johtaa nk. luontaiseen johtajaan, ehkä puhuttaisiin johtajaluonteesta, junailemassa ja hääräilemässä joka paikassa, ja näkee totuutena vain oman mielikuvituksen ja havainnointinsa, ei kuule muita, ja elää hurmiossa nautinnollista elämäänsä huomioimatta muita. Jos joku uskaltaa tuoda esille tätä käyttäytymistä, hän suuttuu silmittömästi, hän katkaisee välit esille tuojaan, ja kerää ympärilleen tukijoukot, jotka alistuvat hänen näkemyksiin taistelemaan paljastajaa vastaan, mielikuviensa synnyttämien, tarinoista koostuvan ja vallanhimonsa luoman illuusion myötä. Tällainen henkilö ei pyydä anteeksi, ei anna anteeksi, asian esille tuojan on pyydettävä anteeksi, kannettava syyllisyyttä ja uskottava hänen totuutensa, sillä hän on luontainen johtaja.

Sitten on ne mielikuvituksessa eläjät, jotka ovat joutuneet siihen kovan kohtelun seurauksena, ja psyyke pumppaa mielikuvia hallitsemattomasti, mutta he eivät pääse eroon mielikuvituksestaan, ehkä jatkuvan uhan, alistamisen ja väkivallan seurauksesta johtuen, he eivät jaksa. Mutta jokaisen tulisi ottaa vastuu ja käyttää järkeään, etteivät mielikuvitustarinat hallitsisi maailmaa, mutta se ei ole mahdollista liian vaikean alistamisen jälkeen ja he sairastuvat.

Monelta heiltä puuttuu kasvatus, opetus ja oikeanlainen huomioiminen, jossa olisi opittu itsensä hallintaa.

Messias persoonat eivät kanna vastuuta, heitä ei omatunto kolkuta. Heidän valtansa on itsevaltiutta, ja asiaan puuttuvat saavat leiman, mikä heijastaa messiaan persoonaa itseään. Yksilöinä he nimeävät asian esille ottajat häiriköiksi, jotka tuovat ongelmia, koska paljastavat asioita. He haluavat omistaa totuuden, jonka he ovat itse luoneet ja jota ei voi muuttaa, valtansa avulla. Messias alkaa todistaa ja etsiä paljastajasta häirikön piirteitä mielikuvituksen ja valheen voimalla, sillä ne ovat uhka hänen totuudelleen, ja muita totuuksia/todellisuuksia hän ei näe. Pahimmillaan nk. paljastajalle ei kerrota mitään asioita, sillä hän puhuu, ja hänet nimetään yksityiselämän loukkaajaksi, kun he itse tunkeutuvat toisten elämään yrittäen hallita toista. Tämä messias termi on minusta erikoinen, koska Jeesuksesta käytetään myös tätä, ja hän ei ollut muita alistava.

Totuus ei voi olla arvauspeliä, joka luodaan jonkun ihmisen mielikuvituksen myötä. Mielikuvitus on yksilöllinen ajatuksen alku matkalla totuuteen, vasta elämään aktivoitumista, ja siinä mielessä tarpeellista, että se tuottaa tyydytystä olemassaoloon.

Raija

LÖYDÄTKÖ POSITIIVISEN?

Viime päivät on keskusteltu, onko rakentajatwiittaajan kunniakirjan antaminen sopivaa, suoko sananvapaus vihapuheoikeuden, mitä se tuo tullessaan. Osittain olen sitä mieltä, että luokittelut ja leimojen laittaminen ihmisiin ei ole hyvä asia, saattaisimme tulla aika värittömiksi, jos ei meissä mitään eroavaisuuksia olisi, sanojen tuottaminen voi olla vaikeaa. Tutkimus vihatuimmista poliitikoista sai aikaan vilkkaan keskustelun, vihapuheiden ilmapiirissä Olof Palme murhattiin. Oliko Breivikin joukkomurhan takana saaressa ainoastaan viha, ei ollut, kysymyksessä oli ideologinen taistelu. Törmäyskurssille olen minäkin joutunut, muutama psykologian edustaja on lähtenyt seuraamasta, kun puolustan kristillisiä arvoja, useimmat eivät suutu.

Mihin viha ja/tai ihailu kohdistuu, mitä pidetään hyveinä? Ehkä on hyvä kurkistella menneiden filosofien aatoksia. Rohkeus, kohtuus, kunnioitus, arvostus, mitä näitä nyt on, Aristoteles on usein siteerattu ja hyvä niin. Ne ovat siis yläkäsitteitä, joihin pyritään, ohjenuoria. Käytäntö on usein erilaista, taistelua omasta reviiristä, tuomitsemista, vallan himoa, syrjintää jne. Poliitikot ovat herkästi julkisuuden henkilöistä vihattuja, kateus voi synnyttää vihaa miellyttäviin. Poliitikot puuttuvat epäoikeudenmukaisuuteen ja taistelevat vääriä arvoja ja tekoja vastaan, säätävät lakeja, joita meidän tulisi noudattaa. He puhuvat vääryydestä ja oikeudesta.

Positiivisuus on monenlaisia kokemuksia. Tänään aion nauttia fyysisesti uimalla, ja saada hyvänolon kokemuksen endorfiinien surfauksella. Minulle iloa tuottaa oppiminen ja uusien näkemysten synnyttäminen, olen luova. Kokonaisuuden näkeminen auttaa hyväksynnässä, minulle oppimisessa esteet ja edellytykset. Luovuus ei ole itsestään selvää, olen oppinut sen monien harjoitusten kautta taiteen avulla, lukemalla, muuttumalla, etsimällä, se on vaatinut tekemistä ja se on ollut myös synnynnäinen taipumus, jonka hallinnan olen oppinut kokemuksen kautta.

Eräs hyvä ystäväni sanoi, kun pohdin lapsuuden köyhyyttä, älä mieti sitä. En vello ajatuksissa, menneisyyden näkeminen ei tuota minulle ahdistusta, se tuo minulle tulevaisuuteen pyrkimisen, menneisyydestä voi ponnistaa, kuten ystäväni sanoi, se tuo luovuutena uusia pyrkimyksiä, korjauksen yrittämistä ja oppimista, se on voimavara.

Vihan ja pahan olon taustalla on useimmiten käsittelemättömät kokemukset, joista on syntynyt tunteita, joita heijastelemme toisiin, se voi olla reaktio väärin kohteluun. Arvot ja arvostukset ovat vahvoja vaikuttajia, kuinka hyväksymme toisen, eriarvoisuus on usein tuhon ja vihan takana. Vääryyttä vastaan taistelevia vihaamme, koska meillä on huono omatunto, että olemme saaneet itse hyvinvoinnin eväät, koulutusta, ruokaa, asunnon, taloudellisen turvan, luottamuksen, kunnioituksen ja ehkä ilman ansaitsematta, joskus kovasti työtä tehden.

Omaa hyvää oloa kannattaa etsiä, tulkoonpa se musiikista, liikunnasta, kirjallisuudesta, elokuvista, mutta taustalla on usein tekeminen, uusien kuvien luominen, eteenpäin pyrkiminen, katse tulevaisuuteen, jossa koko elämänkaari kantaa muistoina, menneisyys on hyväksytty ja ilo tulee yrittämisestä. Hyvän olon rakennuspuita kannattaa selvittää, itse pidän Maslowin tarveluokituksesta. 

Positiivisuus kumpuaa myös positiivisesta kokemuksesta, se synnyttää positiivisia tunteita, ratkaisevaa on kuinka kohtelemme itseämme ja muita, mitä tapoja viljelemme. Huono kohtelu voi saada aikaan aggressiota, viha kannattelee ääntä ahdistavasti ja saa muut vihaiseksi. Positiiviset kokemukset korreloivat positiivisuuteen, negatiiviset taas negatiivisuuteen, siis tehkäämme hyvää.

Ihmisen mieli ja ilon kokemus ei korreloi aina menneisyyteen, siitä ajatteleminen ei tuota tuskaa, jos ja kun sen on hyväksynyt. Positiiviset kokemukset ovat vahvin lanka kannattelemaan ihmisyyttä hyvän poluilla. Se voi viedä pitkän ajan ja joskus ei kykene antamaan anteeksi, mutta pystyy unohtamaan kokemansa. Itse nautin elämästä. Osaan tehdä asioita, mitkä tuovat hyvää oloa, olen ehkä oppinut elämästä sen, mitä on hyvä korjata. Ja se ei ole kenenkään persoonallisuuteen tunkeutumista, itsensä hyväksyminen on opettanut myös toisten hyväksymistä, heitä ei tarvitse muuttaa, he muuttavat itse itseään etsimisen, tekemisen, kohtaamisen, oppimisen ja löytämisen kautta, se on elämää. Tekoihin pitää voida puuttua. Psykologian opettajani sanoi, kyllä ihminen aina itsensä hyväksyy, sitä on syytä pohtia, miten hyväksymättömyys kehittyy. Mielestäni se pitää paikkansa, olen iloinnut itsestäni, mutta en ole voinut hyväksyä pahoja tekoja, ymmärtänyt kyllä syitä miksi, toisen elämän tuhoamista. Joskus ihminen itse tuhoaa elämäänsä. Toisen ihmisen läsnäolo elämässä on kuin lähde, josta vesi pulppuaa, voimme juoda ja saada voimaa.

Minun tapauksessani masennus ja ahdistus syntyivät siitä, etten ollut hyväksytty, en saanut puhua, ja aivot lamaantuivat, niille ei ollut työtä, tuomitseminen ja syrjintä toivat vihan ja aggression. Uskon, että varhaislapsuuden leikin mahdollisuus pelasti minut tuholta, minusta tuli ikuinen optimisti, koska innostuneisuus säilyi sielun syvissä uomissa. Elämän työksi on tullut puhua niistä asioista, mitkä estävät positiivisuutta, ja ne ovat negatiivisia asioita, vääryyttä, mutta eivät kerro mitään itsestäni, joka kokee iloa ja suhtautuu myönteisesti ihmisiin ja haluaa heille hyvää pitkässä juoksussa, mutta jäänne kovasta kohtelusta kiusaa joskus, en kestä ihmisen halveksuntaa. Ehkä minä olen poliitikko. Mitä ovat tekojemme vaikutukset, tuommeko surua ja/vai iloa, asenteet voivat vaikuttaa enemmän kuin teko. Positiivisuutta voi ilmaista niin monella tapaa, hymy, hieronta, sanat, kuuntelu, puhuminen, luottaminen, jne.

Raija

MARKKINOINNISTA

Inhoan hurmoksellista pakkosyöttöä, mitä markkinoinnissa esiintyy. Media syö niiden kädestä kuin auringonnousua, kriittistä tarkastelua ei ole. Elokuvia tehdään pilvin pimein näistä sankareista ja mainokset suoltavat lakkaamatta uusia mielikuvia, yli ihmisen tarpeiden. Voitonhimoiset ja karismaattiset henkilöt pääsevät helposti median lellipojiksi/tytöiksi, kunnes joku uskaltaa avata kurkkunsa ja kertoa, ettei tuo tarina ole totta. Samaa tehdään Venäjän politiikassa.

Kuinka hurskaasti ja täydellistä uhoa saakaan kuulla, kun markkinointitykki huutaa, te saatte myytyä, te saatte myytyä, 100 000 kahvinkeitintä ja se onnistuu, me voitamme, me voitamme, hurmos saa ihmiset kiihdyksiin ja he lähtevät mukaan hurmokseen. Haluaisin jonakin päivänä kuulla todellista vastuuta kokevan myyntigurun, jolla olisi painavaa sanottavaa ja voisimme rakentaa kestävää kehitystä maapallollamme. Ylikapitalistinen voitontavoittelu tuhoaa maapallon, ihmisyyden ja kaikki mahdollisuudet rakentaa toimivia yhteiskuntia.

Seuraan erästä kauppatieteilijää, ja markkinoinnista vastaava kouluttajaa. Hän mielellään kertoo persoonallisuuteen liittyviä teorioita, kuinka heihin vaikutetaan, mutta minusta vaikuttaa, että hän pyrkii manipuloimaan asiakkaita, ostamaan sitä mitä he eivät tarvitse. Toivoisin hänen joskus puhuvan asiakkaan näkökulmasta, ei myyntitavoitteen, sillä itse asiassa uskon, että myyntiä saataisiin parannettua, jos ymmärrettäisiin asiakkaan näkökulma. Jos guru huutaisikin, haluan palvella, haluan palvella teitä, olisin onnellinen. Missä on esim. vanhusten erityispalveluosaajat, silmälaseja, vaatteita, puhelimia, ruokaa ym. ym. myyvillä.

Pari esimerkkiä. Vanhus ostaa uuden puhelimen, koska vanha ei kuulu Uuteen-Seelantiin ja samalla vaihdetaan operaattori, loppusumma 580 eu (v.2007). Mutta käykin niin, ettei puhelu kuulu uudellakaan vekottimella, ja taas ostetaan uusi puhelin. (vanhuksella on hyvä kuulo), eikä jo ostettua voi palauttaa, menetys noin 1000 euroa. Pyydän häntä vaatimaan puhelimen palautusta, mutta ei hän kehtaa. Toinen (olen ystäväpalvelussa) kertoo kynsien leikkauksesta maksaneensa 400 euroa, huh. Useita vanhuksia on omaisten armoilla, ja miten monta kertaa olenkaan nähnyt, kun vanhukselle ostetaan puhelin, jossa esim. näppäimet on niin pienet, ettei niitä näe eikä niihin osu kömpelöt sormet. Vaatteita on turha kuvitella saavansa, sillä Aasiasta on tullut lämpimien maiden vaatetustrendit, paljaat käsivarret on suunniteltu kuumuuteen, ei viileisiin iltoihin Suomeen sopivia hihoja.

Asiakas ei ole aina oikeassa, kyllä ne hallitsevat myyntigurut määräävät tahdin, toivottavasti markkinointiin saadaan vielä joskus palvelevia ihmisiä, jotka ymmärtää, että asiakas haluaa tyytyväisyyttä, ei uusia tarpeettomia mielikuvia.

Raija

MIELIVALLAN ALLA

Elämä opettaa joskus enemmän kuin mikään tieto, kokemukset, nähdyt ja kuullut. Teoriat ovat tarpeen hahmottamisen ja ymmärryksen syntymiseksi ja helpottavat asian käsittelyä. Sosiologia, mikä tutki valtaa, on yhteisöön liittyvää tutkimusta, ihmisten välisiä suhteita tutkivassa oppiaineessa. Muistan kaavion, jossa ryhmän jäsenet olivat yhteydessä toisiinsa eriarvoisesti.

Eri aikoina vallitsevat erilaiset arvot pinnallisesti ajateltuna ja näkyvänä, mutta perusarvot eivät muutu. Alakouluajoilta muistan tapauksen asuntolasta, jossa minua rangaistiin siitä, että luultiin minulla olevan kynsilakkaa sormissa, apulainen huomasi asian ja alkoi puolustaa minua, mutta hän sai potkut puolustamisesta, johtajan valta oli ylitse kaiken. Elettiin 60 lukua, olin niin köyhästä perheestä, ettei rahaa moiseen ylellisyyteen olisi ollut. En ole halunnut lakata kynsiäni tuon kokemuksen vuoksi.

Meninpä minne tahansa, nämä valtataistelun, moralismin, tuomitsemisen ja rankaisemisen ongelmat tulevat esiin. Yhteistä niissä on se, että tapahtumat ovat usein mielikuvituksen synnyttämiä, asiaa ei ole tapahtunut, mutta asiaa todistetaan täydellä vimmalla. Joskus asia tapahtuu oikeasti, mutta ei kestä päivänvaloa ja sitten ihmiset piiloutuvat milloin minkin naamion taakse, onnellisuusmuuri on niistä yleisin, häiritsee minun hyvinvointia, minä haluan olla rauhassa ja nauttia elämästä, iloita ja onnistua, mitä siitä jos joku kuolee minun onneni ja valheiden vuoksi. Erään psykiatrin väite, ettei ihminen kestä syyllisyyttä, vaan se täytyy siirtää toiseen, ei mene minun kallooni, kysyn mistä tämä syyllisyyden siirto-oppi on peräisin.

Psyykkinen puolustus, totuuden kieltäminen on yleistä ihmisen käyttäytymisessä, kerrotaan sovittu, kerrottu tai ihanteellinen tarina.

Valheellinen anteeksianto ja syyttömyys syytettynä ahdistavat tuhoavaan tuskaan saakka, tuottavat vihaa ja anteeksiantamattomuutta, eriarvoisuutta ja syrjintää. Rehellisyys ja totuus vapauttavat mieltä ahdistuksesta, jos arvot ovat jäsentyneet minuudessa henkisen kasvun kautta. Syyllisyys, mikä on syntynyt todellisesta teosta tehtynä, saattaa viedä kauhuun, koska oma identiteetti on rakentunut ulkoisille arvoille, kuten maine ja tällöin häpeä tuskastuttaa. Sisäiselle tietoisuudelle rakentunut rehellisyydestä kannattelee ihmistä, se on vilpittömänä ja aitona lapsessa, jos se saa säilyä. Edes oikeusvaltio ei auta, jos ja kun ihmiset ovat valmiita valehtelemaan oman selustansa taatakseen. Suomalaiset eivät ole mielestäni niin rehellisiä, kuin uskotellaan, liian monelta puuttuu omatunto.

Kun yhteisövallalla demokraattisesti tutkitaan asioita, uhria ei useinkaan kuunnella, totuudeksi tulevat yhteisön luulot ja todistusaineisto, mitä ei aina paljon ole saatavilla, rikolliset varmistavat taustansa. Oikeastaan se on mahdoton yhtälö.

Eräässä koulutuksessa, jossa oppilaat ohjattiin ryhmäytymään omin neuvoin, syntyi täysin katastrofaalinen tilanne. Kaikki huusivat yhteen ääneen luokassa, ja melu oli valtavaa. Korotin ääneni, pitäisikö valita puheenjohtaja, ja sain yhden nuoren kimmastumaan, vai johtaja, mikä sinä kuvittelet olevasi. Oppilaat jähmettyivät, ja niin nuori alkoi johtaa itse, määräysvallalla, diktatuurisella otteella, ja otti vallan, ja sai joukon mukaansa. 40 – 50 vuoden ikäiset kiltit tytöt alkoivat totella häntä, ja hän saattoi määrätä, mitä tehdään milloinkin, ahdistus ja syrjintä alkoi vaikuttaa vahvana ja ihmiset oireilivat. Lukittuminen on vaikea ongelma ihmisille, he ovat ohjattavissa mihin vaan, siis eikö itseilmaisua pitäisi vahvistaa.

Neljä vuotta kestänyt koulutus oli helvettiä, ja opettajat eivät koskaan saaneet selville mikä oli ongelman ydin, yhteisövalta ja johtaminen. Syrjinnän mekanismi alkoi oppilaista ja päätyi aina opettajan erottamisyrityksiin saakka. Rooleja jaettiin ja tehtäviä annettiin johdon mukaan, sain jonkin sortin taiteilijan roolin, runoilijan, josta en ollut juuri pitänyt, mutta tein työtä käskettyä, sillä enemmistö oli johtavan nuoren hyväksynyt.  Se toi syrjintää, vaikka uskottiin hyväksi ja luonnolliseksi valinnaksi, vahvin voittakoon. Tieto, joka olisi ollut hyvä ohjaaja, katosi. Roolit veivät ihmiset mekaaniseen työskentelyyn, jossa moni luhistui, ja oppiminen putosi nolliin, persoonallisuudet eivät päässeet esiin, syntyi hierarkkinen laumaoppimisen malli, joka tuhosi yksilöitä. Puhuminen ei onnistunut, sille ei annettu tilaa ja tehtäviä suoritettiin, mutta ilo ja innostus olivat pois.

Saavatko supertähtien, sankareiden ja johtajien lausunnot kansaa parempiin tekoihin. Niissä on usein takana ylimielinen johtamisen mekanismi, diktatuurin sukulainen. Sitä media tarjoaa. Tarjoavatko opit mahdollisuuden parempaan? Näyttää siltä, etteivät ihmiset sitä osaa. Raamatussa puhutaan pyhästä hengestä, mikä tuo hyvää. Sana voi olla Pyhästä hengestä, mutta myös ihmisen pahuuden jälki. Työpalavereihin kaivataan hyvää ilmapiiriä, jossa on osallistumisen oikeuksia kaikilla oman persoonallisuuden oikeudella muita alistamatta. Eräässä ryhmässä tämä johtaminen onnistuu hyvin, sillä johtaja osaa olla tasapuolinen ja antaa kaikille tilaa. Normiyhteisöissä on paljon mielivaltaa niin opeissa kuin käytännössä.

Yhteisöllisyyden toimivuuden ydin on valta, kuinka sitä käytetään, onko asia ja tieto johdonmukaisesti fokuksessa tavoitteissa ja hyvät keinot mahdollisia ja toteutuvia, johtavatko tunteet ja/tai mielikuvat. Kaikkia näitä on yhteisöissä, ratkaisevaa on, mikä rakentaa sitä totuutta, mikä on ihmiselle hyväksi, työn, keskustelun ja valintojen kautta. Päämääriin päästään välitavoitteiden kautta huomioimalla monipuolisesti tarpeita ja kehitystä.

Pahaa vastaan on aina taisteltava, niin opeissa, teoissa kuin sanoissakin, puhumattakaan tunteiden terrorismista. Moraali on yhteisöjen selkäranka, se myös ahdistaa, joskus liikaa, mutta se on myös positiivinen voimavara, ja auttaa ponnistelemaan ja oppimaan, etsimään oikeaa ja väärää, taidolla tiedosta, ristiriidoista, tunteista ja rajoista.

Raija

NE ÄRSYTTÄVÄT MIELIKUVAT

Mikä ärsyttää, kuka saa sinut raivoon mielipiteillään, milloin tekee mieli ottaa tuomioleka kouraan, ja iskeä tainnuksiin? Olen havainoinut, että osa mielikuvien esille tulemisessa on vahvasti tuomioon liittyvää ja osa ihmisoikeuksia puolustavaa taistelua. Ihmiset käyvät jatkuvaa mielikuvasotaa oikeasta ja väärästä, minun ideologiani, ajatukseni tai tunteeni on parempi. Useat käyvät sotaa periaatteellisesti ja tietoisena ihmisoikeuksista, kunnioittamisesta, jolloin halutaan kaikille ihmisille oikeus ihmisyyteen ja hyvään elämään. Toisenlainen taistelu käydään vallan saamiseksi, toisen alistamiseksi oman näkemyksen alle, ainoaksi totuudeksi luokitellen. Tärkeää olisi huomata, että totuudessa voi olla monta näkökulmaa, jotka rakentavat kudoksen, ja vaikuttavat toisiinsa.

Ennakkoluulot ahdistavat äärimmäisyyteen, enää ei uskalleta kohdata ihmistä avoimesti, josta on puhuttu pahaa, luotu negatiivisia mielikuvia, vain oman vallanhimon siivittämänä ja/tai pakkomielikuvien alla yhteisön painostuksesta, sillä rangaistus voi olla kova vastaanpanijalla. Mielikuvat ahdistavat toisten sulkemiseen pois ryhmästä, sosiaalinen ahdistus repii hajalle ihmisen mieltä.

Negatiivisten mielikuvien uhrit joutuvat jatkuvan hyökkäyksen kohteeksi. Ihmisillä on useimmiten omia ahdistuksia niin paljon, etteivät he jaksa ajatella uhrin asemaa. Jos joku menee ja kysyy kymmeniä vuosia ahdistuneelta, ihmiseltä, kävitkö elokuvissa, mitä kuuluu, oletko laihtunut, tekikö hän itsemurhan, saattaa raivo ja viha nousta kysyjää kohtaan hyökyaallon lailla, pahimmassa tapauksessa murha-aseet nostetaan piiloistaan, ja vähintäänkin kyselijä suljetaan ryhmästä pois. Alkuperäinen kysyjä ei välttämättä joudu maalitetuksi, osan saa useimmiten yhteisön arvottomimmaksi luokiteltu, heikkous vain vahvistuu hänessä, lopulta pelko alkaa näkyä levottomuutena ja se saa aikaan kehäkierteen, koska pelkoja ei kestetä nähdä, heikkoutta.

Näitä uhreja jos hyökkääjiäkin hoidetaan psykiatrien ja psykologien vastaanotolla, etsitään persoonasta vikaa, mikä ärsyttää ja yritetään saada uhri vaikenemaan, ja muuttamaan tapojaan. Mutta tämä ei auta, sillä ongelman villakoira eivät ole uhrit ja hyökkääjät, ongelman ydin on ilkeät ajatukset, siksi vihapuhetta tulee karsia ja kriminalisoida se. Uhrit juoksevat hoidossa ja uusia syntyy jatkuvasti. Uhrin asema voi helpottua hetkeksi laverilla maaten, mutta itse ongelmaa se ei poista. Näyttää siltä, että tuomareiden rooleissa on enemmän ongelmia, ja he tuottavat valheellisia mielikuvia, he ovat vallan alaisia. Ongelman juurisyy on yhteisöllinen, joka hamuaa mielikuvia hallitakseen yleistä ilmapiiriä. Se on inhimillistä, se pitää ihmistä tasapainossa. Joku viisas journalisti sanoi joskus, muuhun emme voi puuttua, mutta valtaa voi rajoittaa.

Raija

ARVOTTOMAT VANHUKSET

Tulen kiukkuiseksi, kun huomaan, että muistitestien kautta holhoavassa yhteiskunnassamme järjestetään vanhusta dementiakotiin diagnosoivissa näkemyksissämme. Muistisairaudet ovat ongelma, ja totta kai silloin on autettava. Mutta kysyisin, ovatko muistitestit luotettavia kaikkien kohdalla. Monia vuosi dementiakodissa työskennelleenä näin kuinka hyvänkin muistin omaavat joutuivat satunnaisen muistitestin vuoksi holhottavaksi. Muistisairaus on yhtä heikosti tunnettua kuin narsismi, paremminkin muotitauti. Ja kuinka paljon tämä maksaa yhteiskunnalle.

Lääkärivetoinen yhteiskunta etsii diagnooseja, luokittelee ja tekee ihmisiä avuttomaksi, koska se on sosialismin ihmiskäsitystä, yhteisö havaitsee, hallinnoi ja johtaa yksilöä, joihin havaintoihin sitten jatkotoimenpiteet johtavat. En syytä tästä lääkäreitä, se on yleinen holhoava ja kontrolloiva yhteisöjen ongelma. Mutta kysyn, onko lääketiede riittävä vanhushoidon asiantuntija, minusta se on kovin kapea-alainen.

Mietitäänpä, kuinka roolit vaikuttavat lyhytaikaisen muistin toimintaan, jos yksilö ei voi yhteisön roolissaan harjaannuttaa lyhytaikaista muistia, tai se on elämänvaiheen vuoksi vähäistä, ja hän saattaa satunnaisesti olla muistamaton testeissä. Dementoitumisen syitä on monia, esim. alkoholisoituminen, mutta sekään ei kaikilla. Muistan henkilön, joka tällaisessa testitilanteessa ei muistanut yhtään mitään ja porskuttaa nykyään aivan mainiosta omilla kyvyillään toteuttaa muistiansa.

Lääketiede ei näe ihmistä kokonaisuutena. Ehkä pitäisi kehittää psykologiaa, jossa ihminen nähdään enemmän ydinminuudestaan käsin, ja itseilmaisun oikeudet pitäisivät yllä monipuolisesti muistia tunteiden aktivoidessa ihmisen omaa ratkaisua, menneisyys olisi luvattua katsoa, tulevaisuus sallittua unelmoida, ja tässä ja nyt itseilmaisuoikeus. Kun menneisyyden lapsi saa tulla esiin, myös muisti aktivoituu, kun muistikuvat saavat lyhytaikaisessa työskentelyä ja tunteita tulee esiin. 

Kokonaisuudessa tunne-elämän aktiivinen olemassaolo estää ihmisen tekniseksi muuttumista, mekaaninen ihmiskuva, mikä tulee usein juuri lääketieteestä. Ei pidä pelätä liikaa tunteiden tulemista, tunteet ovat aika harvinaisia, jos taustalla ei ole pahat traumat, jotka vievät kauhuun.  Käsittelyyn tulee vanhat kokemukset, uusien luominen ja mieli hoitaa pikkuhiljaa särkyneitä, kadonneita ja unohtuneita kuvia uudenlaiseksi ja/tai antaa hyväksynnän. Totuus ei häviä, totuus tulee uudessa valossa ja antaa voimaa ihmiseen itseensä, saa muistaa mitä haluaa, eikä tarvitse alistua yhteisön tuomiin.

Maailmassa, jossa on liikaa valtaa muiden havainnoille, mitkä usein ovat heikkoa analysointia, ja satunnaisia todisteita, syntyy paljon epäilyjen ja luulojen vuoksi mieleltään sairaita. Näin yhteisöt tuottavat lääkäreille hommia.

Raija

AITOUSPOLKUJEN VALINTOJA

Riku Sivonen perään kuuluttaa Ylen sivuilla kolumnissaan aitouden perään, mitä on tulevaisuus, onko meissä mitään aitoa, elämmekö keinotodellisuudessa, emmekä kohtaa toisiamme, emme ole enää aitoja ihmisiä.

Freudin mukaan rakkaus, työ ja leikki ovat elämän peruselementit, joita on hyvä pitää elämän perustana.  En tiedä, missä vaiheessa hän toi seksuaalisuuden elämänvoiman ja eteenpäin menon lähtökohdaksi, kuoleman pelon. Siihenkin se voi ajautua, ja ihmiskunta on ajautunut törkeällä tavalla, koska syntymäahdistus on lähtenyt johtamaan ihmisyyttä, ahdistuksesta syntynyt pelko. Pidän seksuaalisuuden korostamista enemmän kapitalismin ahneuden alttarina, joskin se ei näytä olevan minkään aatesuunnan pois sulkemaa.

Minulle lapsuus on asia, jossa lapsen on annettava olla lapsi pitkään, leikkivänä ja tutkivana, mikä kuuluu leikin olemukseen, hahmottaminen. Suomessa leikkiä on ennen arvostettu, mutta nyt ovat alkaneet puhaltaa eurooppalaiset tuulet, lapsi halutaan esikouluun jo 4 vuoden iässä, ja sanakielen tietoisuus kirjallisuuden kautta alkaa johtaa näkemyksiä. Leikin juuri on sisäisessä mielikuvituksessa, unimielikuvissa, jotka ovat alkaneet kehittyä kohtuaikana mielihyvässä, jossa ilo on uuden syntyminen, ajattelun alkeissa, kuvissa, jotka tunteista aktivoituneena syntyvät. Ulkoisesti havainnoiden ajatellaan, että ne ovat kehoaistimuksellisia, mikä ilmenee kehojännitteenä, himona ja itsekkyytenä, mikä luokitellaan seksuaaliseksi, kuten lasten maistamis- ja haistamisinto, kosketuksen tuoma aistimielihyvä. Leikki on kuitenkin tutkittu lapsen synnynnäinen kyky, mitä pitää suojella ja se on erilaista kuin kehoaistimuksista syntyvät kuvat, mitkä ovat kuvittelutaitoa, havainnointia. Kirjallisuuden kautta opimme enemmän herkästi uskomaan kuin itse ajattelemaan, se tuo valmiita mielikuvia.

Leikin katoamisesta pitää huolestua, jo reilu kymmenen vuotta sitten YK asiantuntija totesi sen kadonneen. Näin huomasin myös päiväkodissa.

Säästyin varhaislapsuudessa liialliselta ohjaukselta. Minun annettiin leikkiä paljon. Minulla oli aikaa vapautua ahdistuksen sekä pelon syövereistä ja joutumatta liikaa pelon maailmaan, sain kokea turvaa ja luottamusta, iloa itsestäni. Itsestä Iloitsemisen ytimessä on vapaa liikkuminen ja itseilmaisu erilaisilla itseilmaisun kielillä, jossa osin vapaudutaan ahdistavasta kehokokemuksesta, kielen oppiminen oli vuorovaikutuksellista muiden kanssa, puhuminen oli focuksessa, kohtasin oikeasti ihmisen, en mennyt oman tietoisuuden kautta havaintoihin toisesta, kuulin oikeasti toisen puhetta ja hänen kokemuksiaan, opin kuulemisen. Myöhemmin, kun jouduin kohtaamaan vaikeat pelot ja väkivallan, minulla oli riittävästi omien kokemusten valossa myönteistä, mikä kantoi elämässä ja opin erottelemaan pelon vaikutukset. Vasta häpäiseminen ja valheen väkivalta mursi mielen, mutta palauduin takaisin itseeni, kun väkivaltaa ei ollut.

Lapsuutta ja oppimista tarkastellaan liikaa kielen kehittymisen kannalta. Itse tarkastelen lasta enemmän keskittymisen kannalta, ilon, luovuuden ja innostuneisuuden. Jos ja kun kieli kehittyy ahdistuksen voimasta ja pelko on kyyditsijänä, se johtaa nk. lapsiseksuaalisuuteen eli kehoaistillisuuden ylilyöntiin. Lapsen tahto ja halu tulee liialliseksi ja ensimmäiset oireet ilmenee vahvana jo kolmen vuoden iässä, uhmaikä. Lapsesta tulee ylitavoitteellinen, sen sijaan, että lapsi olisi vasta olemassaoloansa tutkiva, jossa tietoisuuteen voisi kehittyä tiedostamattomasta tuleva luova puoli. Liiallisesti ja vahvasti lukuromaanien ja satujen kautta kirjallisuudesta kehittynyt tietoisuus minuudesta, omasta hyvästä ja pahasta luonnekuvausten kautta vahvistaa tarkkailijan roolia ihmisyydessä, ulkopuolisten tarkkailua itsen sijaan, koska havainnointi jää vähäiseksi tiedon hallitessa liikaa. Leikkivä ihminen osaa katsoa sisäänpäin ja ulospäin minuudessaan, hän näkee varjoja ja valoja, hän näkee oikeasti.

Minusta on tärkeää, että ihminen puhumisen kautta oppii hyvin sanakielen, se on loppujen lopuksi aina kaiken sopimusten ja totuuden taustalla, mitä kehitetään, harvoin siellä tarinat tuovat viisautta. Tarinoissa sanat tuovat merkityksen, kuvataan ihmisen luonnetta ja tekoja, mutta puhuttaessa kohdataan oikeasti ihminen, kuullaan ääni, kehonkieli, parhaimmillaan sanakielen merkitykset tulkitsematta liikaa. Valta, johon ihminen pääsee kirjallisuuden kautta, voi olla hyvin moralistinen, jossa ihminen on tarkkailtavana, ei kohdattavana, liiallisten aistimielikuvien valloittama, mikä johtaa tulkintoihin toisesta, ei kuulemiseen. Ihminen ei opi tuntemaan itseään. Vastustanko kirjallisuutta, en, se ei lähde hallitsemaan ihmisen mieltä ja tietoisuutta, jos lapsuus on riittävän pitkä.

Ei voida kieltää sitä, ettei kirjallisuutta vaivaa vieläkin ihmiskuva, jossa joku vain tarkkailee toista ja jossa ylikorostetaan ihmisluonnetta, asemaa ja luokittelua, sosiologista näkökulmaa. Kristinusko, kuten muutkin uskonnot, ovat tuoneet synnin jo lapsuudesta saakka ihmisyyteen, kirjallisuus ruokkii sen vahvistumista. Vanhemmat, jotka ajattelevat lapsen olevan paha, ajavat ennakko luulojensa kautta lasta valheellisuuteen, eikä lapsi voi olla oma itsensä. Lapsi ei opi havaitsemaan ja tutkimaan, hän oppii luulemaan, pelkäämään ja epäilemään, ja mitä vahvempana on ahdistus kokemuksessa, sitä voimakkaammin lapsi kokee nämä pelot ja hyökkää niiden kimppuun itsessä ja/tai toisessa. Inhimillinen hoiva, opetus ja kasvatus auttavat pääsemään näistä terveellä tavalla irti, ja sitä kautta myös itsekkyys vähenee. Eriarvoistuminen on pahimpia itsekkyyden kehittäjiä. Lapsen tulee saada pitkään vahvaa hyvänä olemisen tunnetta.

Raija

SUOMALAISTA KASVATUSKULTTUURIA

Olen ollut päiväkodissa töissä vuosina 1976 – 2005, kuudessa eri päiväkodeissa, päiväkotiapulaisena, lastenhoitajana, ja lastentarhanopettajana. Olen tykännyt työstäni. Päiväkodit ovat pääsääntöisesti inhimillisiä paikkoja, joissa pyritään lapsen parhaaseen varhaiskasvatussuunnitelmien mukaan, valtiolta tulee ohjeistus, jonka kunnat referoivat kuntaan sopivaksi. Varhaiskasvatus on lastentarhanopettajan ammattiala, jota nykyään opetetaan kasvatustieteen laitoksella yliopistossa, ja tähtää oppimisen optimoimiseen. Ennen varhaiskasvatus oli sosiaali- ja terveysministeriön alainen, nykyään se on opetusministeriön alainen.

Oppiminen ei ole itsestään selvää ja tutkimuksissa on vielä varmasti paljon vajausta ymmärtää oppimisen eri muotoja. Itse katsoin, että suurimpia ongelmia päiväkodeissa tuotti ihmiskäsitys, mikä tuli lastenhoitajien koulutuksesta, ja oli kehokeskeinen, ja heitä oli meidän kunnassa 2/3 osaa henkilökunnasta, enemmistö. Lastentarhanopettajan koulutuksessa on enemmän oppimiseen liittyvää henkisellä puolella, keskittyen sanakieleen. Tarinoiden kertojat ja kirjallisuuden harrastajat ovat aina olleet arvossa, ja jo lapsena kiinnitin huomion siihen, että hyvät tarinoiden kertojat ja valehtelijat pärjäsivät koulussa, ja pääsivät opettajien suosioon, moralismia harrastavat. Katvealueeseen jäävät sosiaaliset taidot, sosiaalinen oppiminen ja tunne-elämä. Vaikka leikki tuo sosiaalista ja tunne-elämää paljon esiin, näyttää siltä, ettei sitä osata lukea lapsen kehityksen alustaksi niin hyvin kuin pitäisi.

Eräänä vuonna olin yksinomaan yhden lapsen hoitaja. Lapsi oli erittäin vakavasti häiriintynyt, hän oli päihdeperheen lapsi, arvaamaton ja väkivaltainen. Perheessä oli runsaasti väkivaltaa ja lapsi eli kauhujen keskellä. Tärkein tehtäväni oli saada lapseen luottamus- ja turvasuhde kiintymyssuhteena. Loin tapahtumia, jossa positiiviset kokemukset olisivat vahvistuneet, uintia, retkiä, piirtämistä ja maalaamista, olin vain häntä varten. Kerran terapeuttisessa maalaussessiossa maalasimme meren, jossa oli äiti, isä ja lapsivalaat. Ja yhtäkkiä hän kysyi, ”kuoleeko isi”, isä oli viety ambulanssilla rajun tappelun jälkeen sairaalaan. Pääsin pitkälle luottamuksen rakentamisessa, mutta jaksoin vain neljä kuukautta, sillä en saanut tukea muilta työntekijöiltä, päinvastoin he tuomitsivat minut lapsen lellittäjäksi. Ryhmään palauttamisen yhteydessä opettaja häpäisi ja tuomitsi hänet törkeästi häiriköksi, jos hän kysyi mitään. Ja näin hän antoi muille lapsille aseet syrjintään.

Enemmän kuin lasten persoonallisuusongelma häiriöiden synnyssä lasten kasvussa ja oppimisessa on aikuiset. (olen saanut tähän näkemykseen tukea itse Ben Furmannilta) Mutta ei sovi unohtaa kasvattajien ja opettajien koulutusta, mikä voi suosia hyvin kapea-alaisesti ihmisyyden kehittymistä. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa on väkivaltaa, jota salataan. Muutaman ihmisen muistan työelämässä, jotka puuttuivat tähän, mutta he saivat potkut.

Salailun kulttuuri tulee kaukaa, olemme vuosisatoja olleet toisen valtion vallan alla, mikä on opettanut pelon ja auktoriteettien uhkien alla salaamaan. Minun kouluaikana oli vielä karttakepillä napsautuksia, mutta häpäisy nurkassa seisottamisena oli pääsääntöisin rankaisumuoto. Häpäiseminen on yksi salailun vahvimpia ilmenemismuotoja ja sitoo sillä hiljaisuuteen. Häväisty ei kykene ja häpäisijät eivät halua paljastua.

Raija