OPIN TIE

Luin pari päivää sitten Suomen Kuvalehden artikkelin, jossa kahden lapsen isä tehtaili kauhufilmejä maailman pedofiileille kiduttamalla ja raiskaamalla lapsia, avustajinaan kaksi teini-ikäistä. Ihmisen pahuus ja sairas suhtautuminen ihmisyyteen ja elämään on tosiasia, jota ei voi kiistää. Sitä voi ymmärtää mutta ei voi hyväksyä. Minä olen ehkä idealisti, mutta en näe mitään syytä tukea tätä pahaa maailmaa. Sotaisa maailma tuhoaa jatkuvasti maapalloamme, tappaa ihmisiä, tuhoaa luontoa ja selittelee tekojaan pahuuteen viitaten, tuohon ikuiseen kysymykseen. Ja onhan se todistettu. Olen pohtinut paljon pahuutta, ja kysynyt miljoona kertaa, onko pahuus, kuten Raamatussa sanotaan, ihmisen keho, jota voi ruumiiksi sanoa, kun sen on annettu väkivallan avulla kehittyä pahaksi.

Koska olen oppimisen ihannoija ja nauttinut siitä valtavasti, olen etsinyt tietä pahuudesta pois oppimisen kautta. Oppiminen ei ole arvomaailmassa perusarvo. Oppimisella saadaan myös pahaa aikaan, ja opetukset sisällöt voivat olla pahuuden tyyssijoja, kuten uskonnot järjettömyydessään sitä ylläpitävät. Olen käynyt läpi oppimattomuuden ajan, ja oppinut oppimisen. Oppimiskäsitykset ovat vajaita.

Kun lähestymme oppimista, meidän täytyy luoda oppimiskäsitys, jonka juuri on syvempi. Oppimiskäsitys on perustunut ja perustuu yhä liiallisesti kehollisen oppimisen näkökulmaan, usein behavioristiseen näkemykseen. Ihminen tarvitsee kehon ja sitä kautta oppimisen, mutta sen ei tarvitse johtaa oppimista. On luonnollista, että harjoittelematta äänteitä, kuulematta niitä, näkemättä muotoja, emme suinkaan opi, aistimme on väylä ja väline oppimiseen. Mutta se perustuu juuri keholliseen oppimiseen. Kristinuskon ytimessä on ihmisen sisäisyys, tunteet, ja sieltä olen etsinyt vastausta ja päätynyt siihen, että sen ydin on itsensä rakastaminen, jota kautta syntyy toisen rakastaminen. Niin juuri, se on itsensä rakastaminen kauniisti, pyhästi, ideologisesti ja hyvää oloa kokien. Kun hyvää oloa ja mielihyvää on tutkittu, se on perustunut fyysiseen kokemukseen, endorfiinien tuottamiseen. Yhteiskunnan arvot ovat sitten ohjanneet sen pysyvyyttä, onko siitä saanut mainetta ja kunniaa, arvostusta ihmisenä, mikä on ruokkinut juuri fyysistä ulottuvuutta ihmisessä, hänen luonnettaan, temperamenttia ja riippuvuutta yhteiskunnan arvoista. Fyysinen mielihyvä ei anna pelkästään kuin hetkellisen mielihyvän, ja ihmisen on haettava aina uudelleen mielihyvää. Yhteiskunnan arvot ja ihmiskuva ovat kehittyneet lääketieteelliseen käsitykseen, ja sitä kautta ihmisluonteeseen, jossa on sosiologiset perusteet, liikkeen vaikutukseen kehossa, arvojärjestykseen vallan käytössä.

Sen sijaan pureutuessa tunteiden aikaan saamaan iloon, saamme siitä pitkäkestoisempaa tyydytystä. Se on tavallaan nöyrää kokemusta, jossa oppimisemme tuottaa ilon, itsensä kokeminen ylentyväksi, kuin nostaisi sieluansa ylös taivaaseen. Juuri näin koen Jeesuksen ylösnousemuksen, en konkreettisesti kuolleista nousuksi. Jeesus voi olla todellinen henkilö, mutta kieli on ymmärrettävä niissä olosuhteissa, jossa ihminen on ollut häpäisyn ja järjettömän alistamisen ikeessä. Kun katsomme aikaa, huomaamme, että Jumalat olivat niitä, joita palvottiin, ja ihminen oli syntisyytensä vuoksi häväistävä, jopa tapettava, ellei hän kumarra Jumalia.

Itsensä korostamista on pidetty suurena syntinä, mutta siihen mielestäni juuri Jeesus opettaa, Jumalan avulla mielensä hallitsemiseen, tunteidensa kokemiseen. Tunteiden negatiivisuus on enemmän arvostuksista syntyvää kuin itseydestä.

Kun ihmistä treenataan fyysisesti kehon avulla, se jatkaa myös väkivallan kierrettä. Aistimukset eivät kohtaa sisäisen ilon kauneutta, ja jossa nautinto on enemmän yliaistimusta. Myös sanakieli on fyysisten kokemusten ja harjoitusten tulosta, jossa ihminen ei välttämättä tavoita sisäisyyttään, kuten urheilukin. Myös sellaisia tutkimuksia on, että tuon sisäisen maailman kokemukset voivat yliaktivoitua, unien jäljiltä syntyneet. On sukellettava lapsen maailmaan, siihen herkkyyteen, jossa iloa syntyy harvemmin ja se antaa pitempikestoisen tyydytyksen. Uskon, että aivorakenteemme osin sanelee aktivaatiotasoa, ja siten rakenteet ovat osin aktivaation synnyttäjiä, mutta vahvimmin niissä vaikuttaa toiminnalliset kehittämiset.

Kaiken tämän oppimiskäsityksen taustalla on rakkaus. Surullista on, ettei oppimiskäsitys sisällä vielä näitä ulottuvuuksia kokonaisen ihmisen näkökulmasta vieläkään yhteiskunnassamme. Näkemyksiä hallitsee lääketieteellinen ihmiskuva, jossa merkittävää roolia pitää ihmisluonteen näkemykset antropologisesti, sosiologisesti, jossa määrittyvät vallan mekanismit toisiin nähden. Sosiaalinen ulottuvuus, jossa toiset arvioi toisia ja antavat ihmisarvon, itse asiassa pitää yllä järjestelmää valhetodellisuudesta, mutta se on tieteen paradigma, ulkoa päin tarkastelu. Ja tämä ei tarkoita sitä, ettei sosiaalista kontrollia saa olla, se tarkoittaa sitä, että sosiaalisuus kehitetään kunnioituksen periaatteella, ei kontrolli fokuksessa.

Tämä oppimiskäsitys estää väkivaltaa, se on itserakkautta positiivisesti, jossa löytyy elämänilo niin kasvattavana, että ihminen haluaa kokea sitä uudelleen. Iloa syntyy harvoin, kuten oppimista. Se on lapsenomaista iloa, joka tuo tyytyväisyyttä pitkään.  Se ei oikeastaan ole edes intohimoa, se on kokemusta, jossa elämänkokemus tuo turvallisuutta ja luottamusta olemiseen niin, että ihminen alkaa uskoa elämän tarkoitusta. Se on syvintä rakkautta. Sen merkitykset on sisäisessä minuudessa jossa on opittu tunteiden kohtaaminen, aitojen tunteiden, perustunteiden, ilon ja surun. Siinä on opittu käsittelemään omat tunteet, nähty kokemus kuvana mielessä.  Katalat tunteet, intohimot, kunnianhimot ja muut synnillisyyden määritelmien mukaiset pahuuden ilmentymät ovat syntyneet siitä ihmiskuvasta, jossa ei ole vielä ymmärretty ihmisyyden kokonaisuutta, koska tietoa ei ole ollut riittävästi. Tänä päivänä sitä on.

Olkoon tämä kirjoitukseni pyhän juhannuksen kunnioitukseksi.

Raija