Kokemus on
elintärkeää ihmiselle. Sitä ei voi vähätellä, se on kokonaisuuteen kasvavan
ihmisen henki, elinvoima ja elämänvoima, sisältä syntyvänä. Sitä tarvitsemme
elääksemme. Ehkä sillä ei ole tieteellistä arvoa, niin kuin tieteessä vaadimme,
objektiivisuutta ja mitattavuutta, mutta se on tärkeää elämän kannalta, että
voi elää.
Vaikka en
kuulu kirkkoon ongelmallisten oppinäkemysten vuoksi, kuuntelen silti tarkasti
heidän viestejään, että tietäisin, mistä minä puhun, ja kun ja jos vastustan.
Kuuntelin uuden arkkipiispan virkaanastujaispuhetta. Tulin siitä iloiseksi.
Minusta hän osui syvälle Kristinuskon ytimeen. Meidän on löydettävä yhteys
sisimpäämme. ”Mitä siitä, jos voittaisi itselleen koko maailman, mutta menettää
sielunsa”. Minulle sielu on sama kuin tunteet, (myös oppikirjani mukaan) ja ne
syvätunteet, jotka ovat jo sikiöajalta lähtöisin, ovat henkisen kehityksen
alku. Arvostan myös kehotunteita, niitä aistimuksia, jotka tuovat nautinnon.
Mutta noiden
syvätunteiden katoaminen vie myös kehoaistimuksista elävyyden ja nautinnon. Pahimmillaan
ne vievät tunnon pois kokonaan kehosta, keho voi halvaantua, emme nauti siitä.
Kun sielu, tuo sisäinen lapsi kuolee, se antaa myös väkivallalle voimaa, sillä
tuntoaisti ei enää välttämättä toimi hyvin, elämästä tulee kehollista
suorittamista. Kun tunteet kuolevat, masennus voi ottaa voiton, ilo katoaa
itsestä. Sen on moni urheilija kohdannut elämässään Tuo sisäisen lapsen
tarvitsevuus tulla nähdyksi ja kuulluksi, on kuitenkin ympäristöstä kiinni. Jos
kunnioitusta ei ole toista kohtaan, ja hän on ala-arvoinen, sielu voi kuolla.
Olen kokenut sen elämässäni ja voin sanoa, että se tuntui oikealta kuolemalta,
olin pystyyn kuollut, ensimmäisessä runossani kirjoitin, elävä kuollut. Sielun
ehkä ilmeisin muoto on ilon tunteminen itsestä.
Minulle
Jeesus on ensisijaisesti opettaja. Minun on vaikea tajuta sitä, että me
pelastumme vain Jeesuksen kautta. Sillä se ei sovi mielen teoriaan sen
toimivuudessa. Mielessä merkitys, ilo itsestä ja parhaimmillaan toivon
syntyminen on elämänvoiman saamista itsestä, riippuvaisina toisiin ihmisiin. Silloin
syntyy yksilön synnyttämä uusi ajatus itsen ja mielikuvan välillä, jossa ilo
antaa voimaa. Ja että tämän elämänvoiman ja ilon saa löydettyä, mielessä on tapahduttava
kohtaaminen, jossa on itse ja kohde mielessä, jota yksilö tarkastelee. Tähän auttaa
rakastava ja hyväksyvä Jumalakuva, sillä se on sanaton ja kuvaton, ja niin työstäessään
itseään, ihminen tulee omaksi itseksi. Jos ehtona on Jeesus, se luo hierarkkisen
asetelman, jossa pelko omasta arvosta heikkenee. Minulle kaikki ihmiset ovat Jumalan
lapsia, eikä Jumalalle ole kukaan arvokkaampi. Minuudessa jako kolmeen on hyvä,
minän hallitsemiseksi, mutta itsen synnyssä tulee olla vapaus tyhjyyden ja puhtauden
sekä vilpittömyyden kontekstissa.
Autoritaarinen
ja hierarkkinen kasvatus voi estää tunteiden ja itsen syntymistä, eikä
vuorovaikutus ole hedelmällistä sisällä itsessä suhteessa mieleen. Pelkkä usko
kolminaisuuteen voi johtaa vain mielen olemassaoloon, opittuihin tapoihin.
Itseksi tullaan koko ajan uusiutuen. Pelkkä usko voi viedä vain minän kontrolleihin
ja elämän hallitsemiseen kehon kautta mielessä, ja elämänvoima voi hiipua.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti