PUUTTUMINEN

Ammattini puolesta jouduin puuttumaan lasten käytös- ja oppimishäiriöihin. Ei ole helppoa puuttua häiriöön, sanansa on asetettava todella viisaasti. Ammattilaisena tietää, että satunainen muutos ja häiriö eivät ole lapsessa syy ongelmalliseen pitkäkestoiseen käytökseen, se on paremminkin lapsen kokeilu rajoista. Eräs tapaus on jäänyt mieleen, jossa lapsi toistuvasti ja salaa yritti taivuttaa toista lasta rivojen sanojen avulla tahtonsa alle. Sitä jatkui säännöllisesti, ja se oli toisille lapsille hämmentävää, ja he reagoivat siihen alistuen. Häiritsevän lapsen oireisiin puuttuminen olisi ollut ensiarvoisen tärkeää, ja kehotinkin viimeisessä keskustelussa ottamaan yhteyttä perheneuvolaan. 

Perhe kielsi ongelman. Juuri näin se usein käy, tuo salakavala toisen alistaminen tehdään salassa, ettei kukaan pääse siihen käsiksi, ja se jatkuu usein yli aikuisiän, työpaikkakiusaamisena jmv.

Eräs lapsi huuteli minulle salassa rivouksiaan, saatanan mulkkupää, kusipää, vittuaivo jne. Hän uskalsi paljastaa minulle todellisia tunteitaan, tai ehkä sitten sanoi mitä oli oppinut vanhemmiltaan, tai mitä oli sanottu minusta tai kestä tahansa. Julkisesti lapsi käyttäytyi nätisti. Tuo rivo käyttäytyminen kohdistui aikuisiin ihmisiin, ja varmaan joskus muihin lapsiinkin, mutta aikuisiin, koska omat vanhemmat kohtelivat häntä epäkunnioittavasti. Mutta tässä perheessä tuota lasta alisti ja väheksyi vanhemmat röyhkeästi. Siinä jatkui tragedia sukupolvelta toiselle, jossa perheen käytöstavat ja suhtautuminen toiseen ihmiseen oli halveksiva. Pohdin pitkään, kertoisinko huomioistani perheelle, en ehtinyt kun miettiä asiaa kollegan kanssa, niin hän menikin ja kertoi, kuinka röyhkeä olen kun puutun perheen asiaan. Ja siitäkös sota syntyi, josta rangaistiin minua vuosia.

Julma kohtelu aiheuttaa paljon ongelmia ihmisten välille, jopa sairastumista. Niihin puuttumista pidetään jopa pyhäin häväistyksenä. Suomi on väkivallan luvattu maa, täällä suojellaan väkivaltaa, ja paljastajat teloitetaan.

Olen melkein neljänkymmenen vuoden työurani aikana nähnyt monia tapauksia, joissa lasta on kohdeltu niin julmasti, että lapset ovat alkaneet oireilla pahoin, ja nähnyt sen tien, jossa heistä tulee rikollisia. Mutta ammattilaisena olen todennut, että niihin on erittäin vaikea puuttua, sitä vastustavat jopa ammattilaiset oman nahkansa pelastaakseen.

Jo lapsessa näkyvä toisen halveksunta ja alistaminen eri keinoin on vakava häiriö, johon pitää puuttua. Se on rakkautta sitä lasta kohtaan, saada hänelle parempaa elämää.

Raija

MITÄ PUOLUSTAT?

Uskallammeko me lähteä heikomman puolelle vai tuemmeko vahvoja? Kysymys ei ole helppo. Sain elämäni opetuksen eräässä työpisteessä, kun lähdin puolustamaan yhteisön syntipukkia. Ulkoilutilanteessa yksi hoitaja kävi sylkemässä naamalleni. En puolustanut hänen työtapojaan, jotka olivat selkeästi vastoin talon arvoja, mutta puolustin häntä ihmisenä. Ei heikkoa, joka esiintyi hyökkäävästi vahvana, ollut syytä lyödä, se ei auttanut asiaa yhtään eteenpäin. Ketä uskaltaa puolustaa?

Nyt on meneillään seksuaalivähemmistöjen viikko. Ylekin puhuu heidän puolestaan, keskustellaan seksuaaliterveydestä. Jos muista asioista puhuttaisiin yhtä väkevästi, olisin onnellinen. Sillä en ole lainkaan varma, onko seksuaalisessa vapaudessa kysymys todellisesta vapaudesta, vai peitämmekö sen alle huonosti hoidetun mielenterveyden. Jo Freud sanoi aikoinaan, että mieli siirtää vuoria, kun jätämme sen syrjään. Osittain uskon, että juuri mielen syrjäyttäminen on tuonut seksuaalisuuden ylivoiman. Mutta mieltä ei voi hoitaa seksuaalisuudella, vaikka ennen niin luultiin ja luullaan vielä tänäkin päivänä.

Mielen hoitaminen on ihmisen kunnioittamista ja huomioon ottamista, kuulemista ja näkemistä omana itsenään, oppimisen oikeutta, väkivallattomuutta, vuorovaikutuksen oikeutta, itseilmaisun oikeutta, hyväksymistä, rakastamista, myös seksuaalisuutta jne.

Miksi me menemme vahvemman puolelle? Onko se turvallisuutta tuova tekijä, vapautta vastuusta, luottamusta omien oikeuksien saamiseen, taloudellisesti, sosiaalisesti, fyysisesti, mistä voi muodostua riippuvuus. Joku aika sitten Facebookissa joku kirjoitti vähättelevän näkemyksen minusta. Tuliko tukea? Ei suinkaan, vaan tuomio, ei saisi loukkaantua, hyökkääjällä oli vaikeaa elämässään. Vaikeneminen asiasta on tehokkain keino saada asia piiloon, kun loukataan toista. Tehdään asiasta tabu. Me kaikki teemme virheitä, minä myös, loukkaamme, muodostamme mielipiteitä asiasta tietoisesti tai tiedostamatta, josta emme tiedä mitään, menemme helposti vahvemman puolelle. Keksimme kaikkia selityksiä, ettei tarvitse seisoa sanojen takana, ei tarvitse olla oikeassa tai väärässä, tuo perusosaamisen ehto. Joskus käymme asioita läpi läheisen kanssa, jotta voimme saada varmuutta omaan näkemykseen, vaikka asianomainen ei ole paikalla.

Eniten ongelmia yhteisöihin tuottaa mielikuvituksen voimalla pelaaminen, mielipide johtaminen. Se tulee mielen hoitamattomuudesta. Ei jokaiseen asiaan tarvitse muodostaa näkemystä, on parempi olla silloin hiljaa, kun ei tiedä asiasta loppujen lopuksi muuta kuin huhuja, vahvempien valtataistelusta syntynyttä vahvemman päämäärien eteenpäin viemistä.

Raija

SKITSOFREENINEN MAAILMA

Eräällä luennolla mielen asiantuntija sanoi, että 97 % ihmisistä näkee maailmaa harhaisesti. Kova luku se on, mutta uskottava, osittain me kaikki näemme harhoja. On yksilöllistä harhaisuutta, ajatteluharhoja, aistiharhoja, tiedon puutetta, tunnevärityksiä, sanakielen harhaisuutta jne. Loogisuutta on verrattain vähän.

Joku aika sitten keskustelin erään johtavassa asemassa olevan henkilön kanssa. Hänellä on muutama alkoholiongelmainen työpaikalla. Jo useamman kerran hän on joutunut viemään täysin päissään olevan työntekijän lääkärin vastaanotolle, koska hän aiheuttaa niin paljon vaaratilanteita työssään. Hän on pyytänyt, että työterveyshuolto ottaisi näytteen päihtymisen todisteeksi. Siihen lääkäri ei ole suostunut, koska työntekijä ei ole halunnut. Käytännössä työntekijä on yli puolet työstä pois päihtymisen vuoksi.

Omituisinta on, että lääkäri puolustaa päihtynyttä eikä anna mitään lausuntoa työkyvyttömyydestä. Ikään kuin pois pyyhkii koko ongelman, ei halua nähdä koko ongelmaa, vaan tuo esiin vain työntekijästä hyviä ja kauniita puolia, ikään kuin etsii niitä. Tässä on kysymyksessä lääkärin ammattitaidottomuus, suorastaan skitsofreeninen ongelma. Hän muuttaa todellisuuden toiseksi, harhaisesti. Lääkäri sekoittaa omat tunteensa tapahtumaan ja ei osaa ammattitaitoisesti pitää tunteitaan erossa asiaa käsitellessään.

Kun menin nuorena tyttönä pyytämään apua raiskauksen johdosta, minua ei uskottu, vaan lääkäri loi oman tarinan. Sitä vaan kysyy, kuinka paljon tällaisia ammatti-ihmisiä on meidän terveydenhuollossa. Kuinka paljon tästä tulee ongelmia yhteiskuntaan ja työpaikoille? Kyllä lääkärikunnan tulisi pystyä katsomaan kriittisesti ammattitaitoaan. Mikä on tervettä potilaan suojelua ja etiikan mukaista hoitoa?

Kun tätä skitsofreenista ongelmaa on runsaasti kaikkialla, eivät lääkäritkään siitä irti pääse helposti. Mutta on myös kysyttävä, onko kysymyksessä valtataistelu. Jos mieli valloillaan ollessaan tuottaa harhoja, se on yksi syy, mutta miten paljon asema tuottaa vallanhimoa, jossa vain halutaan osoittaa moraalista olevaisuutta, ja sen tärkeyttä, ja upotaan itse moraalin kuoppaan. Alkoholismi on moninainen ongelma, ja saattaa olla niin että työpaikan ongelmat tuovat siihen lisänsä. Kiusattu voi olla aggressiivinen ja vihainen, mutta syy ei olekaan persoonassa, vaan kiusaamisessa. Auttajat joutuvat moni-ilmeisen ongelman ratkaisun eteen. Tulkinnan ongelmat tulevat niin monessa asiassa vastaan.

Skitsofrenia on harhaa määritelmiensä mukaan. Persoonallisuus on jakautunut kahteen tai useampaan osaan tiedostamatta toistensa tekemisiä. Usein ajatellaan, että se on tunne-elämän jakautumista. Menneisyydessä uskottiin kohdun tuottavan neurooseja, taustana hormonit. Koska uskon kohtelun olevan avainasemassa harhaisuuden syntyyn, eri aivo-osien yksittäinen liiallinen toiminta, ja psyykkisen puolustuksen synnyttämä kehovoimaisuuden ylikuormitus, ovat ne ehkäistävissä väkivallattomuudella. Ensimmäisen käskyn osaaminen auttaa tässäkin, mikään aivo-osa ei saa olla johtamassa, kasvatuksen ja opetuksen tarkoitus on saada ne tasapainoon. Sanakieli on tärkeä väline siihen pääsemisessä.  Ihmisyys on tunnustettava ja tunteet hyväksyttävä, etteivät ne tuota erillisiä persoonia. Arvot, kuten liialliset ihanteet voivat saada etuaivolohkon itselliseksi, ja ihminen ei tunnista eikä näe enää todellisuutta ympäristössä, itsessä eikä muissa. Kunnioittava ja arvostava suhtautuminen ihmisyyteen, ihmisoikeudet ovat merkittävin asia tämän sairaan maailman saamiseksi terveemmäksi.

Raija

KOHTELUN KOLHIMAT

Hierarkkiset valtajärjestelmät tuhoavat ihmisiä enemmän kuin mikään muu. Niihin ei puututa, koska niitä pidetään luonnonmukaisen järjestelmän oikeana muotona ja valtaapitävien aseman turvana. Näin onkin juuri luonnonmukaisesti ajatellen, sosiaalisen vallan merkit tulevat vahvimmasta eläinpopulaation mukaan. Sen sijaan Kristinoppi, jota pidän henkisen kehityksen runkona ja alkuna, ja jossa Jumala on johtaja, estää hierarkkista vahvimman valtaa.

Kun ympäristöstä tulee pelkoa, se on ihan erilaista kuin ihmisen sisältä tuleva pelko, vaikka se meneekin mielen reaktioihin. Mielen reaktioita oppii hallitsemaan, mutta ulkoa tuleva on arvaamatonta, ellei siellä vallitse säännön- ja johdonmukaisuuden selkeät opit. Johdonmukaisuutta olen kohdannut harvoin, mielivaltaisuutta runsaammin. Kun ulkoa tulevat opit tuottavat pelkoa, vihaa, aggressiota, ahdistusta ja tuskaa, ne peittävät alleen ihmisen hienovireisimmät tunteet, syvältä tulevat ja usein tiedostamattomaksi jäävät, kuten kateus, ahneus, ilo, suru jne. Mieltä alkaa hallita pelot.

Peloilla hallitseminen vaurioittaa ihmistä pahasti. Se vie jopa oppimisen kyvyn. Pelkojen ja huolien alla taisteleva menettää kykyään vuorovaikutukseen, ihmissuhteet kärsivät kun syvimmät vaikutteet tunteissa ei tule tietoiseksi. He eivät kykene huomiomaan ihmisessä viestejä, itsessä eikä muissa, jotka syntyvät kohtelusta ja käyttäytymisestä. Kun pelot hallitsevat, ratkaisutaidot ja itsensä tietoiseksi saattaminen estyy, pelko tuottaa epämääräisyyttä ja muisti rakoilee. Elämäni on opettanut, ettei ainakaan naisten maailmassa puolustautuva pärjää, häntä rangaistaan kahta kauheammin. Saattaa olla, että miesten maailmassa puolustautuvaa kunnioitetaan, koska taisteluissa on syntynyt arvostusta. Naisten heikko asema saa taas uhkan näyttämään vieläkin uhkaavammalta ja se poistetaan kuviosta.

Pelko vie aistimuksia jatkuvasti kehotuntemuksiin, yliaistimuksiin ja kauhistuttavana tuskana mielen hajoamiseen, jossa muistikuvat katoaa. Ihminen valitsevana olentona on porvarillista höpinää, heillä on ollut valta, jota he ovat suojelleet todistaessaan heikompia tyhmiksi ja kykenemättömiksi. En väitä kaikkea tyhmyyttä ja älyä olemattomaksi.

Valtahierarkkiset asemat yhteisöissä tuottavat runsaasti ongelmia yksilöille. Toisten ylentäminen ja palvominen edesauttavat syrjintää ja ala-arvoiseen asemaan saattamista. Niin ylentäminen kuin alentaminen tuottavat persoonallisuuteen häiriöitä. Uskon enemmän kohtelun tuomaan vaikutukseen älykkyydessä kuin musteläiskätesteihin. Ylipäätänsä kallonmuodosta älykkyyden mittaaminen kuvastaa enemmän vallanpitäjän valtaa kuin todellisuutta. Joku tutkimus väittikin viime viikolla, että me suomalaiset olemme maailman älykkäintä kansaa, jota rotuopin edustajat väittivät tyhmyyden ilmentymäksi kallonmuodon perusteella.

Kristinopin syyllisyyskantotaakan siirtoa en hyväksy. Se saa paljon tuhoa aikaan. Opimme siirtämään syyllisyyden toiseen, ja vapaudumme itse taakasta. Mutta todellisuudessa alistamme heikkoja syyllisiksi, siirrämme vastuun omista puheista ja teoista toiselle, eihän se ymmärtänyt tyyliin, vain ihannepuheissa selitämme asian toisin, kun olemme siirtäneet pahan itsestä ulkopuolelle. Toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee. Mikään muu ei vapauta ihmistä niin hyvin kuin totuus, joskus se voi olla rankkaa, syyttömänä vielä rankempaa, aina emme ole tietoisia teoissamme.

Rakkaus antaa voiman.

Raija

TAIKAYÖ

Juhannus on taikojen ja uskomusten aikaa. Vallankin nuorena niihin helposti uskoi, kun ei ollut kokemusta ja tietoa siitä, mikä oli saavutettavissa. Olen syntynyt Karjalan sydänmailla, vaarojen ja luonnon keskellä syvällä saloseudulla, jossa vielä oli jotakin sellaista aitoa, jota ei enää löydä tästä maailmasta. Muistan elävästi ne luonnon niityt, jossa vielä löysi kissankäpäliä ja suopursuja. Lähellä kotia oli suon keskellä lampi, jossa kävimme isän kanssa kalassa. Kulkuvälineenä oli ”koplukka”, irtotukeista kuusenkaarnoilla yhteen liitetty lautta. Voin sanoa, että kaikkea tehtiin itse. Muistan ensimmäiset ”sandaalit”, jotka oli puukolla veistellyt puusta, ja remmiksi laitettiin vasikan nahkasta remmi.

Jokseenkin voin sanoa, että olen satavuotias. Koska olympiavuonna savusaunassa syntyneenä näin elämäntavat, jotka olivat 1900 luvun mukaisia. Isäni ei ollut käynyt kuin kaksi viikkoa kiertokoulua, oppinut lukemaan ja laskemaan. Äitini sentään käynyt nykytason mukaan opiston, mikä oli siihen aikaan naisille erikoista. Ihmiset kertoivat taikauskoisia tarinoitaan, ja ne olivat jännittäviä kuulla. Metsän syvyydessä asui vanhapiika, jolle veljet olivat teettäneet lapsia. Siitä Hilja istui vankilassa monta vuotta, häpeästä lapsensa tappanut. Veljet säilyivät puhtoisina.

Nykyään juhlitaan rankemmin juhannusta, on alkoholia, yhteisiä rientoja ja festareita. Me menimme tanssimaan kesälavoille, nurkassa soi gramofoni ja tangossa oli paljon taikaa. Kotona laitettiin koivut ovenpieliin ja tehtiin saunavasta. Siinä oli jotain puhtautta, kesän utuisuutta ihmeiden keskellä, juhannusruusut kukkivat ja kesän kauneutta ihasteltiin.

Juhannusyössä oli kuin magiikan eleet. Kuka uskoi sulhon näyttäytyvän kukkaniityllä, ja joku uskaltautui katsomaan lähteestä kuvajaista. Ehkä siinä oli oppia sielun syvistä viesteistä, kulje kohti sisimpääsi.

Hyvää juhannusta! Raija

OPIN TIE

Luin pari päivää sitten Suomen Kuvalehden artikkelin, jossa kahden lapsen isä tehtaili kauhufilmejä maailman pedofiileille kiduttamalla ja raiskaamalla lapsia, avustajinaan kaksi teini-ikäistä. Ihmisen pahuus ja sairas suhtautuminen ihmisyyteen ja elämään on tosiasia, jota ei voi kiistää. Sitä voi ymmärtää mutta ei voi hyväksyä. Minä olen ehkä idealisti, mutta en näe mitään syytä tukea tätä pahaa maailmaa. Sotaisa maailma tuhoaa jatkuvasti maapalloamme, tappaa ihmisiä, tuhoaa luontoa ja selittelee tekojaan pahuuteen viitaten, tuohon ikuiseen kysymykseen. Ja onhan se todistettu. Olen pohtinut paljon pahuutta, ja kysynyt miljoona kertaa, onko pahuus, kuten Raamatussa sanotaan, ihmisen keho, jota voi ruumiiksi sanoa, kun sen on annettu väkivallan avulla kehittyä pahaksi.

Koska olen oppimisen ihannoija ja nauttinut siitä valtavasti, olen etsinyt tietä pahuudesta pois oppimisen kautta. Oppiminen ei ole arvomaailmassa perusarvo. Oppimisella saadaan myös pahaa aikaan, ja opetukset sisällöt voivat olla pahuuden tyyssijoja, kuten uskonnot järjettömyydessään sitä ylläpitävät. Olen käynyt läpi oppimattomuuden ajan, ja oppinut oppimisen. Oppimiskäsitykset ovat vajaita.

Kun lähestymme oppimista, meidän täytyy luoda oppimiskäsitys, jonka juuri on syvempi. Oppimiskäsitys on perustunut ja perustuu yhä liiallisesti kehollisen oppimisen näkökulmaan, usein behavioristiseen näkemykseen. Ihminen tarvitsee kehon ja sitä kautta oppimisen, mutta sen ei tarvitse johtaa oppimista. On luonnollista, että harjoittelematta äänteitä, kuulematta niitä, näkemättä muotoja, emme suinkaan opi, aistimme on väylä ja väline oppimiseen. Mutta se perustuu juuri keholliseen oppimiseen. Kristinuskon ytimessä on ihmisen sisäisyys, tunteet, ja sieltä olen etsinyt vastausta ja päätynyt siihen, että sen ydin on itsensä rakastaminen, jota kautta syntyy toisen rakastaminen. Niin juuri, se on itsensä rakastaminen kauniisti, pyhästi, ideologisesti ja hyvää oloa kokien. Kun hyvää oloa ja mielihyvää on tutkittu, se on perustunut fyysiseen kokemukseen, endorfiinien tuottamiseen. Yhteiskunnan arvot ovat sitten ohjanneet sen pysyvyyttä, onko siitä saanut mainetta ja kunniaa, arvostusta ihmisenä, mikä on ruokkinut juuri fyysistä ulottuvuutta ihmisessä, hänen luonnettaan, temperamenttia ja riippuvuutta yhteiskunnan arvoista. Fyysinen mielihyvä ei anna pelkästään kuin hetkellisen mielihyvän, ja ihmisen on haettava aina uudelleen mielihyvää. Yhteiskunnan arvot ja ihmiskuva ovat kehittyneet lääketieteelliseen käsitykseen, ja sitä kautta ihmisluonteeseen, jossa on sosiologiset perusteet, liikkeen vaikutukseen kehossa, arvojärjestykseen vallan käytössä.

Sen sijaan pureutuessa tunteiden aikaan saamaan iloon, saamme siitä pitkäkestoisempaa tyydytystä. Se on tavallaan nöyrää kokemusta, jossa oppimisemme tuottaa ilon, itsensä kokeminen ylentyväksi, kuin nostaisi sieluansa ylös taivaaseen. Juuri näin koen Jeesuksen ylösnousemuksen, en konkreettisesti kuolleista nousuksi. Jeesus voi olla todellinen henkilö, mutta kieli on ymmärrettävä niissä olosuhteissa, jossa ihminen on ollut häpäisyn ja järjettömän alistamisen ikeessä. Kun katsomme aikaa, huomaamme, että Jumalat olivat niitä, joita palvottiin, ja ihminen oli syntisyytensä vuoksi häväistävä, jopa tapettava, ellei hän kumarra Jumalia.

Itsensä korostamista on pidetty suurena syntinä, mutta siihen mielestäni juuri Jeesus opettaa, Jumalan avulla mielensä hallitsemiseen, tunteidensa kokemiseen. Tunteiden negatiivisuus on enemmän arvostuksista syntyvää kuin itseydestä.

Kun ihmistä treenataan fyysisesti kehon avulla, se jatkaa myös väkivallan kierrettä. Aistimukset eivät kohtaa sisäisen ilon kauneutta, ja jossa nautinto on enemmän yliaistimusta. Myös sanakieli on fyysisten kokemusten ja harjoitusten tulosta, jossa ihminen ei välttämättä tavoita sisäisyyttään, kuten urheilukin. Myös sellaisia tutkimuksia on, että tuon sisäisen maailman kokemukset voivat yliaktivoitua, unien jäljiltä syntyneet. On sukellettava lapsen maailmaan, siihen herkkyyteen, jossa iloa syntyy harvemmin ja se antaa pitempikestoisen tyydytyksen. Uskon, että aivorakenteemme osin sanelee aktivaatiotasoa, ja siten rakenteet ovat osin aktivaation synnyttäjiä, mutta vahvimmin niissä vaikuttaa toiminnalliset kehittämiset.

Kaiken tämän oppimiskäsityksen taustalla on rakkaus. Surullista on, ettei oppimiskäsitys sisällä vielä näitä ulottuvuuksia kokonaisen ihmisen näkökulmasta vieläkään yhteiskunnassamme. Näkemyksiä hallitsee lääketieteellinen ihmiskuva, jossa merkittävää roolia pitää ihmisluonteen näkemykset antropologisesti, sosiologisesti, jossa määrittyvät vallan mekanismit toisiin nähden. Sosiaalinen ulottuvuus, jossa toiset arvioi toisia ja antavat ihmisarvon, itse asiassa pitää yllä järjestelmää valhetodellisuudesta, mutta se on tieteen paradigma, ulkoa päin tarkastelu. Ja tämä ei tarkoita sitä, ettei sosiaalista kontrollia saa olla, se tarkoittaa sitä, että sosiaalisuus kehitetään kunnioituksen periaatteella, ei kontrolli fokuksessa.

Tämä oppimiskäsitys estää väkivaltaa, se on itserakkautta positiivisesti, jossa löytyy elämänilo niin kasvattavana, että ihminen haluaa kokea sitä uudelleen. Iloa syntyy harvoin, kuten oppimista. Se on lapsenomaista iloa, joka tuo tyytyväisyyttä pitkään.  Se ei oikeastaan ole edes intohimoa, se on kokemusta, jossa elämänkokemus tuo turvallisuutta ja luottamusta olemiseen niin, että ihminen alkaa uskoa elämän tarkoitusta. Se on syvintä rakkautta. Sen merkitykset on sisäisessä minuudessa jossa on opittu tunteiden kohtaaminen, aitojen tunteiden, perustunteiden, ilon ja surun. Siinä on opittu käsittelemään omat tunteet, nähty kokemus kuvana mielessä.  Katalat tunteet, intohimot, kunnianhimot ja muut synnillisyyden määritelmien mukaiset pahuuden ilmentymät ovat syntyneet siitä ihmiskuvasta, jossa ei ole vielä ymmärretty ihmisyyden kokonaisuutta, koska tietoa ei ole ollut riittävästi. Tänä päivänä sitä on.

Olkoon tämä kirjoitukseni pyhän juhannuksen kunnioitukseksi.

Raija

TOTUUTTA ETSIMÄSSÄ

Minulla on taipumus kysellä liikaa. Opiskeluaikoina sain lisänimen, ”voisiko se olla”. Nykyään huomaan, että esitän asioita varmana, väitteellisenä ja osin perusteltuinakin. Joskus nuorempana testasin erästä vanhempaa henkilöä kysymällä häneltä jotakin, ja odotin milloin hän uskaltaa sanoa, en tiedä. Sitä ei tapahtunut. Hän tiesi aina vastauksen.

Tiedonmuodostus ei ole helppoa. Kuuntelin tänään Aamu teeveen keskustelua nettikäytön vaikutuksesta oppimiseen. Näyttää siltä, että se heikentäisi oppimista. Melkein sata prosenttisena totuutena pidetään sitä, että lukeminen on oppimisessa tärkein tekijä. Minä en ole siitä varma, mutta se on perustekijä, ihmisoikeus, josta ei voi luopua. Se on ulkopuolelta tulevaa, mikä luonnollista, mutta nostaisin yhtä tärkeäksi asiaksi tiedon tuottamisen sekä kirjoittaen, että puhuen. Onko siinä taustalla se, että auktoriteetti tuo opin ulkopuolelta, kun lukemiseen alistetaan liikaa? Itse olen vakuuttunut, että aikakautena, jolloin luin enemmän kaunokirjallisuutta, helposti erehdyin kuvittelemaan enemmän tutkimuksen alla olevaan ilmiöön, ja asiaan tuli turhaa lisäväriä, punainen lanka katosi. Hyvä havaitsemien on ehkä tärkeämpää kuin kuvitteleminen, mutta havaintoharhat on yleisiä. Totuus on monta kertaa yksinkertaista ja vähäeleistä.

Jos ihminen on jatkuvan pelon alla, jatkuva sälä digilaitteiden kanssa lisää varmasti yliaktiivisuutta, mikä voi heikentää unta, ajatuksen luomista, mielen hallintaa, ja tunteiden tunnistamista. En ole vakuuttunut siitä, että totuuden säilyminen olisi oleellisinta sanakielen kautta, se on osa sitä.

Pelon ja ylisuurten odotusten ja ihanteiden maailmassa elävät ihmiset takertuvat pakonomaisesti mielikuviinsa, vaikka ne olisivat kuinka hataralla pohjalla. Niitä julistetaan totuudeksi ilman pätevää tutkimusta, vain omaan totuudellisuuteensa uskoen. Oman totuudellisuuden uskominen on tärkeää yksilölle hänen identiteettinsä säilymiseksi, mutta jos yksilöllä ei kehity havaitsemisen mahdollisuus, ja tieto perustuu vain uskoon, totuus on kadotettu. Ei usko ole totuutta, vasta Jumala on totuus, jos uskon ydintä tutkii tarkemmin.

Häpeä on ehkä vahvimpia totuuden hävittäjiä. Kun elin pelon ilmapiirissä, uhkailujen alla ja elämän menettämisen pelossa, en muistanut tapahtumia, joita elämääni oli tullut. Vasta turvallisessa ympäristössä pelot uskalsivat tulla esiin ja muisti palautui. Kun totuus oli kielletty ympäristön taholta, se piiloutui mielen kätköihin, koska siitä puhumisesta rangaistiin julmasti. Luulisi kasvatustieteilijöitä kiinnostavan enemmän, kuinka ympäristön ilmapiiri ja totuuden kieltäminen vaikuttaa oppimiseen kuin itse laite, mikä ei tarkoita sitä, ettei sitäkin tutkittaisi, mutta jos käytön ongelmana on pelko taustalla, se on suurempi kysymys.

Raija

ARVOTTOMUUS

Arvottomuus on syvältä kuluttava voima ihmisyydessä. Ihminen voi kadottaa kokonaan itsensä, kehittää sivupersoonan, tai syrjäytyä yksinäisyyteen, niin monta reittiä matkalle tarjotaan. Pääsääntöisin syy arvottomuuteen on ympäristön antama kohtelu ja arvostus.

Läheisten kesken tunnereaktiot ovat vaikuttavin vaikute, jossa koko keho voi romahtaa, iho kuoriutuu pois ja selkä vääristyy. Kun yhteiskunta ei tajua tätä, kustannukset terveydenhoitomenoina on mittavat. Onkin pöyristyttävää lukea arvovaltaisen henkilön kolumni, jossa hän lyttää täysin yksilön omaksi syyksi ongelmat, kuten teki Ylen sivuilla, Jari Ehrnrooth.  Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. 

Arvottomia on tällä hetkellä Suomessa yhteisön kohtelun näkökulmasta työttömät, fyysisesti sairaat, vammaiset, mielenterveysongelmaiset, vanhukset, lapset, ja koululaiset, joita yhteiskunta kohtelee syrjivästi. Varmasti jäi joku pois.

Arvottomuudelle on historialliset perusteet, niitä esiintyy varmasti eniten uskontojen piirissä, mutta ei tiedekään ole niistä vapaa, rotuoppeja muistaessa, sen antropologista väylää.

Kun joutuu arvottomaksi, ei ihminen itsessään välttämättä aiheuta sitä. Kun kuljin tuntemattomalla seudulla ja jouduin tuntemattomien raiskauksen uhriksi, taustalta löytyy suunniteltu rikos, jossa pedofiliasta vankilassa ollut henkilö ohjaa työkaverinsa tekemään rikoksen nuorelle tytölle. Ympäristö osallistuu rikoksen suojeluun ja väittää tytön avunpyyntöperusteita valheeksi. Mitkään avustusjärjestöt eivät suostu auttamaan. Mielenterveys asiantuntijat uskovat myös rikoksen mielikuvituksen tuotteeksi, sillä rikos on saanut asianomaisen mielen järkkymään.

Joku aika sitten tuli TV dokumentti, jossa käsiteltiin psykiatrian taustaideologiaa. Suomessa sen historia käytänteineen juontuu sota-aikaan, jolloin heikkoutta ei voitu sietää, ja mieleltään murtunut oli heikkomielinen. Naisen historiaa tutkiessa huomaa, kuinka naista pidetään holtittomana ja leväperäisenä, mikä juontaa paljon uskontoihin ja syntikäsityksiin, ja kulkee vielä vahvasti mukana kohtelussa. Valitettavasti nuo uskonnon vertauskuvalliset tekstit muuttuvat konkreettiseksi, ja kieli pyhissä kirjoissa on ongelma.

”Perinteiset hyveet eivät enää kanna yhteiskunnassa: Niille ei ole enää itsestään selvää paikkaa. - Kohtuullisuus, kriittisyys, kärsivällisyys, oikeamielisyys, rehellisyys. Suomalaisen kasvatus- ja yhteiskunnan arvot yleensä, irtaantuivat klassisista hyveistä sodan jälkeisenä aikana. Ehkä me hylkäsimme ne, koska hyveitä oli käytetty väärin kasvatuksessa, politiikassa tai uskonnollisessa vallankäytössä. Ehkä me halusimme lisää vapautta. – Emme koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mitä hyvyys, totuus ja kauneus ovat. Mutta voimme päästä yksimielisyyteen siitä, kuinka toista ihmistä on kohdeltava. – Rehellisesti ja kunnioittavasti”. (Veli-Matti Värri, kasv.tiet.prof. Aamulehti 18.8.2002)

Mieleni murtuminen rikoksen johdosta aiheutti sen, että mennessäni mihin tahansa työpisteeseen, tieto ”hullusta naisesta” oli kiirinyt edellä. Minua kohdeltiin huonommin kuin koiraa.  Kun yhteiskunta alkaa kohdella ihmisiä kuin rottia, ei sitä voi enää kutsua sivistyneeksi hyvinvointivaltioksi. Tämä Ehrnroothin esiinmarssi on ääriliberalistinen hyökkäys kansaa ja ihmisyyttä vastaan, jossa ei ole tippaakaan inhimillisyyttä, eikä ymmärretä sosiaalisia vaikutuksia vallan väärinkäytössä yksilöön.

Myöskään yhteiskunnallisena filosofiana ja arvona Ehrnroothin näkemykset eivät kestä asiallista tarkastelua. Ihmisyys on asetettu liiallisen yksilöllisyyden korostamiseen, jossa yhteiskunnan kontrolli lisääntyy ja sosiaalisuudesta tulee liiallisen kilpailun vuoksi ahneuden pohjalta kehittyvä ilmiö kunnioituksen sijaan. Jos nykyisen kontrollin ongelma on yhteisövalta, jossa yksilöt alistetaan vallan alle, se tulee myös ongelmaksi liberalistisessa näkemyksessä yksilön heikkotasoisen kehityksen valossa. Sosiaalisuus voi olla hyvin kehittynyttä ja yksilön kykyä kasvaa vastuulliseksi ja eettiseksi toisiaan kohtaan, se vaatii parempaa opetusta ja kasvatusta. Ahneus ihmiskasvun alustana on vain markkinatalouden intressi, ei ihmiskasvun kestävä pohja.

Raija

NE LAISKAT POJAT

Suomessa on meneillään kurittamisen aikakausi. Työttömiä moititaan laiskuudesta, ja simputetaan aktiivimallilla työtä hakemaan, ja syyllistetään heitä saamattomuudesta, vaikka työtä ei ole tarjolla. Tämä näyttäisi olevan oikeistolaista politiikkaa. Poikien lukutaidottomuutta selitetään vähällä lukemisella ja neuvona on lukemiseen laiskuudesta pois patistaminen.

En usko laisinkaan näin yksinkertaistavaan näkemykseen. Surullista on, että korkein päättäjäelin, opetushallitus kurittaa poikia laiskuudesta, mikä on hyvin vanhakantainen näkemys. Viime aikaiset uutiset korostavat vain lukemisen tärkeyttä.

Uskon, että yksi syy poikin lukemaan oppimisen ongelmista on puhumattomuuden kulttuuri, mikä on perin perisuomalaista. Täällä puhuvat auktoriteetit ja opettajat, koululaiset ovat hiljaa ja kuuntelevat. Erikoista tässä on se, että miesten kulttuuri on vallan kulttuuria, jossa puhevaltaa luulisi olevan paljon, mutta ehkä juuri tämä on hierarkkisen kulttuurin ongelma, vallassa olijat saavat puhua, johtajaluonteet. Olen vakuuttunut siitä, että lukemisen taito on kytköksissä puhumiseen, taito kehittyy puhumisen kautta, etuaivo aktivoituu, kun lapsi tuottaa ensin puhumisen, minkä apurina toimii lukemisessa tullut muistikuvien runsaus sanakielen kautta.

Yksi merkittävä tekijä on puhumisen ja lukemisen kontekstissa mielenterveys. Jos mieli on saarroksissa ja huomiomaton, puheen tuottamiseen tulee ongelmia. Eräässä ryhmässä jo yli viisikymppinen mies sokelsi ja oli hyvin epäselvä puhuessaan, ajatukset olivat epäloogisia, eikä puheesta saanut selvää, erityisesti tämä näkyi ryhmässä. Kun henkilö oli sitten kahden kesken turvallisessa tilanteessa, puhe tuli selväksi ajatuksena, sekä puheen tuottamisessa.

Suomen varhaiskasvatuksessa on vakava häiriö. Meillä ei huomioida riittävästi tunteiden aktivoivaa ja lähteellistä vaikutusta oppimisessa, joka on tieteessä todistettu jatkuvasti. Lapsi ei voi olla yksilö suurissa ryhmissä, ja tunteet jäävät taka-alalle, innostus ei pääse ruokkimaan yksilöllistä kiinnostusta, kun ryhmässä paineet tulevat ulkopäin. Yksilöille jää liian vähän mahdollisuutta puhumiseen, ja vuorovaikutukseen yksilöllisellä tasolla. Ryhmiä ohjataan joukkoina ja opettaja on puhuja, jota kuunnellaan, mikä on tärkeää, mutta liian yksipuolista lapsen kehityksen kannalta.

Tunteet ja puhuminen ovat avainasemassa lukemaan oppimisessa. Totta kai lukemisen oppimiseen vaikuttaa ensin kuulemisen kautta saatu oppi, mutta puheen tuottaminen tulee eri aivolohkolta, se kytkeytyy mieleen ja innostukseen, jossa mielikuvat aktivoituvat ja tuottavat kielikuvia. Lapsi on innokas ja tarvitsevainen vuorovaikutuksessa. Sen ei tule olla yksipuolista auktoriteettien kuulemista, ja mikä usein johtaa ryhmässä johtoon pyrkivien lasten etuoikeutta puhumiseen. Meillä on todella paljon opittava vielä vuorovaikutustaidoissa. Näyttää siltä, että vuorovaikutuksen oleellista vaikutusta ei vielä nähdä oppimisessa, yhäkin ryhmissä ihmisluonteet sanelevat oikeudet puhumiseen.

Kun tunteet otetaan mukaan oppimiprosessiin, ne sitouttavat muistin ja oppimisesta tulee pysyvää ja muisti paranee, ne pitävät yllä kiinnostusta, jopa intohimoa oppimiseen.

Raija

ARVOVALINTANI

Minut on kastettu kirkossa, mutta en kuulu kirkkoon, rippikoulunkin kävin ja menin naimisiin kirkossa. Koen itseni kristityksi sen oppien vuoksi. Vaikka niissä on paljon ristiriitoja ja olen käynyt moninaisia kertoja Jaakopin painia, se ei ole saanut minua hylkäämään oppeja. Se heikko tuntemus, mikä minulla on kirkon opeista, ei riitä kertomaan kaikkea sitä totuutta, mitä se pitää sisällään, mutta se on riittävästi minulle. Muihin uskontoihin en ole tutustunut, koska en ole kokenut sitä tarpeelliseksi.

Kristinuskon ydin on rakkaus ja sitä vaalimalla saavutamme mahdollisimman hyvän. Sen ytimessä on sisäisen maailmamme viestien tunnistaminen, eli tunteiden.

Ytimessä on myös sanakieli. Sitä kautta voimme löytää yhteistä ymmärrystä. En pidä sanakieltä ensimmäisenä ihmisen kielenä, vaan tunnekieltä. Se on lapsen ensimmäinen kieli. Tunnekielestä alkaen opimme välittämistä, ja opimme huomioimaan toisia. Oppimalla tunnekielen, syvennämme tietoisuutta niin hyvään kuin pahaankin itsessämme. Mutta opettelematta se ei onnistu. Meidän on opittava tunteiden avulla välittämistä, opittava lukemaan toisten kokemuksista syntyneitä tunteita itsessä ja toisessa ja myötäelää niitä. Se on tie sivistykseen, jossa rakkauden yksi puoli voi olla elävänä.

Jos elämme vain kehollisten aistimusten varassa ja kehitämme itseämme kehollisesti, sisäisyytemme ei opi huomioimista. Pelkkä kehollinen aistimus tekee meistä kylmiä ja välinpitämättömiä. Omassa ihmiskuvassani löysin tuon kehollisen kurjuuden kun valintani oli estetty, minusta tuli kuori, jossa ei ollut sielua. Olin ahdistunut, vihainen ja kylmä. Olin vain kehollinen möhkäle, jossa oli kuoleman aistimukset, kivikovat ja aistimuksia kokemattomat. Siinä syntyi ruumisolento, jossa ei ollut sisäisiä kokemuksia eikä tunteita. Nämä eivät ole mielikuvia, jotka mieli olisi luonut, vaan sosiaalisen vallan avulla ja alistamisen seurauksena syntynyt olemattomuuden tila sisäisessä minuudessa, ja siten tunteet eivät voineet toimia, eikä niitä voinut olla. Paha olo tuli esiin kehonkielessä, ahdistuksen jäykistävänä kuvana. Minun tarvitsevuutta ja kokemusta ei kuultu, jossa tunteet olisivat viestineet kokemuksesta. Minulle oli jäänyt vain keho toimimaan. Kokemukseni toisista oli samanlaisia kuin itsellä, en nähnyt enkä kuullut muuta.

Tässä muistan aina ensimmäisen käskyn. Älä tee Jumalaa joukkovallasta.

Syntymäahdistuksesta, josta seuraa pelko ja siitä epäily, ovat vaarallisia kehityksen kannalta, ellei niitä opita hyvällä hoivalla kasvatuksessa käsittelemään. Jatkuvat epäilyt ottavat vallan ajattelussa, eivätkä ne silloin ole terveellä pohjalla. Valheellisuus syntyy taas mielen todellisuutta kaunistavasta olemuksesta, jossa pahalta suojaudutaan. Terveellä tavalla nämä pitää olla olemassa. Mutta maailmanhistoria ei ole vielä saavuttanut totuutta hyvää rakentavana.

Sivistyksen ideologia on perimmäisiä kysymyksiä kristinopissa.

Lapsi syntyy pelkoa täynnä. Ensisijaisen tärkeää on tuoda lapsen elämään turvaa ja luottamusta hellässä hoivassa niin, etteivät pelot pääse johtamaan mieltä, jolloin mielen varjo työntyy epämiellyttävänä esiin, epätodellistaen totuutta. Hyvässä hoivassa lapsen sisäisyyteen syntyy luottamus omiin mielikuviin ja hän alkaa rakentaa ajatuksia. Kun pelko johtaa, alkaa keho vahvistua. Ihmiskuva ihmisestä pahana on edesauttanut pahan lisääntymistä.

Raija

SEKSUAALINEN VAPAUS

Seksuaalinen vapaus on niitä kuvitteellisempia asioita joita maailma pursuaa, sitä markkinoidaan kätevästi erilaisten tuotteiden kautta, kuten ruoka, auto, muoti, puhe, ja kaikki mahdollinen, onhan se Freudin mukaan elinvoiman perusvoima, jolla ihminen ponnistaa eteenpäin. Vääränlaiseksi seksuaalisuudeksi helposti määritellään sen erilaiset muodot, kuten homous, joka näkyi nyt vahvasti Porin jazzien  toimitusjohtajan valinnassa.

Seksuaaliseksi vapaudeksi nimetään myös tarjonta, tai pakkonaittaminen. Se näyttäisi olevan enemmän oikeutta miehille kuin naisille. Koko seksuaalisuus on enemmän määritelty miehen kokemusten ja käyttäytymisen perusteella kuin naisen.

Mutta kuvitelmat ovat kuvitelmia, ja todellisuus on toinen. Ihminen on enemmän seksuaalisuutensa kahlitsema nykyisten olemisoikeuksien valossa. On todennäköisempää, että ihminen kärsii seksuaalisuudesta, kuin saa siitä vapauden nauttia ja iloita. Olen omassa kehityksessäni nähnyt, että kehollinen ulottuvuus psyykkisen puolustuksen liiallisuudessa tuo aistimukset liian vahvoiksi. Niistä ei suinkaan nauti, vaan ne ovat kärsimystä ja kehollista kipua. Ne tuottavat tunnottomuutta ja aistimuksen toimimattomuutta. Näyttää siltä, että myös tahdon voimasta syntynyt aistivoimallisuus on samannäköistä, mutta se tuottaisi nautintoa.

Kun ihmiselle ei suoda oikeutta kasvaa ja kehittyä omana itsenään ja kokonaisena ihmisenä, vaan hänelle pakkosyötetään olemista milloin epäterveellä syyllisyydellä, liiallisella fyysisellä rasituksella, pakotetulla oppimisella tai ahdistavalla roolilla yhteisössä, hän joutuu psyykkisen puolustuksen kutistavaan kuiluun, ja vapaus on kadotettu. Tuo psyykkinen puolustus ilmenee yliaistillisuutena, eikä yksilöllä ole enää itseyttä ja minuutta, hän on kehonsa vanki. Mieli on sellainen puolustusolemus, joka hyökkää väkivaltaa vastaan, se on otettava vakavasti. Sitä ei voi kahlita myöskään sanan avulla ja uskolla, joka on kahlittu ihmisyyttä vastaan ilman vapauden yhteyttä, vaan se kumartaa henkilöitä, usein miehiä.

Naisen seksuaalisuus ilmenee todennäköisesti aivan erilaisena kuin miesten maailmasta sitä on määritelty, ja pakotettu miehisyyden näkemyksiin penismäisinä klitoriksineen. Psyykkiset paineet ja epäterve puolustus saa aikaan yliaistillisen ja historian paineista syntyneen aktin, kun viattomasti saattaisi olla tässä ja nyt hetkessä syntynyt ilo seksuaalisuudesta, jossa aistimukset ovat iloa ja nautintoa tuovia toisesta, eivätkä keskity oman kehon keskeisyyteen.

Raija

KOKEMUKSEN ARVO

Kokemus on elintärkeää ihmiselle. Sitä ei voi vähätellä, se on kokonaisuuteen kasvavan ihmisen henki, elinvoima ja elämänvoima, sisältä syntyvänä. Sitä tarvitsemme elääksemme. Ehkä sillä ei ole tieteellistä arvoa, niin kuin tieteessä vaadimme, objektiivisuutta ja mitattavuutta, mutta se on tärkeää elämän kannalta, että voi elää.

Vaikka en kuulu kirkkoon ongelmallisten oppinäkemysten vuoksi, kuuntelen silti tarkasti heidän viestejään, että tietäisin, mistä minä puhun, ja kun ja jos vastustan. Kuuntelin uuden arkkipiispan virkaanastujaispuhetta. Tulin siitä iloiseksi. Minusta hän osui syvälle Kristinuskon ytimeen. Meidän on löydettävä yhteys sisimpäämme. ”Mitä siitä, jos voittaisi itselleen koko maailman, mutta menettää sielunsa”. Minulle sielu on sama kuin tunteet, (myös oppikirjani mukaan) ja ne syvätunteet, jotka ovat jo sikiöajalta lähtöisin, ovat henkisen kehityksen alku. Arvostan myös kehotunteita, niitä aistimuksia, jotka tuovat nautinnon.

Mutta noiden syvätunteiden katoaminen vie myös kehoaistimuksista elävyyden ja nautinnon. Pahimmillaan ne vievät tunnon pois kokonaan kehosta, keho voi halvaantua, emme nauti siitä. Kun sielu, tuo sisäinen lapsi kuolee, se antaa myös väkivallalle voimaa, sillä tuntoaisti ei enää välttämättä toimi hyvin, elämästä tulee kehollista suorittamista. Kun tunteet kuolevat, masennus voi ottaa voiton, ilo katoaa itsestä. Sen on moni urheilija kohdannut elämässään Tuo sisäisen lapsen tarvitsevuus tulla nähdyksi ja kuulluksi, on kuitenkin ympäristöstä kiinni. Jos kunnioitusta ei ole toista kohtaan, ja hän on ala-arvoinen, sielu voi kuolla. Olen kokenut sen elämässäni ja voin sanoa, että se tuntui oikealta kuolemalta, olin pystyyn kuollut, ensimmäisessä runossani kirjoitin, elävä kuollut. Sielun ehkä ilmeisin muoto on ilon tunteminen itsestä.

Minulle Jeesus on ensisijaisesti opettaja. Minun on vaikea tajuta sitä, että me pelastumme vain Jeesuksen kautta. Sillä se ei sovi mielen teoriaan sen toimivuudessa. Mielessä merkitys, ilo itsestä ja parhaimmillaan toivon syntyminen on elämänvoiman saamista itsestä, riippuvaisina toisiin ihmisiin. Silloin syntyy yksilön synnyttämä uusi ajatus itsen ja mielikuvan välillä, jossa ilo antaa voimaa. Ja että tämän elämänvoiman ja ilon saa löydettyä, mielessä on tapahduttava kohtaaminen, jossa on itse ja kohde mielessä, jota yksilö tarkastelee. Tähän auttaa rakastava ja hyväksyvä Jumalakuva, sillä se on sanaton ja kuvaton, ja niin työstäessään itseään, ihminen tulee omaksi itseksi. Jos ehtona on Jeesus, se luo hierarkkisen asetelman, jossa pelko omasta arvosta heikkenee. Minulle kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia, eikä Jumalalle ole kukaan arvokkaampi. Minuudessa jako kolmeen on hyvä, minän hallitsemiseksi, mutta itsen synnyssä tulee olla vapaus tyhjyyden ja puhtauden sekä vilpittömyyden kontekstissa.

Autoritaarinen ja hierarkkinen kasvatus voi estää tunteiden ja itsen syntymistä, eikä vuorovaikutus ole hedelmällistä sisällä itsessä suhteessa mieleen. Pelkkä usko kolminaisuuteen voi johtaa vain mielen olemassaoloon, opittuihin tapoihin. Itseksi tullaan koko ajan uusiutuen. Pelkkä usko voi viedä vain minän kontrolleihin ja elämän hallitsemiseen kehon kautta mielessä, ja elämänvoima voi hiipua.

Raija

ENTÄ JOS KOKEMUSTA EI SYNNY

Kokemuksia on monenlaisia ja niillä on tärkeät merkitykset ihmisen kehitykseen. Itse puhun enemmän ihmisen sisäisen kokemuksen merkityksestä, tunne-elämästä ja itsetuntemuksesta. On kovin surullista, että esimerkiksi masennuksen aikana, nämä voivat kuolla. On erittäin tärkeää, että huomaamme lasten masentuneisuuden ja sisäisen lapsen kuoleman. Niitä ei voi selittää ainoastaan luonteenpiirteillä, sillä sisäisen syntymään tarvitaan yksilön tarpeiden huomioiminen, ja se tulee vuorovaikutuksessa muitten kanssa.

Näyttää siltä, että mitkään ulkoisen toiminnan menetelmät, kuten musiikki, sanakieli, toiminta tai mv. ei auta ihmistä löytämään itseänsä, ellei ympäristö huomioi häntä, ei kuule, eikä kunnioita. Tiede ei ole arvostanut itsetutkiskelua, vaan uskomuksena on ulkoisen havainnoinnin objektiivisuuteen uskominen.

Koko työurani päiväkodissa työskennelleenä tiedän, etteivät lasten leikit ole aina viattomia, jos ei nyt tarkoitushakuisiakaan, lapsi ei välttämättä tiedosta, miten hän toimii, ellei kasvattaja tai opettaja anna siihen ohjausta. Omassa lapsuudessa ohjausta ei ollut paljon, ja ihmisluonteet pääsivät korostumaan. Päiväkodissa näki kuinka joku ohjaili roolit toisille, joku sai olla aina koira, joku keittäjä, mutta ohjaaja itse oli organisoija, joka pyrki hallitsemaan muita havaintojensa pohjalta. Hallitsevuuden esiintyminen näyttää myös osittain estävän hallitsevaa yksilöä näkemästä omaa rooliaan ja sisäisyyttään ja muistiin jää toisten teot.

Karkeassa luokituksessa meidät jaetaan ekstravertteihin (ulospäin suuntautunut) ja introvertteihin (sisäänpäin suuntautunut) Onko sitten ulospäin suuntautunut enemmän toisia hallitseva, tai sisäänpäin suuntautunut itsekkyyteen taipuvainen, sitä kysyisin. Kulttuuristamme voi nähdä, että toisia tarkkailevat ovat arvostetuimmassa asemassa, jossa voi olla hyvääkin, mutta miten selittää miesten suurempi rooli hallitsevassa asemassa, on jo valtakysymys.

Kiinnittäisin huomiota myös sanakielen totuusfunktioon. Onko kielen käyttö ja yleensä julkaistut tekstit kysyvää, väitteellistä, todentavaa, ehdotonta totuutta, vai ohjaavatko ne paremmin kuvailuun? Pysyvää ja todellista on hyvä olla, mutta myös varaa kysymyksiin.

Tiede on keskittynyt ihmistutkimuksessa luonteenpiirteisiin ja persoonallisuuden tutkimukseen. Vähemmän näkyvät vallankäytön elementit ja vuorovaikutuksen vaikutus.

Raija